Ilmiöt

Kirjahyllyssäni on useita vuosia majaillut vanhasta lukiostani vahingossa ikilainattu kirja, Kafkan Kirjeitä Felicelle. Se on kokoelma rakkaudesta riutuvan Franz-raukan lemmenloruja neidolle, joka asuu jossain kaukana. En enää muista, tai edes välttämättä tiedä, miten Felice suhtautui miehen lähentelyihin, mutta yksi asia on faktaa. Ellei mies ollut yksipuolisen rakkauden uhri, oli hän ainakin kaukosuhteen uhri.

Sata vuotta Kafkan jälkeen tarinat ja kirjeet ovat muuttuneet. Seurasin viime syksynä modernia riutumista, kun eräs tuttavani rakastui thaimaalaiseen neitoon. Tässä vaiheessa voi kelata läpi kaikki ennakkoluulot thai-naisia kohtaan. Niitä oli minullakin, olin täysin varma että "bangkokilainen yliopistoa käyvä sinkku" on oikeasti Pattayalla asuva baarityttö (ellei jopa poika), jolla on rahaa lähettävä mies joka satamassa ja lentokentällä. Mies oli kuitenkin rakastunut ja vietti iltansa tuijotellen tytön kuvaa Messengerissään. Kun mies oli lähettänyt naiselle 300 euroa matkakassaa Suomen lentoa varten, yritin pitää turpani ummessa ja treenasin "mitä mää sanoin" -fraasini kuntoon.

Olen itsekin haksahtanut etäsuhteeseen. Jaksoin istua irkaten pari kuukautta, kunnes totesin voivani aivan yhtä hyvin irkata tyypin kanssa olematta suhteessa. Vaikka mikrofonilla ja web-kameralla saa reaaliaikaisen elämyksen, joitakin asioita ei kannata sähköistää. Nytkähtelevästä kamerakuvasta ja metallisesta äänestä on romantiikka kaukana, yhtä kaukana kuin juttukumppanikin. Uskoisin Kafkan olevan samaa mieltä. Päätin etäsuhteen kuitenkin kasvokkain. Aika häiriintynyt olo tulee, kun näkee toista vain jättämisen yhteydessä.

Thaimaalaiselle tytölle rahaa lähettänyt tuttavani meni marraskuussa lentokentälle kukkapuska kourassaan. Hän oli hermoillut pari päivää ja tarkastanut netistä, voiko thai-naiselle antaa punaisia ruusuja. Odotin miehen tulevan pian kiroamaan irkkiin, mutta hän piti kolme päivää hiljaisuutta. Varmaan kumoaa keppanaa ja kuuntelee synkkiä Suomi-iskelmiä kotonaan, pohdin. Neljäntenä päivänä hän lähetti kuvan itsestään ja leveästi hymyilevästä tytöstä. Oli minun vuoroni olla hiljaa. Hiljaa on ollut mieskin; liikaa pesänrakentamiskiireitä.

P.S. Posti/Itella muuten aloittaa maalla paperipostin skannauksen ja sähköpostitse lähettämisen. Viekas keino iskeä kiinni rahaan, vaikka lähettäjä voisi maksutta lähettää postinsa sähköisesti ilman Postin tätien skannereitakin. Olisikohan Felice otettu skannatusta kirjeestä?

USA:n yliopistokoripallon mestaruudesta mitellään ensi viikonloppuna Indianapoliksessa Final Four –huipennuksessa. Itse en ole tätä huikeaa turnausta ehtinyt seurata kuin yhdeltä osalta: kuinka pitkälle The John Wall Dance etenee turnauksessa?

Kyseessä on siis Kentuckyn takamieslupaus John Wallin joukkueen esittelyssä käyttämä yksinkertainen käden heilutus. Liikkeestä tuli yllättäen ilmiö, joka räjähti sosiaalisissa medioissa lähes käsistä. Kyseisellä rannekäännöllä on kohta Facebookissa yli satatuhatta fania ja YouTubesta löytyy lukuisia mitä ihmeellisimmissä paikoissa tehtyjä imitaatioita. Katsokaapa itse tästä ilmiön loistavasti kiteyttävästä Tube-pätkästä: linkki.

