Ajan liekki

Viime viikolla ystäväni kertoi minulle olevansa palavasti rakastunut. Olin onnellinen hänen puolestaan, sillä ennen tätä rakkauden kohdetta hän oli käynyt läpi paljon huonoja tapauksia. Joskaan ne eivät olleet huonoja silloin. Jokainen heistä oli toinen toistaan ihanampi, seksikkäämpi, suloisempi ja rakastettavampi – aina siihen asti, kunnes ystäväni huomasi, ettei jutusta tulekaan mitään. Siinä vaiheessa ne muuttuivat aina kusipäiksi. Ihan jokainen.

Tänään puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Kyselin kuulumisia ja tietenkin uteliaisuuttani kyselin myös hänen parisuhteestaan. Hän selitti jutun olevan ohi, mutta ei hätää: uusi ehdokas oli jo kiikarissa.

Noin vain. Eilen vakava seurustelusuhde, tänään kuin eilinen sanomalehti: luettu ja koettu. Päätynyt luultavasti roskikseen tai kukkien kääreeksi. Tärkeimmät pääkohdat tallentuneet jonnekin muistin sopukoihin.

Ihan kuin uudet suhteetkin alkaisivat yhtä helposti, kuin lehti tipahtaa joka aamu postiluukusta sisään. Ei enää pitkäveteisiä tutustumiskausia, suoraan vain asiaan. Matti. Maija. Perustetaan perhe. Perustetaan vain. Millaiset tapetit sinä haluaisit olohuoneeseen?

Onko nyt niin, että olemme siirtyneet lyhyiden suhteiden aikakauteen?

Sillä muutenkin kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin. Alkuhuuma, tasainen arki, kyllästyminen ja suhteen loppu koittavat entistä aikaisemmin. Parhaimmillaan kaikki on ohi viikossa.

Onko nykypäivän hektisyys tarttunut jo parisuhteisiinkin?

* * *

Katselin tänään exän minulle ostamaa Iittalan Kivi-lyhtyä. Sellaista merensinistä. Tai merensininen se oli joskus ollut. Nyt se oli tummunut liekkien jäljiltä yhtä sameaksi, kuin kaikki muutkin. Mutta joskus, joskus se oli ollut kirkkaan sininen, merensininen, kirkkaampi kuin mikään muista sen rinnalla seisovista lyhdyistä.

Kävikö näin meidän suhteellemmekin. Haalistuiko sekin vain pikku hiljaa laimeaksi arjeksi? Katosiko siitä kaikki hohto? Vai oliko se alunperinkin vain uutuudenhohtoa?

Voisin pestä ja kiillottaa sen. Sitten se olisi taas kuin uusi. Mutta mitä se auttaisi? Joskus pitää tietää, milloin antaa periksi. Enhän minä sitä voi vain ikuisuuksiin yksikseni kiillotella ja toivoa, että se pysyisi kirkkaana, vaikka liekit sitä miten nuolisivat. Ei, siihen olisi tarvittu kaksi.

Aika kultaa muistot ja tummuttaa kynttilälyhdyt.