Yhteiskunta

Kirjoitan parhaillaan artikkelia nuoruusmuistojen kehystämisestä musiikilla. Siis siitä, miten esimerkiksi tietty radiossa soiva biisi voi johdattaa mielen yksittäisiin tapahtumiin, tunteisiin tai elämänvaiheisiin. Joku taas pistää tarkoituksella tietyn kappaleen soimaan, jotta saisi mielen kuljetettua hetkeksi menneeseen - hyviin tai huonoihin kokemuksiin.

Artikkeli on osa Nuorisotutkimusverkoston sukupolvihanketta ja tämä aihe tarttui lapaseen vähän vahingossa. Lähdin lukemaan isoa kasaa "Oi nuoruus" -kirjoituskilpailuun tulleita vastauksia ja etsin niistä jotain ihan muuta, mutta aineisto päättikin heittää eteeni yllätyksen - musiikin.

Oma sukupolveni, noin karkeasti 1968-1978 syntyneet, näyttää raamittavan nuoruusmuistonsa lähes aina musiikilla. Toki elimme läpi 1980-luvulla populaarikulttuurin hyökyaallon ja kaupallistumisen, mutta on silti jännittävää havaita, että siitä on ihan yhteiseksi sukupolviseksi muistelutavaksi saakka - jaetuksi tavaksi palata nuoruuteen.

Ja totta, eihän tuo ole mitenkään sidottu yhteen ainoaan yhteiskunnalliseen sukupolveen, mutta meidän kohdalla se vaan pursuaa nuoruuskirjoituksissa muita selvästi vahvemmin läpi.

En lähde tässä avaamaan enempää tulevan artikkelin tuloksia, mutta omalta kohdaltani tekee niin pirusti mieli katsoa menneeseen. Ensimmäinen havainto on, että eipäs ole ihan helppoa ampua lonkalta biisilistaa, josta hyppää suuria emootioita silmille. Useammin homma menee toisinpäin, biisi lähtee radiosta soimaan ja sitten muistot alkavat rullata filminä.

Tutkimusten mukaan musiikkiin liitettävät omaelämänkerralliset muistot ovat yleisimmin kaipaus, pettymys, rakkaus ja suru. Tulokset tuntuvat ihan uskottavilta ja ainakin resonoivat oman intuitioni kanssa.

Pakko tässä on jotain musiikin ja muistojen välistä automaatiota itsestä puristaa ja nyt hieman mietittyäni, ei tuo kovin vaikea ole. Sukupolveni tuotos, ainakin näiden kytköstön suhteen.

Seuraavassa siis neljä sellaista kappaletta, jotka palauttavat minun mieleni tiettyyn menneeseen:

Kaipaus: Lonelier than this - Steve Earle
Pettymys: Ball and Chain - Social Distortion
Rakkaus: The River - Bruce Springsteen
Suru: The Promise - Bruce Springsteen (joka myös saa paikan myös suosituksessa)

Huomenna olisi sitten vaalipäivä. Vihreille gallupit ovat näyttäneet ihan toiveikkailta, mutta ennen lopullisia tuloksia ei kannata iloita.

Olen itse ollut yllättynyt siitä, kuinka paljon isoissa vaalitenteissä on väännetty politiikan prosesseista ja palveluiden järjestämisen rakenteista, sen sijaan että oltaisiin puhuttu palveluista itsestään. Nämä keskustelut ovat jättäneet varjoonsa paljon isoja sisältöjä, joissa puolueiden välillä on suuriakin eroja.

Ehkä keskeisin näistä unohdetuista aiheista on ollut ympäristö. Jos sosiaali- ja terveyspolitiikan suhteen mennään vaaleihin sokkona niin kuin väitetään, niin ympäristön suhteen vaaleihin mennään sokeina, kuuroina ja mykkinä.

Suomi ei ole vielä tehnyt tarpeeksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ei lähellekään. Kunnissa tehdään lukuisia kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavia päätöksiä niin energiantuotannon, liikenteen ja liikkumisen tarpeen kuin ruuankin suhteen. Tai tehdään, jos niin päätetään. Ei ilmastonmuutos ratkaise itse itseään, varsinkin kun kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa sopu ei vieläkään ole lähellä. Olen itse lähdössä osana Suomen virallista delegaatiota marraskuun lopulla alkaviin YK:n ilmastoneuvotteluihin, mutta kauhean suuria toiveita niihin ei voi lastata. Paikallisia päätöksiä tarvitaan, jos jotain halutaan saada aikaan.

Ilmaston ohella keskeinen kysymys on luonnonmonimuotoisuuden turvaaminen ja sukupuuttoaallon pysäyttäminen. Kunnilla on tähän hyviä mahdollisuuksia: suojellaan metsiä, annetaan virkistysalueiden kasvaa lajistoltaan monimuotoisiksi, rakennetaan viherkattoja, kaavoitetaan tiiviisti eikä haulikolla ampuen.

Kun suojellaan luontoa, annetaan myös muille eläimille elämisen mahdollisuus. Ihminen on jo vienyt liikaa kanssaeläimiltään, nyt olisi aika elää ja antaa muidenkin elää.