Wall ja Kentucky siis lopulta pysähtyivät turnauksen neljännesvälierissä finaalinelikkoon sännänneelle West Virginialle, mutta The Wall Dance -ilmiö jäi varmasti elämään pidemmäksikin aikaa. Äärimmäisen mielenkiintoinen tapaus, joka herättää kysymyksiä. Miksi ilmiö tulee noin suosituksi ja miksi ihmiset haluavat matkia kyseistä liikettä kuvaten itsensä nettiin? En ala sen enempää asiaa pohtimaan, mutta aloin muistella, onko Suomessa ollut urheilun saralla vastaavia videoilmiöitä. Ei tullut ihan heti mieleeni.

Harmi sinänsä, että Teemu Selänteen tulokaskausi sattui ennen sosiaalisen median aikakautta. Teemun kuuluisassa tuuletuksessa olisi ollut ison ilmiön ainekset. Miettikääpä esimerkiksi suomalaisturistia Vapaudenpatsaalla heittämässä kuvitteellista Kohoaan ilmaan ja ”ampumassa” sitä alas kaverin kuvatessa toimitusta videolle. Sitten hanskan heittäjä kävisi vielä innoissaan ryydittämässä videon suosiota seuraavanlaisella iltalehtimäisellä kuvauksella: ”Tässä olen minä ja kaverini New Yorkissa Vapaudenpatsaalla. Kävimme siellä ihan ylhäällä kädellä ja minä ammuin hanskaani.”

Noh, olisihan se ehkä hetken hupia.

Helsingin Sanomat uutisoi tänään tutkimuksesta, jossa yliopisto-opiskelijoiden alkoholinkäytön kerrotaan lisääntyneen vuosien 2004 ja 2008 välillä. Rankimmin dokaavat tutkimuksen mukaan taideaineiden opiskelijat, vähiten kuppi taas maistuu lääkisläisille.

Itselläni on kokemusta muutamistakin eri alojen opiskelijoiden pippaloista. Tässä poikkitieteellinen raporttini.

Olen samaa mieltä tutkimuksen kanssa lääketieteen opiskelijoista. Viimeisin kokemukseni heidän juhlistaan on tammikuun lopulta, kun Apollo täyttyi ”Lääkärileikkeihin” osallistujista. Vaikka nimi johdatteleekin mielikuvaan joukko-orgioista, meno oli melko asiallista ja suurin osa ihmisistä keskittyi fiilistelemään illan esiintyjää 22 Pistepirkkoa. Kuulemani mukaan lääkisläiset järjestävät suhteellisen harvoin isoja bileitä muihin tiedekuntiin verrattuna.

Oman rakkaan tiedekuntani (mmtdk) pippaloita leimaa mielestäni suomalaiskansallinen pelti kiinni-mentaliteetti. Reippaassa talonpoikaishengessä monet juhlat tuntuvat päättyvän ennen kuin ehtivät alkaakaan, kiitos osallistujien hyvän nestetankkauksen. Näihin bileisiin ei siis kannata mennä liian myöhään, muuten saattaa missata koko menon. Eläinlääkiksen kanssa toteutettuja juhlia meillä hehkutetaan, pääasiallisesti eläinlääkiksen tyttöjen takia.

Oikeustieteellisen tiedekunnan bilessä olen käynyt vain kerran. Teemana oli lentokenttä, ja ohjelmanumeroista muistan vain puolialastomat miehet ja kermavaahdon. Voin hyvin kuvitella nämä opiskelijat myöhemmin Kallen ja Apollon kantiksina.

Teekkareiden juhliin en ole vieläkään uskaltautunut, vaikka useamman kerran olenkin suunnitellut meneväni. Teekkarit ovat tunnettuja omintakeisesta (ja kosteasta) biletyksestään. Juhlien yleisluonnetta kuvaa luullakseni hyvin KKK-bileiden kutsu. Kaksi K:ta tarkoittivat karvoja ja kermavaahtoa, kolmannen merkitys oli muistaakseni kesä tai kossu.

Kauppakorkeakoulu on opiskelijabileiden mekka. Kemuja on joka lähtöön, ja niitä järjestetään usein. Pelti kiinni-mentaliteettia löytyy myös kauppislaisten juhlista. Toisin kuin maa-metsiksen opiskelijat, kauppilaiset jaksavat bilettää huomattavan pitkään. Vaikka kuppia otetaan reilusti, meno pyritään naamioimaan tyylikkääksi hienoilla puitteilla (kulissit rapistuvat yleensä siinä vaiheessa kun pöydillä tanssi tai oksentelu alkaa).

Itselläni ei ole kokemusta taideopiskelijoiden kemuista, mutta sen osaan sanoa, että Aalto-yliopisto alkaa varmasti tuottaa merkittäviä innovaatioita lähivuosina. Sillä parhaat ideathan syntyvät tuopin ääressä istuessa. Ja siitä näillä opiskelijoilla on totisesti kokemusta.

