Blogi

Seuraava

Kirjaessee: Odysseia

”Telemakhos, jotkut sanat sinä keksit itse, toiset panee suuhusi jumala; sillä minä en usko, että sinä synnyit ja kasvoit vastoin jumalten tahtoa.”

Näin sanoo kiilaskatseinen jumalatar Pallas Athene, joka oli edesauttanut Telemakhoksen, Odysseyksen pojan, matkalle etsimään isäänsä ja tässä nyt valaa rohkeutta Telemakhokseen, jotta tämä saisi lausuttua sanat, joilla selvittää isänsä olinpaikkaa.

Telemakhos oli juuri laivaseurueineen saapunut Pylokseen, jossa ajanmukaisesti oltiin jälleen uhraamassa nautoja ja muita eläimiä Poseidon-jumalalle, jota tällä kertaa tummaksi Maanjäristäjäksi kutsuttiin.

Olen valinnut tarkastelevani tässä kirjaesseessä erityisesti sitä miten kertomuksen maailmassa jumaliin suhtaudutaan, millä tavoin he ihmisten elämään vaikuttavat ja missä he voimiaan käyttävät. Myös kirjassa esiintyvistä ristiriitaisuuksista olen tehnyt huomioita.

Poseidonin, Maanliikuttajan, voisi lisänimensä puolesta luulla keskittyvän kiinteämmän materiaalin muokkaamiseen, mutta kyllä häntä myös Merenjumalaksi kutsutaan, hänen nostatettuaan Odysseystä kohtaan tuntemansa vihanpuuskan johdosta sellaisen myrskyn, että tämän käyttämä lautta kellahtaa nurin. Tosin tuolloinkin Poseidon oli saanut veden liikehtimään vaikuttamalla kiinteään materiaaliin. Tilanne liittyi siihen, että Odyssey oli useampi vuosi sitten omaa ja joukkojensa henkeä varjellakseen joutunut sokaisemaan jättiläismäisen Kyploopin, jumalaisen Polyfemoksen, Poseidonin liittolaisen, voidakseen paeta ja kenties joku päivä saapua kotiinsa Troijan sodasta.

Tämä Poseidonin myrskyn nostatus tapahtui siinä vaiheessa, kun Zeuksen tytär, kiilaskatseinen Athene, oli jo suorastaan vaatinut isäänsä, jumalista mahtavinta, sallimaan Odysseyksen vapautuminen nymfi Kalypsosta, joka hänkin mahtava jumalatar omalla kaukaisella saarellaan on. Sinne Odyssey oli tapahtumakulkujen seurauksena ajautunut. Kalypso halusi kuolevaisesta Odysseyksestä miehen itselleen; sellaisen jonka kanssa nukkua sylikkäin ja rakastaa. Kalypso joutui luopumaan tästä seitsemän vuotta jatkuneesta kahdestaan olemisesta, Zeuksen pojan, Hermes Argeifonteskin kiidettyä soreilla, kultaisilla sannikkeilla tuulen nopeudella yli veden ja reunattoman maan, ja tullessa kertomaan ettei niin voi enää jatkua. Ilkeinä ja kateellisina piti tämä nymfi muita jumalia, mutta Zeuksen vihaakaan hän ei halunnut kokea, joten sanansaattajalle tarjoamansa hyvin ravitsevan aterian päätteeksi hän myöntyi.

Muilla jumalilla ei enää tässä vaiheessa ole mitään syytä vihata Odysseystä. Athena oli auttanut Odysseytä jo Troijan sodassa. Se on tulkinnanvaraista, oliko se Zeus, joka ei halunnut päästää Troijan sodasta palaavaa Odysseytä joukkioineen kotiin, kuten toisaalla kohden näin kirjaa oletettiin. Vai oliko sittenkin kyse Amfitriten [Merenjumala ja Poseidonin vaimo] nostattamista aalloista, kuten Odysseyksestä Telemakhokselle kertoneen Nestor Neleuksenpojan olettamus antaa ymmärtää? Samassa kerronnassa Nestor, joka oli aikoinaan ollut Odysseyksen matkassa, kertoo heidän pyytäneen jumalilta merkkiä ja nimettömäksi jäänyt jumala mahdollisti heille viheltävän myötätuulen, jolla laivojen oli hyvä kiitää.

