Heikki Sorsa

Kun on juuri selvinnyt mahataudista, mutta nielussa kutittelee jo influenssa ja käyskentelee Keravan taustamailla autiossa Talman hiihtokeskuksessa varpaat kippurassa marraskuun pakkasauringon alla ja etsii kevään skeittailuhaaverista toipunutta lumilautailija Heikki Sorsaa ensilumen alle unohdettujen asuntovaunujen lomasta, huomaa toivovansa, ettei haastattelukeikkaa olisi koskaan sopinutkaan.

Kun 20 minuuttia on ihaillut Talman kolmea lumitykkiä työssään, lautailijatähteä ei näy ja päättää soittaa ja kuulee toisesta päästä pahaenteisen nopeasykkeisen kansainvälisen hälytysäänen, huomaa hermostuvansa. Ja kun sitten lautailija lopulta vastaa siihen saakelin kännykkäänsä ja kylmänviileästi kertoo "jumittuneensa" Lontooseen, tekee mieli kuristaa mokoma räkänokka.

Sen sijaan kysyn, onko Sorsalla lainkaan käsitystä milloin lentää Helsinkiin.

Lontoossa, jostain hotellihuoneesta, tai Gatwickin tai Heathrow’n lentokentän aulatuoleilta vastaa syvä hiljaisuus. Päähäni pälkähtää, että kello on siellä vasta yhdeksän ja vastaherätetyllä Sorsalla ei ole jakaa minulle selvää käsitystä mistään. "Viikon puolivälissä ehkä", Sorsa arvioi. Yksinpuheluni päätteeksi hän lupaa soittaa minulle, kun saapuu maahan.

Tajuan, että hän ei soita minulle koskaan.

Tämä oli jo toinen ohari Sorsalta lyhyen ajan sisällä. Kolme kuukautta sitten hän jätti ilman etukäteisvaroitusta tulematta lehtemme kuvauksiin.

Vasta autossa, kun selkä on hiessä alati nousevasta auton- ja ruumiinlämmöstä ja kyltit lupaavat pikaista paluuta Helsinkiin, muistaa, että juuri tästä lumilautailijoissa tai siinä sielullisessa maisemassa, jota he edustavat tai ovat edustavinaan, on kysymys – enkä tarkoita nyt sunnuntailaskijoita.

Lautailijat eivät ole vastuuntuntoisia suorittajia. He tekevät mistä tykkäävät, vaikka muut eivät tykkäisi.

Siksi Heikki Sorsa ilmarunkkasi Salt Lake Cityn olympialaisissa karsintalaskunsa päätteeksi. Se oli äärimmäisen luontevaa irokeesipäiselle pleksilaseihin sonnustautuneelle Sorsalle, vaikka Iltalehti asiaa paheksuikin ja olympialaisten televisiolähetyksestä nauttineet vanhukset imivätkin tassikahvinsa vääriin kurkkuihin.

Ei Sorsa ole paha, ei vaikka hänelle ei ilmeisesti tullut mieleenkään soittaa ja varoittaa minua, ettemme valokuvaajan kanssa turhaan 70 kilometriä hänen vuokseen ajaisi, koska hän on "jumittunut" Lontooseen. Sorsan tapauksessa oli täysin luontevaa olla soittamatta.

Ei Sorsa ole paha. Hänen täytyy olla hyvä. Hänen täytyy olla suorastaan erinomainen lumilautailija.

Juuri Salt Lake Cityn olympialaisissa Heikki Sorsasta, 20-vuotiaasta, 174-senttisestä, 60-kiloisesta golfia harrastavasta rentoreinosta tuli median lemmikki.

Oli ennenkuulumatonta, että halfpipessa lopulta vain pistesijalle yltänyt ennakkosuosikki jakoi hymyssä suin kommentteja "hyvästä meiningistä".

Ei ahdistusta, ei perkeleitä, ei voiteluongelmia.

Sen sijaan Sorsa ylpeili verkkosivuillaan, kuinka hän oli popsinut 45 Big Macia kahden kisaviikon aikana. Sekavissa sähköpostiterveisissään eräälle pienelle verkkosivustolle Sorsa kuvasi pikaruokamaailman autuutta: "Sit taal saa ilmatteeks kokista ja makkiruokaa niin paljon ku haluu!!!"

Mika Myllylän kitinöiden kyllästämille suomalaisille urheilutoimittajille Sorsa oli lupaus uudesta rennommasta talviurheilijasukupolvesta. Ainoa virhe ajatuksessa on, että huippulumilautailijatkaan eivät koe lautailua urheiluksi vaan vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi. He eivät urheile Suomen kansalle, eivät sinulle ja minulle. He laskevat itselleen. Siinä mielessä he muistuttavat maratoonari Janne Holménia, jolla on älyä ja sisua myöntää, että hän juoksee vain itselleen.

Lumilautailu on viidessätoista vuodessa kasvanut jättimäiseksi lajiksi, mutta sen teini-ikäiset ja kakskymppiset huiput eivät edelleenkään ole riippuvaisia mediasta. Lumilautailusta ei tule koskaan huippu-urheilua. Ja juuri siksi se on äärimmäisen hieno laji, yhä ainoa liikuntamuoto lainelautailun ja skeittauksen ohella, jolla on kyllin uskottavuutta määrittää nuorisokulttuuria.

Viikon puolivälissä soitan Sorsalle. Hän on Ranskassa laskemassa. Niin pitääkin.

Lautailun sankarit nyt

1. J.P. Walker
Rap-henkinen, poikabändiksikin kuvaillun Forum-tiimin keulakuva, joka aiheuttaa teinihysteriaa Japanissa ja Yhdysvalloissa. Valiolaskija totta kai.

2. Terje Haakonsen
28-vuotias, lonkkavaivoistaan selvinnut legenda, lautailun Sergei Bubka. Järjestää Norjassa kutsukilpailuja. Tuore isä ja miljonääri, jolla on lainelautailumaja Brasiliassa.

3. Jussi Oksanen
Yksi maailman parhaista laskijoista ja Lake Tahoeen päämajoittuneen lautailufilmejä tuottavan Robot Foodin perustajia. Auttanut monia suomalaisia laskettelijoita maailmalle ja filmille. Kuuluisa kyvystään hukata henkilökohtaista omaisuutta kuten kännyköitä.