Bulevardielämää burkassa

Kuka pelkää mustaa miestä?

Bulevardin S-Marketin ilmastoinnista huolimatta hikikarpalot virtaavat selkääni pitkin. Kapeaksi viiruksi kaventuneesta näkökentästäni huolimatta aistin minua tuijottavan vanhemman rouvan avoimen vihamielisyyden. Puistokalja-arsenaaliaan täydentävästä miesseurueesta huikataan: "Kutsukaa Poliisimestari Sisu. Mustakaapu on karannut!"

Cityyn kirjoittamani muslimiartikkelin takia ajauduin muutaman ystävättäreni kanssa väittelyyn siitä, tulisiko islaminuskoisille sallia oikeus huivin tai hunnun käyttöön länsimaissa. Molemmat viehättävistä kiistakumppaneistani olivat sitä mieltä, että kyse on naisen alistamisesta. Mussutukseni ihmisten oikeudesta pukeutua niin kuin lystättää lytättiin väittämällä, etten miehenä ollut koskaan joutunut kokemaan sortoa sukupuoleni takia, enkä siksi voinut ymmärtää, mistä asiassa oli kyse. Samppanjanhuuruisen itsevarmuuden puuskassa löin vetoa siitä, että elän viikon Helsingissä burkaan pukeutuneena. Olin täysin vakuuttunut siitä, etteivät ystävättäreni, jotka olivat tottuneempia käyttämään samppanjasapelia kuin Singeriä, saisi mistään burkaa haalittua. Ällistyksekseni löysin itseni kolme päivää myöhemmin saudiarabialaisen drag shown pääesiintyjän tamineista.

Islaminuskoisten keskuudessa on monia näkemyksiä naisten pukeutumisesta. Hijabiksi kutsutut vaatimukset vaihtelevat tulkinnasta riippuen hiusten, rintojen ja sukupuolielinten peittämisestä aina koko vartalon ja kasvot peittävän kaavun, burkan, käyttöön. Burka on yleisesti käytössä enää Afganistanissa, ja flaneeratessani Bulevardilla kokomustissa minun on helppo ymmärtää miksi. Vaikka ulkona on 13 astetta ja tuulista, kylven hiessä. Burka ei ole pikkumusta. Sen maata laahaava helma tekee kävelystä taitolajin, ja kapean silmikon takia joudun katua ylittäessä kääntelemään päätäni huuhkajan lailla pysytelläkseni kunnallisveron piirissä. En kykenisi ottamaan kahta juoksuaskelta, tai puolustamaan itseäni edes kiimaista kolkkapoikaa vastaan. Musliminaisten huntuja ja kaapuja puolustetaan usein myös väittämällä, että ne suojelevat naisia miesten ahdistelulta. Naisten vikako se on, jos äijät eivät osaa pitää käpäliään kurissa?

Stockmannin palvelua on perinteisesti pidetty kaupungin parhaimpana, ja päätän testata heidän avarakatseisuuttansa. Fasaaninsulkahattumummojen mulkkauksesta piittaamatta tiedustelen kassaneidiltä kemialliseen sodankäyntiin osastoa. Mikäli asuni herättää hänessä hämmästystä, ei hän ainakaan näytä sitä, vaan johdattaa minut Raid-purkkien luo, josta löydän terassillemme pesityneitä muurahaisia kohtaan julistamaani jihadiin soveltuvia massatuhoaseita. Myös Alkossa ollaan erittäin asiallisia. Toisin käy Bulevardin Kahvisalongissa, jossa pistäydyn pillilimulla kesken ostosretkeni. Limppari jää kesken, sillä asiakkaiden tuijotus käy sietämättömäksi. Turvasatama löytyy Coronan terassilta, jossa nautin hyvin ansaitun tuoppini rauhassa. Ilmeisesti Eerikinkadulla ollaan totuttu kokomustiin kummajaisiin.

Mitä olisikaan kesä ilman Lintsiä. Turvallisuussyistä en uskaltaudu Kirnuun tai Vuoristorataan, sillä en mieli Isadora Duncanin kohtaloa. Linnanmäen vanhin laite, Karuselli, vaikuttaa leppoisalta, ja nousen puuhepon selkään. Huomioni kiinnittyy arviolta neljävuotiaaseen poikaan, joka on jähmettynyt portille tuijottamaan. Äidin maanitteluista huolimatta vekara ei uskalla kanssani samaan härveliin. "Mä en tuu, ku toi on tuolla." Topi-Oskarin silmissä näytän varmaankin hirviöltä, ja vaikka äiti yrittääkin selittää, että "kyseessä on ihan ystävällinen ulkomaalainen täti", ei pikkurasisti kapua kanssani kierrokselle.

Vaikka vedon mukaan minun olisi pitänyt käyttää burkaa aina poistuessani kotoa, keksin tekosyitä lintsaamiselle. Kustannustoimittajani tapaan burka päällä, mutta Nordeassa asiointia naamioituna en viitsi edes yrittää. Myös mökkijuhannuksen lasken kuuluvan kotirauhan piiriin, jo kokkoteknisistä syistä; polttoitsemurha ei houkuta. Mutta olenkin etuoikeutetussa asemassa afganistanilaisiin kanssasisariini nähden; minua ei kivitetä porttona, vaikka piipahdankin maitokaupassa sortseissa ja t-paidassa.

Korvatakseni lintsailuni venytän kiukulla elämäni vittumaisimman viikon yhdeksänpäiväiseksi. Tänä aikana minulle selviää, kuinka väärässä olenkaan ollut luennoidessani yksilönvapaudesta. Hien ja epäkäytännöllisyyden vielä kestäisin, mutta vaikka Helsingin keskustassa nimenomaan erotun burkallani massasta, latistaa kaapu persoonallisuuttani. Minun ei tee mieli keskustella kenenkään kanssa, enkä oikein osaa katsoa tuntemattomia ihmisiä silmiin. Kukaan ei ota minua vakavasti, enkä voisi kuvitella hoitelevani bisneksiäni burkassa. Haluan vain pois väkijoukosta, takaisin kotiini.