Hyvä nainen, oletko koskaan tutkinut miltä vaginasi näyttää?

Ruotsissa äsken tehdyn tutkimuksen mukaan 75 prosenttia naisista eivät ole katsoneet sukupuolielintään peilin kanssa, eivätkä tiedä jos siinä on jotakin vialla. 66 prosenttia ruotsalaisnaisista ei osaisi nimetä omaa pimppiään tunnistusrivistä. Pikkutytöille opetetaan edelleen, että on jotenkin likaista leikkiä alapään kanssa, mutta pikkupojat saavat kyllä kosketella itseään.

Ruotsalaisessa naistenlehdessä oli äskettäin kuva naisesta ja hänen alapäästänsä. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”yök, miksi minun lempilehdessäni on jotain pornoa”. Sitten katsoin uudelleen. Kyseessä ei ollut pornojuttu, vaan jutussa kerrottiin, kuinka naiset edelleen häpeävät omaa seksuaalisuuttaan ja alapäätään. Muun muassa siksi vietämme vaginapäivää.

Vaginamonologien kirjoittaja Eve Ensler perusti aikoinaan V-day:n, eli vaginapäivän. Sitä vietetään yli 50 maassa 1.2-30.4 aikavälillä. Suomikin on mukana. Tukholmassa V-day:tä vietettiin viime viikon lauantaina suurella mittakaavalla. Kondomivalmistaja RFSU oli mukana järjestämässä iltaa, jossa oli taidetta pimpeistä ja jossa sai halutessa pimppinsä kuvattua.

V-day:n tarkoitus on saada naisiin kohdistuva väkivalta vähenemään, vahvistaa naisten seksuaalista itsetuntoa ja oikeutta päättää omasta kehostaan.

Suomalaisnaisten itsetuntoa kaipaa kyllä kohotusta, mutta myös muilta osin kuin vaginasta. Luin äskettäin Helsingin Sanomista Hallintotieteiden maisteri Siina Repon kirjoituksen naisjohtajista. Repo kertoi, että suomalaisnaiset pääsevät pelkästään alemman ja keskitason johtajien paikoille. Tällä hetkellä kaupunginjohtajista 11 prosenttia on naisia. Lähes puoleen Helsingin pörssiin listautuneiden yhtiöiden hallituksiin ei ole valittu yhtään naista eikä ainuttakaan naispuheenjohtajaa. Huippujohtajista naisia on alle 5 prosenttia. Yritysten naisjohtajat tienaavat noin 65 prosenttia miesjohtajien palkasta. Puolelle naisten ja miesten välisille palkkaeroille ei löydy loogista selitystä. Suomi ei siis ole naisjohtajien maa!

Lisäksi Iltasanomat uutisoi viime viikonloppuna kuinka eduskunnasta on alkanut nuorten naisten joukkopako. Lähtijöinä ovat muun muassa Tanja Karpela (kesk.), Janina Andersson (vihr.) ja Satu Taiveaho (sd.). Sari Sarkomaa (kok.) jätti opetusministerin tehtävät perhesyistä ja Paula Lehtomäki ei hae keskustan puheenjohtajaksi samasta syystä. Miehet porskuttavat yritysmaailmassa ja politiikassa ja osaavat naiset jäävät kotiin lasten kanssa.

Olen sitä mieltä, että suomalaisnaisten itsetunto kaipaa kokonaisvaltaista kohotusta. Vaginapäivästä on hyvä aloittaa.

Joissain toimitiloissa ravintolat vaihtuvat nopeammin kuin ehtii huomata.

Eräänä päivänä Simonkadulla kävellessäni huomasin ”Simonkadun herkun” ilmestyneen täydentämään pääkaupungin baari- ja ravintolatarjontaa. En ollut kuullut hiiskaustakaan Herkun avaamisesta, joten kyselin asiasta ovella seisseeltä pokelta. Kantavana ideana on edullinen bisse ja rento meininki. Paikka on kuulemma suunnattu erityisesti parikymppisille opiskelijoille, joten aloin ihmettelemään, miksen näin kohderyhmään kuuluvana ollut kuullut tai nähnyt yhtäkään mainosta tai tiedotetta paikasta.

Aikaisemmin Herkun tiloissa ovat toimineet Soittojuomala Armas (josta erotettiin omaksi paikaksi viime vuoden lopulla avattu Svenska Pubben), Schönes Fräulein, Stockholm Diskotek sekä Hullu Kukko, näin viimeisimpiä mainitakseni. Kaikki muutaman vuoden sisällä. Nimikyltit seinässä vaihtuvat ennen kuin sisäseinien maali on ehtinyt kuivua.

