Yhteiskunta

Opetusministeri Henna Virkkunen viljeli taannoisen yliopistouudistuksen aikaan lausetta, jonka mukaan kyseinen uudistus on parasta, mitä yliopistoille on tapahtunut sitten niiden perustamisen.

Monet yliopistolaiset, nekin, joiden mielestä uudistuksessa oli enemmän hyviä puolia kuin huonoja, suhtautuivat lauseeseen kärjistyksenä tai jopa lievänä itseironiana (!).

Nyt kun pöly on laskeutunut ja ensimmäinen uuden lain mukainen toimintavuosi takana, yliopistomaailma ja etenkin sen tulevaisuudennäkymät näyttävät hyvin erilaisilta kuin vielä pari vuotta sitten. Monet sellaiset kivet ja kannot, joiden kukaan ei olisi uskonut liikahtavan paikoiltaan ikimaailmassa, ovat lähteneet nitkahtelemaan uusiin asentoihin.

Toki aina välillä joku urpo avautuu mielipidesivuilla siitä, miten yliopistokoulutus pitäisi kahlita 80-luvun reaganilais-thatcheriläisen muinaismarkkinatalouden muistomerkkeihin, mutta se on pelkkä väärinkäsitys.

Ehkä Henna oli silti oikeassa. Muutos parempaan on oikeasti tapahtunut.

Alkuvuoden paras koulutuspoliittinen uutinen oli, kun kuulin yliopiston hallintovirkamiehen ehdottavan pommin asettamista erään keskeisen, hienon, kalliin – ja täysin käyttökelvottoman – toiminnanohjausprosessin alle.

Siinä on sitä asennetta, mitä yliopistot tarvitsevat. Jos henkilökunnan ajattelu notkistuu tätä vauhtia, suomalaiset yliopistot voittavat seuraavissa olympialaisissa voimistelun kultamitalin.

Naiset katselevat lasikaton läpi harmaissa puvuissa mersun takapenkille kiitäviä johtajia. Sitten he menevät päiväkodin kautta kauppaan tekemään ruokaostoksia euroillaan, jotka ovat arvoltaan tulkinnasta riippuen 80–100 senttiä.

Tämä kaikki on jo eilispäivää, ja nyt miesten ahdinko vain pahenee.

Esimerkiksi eräässä suomalaisessa opiskelijajärjestössä on jo pitkään toiminut suuri, aktiivinen naisverkosto täynnä vaikutusvaltaisia naisia yhteiskunnan eri aloilta. Ja sitten on vähemmän aktiivinen ja melko eksklusiivinen miesverkosto, johon kuuluu vain viime vuosien puheenjohtajia.

Jälkimmäinen verkosto on niin epävirallinen, ettei sitä oikeastaan ole edes olemassa, mutta silti joku vääräleuka on keksinyt sille nimen: kikkelikerho. Huhun mukaan pääsyvaatimuksena on vanhoina hyvinä aikoina ollut muutakin kuin miehiset sukukalleudet, mutta tästä ei ole vahvistettua tietoa.

Eikä tule.

Nimittäin kävi niin onnettomasti, että Suomen ylioppilaskuntien liiton liittokokouksessa viime viikonloppuna valittiin puheenjohtajaksi vahingossa nainen. Vahingossa siksi, että ilmeisesti sukupuoleen ei huomattu kiinnittää tavanomaista enempää huomiota.

Yölliset kähminnät kabineteissa jatkuivat aamuun asti, ja lopulta neuvottelijoiden pieni ja perinteisesti miesvaltainen joukko pääsi sopuun keitä kaikkia kokousedustajien tulee äänestää.

Tuloksena kehkeytyi uusi hymyilevä opiskelijan äänitorviseitsikko: http://www.syl.fi/2010/11/20/syln-liittokokous-valitsi-uuden-hallituksen-puheenjohtajaksi-katri-korolainen-virkajarvi/

Koska k-kerhon tapaamisessa ovat perinteisesti läsnä kaikki lähivuosien k-miehet (ml. tämän kirjoittaja), k-kerho voi kokoontua seuraavan kerran aikaisintaan 2010-luvun lopussa – edellyttäen, ettei jostain ilmesty sitä ennen taas pätevää naista, jo toista samalla vuosikymmenellä.

R.I.P. Kikkelikerho.

Lääkärit ovat niin viisaita. Lääketiede on.

En nyt tee tässä eroa terveyskeskuslääkärien, kirurgien, sairaalalääkärien, keikkalääkärien ja työterveyslääkärien (yms) välille – vaikka kaikkien mainittujen ominaisuuksista kyllä kuulee monenlaisia kommentteja.

Kävin viime viikonloppuna väitöstilaisuudessa ja -karonkassa. Ymmärsin ensi kertaa, miksi lääkikseen tunkee nuoria (ja vanhojakin) ovista ja ikkunoista, miksi koko porukalle maksetaan isoa palkkaa ja miksi niistä kohkataan julkisuudessakin vähän väliä.

Ja lääketieteellinen tutkimus! Se on kertakaikkisen kiehtovaa, ja sen perusteella pystytään tekemään suoranaisia ihmeitä. Vaikeiden sanojen, epämiellyttävältä kuulostavien ruumiintoimintojen ja vakan alle piilotetun kynttilän takaa paljastui upea huippututkimuksen ja kansainvälisen tason huippuammattilaisten maailma, vieläpä täynnä suurelta osin selvittämättömiä salaisuuksia. Että yksittäinen erikoistumisalan haarakin voi olla niin äärimmäisen tärkeä elämälle, ihmislajille ja yhteiskunnalle!

Lääketieteessä toteutuva tutkimustiedon ja käytännöllisen tiedon vuorovaikutus on toimiessaan hieno esikuva mille tahansa yliopistolliselle toiminnalle. Samoin alan toimijoiden omistautuneisuus ja huvittavuuteen asti pikkutarkka oppineisuus.

Helsingin yliopiston ylistävät kokosivun varainkeruumainokset ovat herättäneet ristiriitaisia reaktioita. Ehkä niissä on sittenkin perää?