Kaikki puolueet eivät ole vihreitä, ja jos vihreällä onkin viisi miljoonaa sävyä, ei vaalean vihreällä muuteta pikimustaa teollisuusyhteiskuntaa puhtaaksi.

“Kodin perusta on yhteisöllisyys ja myötätunto. Hyvä koti ei tunne muutamia etuoikeutettuja tai syrjittyjä, ei lellikkejä eikä lapsipuolia. Siellä kukaan ei katso toista alaspäin. Siellä kukaan ei yritä hankkia itselleen etuja toisten kustannuksella, vahva ei lannista eikä ryöstä heikkoa.”

Näin määritteli ruotsalaisen kansankodin isäksi kutsuttu pitkäaikainen pääministeri ja sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Per Albin Hansson (1885–1946) yhteiskunnallisia tavoitteitaan 1920-luvulla.

"Kodin perusta on yhteisöllisyys ja myötätunto", totesi Hansson. Terve ja myönteinen suomalaiskansallinen itsetunto antaa suomalaisille vankan perustan kanssakäymiseen monimuotoisen maailman kanssa. Suomalaisuus luo kansallisen yhteisöllisyytemme, jota kautta muodostuu myötätunto toisiamme kohtaan saman yhteisön jäseninä.

Maahanmuuttajien kokonaisvaltainen sopeutuminen turvaa kansallisen yhtenäisyyden ja ne suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tekijät, joita myös useimmat maahanmuuttajat arvostavat.

Jos suomalaisessa yhteiskunnassa hyväksytään muista kulttuureista tulevia kilpailevia arvojärjestelmiä ja käyttäytymismalleja, kuten vakavaa sukupuolten välisen tasa-arvon kyseenalaistamista, seurauksena on tarpeettomia ristiriitoja eri väestöryhmien välillä ja yhteisöllisyyden perusta murentuu. Kaikkien tulijoiden on opittava valtakulttuurin kieli ja sopeuduttava paikallisiin tapoihin sekä arvoihin. Suomen kansalaisuuden myöntämisen tulee olla tunnustus onnistuneesta sopeutumisesta.

Sopeutumisen päävastuun tulee olla maahantulijalla, sillä hän vaihtaa kotimaansa uuteen maahan siksi, että hän uskoo kohdemaan olevan parempi paikka asua ja elää.

Jos näin ei tapahdu ja yhteisöllisyyttä, ts. yhteenkuluvuutta ei pääse syntymään, katoaa myös myötätunto. Silloin leimahtavat rasismin ja väestöryhmien välisten vahvojen ennakkoluulojen kaltaiset ikävät ilmiöt.

Neuvostoliiton utopia kaatui omaan mahdottomuuteensa. Perinteinen vasemmisto kautta Euroopan on ottanut uudeksi kiintotähdekseen monikulttuurisuuden, ajatuksen eri kulttuurien toisiaan rikastavasta yhteiselosta yhden valtion sisällä. Kumma kyllä saman ajatuksen on omaksunut myös perinteinen oikeisto kuten Suomessa kokoomus.

Haluan ylläpitää ja edistää länsimaista kulttuuriperintöä, arvoja ja oikeusperiaatteita. Näistä lähtökohdista puolustan länsimaista oikeusvaltiota, johon kuuluu laaja sanan- ja mielipiteenvapaus. Julkinen valta turvaa kaikille yhtäläisen vapauden ylläpitää omaa kulttuuriaan, kieltään, identiteettiään ja uskonnollista vakaumustaan, mutta ei ryhdy vähemmistöidentiteettien rahoittajaksi. Suomen tulee maahanmuuttopolitiikassaan korostaa tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa noudatetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputuloksen tasa-arvoa.

Espoo on kirjannut ylhäältä alaspäin johdetun monikulttuurisuuden viralliseen ohjelmaansa. Tällaiset maininnat täytyy poistaa vahingollisina, sillä tulija vaihtaa kotimaansa uuteen maahan siksi, että hän uskoo kohdemaan olevan parempi paikka asua ja elää.

Kaikki ei ole oikeutettavissa väittämällä, että tämä kuuluu kulttuuriini. Tämän ovat myöntäneet Euroopan valtapuolueiden merkkihenkilöistä Angela Merkel, Nicolas Sarkozy ja David Cameron.

Suomessa valtiollisella tasolla ja esimerkiksi Espoossa kaupungin tasolla täytyy selvittää mitkä ovat maahanmuuton aiheuttamat todelliset kokonaiskustannukset.

Maahanmuutossa tulee korostaa todellista työperustaista siirtolaisuutta ja pitkälti omavaraisuutta, mikä näkyy myös maahantulo-, oleskelu- ja kansalaisuusehdoissa. Käytössä on oltava kansalaisuus- ja kielitestit sekä pisteytysjärjestelmä. Kiintiöpakolaisten kohdalla tulee suosia ryhmiä, jotka kokemusperäisesti sopeutuvat muita paremmin. Pakolaisia on ensisijaisesti autettava konfliktialueen lähimaissa.

Vastaväittäjä sanoo, että ovathan suomalaisetkin lähteneet ulkomaille parempaa elämää etsimään. Siinäpä se. Nämä suomalaiset olivat työperäisiä siirtolaisia, eivät humanitaarisia pakolaisia. En usko, että kellään on mitään todellista työperäistä maahanmuuttoa vastaan.