Kaisaniemenkadulta löytyy toinen tuulinen paikka. Osoitteessa 2 A toimii nykyään Nude (avattu viime kesänä), joka yrittää pärjätä paikalla freesin musatarjonnan ja baari- ja kahvilatoiminnan yhdistelmällä. Nudea ennen samoissa tiloissa ehti toimia hädin tuskin vuoden D.D.R., ja sitä ennen paikalla tarjosi juomaa (ellen nyt aivan väärin muista) Eatz, joka toimi myös nykyisen Texasin tiloissa.

Mikseivät ravintolat selviydy joillain paikoilla? Mättääkö tiedotus, vai eivätkö ihmiset muuten vain ”löydä” näitä paikkoja? Voisiko sijainti vaikuttaa tähän vaihtuvuuteen, koska esimerkiksi Kaisaniemenkadun alueella kilpailijoina ovat tunnetut suosikit Molly Malone’s ja On the Rocks?

Jos jollain on selitys tälle ilmiölle, niin mahtavaa, kerro se minullekin.

Jokainen tekee kiusaa omalla älykkyytensä ja taitojensa tasolla. Einesmuonalla kasvatetut kakarat varastelevat naapureiden omenoita ja jättävät ryöstösaaliinsa metsään mätänemään. Aikuiset liimaavat oman kerrostalonsa alaoven lukon pikaliimalla umpeen niin, että joutuvat kiertämään korttelin päästäkseen takaovesta sisään. Itse olen jo pitkään halunnut maalata erään konalalaisen paritalon seinään pinkillä maalilla kirkkoveneen. Saisin varmasti oman boksini Metro-lehden sisäsivuilta, ja joku lukija leffaliput kirkkoveneen kuvasta.

Viikonlopun ja alkuviikon aikana on tehty siistiä sisätihutyötä. Lauantai-iltana, hieman ennen pikkupoikien nukkumaanmenoaikaa, Jutta Urpilainen sai osansa hormonintuoksuisesta hyökkäyksestä. Oman lauantai-iltani vietin tehden hyökkäyksiä vessanpöntölle noroviruksen kanssa, mutta muropaketti tiivisti tapahtumat. Huhujen mukaan Urpilaisen sivuilla vierailleet, ehkä verkkosukkakuvia kaljapöhnässä etsineet yökyöpelidemarit, saivatkin eteensä mm. annoksen lapsipornoa ja ns. alatyylisiä tekstejä kuten "neekeriraiskaajat valtaavat Suomen". Urpilaisen sivun laittaminen uuteen leiskaan ja kuosiin ei vaatinut kummempia hakkerointitaitoja; käyttäjätunnus ja salasana olivat molemmat suomalaisia etunimiä, ja juu, samoja nimiä vieläpä. Lapsipornon lisääjä voisi mielestäni mädäntyä homeisessa asbestikellarissa, mutta ylläpitäjäkin ansaitsisi pienen häpeärangaistuksen. Samoin se, jonka mielikuvitus riitti vain lisäämään teinihuumeen, Euroshopper-energiajuomatölkin, kuvan Urpilaisen iloksi.

Kun verkkosukkaleidin sivujen "tietomurto" oli puitu, tuli sunnuntai. Internetin poikakullilta on ilmeisesti vielä rippikoulu käymättä, koska käsky lepopäivän pyhittämisestä ei ollut tuttu. Eero Heinäluoma (piti tarkastaa, oliko nimi sittenkin Urpo, jotenkin Eero näyttää Urpolta, siis isolla u-kirjaimella) koki tietoturvan haurauden ja sai osakseen paljon parempaa vittuilua kuin Jutta. Etusivun uutinen keroi Heinäluoman rakastelleen vaimoaan lauantai-iltana kahdeksan minuutin ajan. Helsingin pörssiin lemmenleikillä ei ollut vaikutusta, asiantuntija arvioi. Koska SDP:kin arvioi ja ajatteli ehkä joutuneensa rasistisen hyökkäyksen kohteeksi, olen varmaankin rasisti, koska uutinen nauratti. Myöhemmin tosin selvisi, että joku Lehteä lukenut oli copy-pastennut uutisen viiden vuoden takaa - ja lisännyt otsikkoon pisteen.

