Yhteiskunta

Katukuvaan ovat taas ilmestyneet back to school -mainokset. Toisin kuin saattaa näyttää, niiden kohderyhmä eivät suinkaan ole kuvissa esiintyvät skeittaavat 10-vuotiaat.

Ne ovat vähän kuin mukamas aikuisille tarkoitetut siiderimainokset tai nuorten- ja naistenlehtien ikäkohderyhmät: tarkoituksella hiukan pieleen tähdätty design osuu ja uppoaa piilokohderyhmään kuin kuuma veitsi voihin.

Me kaikki nuoret aikuiset olemme muodostaneet käsityksemme mietojen alkoholijuomien paremmuusjärjestyksestä jo varhain lapsuudessa. Silloinhan tv-mainoksia vielä tuijojetaan yhtä intensiivisesti kuin niiden lomassa tulevia ohjelmia.

Samaan tapaan mainoksissa mielikuviemme mukaisissa "kouluvaatteissa" poseeraavat lapset osuvat todelliseen mutta salaiseen kohderyhmäänsä:

Lastensa katu-uskottavuudesta ja suosiosta huolestuneet vanhemmat tunnistavat tiedostamattaan kausimuodin, jota heidän päälleen on kaupiteltu jo edellissyksynä, ja ryntäävät kauppaan varmistamaan, ettei juuri heidän lapsensa joudu silmätikuksi isotädin kirpputorilöytöjen takia.

Omaa alakouluaikaista epämuodikkuuttaan yhä häpeävät lukiolaiset ja ensimmäisen vuoden opiskelijat ryntäävät kauppaan lääkitsemään lapsuuden traumojaan, nyt kun kesätyöliksa ja/tai kasvaneet viikkorahat antavat siihen viimein mahdollisuuden.

Lopulta koko touhussa on kyse yrityksestä hillitä vatsassa lenteleviä perhosia. Hallita jännitystä, jonka uusi kouluvuosi aiheuttaa joka kerta uudelleen. Ja ehkä myös hakea myöntävää vastausta viime viikon kysymykseen (http://www.city.fi/yhteisot/blogit/jussirauvola/118486/).

Suomalaisille on usein vaikeaa kurkottaa korkealle. Kulttuuriimme ei kuulu jatkuvan kasvun tavoittelu, vaan tietyntyyppinen möllöttely. Oman tilan ja tilanteen muuttuminen vaatii erillisiä ponnisteluja, joista on harvemmin lupa pitää meteliä. Joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa, ja se olisi parasta tehdä kaikessa hiljaisuudessa, jottei tule sanomista.

Entä jos olisikin lupa määritellä selkeä ja kirkas tavoite, julistaa se koko maailmalle ja lähteä tavoittelemaan sen toteuttamista pää pystyssä?

Monet drop out -ongelmat, välivuosien venymiset ja päämäärattömät harhailut ympäri maata tai maailmaa jäisivät tekemättä, ja iso tukko ahdistusta voisi jaada samalla syntymättä. Eipä silti, harha-askeleissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Niistä vain tulee helposti hyödyttömiä, jos ne ovat haparoivia ja epäröiviä, eivätkä kunnolla edes yritä johtaa mihinkään.

Häpeä, jonka kanssa moni joko tiedostaen tai tietämättään tuskailee, tulisi arkiseksi tutuksi kaikille. Olisi varsin kasvattavaa rysäyttää päivittäin kunnolla päin seinää: "Tänään aion yrittää ratkaista maailman ongelmat kerralla kuntoon". Ja aina illalla sitten huomaisi, että ei ehkä sittenkään vielä tänään.

Kun rajojen kokeilun aloittaa vaikeammasta päästä, oma rajallisuus tulee tutuksi ja lakkaa olemasta uhka. Tämä voisi osaltaan karsia sellaisia oikeasti epärealistisia haihatteluja, joiden parissa yksi ja toinen meistä näpertelee vuosikausia saamatta mitään kunnollista aikaan. Moni ei saa ajoissa tai välttämättä koskaan kuulla suoraan, että "ei, sinusta ei ehkä ole tähän ammattilaistasolla, mutta jatka ihmeessä hyvää harrastusta."

Sehän on ihan silkkaa Idolsia. Ja joskus täyttä totta.

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.

”Suomi voitti eilen Olympiastadionilla psykologisen yliotteen avulla.” Keskiviikon lehdissä ei todennäköisesti lue näin, sillä tosiasiat ovat melko lailla päinvastaiset. Tulos (1-2 Unkarille) ei anna lainkaan realistista kuvaa pelitapahtumista, mutta ongelmiakin oli. Lisää niistä:
http://www.city.fi/yhteisot/blogit/petesuhonen/113767/

Mietin pelin jälkeen, voisiko Suomella joskus tulevaisuudessa olla jalkapallojoukkue, jota eivät rasita historian asettamat suorituspaineet tai aina kulloinkin käynnissä oleva epäonnistumisen kierre; joka kulkee ylpeänä voitosta voittoon ja lunastaa kaikki odotukset paineista piittaamatta.

Viime viikolla tässä blogissa oli puhetta lääkäreistä, jotka tekevät maailmanluokan tutkimusta ja joista osa pitää itsestään hyvin vähän meteliä, vaikka pystyykin vaivatta palauttamaan mieleensä yhden kymmenistä tuhatsivuisista tenttikirjoistaan ja sen tietyltä riviltä jonkin käsittämättömän suhdeluvun keskimääräisen vaihteluvälin, sen lisäksi että osaa ulkomuistista määrittää potilaalle sen perusteella oikean lääkityksen – samalla kun piirtää tutkimusalansa laajat kaaret YK:n päätöslauselmista lähtien.

Suomen pelin jälkeen ajatukset eksyivät Vadelmavenepakolaiseen (kirja ruotsalaisuuden ihailusta). Ruotsissahan juuri urheilijoiden henkinen kantti on usein kestänyt paremmin kuin Suomessa. Toinen klisee, kateus, taas nostetaan puolustusaseeksi, kun verotietojen tultua keskustellaan suurista tuloista.

Mikä tekee suhtautumisesta omaan huippuosaamiseen ja sen avulla onnistumiseen niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla korkeakoulutetun arkea.

Entä miten vahvoja psykologisia malleja omaksummekaan osana ”suomalaista kulttuuria”? Moni käyttää opiskeluaikaa niistä poisoppimiseen esimerkiksi vaihto-opiskelussa, harrastustoiminnassa, terapiassa, jatko-opinnoissa, politiikassa ja (t)yöelämässä.

Silti näyttää, että vain muutama lehdissä paistatteleva poikkeusyksilö vapautuu ristipaineista edes nimellisesti. Syvähaastatteluissa sitten paljastuu, että ”oikeasti se oli niin vaikeaa” ja ”vuosien työ on tehnyt nöyräksi”.

Relatkaa.