Espoon kaupunginvaltuutettuna lupaan tehdä kaikkeni, että Espoosta ei tehdä Suomen Göteborgia tai Malmötä, joita vaivaa turvattomuus ja kansanryhmien eriytyminen.

En ole maahanmuuttoa vastaan, vaan laadukkaan maahanmuuton puolesta. Suomella ei ole varaa eikä velvollisuutta toimia maailmanlaajuisena sosiaalivirastona.

Jos Per Albin Hansson näkisi, miten kansankodissa eletään esimerkiksi Malmön tai Göteborgin maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä, hän järkyttyisi. Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka nykyiset demarijohtajat perustelisivat kansankodin nykytilan Hanssonille.

Ruotsin monikulttuurinen tie ei ole Suomen tie. Kuten professori Timo Vihavainen on kirjoittanut, valtion ylhäältä alaspäin johtama monikulttuurisuus on "hulluuden riemumarssi".

Tampereella on vaalimökeillä ollut sellainen kiinnostava ilmiö havaittavissa, että ihmiset haluavat esimerkiksi palveluiden sijaan puhua useammin kaupungin rakentamisesta. Käytännössä keskustellaan Rantaväylän tunnelista. Itse olen tunnelin puolella koska sen rakentaminen mahdollistaisi aivan uuden asuinalueen rakentamisen lähelle keskustaa ja nyt autotienä hukkaan menevälle ranta-alueelle.

Tämä tunnelikysymys on harmittavasti jättänyt varjoonsa monta hyvää asiaa kaupunkikehityksessä ja vienyt tilaa uusien, vielä päätöksiä vailla olevien hankkeiden suunnittelulta. Kaksi esimerkkiä hyvistä uusista jutuista ovat Rongan alikulku, joka helpottaa kovasti pyöräilyä Tampereella, sekä perjantaina avautuva Palatsinraitin silta, joka samaten parantaa kävelijöiden ja pyöräilijöiden asemaa. Onneksi ei-puolue ei ole päässyt torppaamaan näitä.

Ehkä vielä suurempia hyötyjä kaupungin toimivuudelle ja viihtyisyydelle olisi ratikan rakentamisesta ja sen mahdollistamasta yksityisautoilun vähentämisestä. Vielä jos Hämeenkatu saataisiin autottomaksi, niin oltaisiin jo hyvillä jäljillä.

Tulevaisuudessa iso kysymys on se, kuinka samaan aikaan saadaan kaupunkia ympäristösyistä ja palveluiden järjestämisen helpottamiseksi tiivistettyä kaupunkia niin, että siellä säilyisi kuitenkin tilaa vain olla ja viihtyä. Puistoja ei voida tiivistämiselle uhrata. Yksi tapa saada uutta vihertilaa on rakentaa olemassa oleviin rakennuksin viherkattoja, joille parhaimmillaan voi istuttaa jopa puita ja pensaita.

Tarvetta olisi kuitenkin myös uusille sisätiloille, joissa ihmiset voisivat järjestää mieluista ohjelmaa itse itselleen ja toisilleen. Esimerkiksi tanssimisen harjoitteleminen voi olla vaikeaa, jos on pienituloinen eikä ole varaa kalliisiin yksityisiin tanssikouluihin ja on pieni asunto. Tasa-arvoisen hyvinvoinnin vuoksi olisi kuitenkin hyvä, että kaikilla olisi mahdollisuus viihtyä kaupungissa ja harrastaa. Jonkin verran potentiaalia löytyykin jo nykyisten kunnan omistuksessa olevien tilojen avaamisesta kuntalaisten käyttöön.

Viime viikolla (17.10.) vietettiin jälleen asunnottomien yötä. Luulisi, että hyvinvointivaltiossa koti olisi kaikille perusoikeus, mutta silti edelleen Suomessa on tilastojen mukaan tuhansia asunnottomia. Pelkästään nuoria asunnottomia on 1400 ja heistä pitkäaikaisasunnottomia on 300. Todellisuudessa tilanne on varmasti vielä pahempi.

Syitä asunnottomuuteen on monia, taustalla voi olla päihde-, mielenterveys- ja muita ongelmia, mutta yleensä kysymys on myös köyhyydestä. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa kohtuuhintaisista pienvuokra-asunnoista on huutava pula ja asumiskustannukset yksityisillä markkinoilla ovat karanneet käsistä. Yhä useammin palkkatuloilla ei pysty maksamaan korkeita vuokria. Tilanne on kestämätön eikä sitä paranneta kuin ottamalla kunnianhimoinen tavoite asunnottomuuden nollatoleranssista. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia toimia asunnottomuuden kitkemiseksi kuin mitä nykyisellään on uskallettu ottaa käyttöön ja niitä on alettava toteuttaa välittömästi.

Kuntien on lisättävä omaa vuokra-asuntotuotantoaan, koska yksityiset markkinat eivät sijoita kohtuuhintaiseen asuntorakentamiseen. Kuntien on myös otettava vahvempi rooli asuntojen rakentajana pelkän rakennuttajan roolin sijasta. Samalla kuntien on huolehdittava riittävästä tonttitarjonnasta valtion tukemaan vuokra-asuntotuotantoon jokaisella alueella. Mikäli kunnat eivät pysty pitämään kiinni sitoumuksistaan, kuten esimerkiksi Helsingissä on käynyt, tulee valtion puuttua tilanteeseen.