Maanantaina tietoturva näytti ruman puolensa yli 127 000 suomalaiselle, kun Älypään käyttäjien sähköpostiosoitteita vuodettiin nettiin. Kuten lapsipornonkaan, myöskään ihmisten salasanojen julkaiseminen ei ollut kovin herrasmiesmäinen teko. Ei edes nuoriherramainen. SPUDROPEDRO-niminen irkkaaja (uah, pitikin kehua irkkiä postaus takaperin) aiheutti listan julkaisemisella vapinoita mm. eduskunnan ja poliisin puntteihin. Vaikka kansanedustajien Älypää-tulokset esimerkiksi poliitiikkaan liittyen kiinnostavat, kiinnostaa joitakin lukea myös tylsiä sähköposteja. Kuulin isoilta pojilta, että salasanoilla on sitä tehtykin. Menemättä salasanojen turvallisuuteen totean, että kyllä porukalla on ihmeellisiä salasanoja. Outoa, ettei vielä ole tullut peliä, jossa voisi yrittää yhdistää listan sähköpostiosoitteita salasanoihin: "Osoite on kytta@poliisi.fi - onko salasana "tissit" vai "tinanappi"?" Laiskoja lapsia.

Olen kuullut parikin kertaa vanhempien ja lasten perustelevan toisilleen jonkun kalliin harrastusvälineen hankintaa lauseella "pysyypähän poissa pahanteosta/kadulta". Oman läppärin saaneet hyvät pikkuperustelijat riehuivat netissä samaan aikaan kun Koivukylässä kokoonnuttiin joukkotappeluun. Olen varma, että maanantaina Vantaalla nähtiin Euroshopper-tölkkejä ja kuultiin Erä-Koiraa. Teinien uuden idolin kuvia ja sanoituksia nähtiin tölkkien seassa myös Demareiden "rasististen hyökkäysten kohteeksi" joutuneilla sivustoilla.

Voi velikultia. Tunnen jonkinlaista myötätuntoa, mutta nyt oikeesti saatana ja joku raja tähän hommaan. Tekijät jäävät tietysti kiinni (elleivät ole jo uimassa Tahitille); lapset eivät osaa olla kehuskelematta. En minäkään osaisi, jos keltaisen tiilitalon seinässä olisi yksi aamu pinkki kirkkovene.

Minulla (Sunniva 32 v.) ja äidilläni (Mami, 64 v.) on joskus kivoja (lue:kiivaita) puhelinkeskusteluja. Tässä yksi viimeaikainen:

Minä: Hei mami. Näitkö tän? Luin just lehdestä, et sitä eläkeikää aiotaan nostaa. Kuka idiootti-imbesilli meni keksimään, että eläkeikää nostetaan? Eihän ihminen oo kone, joka voi tehdä työtä kellon ympäri ja koko elämänsä täysin terveenä.

Mami: Kulta, työn tekeminen on hauskaa. Siksihän me elämme, että tehdään työtä ja rakennetaan yhteiskuntaa.

Minä: Joo, mutta, yli kuuskymppisenä en halua enkä jaksa paiskia täysillä töitä. Sitä paitsi: helppohan sun on sanoa, et eläkeikä pitää nostaa, ku sun eläkeikä pysyy samana.

Mami: Mutta eihän sulla edes ole kokopäivätöitä, eli kiireitä tällä hetkellä? Ehdit lepäillä nyt, kulta.

Minä: Kuule nyt ei ehdi levätä ollenkaan. Sillon kun työtä ei oo, kaikki aika menee töiden hakemiseen. Jopa enemmän kuin se kahdeksan tuntia päivässä. Kaikkein parasta koko työttömänä olossa on, että nyt kun oon ollut puoli vuotta työtön, työvoimatoimisto lähettää mulle kirjeitä, joissa käskee mun hakea jotain tiettyä paikkaa ”parhaani mukaan” tai muuten mä en saa enää työttömyystukea.

Mami: No, mikä se ”tietty työ” oli, jota sun piti hakea, ehkä se sopii sulle, kulta? Haitko sitä?

Minä: Se oli tiedottajan työ. Kuulosti oikein kivalta. Kunnes luin vaatimuslistan, jossa luki, että pitää osata taittaa.

Mami: No, etkö sinä sitten osaa taittaa? Mikä se taittaminen edes on, eihän se kovin vaikeaa voi olla?

