Sooloilija

Yhden hengen rokkibändi hurmaa jopa pönöttävän keski-ikäisen.

Petteri Sariolan mielestä omituisin hänestä lausuttu kommentti on "miehen nakit juoksevat kuin puput arolla".

Petteri Sariola on kaupungin paras kitaristi. Ja sekopäisin. Hän kieltäytyy esittämästä biisiä videokameralle, koska se olisi tylsää. Hän haluaa mieluummin mennä Helsingin rautatieasemalle järkyttämään ohikulkijoita, aiheuttamaan pahennusta ja ajelemaan liukuportaissa kitaraa soittaen. Selvä, mennään.

Sariola kuuluu Helsingin musiikkimafiaan. Äidinäiti on säveltäjä Marjatta Pokela, äiti mm. Pikku Kakkosesta tuttu Eeva-Leena Pokela ja isä sellisti Raimo Sariola. Sukua ovat myös esimerkiksi Osmo Ikonen, Tuomo Prättälä, Olavi ja Kalevi Louhivuori sekä Emma Salokoski.

"Äidin puolelta tulee pelimannimeininki ja esiintymisvietti, isän puolelta säntillinen työrytmi ja hurja harjoittelu."

Koko suku soittaa ja Sariolan uudella Phases-levyllä kuullaankin sekä veljeä että serkkuja. Ja yhtä nuoruuden idolia. Bassoa soittaa Doug Wimbish, joka on ennen Sariolaa rytmittänyt mm. Rolling Stonesia, Madonnaa, Depeche Modea, Mick Jaggeria, Annie Lennoxia ja Billy Idolia.

"Kirjoitin Wimbishille nöyrän fanikirjeen: ’Hyvä herra Wimbish, kasvoin aikuiseksi kuunnellen soittoanne, tulisitteko levylleni.’ Voiko siihen sanoa ei?"

Sariola oli se outo lapsi, joka beatboxasi kaikki eskarimatkat. Hän aloitti kitaran soiton 7-vuotiaana ja opiskeli lapsena Espoon musiikkiopistossa, teininä Sibelius-Akatemian nuorisolinjalla. Se ei sujunut kovin hyvin.

"Osa klasariopettajista oli elitistejä. Teininä ei harjoittelu kiinnostanut, eikä se oikein onnistunutkaan, sillä isäpuoli ei antanut treenata kotona."

Jotain iloa isäpuolesta silti oli.

"Imin vaikutteita tyypin auton kasettiboksista. Lenny Kravitzia, ZZ Toppia, sellaista äijärokkia."

Kaikki Sariolan nuoruuden bändiyritelmät kaatuivat. Bändikaverit eivät olleet riittävän kunnianhimoisia, joten Sariola ryhtyi omaksi bändikseen. Hän kuulostaa suunnilleen solistin, kitaran, basson ja rumpusetin bändiltä. Tyyli nimettiin slam-kitaroinniksi. "vaikka kuulostaahan se ihan vitun typerältä, jos joku heittää että ’voisitko vähän slämmäillä meille’. Koppaa on paukutettu niin kauan kun kitarassa on koppa ollut!"

Vanha kikka tai ei, yleisön Sariola on vakuuttanut. 700 keikkaa on takana ja lisää tulee noin sadan keikan vuosivauhtia, puolet niistä ulkomailla.

"Hankalin yleisö ovat puvuissaan pönöttävät keski-ikäiset miehet. Kun niitä voitelee tunnin, saa vapautettua niiden piilevän seksuaalisuuden, joka on nuoruuden jälkeen hautautunut jonnekin. Haasteissa on puolensa, mutta mieluummin soitan omanikäisille mimmeille."

Pönöttävät keski-ikäisetkin hullaantuvat loppukeikasta. Sariola on kuuluisa siitä, että häntä tarvitsee kuulla vain kerran tullakseen faniksi.

"Mulla ei ole aikaa eikä varaa siihen, että yrittäisin vakuuttaa ihmiset toisella tai kolmannella kuulemalla. Soitan kerralla niin hyvin, että jokainen yleisössä tykkää ja kertoo kavereilleen."

Ulkomaille Sariola päätyi soittamaan YouTuben ansiosta. Sieltä hänet löysi esimerkiksi basisteja etsinyt, vahingossa Sariolan videoon törmännyt japanilainen tuottaja, joka tykästyi soundiin, lensi Suomeen keikalle ja tarjosi saman tien keikkoja ja levynjakelua Japanissa.

On YouTubessa toki rasittavatkin puolensa.

"Videoiden kommenteissa kitarapuristit nyyhkyttävät, että materiaali on liian kaupallista. Onneksi mun ei tarvitse miellyttää kitarapiirejä, kaverit on dj:ta tai perkussionisteja."'