Julkisen asuntotuotannon lisääminen on olennainen osa asuntokriisin ratkaisemista. Samalla rakennusmääräykset on muutettava huomattavasti järkevimmiksi. Esimerkiksi tiiviissä yhdyskuntarakenteessa väestönsuojaa ei tarvita jokaisessa kerrostalossa, eikä parkkipaikkoja jokaiselle asunnolle.

Asuntopolitiikan toinen kompastuskivi on asuinalueiden eriarvoistuminen. Tulo- ja koulutustasoerot ovat kasvaneet aina vain vauhdikkaammin. Tämä luo turvattomuutta asuinalueille ja lisää eriarvoistumista. Pahimmillaan asuinalueiden väliset erot näkyvät myös palveluissa, kuten koulujen eriarvoistumisessa.

Eriytymiskehityksen pysäyttämiseksi perinteiset lähiöt on nostettava ensisijaisiksi kaupunkipolitiikan kohteiksi. Vanhoista perinteisistä asuinalueista tai työläislähiöistä on huolehdittava uusien hankkeiden rinnalla. Myös pienituloisella on oltava mahdollisuus valita elinympäristönsä. Samalla on huolehdittava, että kaikilla asuinalueilla on monipuolinen asunto- ja asukasrakenne. Viihtyisät asuinalueet ovat turvallisia ja niissä on myös hyvät palvelut. Erityistä huomiota on kiinnitettävä asemien, puistojen ja kokoontumispaikkojen siisteyteen, hyvään valaistukseen ja muihin turvallisuutta parantaviin toimiin. Ihmisten tulee voida liikkua yleisillä paikoilla ilman jatkuvaa pelkoa.

Aloitan tekstin alleviivauksella: kyseessä ovat kirjoittajan kokemukset, ei yleistettävä teoria. Tällainen aloitus on lähinnä säälittävä yritys väistää tekstin kaksinapaisuuden herättämä närkästys - minä vs. naisten logiikka - jonka satavarmasti häviän, tulen nuijituksi.

Olen eittämättä puhdasverinen putkiaivo, vaikka termille ei mitään kovin eksaktia määritelmää nopealla googlauksella löytynytkään. Wikisana tarjosi käyttökelpoisimman: "suoraviivainen ja yksinkertainen ajattelutapa, johon voi kuulua esim. kykenemättömyys kompromisseihin, taipumus syyllisen hakemiseen ja jyrkkä jokotai -ajattelu".

Putkiaivoajattelustani löytyy massiivinen määrä empiiristä todistusaineistoa. Esitän seuraavassa muutamia karikatyyritapauksia. Koska tilanteet ovat toistuneet vuosien varrella usein, katson niiden saturoituneet yleisesti hyväksytyiksi ja käytetyiksi naisten argumenttimalleiksi. Se, etten ymmärrä vieläkään esimerkkien logiikkaa, on kiistämätön osoitus putkiaivoistani. Joku voi tässä todeta, että miksi vaivautua selittämään itsestään selvyyttä, mutta minulle hyytävä totuus itsestäni valkenee hitaasti.

Esimerkki 1.
Sovin jo viikolla tapaavaani naispuolisen ystäväni lauantai-iltana. Kun kyseinen päivä koittaa, pirautan täsmentääkseni tapaamisen ajankohtaa - puheluun ei vastata. Tekstaan, että miten sen illan kanssa? Ei vastausta. Tekstaan myöhemmin uudelleen hieman kimpaantuneen viestin, että jotain aikataulua olisi kiva tietää. Alkaa olla jo ilta ja vihdoin puhelin piippaa: Olen XX:n kanssa siivoamassa/muuttamassa/keskustelemassa/menossa tupareihin/selvittämässä XX:n ihmissuhdeongelmaa tms., voidaanko siis tavata vasta huomenna?

Putkiaivoissa liikkuu tuolloin seuraavaa: aina ensimmäisenä, että mitäs helvettiä ja sen jälkeen: miksi vastaus tulee tekstarina, vaikka normaalisti sovimme asiat puhelimessa? Miksi saan jo aamupäivällä esitettyyn kysymykseen vastauksen klo 16 jälkeen? Eikö naispuolinen ystäväni ymmärrä, että siirsin kaiken muun ohjelman ja kieltäydyin muista menoista, koska olimme sopineet tapaavamme? Minulla on sunnuntaille jo muita menoja, joten askartelenko sinne väliin vielä yhden tapaamisen muita liikuttelemalla - entäs jos taas tulee oharit?

Esimerkki 2.
Olen keskustellut naispuolisen ystäväni kanssa, että tiettyjä vanhoja ystäviä olisi mukava tavata pitkästä aikaa. Sovimme, että järjestän tapaamisen. Asiat etenevät mutkitta ja vanhat ystävät/tuttavat/sukulaiset ilahtuvat kovasti ajatuksesta. Sovin ajan ja paikan. Ilmoitan asiasta innokkaana naispuoliselle ystävälleni, joka vastaa lakonisesti: ei sovi, tuolloin siivoan/pesen mattoja/ulkoilutan naapurin kissaa/pyyhin pölyjä. Ehdotan ajankohdan siirtoa, mutta sekään idea ei saa tuulta alleen.