Minä: Helposti selitettynä taittajat esim lehdissä laittavat tietokoneen ruudulla erillisen ohjelman avulla kuvat ja tekstin yhteen. Ja taittaminen on ihan oma lajinsa, ei se ihan helppoa ole. Ainakaan ilman oikeaa koulutusta. EN SIIS OSAA TAITTAA, KOSKA SIIHEN MINUA EI VIELÄ OLE KOULUTETTU. ON KYLLÄ NE MAISTERIN PAPERIT JA TOIMITTAJAN PAPERIT. OSAAN SOITTAA PIANOA JA HOITAA MEHILÄISIÄ JA SIIVOTA JA ISTUA KAUPAN KASSALLA, LAITTAA RUOKAA, PYYKÄTÄ, MEIKATA, PUKEUTUA MUODIKKAASTI JA KÄYTTÄÄ MATKATOIMISTON TIETOKONEJÄRJESTELMÄÄ, MUTTA TAITTAA EN PIRU VIE OSAA!!!

Mami: Älä kulta hermostu. Ei mami voi muistaa, mitä kaikkea osaat. Ja jos et osaa, älä hae sitä työtä.

Minä: Pakko hakea ”parhaani mukaan” tai en saa työttömyystukea. Valtio pakottaa! Eli käytin tänään pari tuntia aikaa sellaisen työn hakemiseen, jota luultavasti en saa, koska en osaa taittaa. Vaikka olisin voinut sinä aikana hakea työtä, johon voisin päästä. Yhtä hyvin ne voisivat pyytää hakemaan poliisiylitarkastajan virkaa! Haloo järki, kuuleeko kukaan? Kuka hullu keksi meidän työnhakujärjestelmän. Yhtä hyvin ihmisille voisi vaan jakaa töitä jostakin ”keskus-työ-pankista”. Viis siitä mikä koulutus on ja mitä osaa.

Mami: (nauraa) Kulta, nyt sinä liioittelet. Ja kyllä sinä vielä työn löydät. Suomi on hyvä maa. Sinun mummisi ja vaarisikin tekivät työtä yötä päivää, että sinulla olisi parempi huominen.

Minä: Missä se parempi huominen on? Eläkeiän nostamisessako? No saisinpa edes työn, että pystyisin edes yrittämään sitä työmaratonia sinne korotettuun eläkeikään. Miksei siellä eduskunnassa tajuta, ettei eläkeiän nostaminen auta, jos jengi ei saa töitä, ja ne jotka saavat, ylityöllistetään? Miksei ne tajua, että työ-olosuhteita on muutettava niin, et ihmiset jaksais työssänsä? Eläkeiän nostaminen on kuin maalaisi homekämpän homemaalilla. Jonkun ajan kuluttua home puskee sieltä maalin läpi esiin, ihan niin kuin siellä kämpässä Italiassa, jossa asuin silloin opiskeluaikoina, muistatko? Vihreää hometta pitkin seiniä ja kattoa.

Mami: Jos niin kauheaa on, ni lähde sitten ulkomaille pois tästä ”homeesta”.

Minä: En ku tää on mun maa ja mun koti. Vaikka se ois täynnä hometta niin ku Janne Katajan asunto, ni en lähde!

Mami: Onko Janne Katajan talossa hometta? Voi raukkaa. Enpä tiennytkään. Tosikurjaa! No mutta, aika rientää, nyt täytyykin taas lähteä taas töihin. Jutellaan taas lisää. Pusuja kulta.

Vaikka äitini ei ollut lukenut Janne Katajan homehelvetistä, niin te, hyvät lukijat, olette varmaankin siitä lukeneet. Itsellänikin todettiin muutama vuosi sitten homeallergia, koska olen altistunut homeelle (ilmeisesti Italiassa) ja tiedän, että homesairaudet ovat kammottavia ja pitkäaikaisia, aivan kuten Suomen ongelmat työttömyyden ja suurten ikäryhmien kanssa.

Miehet naisten vaatteissa hauskuuttavat aina. Senpä takia Drag-artisteille on ollut tilausta jo vuosien ajan.

Eilen yhdeksän upeaa diivaa oli saatu saman katon alle ravintola Dtm:ään, ja vieläpä hyvän asian vuoksi. Drag United 2010 keräsi rahaa Aseman Lapset ry:n Walkers-toiminnalle.

Yhdeksän säihkysäären joukossa oli Miss Drag Queen-voittajia niin 2000-luvun alusta kuin aivan viime vuosiltakin. Ja eron kyllä huomasi (drag-tietoisten seuralaisteni mukaan). Vuosituhannen alun drag queenit muuntautuivat esityksissään legendaarisiksi naistähdiksi (mm. Celine Dion) ja tuoreiksi staroiksi (Lady Gaga), mutta tuoreemmat missukat loivat show’ta omilla tanssitaidoillaan. Molemmat tyylit toimivat, kunhan koko esitystä ei ole rakennettu pelkästään sen varaan, että miehet naisten vaatteissa hauskuuttavat aina.