Putkiaivoissa liikkuu tuolloin seuraavaa: mitä helvettiä, nyt olen sopinut tapaamisen vanhojen ystävien kanssa, mutta idean äiti ei ole asiasta enää kiinnostunut. Miksi alunperin pidimme molemmat ideaa hyvänä, jos se ei sitä olekaan? Onpas noloa a) mennä yksin, b) valehdella naispuolisen ystäväni puolesta jokin syy (jonka hän erikseen keksii), c) vaivata ihmisiä, jotka innostuivat näkemään meidät molemmat, ei vain minua. Lisäksi putkiaivo miettii, miksi yleensäkään käyttää aikaa järjestelyihin, kun asia ei kiinnostanutkaan?

Esimerkki 3:
Edellisen kaltaisista ohipuhunnoista seuraa usein naispuolisen ystävän tarjoama kompensaatio. Ohareita seuraavan viikon maanantaina tai tiistaina naispuolinen ystävä ehdottaa tavoistaan poiketen esimerkiksi lounasta. Pahimmillaan jopa sanoo sillä haluavansa kompensoida sen, ettei viikonlopun suunnitelmat toteutuneet. Pyyntö on vilpitön.

Putkiaivoissa liikkuu tuolloin seuraavaa: mitä helvettiä, ajatteleeko naispuolinen ystäväni olevansa palkinto? Hän siis kuvittelee kompensoivansa lauantai-illan oharit (kaiken siihen liittyvän ja peruuttamani vaihtoehtoistoiminnan) sillä, että menemme yhdessä lounasravintolaan syömään 30 minuutiksi? Tässä mennään jo niin korkeassa logiikassa, etten edes yritä jatkaa pidemmälle. Putkiaivo ei kykene ihan noin monisyiseen ajatteluun. Jokin palkintalogiikka tuossa täytyy kuitenkin olla taustalla. Vähän vastaavaa olen nähnyt ihmisten tekevän lapsille ja koirille.

Esimerkki 4.
Tapaan vuosien takaisen suhteen kauniimman puolikkaan, suhteen joka loppui kuin seinään, ilman selityksiä tai muutoin kiusallisesti. Toki olemme tavanneet ohimennen useasti, mutta en ole koskaan saanut selkeää perustelua suhteen loppumiselle. Asia on jäänyt kovasti vaivaamaan ja haluaisin saada sen pois päästäni. Kysynkin suoraan, että mitä taannoin oikein tapahtui? Vastaus on nopea, "olen päättänyt, ettei sitä keskustelua enää avata!" Yritän uudelleen, siis mikä meni vikaan - vastaus on sama. Ja vielä kolmannen kerran, eikä sitä keskustelua edelleenkään avata.

Putkiaivoissa liikkuu tuolloin seuraavaa: mitä helvettiä, mikähän mahtaa olla keskustelu, jota ei avata, sillä sellaista ei olla koskaan käyty? Aikaakin on kulunut sen verran, ettei taustoja enää tarvitse piilotella, olivatpa ne mitkä tahansa? Mitä yleensä tarkoittaa, ettei jotain keskustelua enää avata - kuulostaa psykiatripuheelta, jossa tietty asiat käsitellään kallonkutistajan kanssa ja niistä päästän yli/ohi/jätetään taakse. Putkiaivon ongelmana tietysti on, että psykiatrin kanssa käydyissä keskusteluissa putkiaivo ei ole ollut mukana ja häntä asia edelleen vaivaa. Ja, miten yleensä jonkin tapahtuneen asiakokonaisuuden voi sulkea keskustelusta, onko siihen olemassa jokin korkki?

Esimerkki 5. Soitan sovittuun aikaan (esim. klo 14) ja saan tekstarilla vastauksen "en ehdi puhua, palataan huomenna". Asia on kuitenkin melko akuutti ja molemmat tietävät sen.

Putkiaivoissa liikkuu tuolloin seuraavaa: mitä helvettiä, miten joku voi ilmoittaa klo 14, ettei ehdi puhua akuutista asiasta ennen huomista? Lyhyen ajatustenvaihdon voi tehdä alle 2 minuutissa ja siihen löytyy aina aikaa - onhan asia molemmille akuutti. Mikä ihmeen idea on muutoin puhelimessa viihtyvän ihmisen uskotella, ettei ehdi soittaa vaikkapa klo 22? Putkiaivo itse soittaa aina tärkeässä asiassa ja pitää kiireessä puhelun lyhyenä.

Yllä esitetyt ovat siis karikatyyreja, joiden lukuisiin variaatioihin olen törmännyt naisten kanssa satoja kertoja. Ne ovat samalla empiirinen evidenssi putkiaivoajattelustani. Wikisanakirjan määrittely "suoraviivainen ja yksinkertainen ajattelutapa, johon voi kuulua esim. kykenemättömyys kompromisseihin, taipumus syyllisen hakemiseen ja jyrkkä jokotai -ajattelu" osuu melko hyvin kohdallani oikeaan. Suoraviivaisuus ja pragmaattisuus ehdottomasti, mikäli kompensaatiota pidetään kompromissina - sovin määritelmään, samoin taipumuksessa hakea syyllistä ja myös tuo jokotai -ajattelu napsahtaa kohdilleen.