Kuukauden keskikohta ei ole kohokohta. Viidestoista päivä ja yö tuovat mukanaan vapinan kassajonossa. Muovinen kortti hikoilee kädessä nihkeäksi. On raha- ja uhkapeliä kerrakseen odottaa, antaako maksupääte hyvän vai huonon vastauksen. Tapahtuma hyväksytty - raukea helpotuksen tunne. On tullut taas vähän osteltua.

Netissä on helppo haluta ja ostaa - ja erittäin vaikea katua. En ikinä, en ainakaan täysijärkisyyden millään tasolla, ostaisi kaupasta mustia röyhelösukkia setelillä. Kun samat erittäin rumiksi osoittautuneet sukat siirtyvät Internetiin, ne ovatkin huomattavasti houkuttelevampi ostos. Pankkikortin numero lomakkeeseen ja postia odottelemaan.

Perinteisen itsekkäänä ainoana lapsena en ole tottunut antamaan vaivalla ryöstettyä lelua kenellekään. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen sama omistushalu on siirtynyt seteleihin. Sydän särkyy sillä hetkellä, kun kaupassa ojennan vieläkin vieraalta tuntuvan eurosetelin ja saan takaisin pienen kasan kolikoita. Samanlainen omistushalu ei pidä minua vallassaan luottokorttinumeron suhteen. Ikävä kyllä.

Laki tulee apuun kun järki loppuu. Suomessa on kansainvälisesti ihmeellinen ominaisuus, pakollinen palautusoikeus. Lauantai-iltana hyväksi ideaksi leimatun lateksisen sukelluspuvun (jep) voi jättää rauhassa seilaamaan postikonttorin ja kaupan väliä. Omassa epäkäytännöllisessä käytännössä tavara päätyy kuitenkin turhuuden roviolle keräämään pölyä ja arvonlaskua. Löysin muuten eräänä päivänä sängyn alta karvaiseksi muuttuneen karkin vierestä korkkaamattoman Lumikki-mekon. Mitä helv... Ei ainakaan yhtään helpottanut oloa huomata polyesteriunelman maksaneen 30 euroa.

Mitä muuten kuuluu mustille röyhelösukille? Ne ovat edelleen rumat eivätkä ole nähneet päivänvaloa. Keksin niille jo käyttöä - työnnän luottokorttini sukan sisään.

Katsoin viime perjantaina uutta tv-sarjaa nimeltään Teräspallit. Kyseessä on Janne Katajan juontama Subin kotimainen räväkkä piilokameraohjelma. Erilaiset tyypit jallittavat suomalaisia, ja ainakin eka jakso oli hulvaton.

Yhtenä tyyppinä ohjelmassa oli mukana näyttelijä, joka leikkii tv-toimittajaa ja pilailee julkkisten kustannuksella. Mieheni nauroi tv-toimittajan kommelluksille ja minäkin nauroin, mutta samalla minulle nousi pieni tuskan hiki hommaa katsoessa. Tunnistin itseni tuosta hölmöilevästä tv-toimittajasta.

Aloittaessani toimittajan urani radiossa vuonna 2003 ensimmäinen suoran lähetyksen haastatteluni oli täysi floppi. Muistan sen kuin eilisen päivän. Minun piti jututtaa Turun Aurajoen soutujen osallistujia heidän suoritustensa jälkeen. Valitsin jostakin syystä soutajan, joka hävisi koko kisan. Tungin mikrofonin hänen eteensä ja rupesin kyselemään, että ”miltäs häviö maistuu” ja ”mites nyt suu pannaan, luuseri”. Olin kuin mikäkin tahaton koomikko, vaikka haastattelun piti olla asiallinen. Soutaja oli aivan maansa myynyt, mutta minä vain lisäsin vettä myllyyn ja kysyin, että ”minkä ihmeen takia menit häviämään, että missä mättää”. Kun studiosta kysyttiin, voisinko kommentoida tunnelmia soutukisoista, minä vain toistelin, että ”ei tällä hirveästi jengiä ole ja että tuolla ne tyypit soutavat Aurajoessa ees taas, aika tylsää on”. Suustani ei tullut mitään järkevää. Onneksi toimituksen väellä näytti olevan hauskaa, he nauroivat kippurassa haastattelulleni. Meni täysin huumorin puolelle se homma.