Tiivistäen: Olen putkiaivo, ilmeinen perusmies ja ehkä juuri putkiaivojeni vuoksi poikamies sekä tämän tekstin jälkeen leimattu putkiaivoinen peruspoikamies. Mutta miten Wikisana määrittelee sitten naisten tippaleipäajattelun? "Ajattelee monimutkaisesti ja ainakin näennäisesti epäloogisesti". Täytyy loppuun lausua kaksi asiaa: kaikkea sitä ihminen mietiskeleekin ja samaan hengenvetoon voi vilpittömästi sanoa, että onhan näissä vanhoissa sanonnoissa kiistämättä vinha perä!

Juu, tuohon onkin oikein hyvä lopettaa. Laitetaan musiikkisuositukseen pohdintaan sopivaa materiaali - levyltä "Stop making sense" Talking Headsin klassikko Psycho Killer!

Sain tänään töissä tehtäväksi kirjoittaa lausunnon valtion ensi vuodelle esitetystä budjetista ja tarkalleen ottaen sen energiapolitiikkaa koskevasta osasta. Se on sellainen budjetti, jonka suuruutta on vaikea käsittää. Satoja miljoonia sinne, satoja miljoonia tuonne.

Suurimman tuskan vuodatin jo lausuntoon: käytämme kyllä hirveästi rahaa uusiutuvan energian tukemiseen, mutta samaan aikaan teemme tuen mitättömäksi antamalla erilaisia verohelpotuksia ja erikoiskohtelua fossiilisille energianmuodoille, vaikka niiden pitäisi päinvastoin maksaa kaikesta aiheuttamastaan haitasta: ilman, veden ja maan saastuttamisesta, ihmisten terveyden pilaamisesta. Nyt ne pääsevät kuin koira veräjästä.

Surkuhupaisaa kuitenkin on se, kuinka kaksinaamaisesti politiikassa joskus suhtaudutaan rahaan. Kun vaatii yhteiskunnalta rahaa syrjäytymisen estämiseen ja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen, on mariseva vihervassari. Kun syytää yhteiskunnan rahaa enemmän pahoin- kuin hyvinvointia tuottavalle teollisuudelle, on ilmeisesti vastuullinen taloudenhoitaja. Näin siitäkin huolimatta, että edellisen sijoituksen tuotot olisivat aivan selvästi jälkimmäistä suuremmat.

Newsflash: ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat haitatkin maksavat ihan oikeaa rahaa.

Jyrki Katainen oli viimeviikolla YLE:n tv-tentissä. Toimittajan kysyessä syrjäytymisestä, Pääministeri Katainen hehkutti lähes kyynelsilmin suomalaisen peruskoulun tarinaa. Toimittajan kommentoidessa, että kymmenet tuhannet syrjäytyneet nuoret ovat käyneet suomalaisen peruskoulun, Katainen veti kehiin sarjan latteuksia treenatulla hymyllään. Kyseessä oleva tv-tentti sisälsi raikkaan tuulahduksen journalismia toimittajan käyttäessä faktatietoa argumentoinnin vipuvoimana. Tämä kirjoitus jatkaa syrjäytymistä käsittelevien blogien sarjaa.

Suomalaiset nuoret syrjäytyvät yhteiskunnasta. Erityisesti nuoret miehet ovat vaaravyöhykkeessä. Arvioiden mukaan yli 30 000 nuorta muodostaa tällä hetkellä syrjäytyneiden kovan ytimen. He eivät näy tilastoissa, koska he eivät ole ilmoittautuneet työttömiksi työnhakijoiksi. Useilla heistä on maksuhäiriöitä ja osalla raha-asiat niin solmussa, että kärsimysten tie on johtanut velkajärjestelyyn. 2000-luvun ilmiö, pikavipit, ovat tarjonneet nuorille entistä terävämmät luistimet heikoille jäille. Mistä ongelma johtuu?

Tiesitkö, että arvot, tavat ja uskomukset periytyvät. Tapa, jolla me jäsennämme maailmaamme, on lähtöisin vanhemmiltamme. Jos isoisovanhempasi ovat ansainneet elantonsa pystyttämällä heinäseipäitä, heidän taloudenhoidon työkalupakkinsa on yhtä käyttökelpoinen kuin nallipyssy Lähi-Idässä. Tai jos vanhempiesi paras ajattelu on johtanut alkoholismiin ja pitkäaikaistyöttömyyteen, on sinun aikuisena ihmisenä ymmärrettävä valita toisin. Jotta me keskimäärin ymmärrämme valita toisin, on yhteiskunnan tarjottava perusvalmiudet yhteiskunnassa selviytymiseen - myös raha-asioissa.
Miten on mahdollista, että suomalaiset käyvät 9 vuotta peruskoulua oppimatta mitään raha-asioista? Miksi oman talouden hallintaa ei opeteta suomalaisessa koulujärjestelmässä? Olisiko mahdollista, että päättäjät ovat itsekin täysin pihalla raha-asioista? Länsimaiden oma pikavippivyyhti viittaa siihen suuntaan.

Hyvinvointimme rakentuu työlle. Kun teemme työtä, luomme palveluita ja taloudellista pohjaa hyvinvointiyhteiskunnalle. Näin ollen kuntienkin elinvoimaisuuden perustana on riittävä työpaikkaomavaraisuus joka takaa riittävän verotulokertymän. Varsinkin nuoret olisi saatava töihin. Nuorten työllistymisellä on myös valtiontalouden kannalta suuri merkitys, koska jokainen syrjäytyvä nuori maksaa yhteiskunnalla miljoona euroa.

Nuorten työllisyystilanne on Suomessa hälyttävä. Työ- ja elinkenoministeriön mukaan työttömiä alle 25-vuotiaita nuoria oli elokuussa 30 000. Kaikkiaan TE-toimistoihin hakeutuu 55 000 nuorta työttömiksi työnhakijoiksi. Työttömien ja lomautettujen nuorten määrä lähti jälleen heinäkuussa kasvuun. Näihin lukuihin on vielä lisättävä, että vuosittain meillä jää neljästä viiteen tuhanteen nuorta vaille toisen asteen koulutuspaikkaa. Tämä on musertava luku, kun otamme huomioon, että Suomessa on 20-29-vuotiatia nuoria 110 000 pelkästään perusasteen koulutuksen varassa. Tilastojen pohjalta tarkasteltuna suurin syy nuorten pitkittyneeseen työttömyyteen ja syrjäytymiseen on heikko koulutus ja työkokemuksen sekä työelämätaitojen puute.

Kuntien onkin nyt otettava isompi rooli nuorten työllistäjänä, samalla myös muiden vaikeasti työllistyvien kuntoutusta ja työelämään pääsyä tulee helpottaa kaupungin ja valtion yhteistoimin. Työllistyminen parantaa yksilön elämänlaatua, mutta myös vähentää kuntien toimeentulotukimenoja ja näkyy konkreettisesti kunnan talousarviossa valtion suorittamana toimeentulotuen palautuksena. Varsinkin nuorten kesätyöllistäminen ja harjoittelupaikkojen tarjoaminen on tärkeä väline työhön tutustumisessa ja sitä kautta se parantaa nuorten työntekijöiden työelämävalmiuksia.

Ensi vuoden alussa voimaanastuva nuorisotakuu on jalkautettava kuntiin. Kaikissa kunnissa pitääkin viimeistään nyt käynnistää välittömästi nuorisotakuuta koskeva toimenpideohjelma, johon kytketään mukaan eri viranomaiset ja paikalliset työnantajat. Näin varmistamme, että jokaiselle nuorelle varmistuu työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka kolme kuukauden kuluessa sisällä työttömäksi ilmoittautumisesta.

Kunnissa konkreettinen keino parantaa nuorten työllisyystilannetta on tarjota kesätyöpaikka jokaiselle 16–18 – vuotiaalle. Näin voimme suoraan kehittää nuorten työelämätaitoja ja kartuttaa työkokemusta. Kunnat voivat työllistää nuoret omille toimialoilleen kuten toimistotyöhön, siivoustoimeen, viheralueiden hoitoon, ohjaajiksi leireille tai kirjastoihin. Suomen kunnissa työllistettiin viime kesänä 40 000-45 000 nuorta ja määrä on pysynyt suunnilleen samana useana vuonna. Näin ollen vain vajaa viidennes alle 18-vuotiaista saa kesätyöpaikan kunnan kautta. Yksityisellä sektorilla kesätöitä on tarjolla keskimäärin kaksi yritystä kohden mutta palkatuista on alle 18-vuotiaita vain pieni osa säännöksien ja vastuukysymysten takia. Tämän takia kuntien on tultava yrityksiä vastaan ja etsittävä yhdessä työllistämisen muotoja, joilla nuoret saataisiin ajoissa työelämään.

Samalla yhteistyö paikallisten yritysten kanssa on tärkeää ja kuntien omien työpaikkojen lisäksi on mietittävä esimerkiksi kesätyöllistämistukien maksamista yrityksille, jotka palkkaavat nuoren työntekijä vähintään kuukaudeksi. Kunnan elinkeinopolitiikan on tuettava työllisyyden, yrittäjyyden ja elinkeinojen kehittymistä. Tavoitteena on onnistunut elinkeino- ja työllisyyspolitiikan sekä koulutus- ja sosiaalipolitiikan yhteen nivominen.

Katsellessani sivusilmällä TV:stä Jack Nicholsonin ja Morgan Freemanin dialogia ajan ja elämän kulusta, muistin saman keskustelun ystävieni kanssa edellisillalta. Siihen liittyi kolme erillistä kohtausta, joissa kaikissa aika, elämänkulku ja nykyisyys kohtasivat.