Kun radiotoimituksessa huomattiin, etten pelännyt laittaa itseäni likoon haastatteluja tehdessä, minut laitettiinkin eräänä päivänä Turun torille tekemään pilailuohjelmaa. Minun piti pukeutua ryysyihin ja leikkiä katusoittajaa, joka vinguttaa viulua aivan kammotavalla tavalla ja sitten toimituksessa arvailtiin, saanko kerättyä rahaa soitollani ja tuleeko kenties joku lyömään minua turpaan. Kyllähän siinä paljon jengiä kulki ohi, joista suurin osa haukkui minut pataluhaksi tai sitten katseli hölmistyneenä. Lisäksi eräs mies pyysi minua deitille, koska olin kuulemma niin hauskan näköinen. Se tyyppi ei tainnut käydä ihan täysillä. Pahinta jutussa oli kuitenkin se hetki, kun kulman takaa porhalsi pikkusiskoni, joka heitti pari euroa aukinaiseen viulukotelooni. Hän oli juuri kävellyt pari metriä ohitseni, kun hän kääntyi ympäri ja päästi kauhean, sydäntä särkevän kiljahduksen, joka kuului kilometrien päähän.

-Etkö sä olekaan radiossa töissä? Täytyykö sun ansaita rahaa kerjäämällä ja soittamalla viulua, vaikket osaa, pikkusiskoni itki täysin hysteerisenä.

Minulla oli täysi työ selittää poloiselle, että teen ”piilokamera” radio-ohjelmaa. Lopuksi pikkusiskoni uskoi tarinani, kun näytin vaatteiden alla olevat piuhat ja mikin. Sekin homma meni poskelleen siskon ilmestyttyä kuvioihin.

Erään toisen kerran minun piti mennä jututtamaan ruotsinkieliseen radio-ohjelmaan kulttuuriohjelmaa varten posetiivaria. Ruotsiksi posetiivari on nimeltään ”positivhalare”, mutta sitä en tiennyt ennestään, joten luulin, että positivhalare tarkoittaa suomeksi posetiivarin haalaria, eli jotakin omituista pukua, joka posetiivarilla on päällänsä. Juttelin ummet ja lammet posetiivarin kanssa hänen omituisesta asustansa. Tällä tyypillä kun vielä sattui olemaan värillinen haalari päällään, jossa oli kaikenlaisia pinssejä. Mies näytti tosin hieman hämmentyneeltä siitä, että puhun hänen puvustansa, vaikka piti jutella musiikista. Toimituksessa kömmähdykselleni onneksi naurettiin vedet silmissä. Otin kyllä opiksi tästä ”kielivirheestä”.

Olen minä monet muutkin kerrat mokannut. Nettihaastatteluni Samantha Foxista oli aivan omaa luokkaansa. Tein haastattelun englanniksi, ja kun minun piti kääntää povipommin jutustelut suomeksi, höpisin jotakin aivan muuta kuin mitä Samantha oli kysymykseeni vastannut. Läskiksi meni sekin.

Hauskin mokani kaikista on ehkäpä se, kun en yksillä pippaloilla viihdetoimittajan työssäni tunnistanut kansanedustaja Mikko Alataloa, ja menin lopulta kysymään häneltä, että ”ootko sä se Matti Alatalo”. Onneksi kansanedustajalla riitti huumoria, ja minusta kouliintui vuosien varrella oikein hyvä toimittaja, ainakin omasta mielestäni.

No miksi minä näistä omista haastattelumokailuistani höpisen? Siksi, että Teräspallit-ohjelma sai minut muistamaan, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Mokaaminen on inhimillistä ja monesti hauskaakin, ainakin jälkikäteen, eikä sitä tarvitse hävetä. Harva meistä on täydellinen kehdosta hautaan. On hyvä osata nauraa omille kommelluksilleen ja oppia niistä. Ja joskus kömmähdys tai varsin tyhmältä kuulostava haastattelukysymys voi yllättäen johtaa jopa jymyuutisen saamiseen toimittajan työssä.

Väitänkin siksi, että jokaisessa meissä asuu pieni teräspalli tai terästissi. Sellainen tyyppi, joka haluaa viihdyttää täysillä: joko tekemällä pikku kepposia toisille tai laittamalla itsensä hauskalla tavalla likoon viihteen puolesta.

Uskallatko sinä kertoa, miten olet mokannut tai mikä viimeksi meni hauskalla tavalla mönkään omassa työssäsi?