Todellisena yllätyksenä itselleni, olin eilen ravintolassa hyvien ystävieni kanssa. Hetken, mutta kuitenkin ravintolassa. Viereisessä pöydässä istui joukko viehättäviä nuoria naisia, arvioisin siinä 25 vuoden hujakoilla. Ensimmäinen kohtaus:

Naapuripöydässä naisten seurassa ollut parikymppinen kundi kysyi, mikä on meidän porukkamme yhdistävä kehys. Eräs ystäväni huikkasi, että tässä ollaan jalkapallojoukkueen kehyksessä. Nuorimies jatkoi sitten viestin naapuripöydän naisseurueelle. Mukana ollut pikkuveljeni nauroi ja sanoi, että olivat juuri toisessa päässä pöytäämme keskustelleet siitä, kuinka keski-iältään 37-vuotias porukkamme oli juuri niitä "vanhoja", joille itse naureskelimme 20 vuotta sitten kuppiloissa: "Mitä tollaset keski-ikäiset tekee tähän aikaa baarissa"! Niinpä tosiaan, hassua miten en itse muistanut tuolloista diskurssia.

Kohtaus kaksi. Kävin keskustelua ystäväni kanssa, johon tutustuin työn kautta lähes 20 vuotta takaperin. Muistelimme aikaa, jolloin hänellä kulki lujaa ja ote oli lipsua. Hän lausahti, että tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen. Teimme keskustelussa kahtiajaon elämänkulusta, siis yrityksenä selittää ajan kokemusta. Elämän ensimmäinen 20 vuotta on täynnä suuria käänteitä, rituaaleja ja mullistuksia. Lapsuus, koulu, harrastusten aloittaminen, ensimmäiset seurustelut, muutto lapsuudenkodista, armeija ja kaikenlainen hulluttelu.

Seuraava 20 vuotta on sekin täynnä käänteitä, mutta eivät enää tule niin suurina yllätyksinä ja niitä ei koeta yhtä "paljaana", on jo muodostunut paljon ennakkokäsityksiä elämästä ja maailmasta. Elämänkäänteiden yllätyksettömyys muuttaakin ajan kokemusta. Retrospektiivisesti aika tuntuu kulkevan nopeammin. Näin siitä huolimatta, että niin minä kuin ystäväni teemme työtä ja elämme tavalla, jossa päivät eivät suinkaan ole toistensa replikoita - päinvastoin. Ihmisen elämän toiseen 20-vuotiseen kuuluu kaksi valtavaa murrosta. Ensimmäinen on avio- tai avoliitto ja se mullistavin kaikista, lapsen syntymä. Itse en ole kumpaakaan edellisistä kokenut, mutta seurueestamme kaikki muut olivat ja yhtyivät tähän tulkintaani yksituumaan. Nuo kaksi ovat käänteentekeviä hetkiä elämässä.

Kohtaus kolme. Lähdin ravintolasta ja odottelin ovella erästä ystävääni. Poke alkoi rupatella ja lausahdin hänelle, että lähes kahdeksan vuoden tauon jälkeen asiakaskunnassa on tapahtunut muutos: joko tämä paikka on täynnä alaikäisiä tai minä olen tullut vanhaksi. Portsari nauroi ja sanoi, että toivottavasti en loukkaannu, mutta hän pistäisi rahansa jälkimmäisen puolelle. Ystäväni tuli ja ilta päättyi.

Nicholson ja Freeman kävivät dialogia elokuvassa noin 80-vuotiaina ja molemmat kuoleman sairaina. Aika näyttääkin olevan koettuna kaikkea muuta kuin lineaarinen ja absoluuttinen. Sen kokeminen on hyvin vahvasti sidoksissa elämänvaiheeseen. Toisaalta ajan retrospektiivinen kokeminen puolestaan poikkeaa sen kokemuksellisesta ulottuvuudesta. Nuoruudessa tuntuu siltä, että aika kulkee siivillä, mutta tapahtumien pyörteessä sen ajattelee jatkuvan loputtomiin. Toisen 20-vuotisen aikana aika tuntuu usein matelevan, mutta perästä katsottuna se meni ensimmäistä kaksikymppistä nopeammin - ei paljoa, mutta meni. Seuraava 40-vuotinen on taas ainutkertainen taival, mutta siinäkin koettu ja retrospektiivisesti koettua aika poikkeavat - ainakin jos otan Nicholsonin ja Freemanin oivaltavan dialogin pohjaksi. Nicholson tiivistää ajankulun dialogin päätteeksi toteamalla, että aika katoaa "kuin savu avaimenreiästä".

Ajan monikerroksisuus ja epälineaarisuus ovat monien nykyhistorioitsijoiden, antropologien ja psykologien mielestä newtonilaista aikakäsitystä hedelmällisempi tapa tarkastella elämänkulkua. Ihminen elää yksilöllistä aikaa (ikä), mutta kytkeytyy myös perheen aikaan (perheen syklinen vaihe) ja samalla historialliseen ajankulkuun. Kaiken lisäksi olemme osa universaalia aikaa. (Antti Häkkinen 2012.)

Pohdiskeluni ei ole (tällä kertaa) keski-iän kriisiä, vaan elämänkulusta kiinnostuneen tutkijan havainnointia, jonka sysäsi liikkeelle mediavälitteinen metafora ja empiirisessä todellisuudessa koettu - edellisillan keskustelut ja tapahtumat. Tämän kirjoituksen voi myös osuvasti kuvittaa musiikkiesityksellä, joka on ajan, elämän ja eksistentialismin kudelmaa elegantisti yhdistelevä John Mellencampin Human Wheels.