Odysseys itsekin, ennen Kalypson luota lähtöään, toteaa, että “jos joku jumalista saattaa minut haaksirikkoon viinintummalla merellä”, mistä rohkenee arvella, ettei jumalien asema ja vallan rajat olleet aivan selkeitä kuolevaisille ihmisillekään. Jos joku niistä rajoista oli tuntumaa saanut, niin kyllä se varmastikin Odysseys olisi ollut.

Pentti Saarikosken, jonka suomennos tämä versio on, esipuhe saattanee selvittää eräitä kirjassa esiintyviä ristiriitaisuuksia ja muita kummallisuuksia. Ensinnäkin, edes siitä ei olla yhtä mieltä, onko Odysseia-eepos vain yhden henkilön kirjoittama, vai kahden, vai kenties useiden runonlaulajien yhteistä tuotosta? Laulettavaksihan tämä alunperin on tehty, vaikkakin aika pitkäksi sellaiseksi. Vai kenties sittenkin ensisijaisesti muistettavaksi, muistamista helpottavina omanlaiseensa runomittaan [heksametri] kirjoittamisineen ja samojen ilmaisujen toisto useiden eri henkilöiden suulla. Esimerkiksi lause: “Mitä sinulta lipsahti hampaittesi takaa?” tulee eri yhteyksissä sanotuksi sekä Zeuksen, että Athenen suulla.

Suomentajan kannalta, kuten Saarikoski kertoo, on hankalaa, että tutkijat eivät ole päässeet minkäänlaiseen yksimielisyyteen tästä Homeroksen tekstistä, eivätkä kertomuksen edeltäjästä, Iliasta. Saarikoski on valinnut lähdetekstiksi Victor Berardin rekonstruktion. On osoitettu, että homeeriset runot ovat pitkän, monisatavuotisen kehitysprosessin tulos, joka alkoi mykeneläisenä aikana, joten jos tämän päivän perspektiivistä käsin emme pysty kokoamaan eri versioista, etsittyä, aitoa ja alkuperäistä Odysseyksen tarinaa, niin joutunemme ehkä lopullisesti tyytymään siihen, että tämä palapeli ei ole koottavissa ja joudumme sietämään tietynlaisen koherenttiuden vajeen.

Jumalatar Athenen osuus tarinassa on merkittävä. Hän vaikuttaa tapahtumien kulkuun erittäin paljon. Keinovalikoima, joka hänellä on käytössään, on niin laaja, että herää kysymys, eikö hän voisi järjestää asioita niin, että voitaisiin siirtyä suoraan loppuratkaisuun ja jättää välissä olleet tapahtumat käymättä? Athene pystyy muun muassa ottamaan kenen tahansa hahmon, luomaan puhuvia haamuja, työntämään yksinään veneen vesille ja saamaan ihmiset käymään toisiaan vastaan. Olisi vain laittanut joukon kultasannikkaisia ilmojen halki kiitäviä haamuja matkaan, niin olisi Odysseys löytynyt nopeammin, eikä olisi tarvinnut lähteä itse Telemakhoksen mukaan Mentoriksi [Odysseuksen ystävä ja uskollinen auttaja] itsensä muuttaneena. Odysseytähän tarvittiin, jottei Odysseyksen toistaiseksi nykyinen vaimo joutuisi jonkun Odysseyksen kilpakosijoiksi muodostuneiden nuorten miesten vaimoksi. Siellä ne Odysseyksen talolla porsastelivat ja viettivät elämää.

Kerronnasta käy selvästi ilmi arvojärjestys mikä olennoilla on. Korkeimmalla ovat tietenkin jumalat. Seuraavaksi ovat ne kuolevaiset, joita kutsutaan jumalaiseksi, jumalanhellimäksi tai jopa jumalansukuiseksi. Näitä ovat muun muassa Odyssey, Nestorin poika Thrasymedes ja kansanjohtaja Menelaos Atrauksenpoika. Sitten tulevat muut ihmiset, jotka useimmiten ovat jonkun palvelijoita, kuten Odysseyksen lapsesta asti tuntenut ja edelleen hänen Penelope-vaimonsa palveluksessa oleva vanhus, joka isännäkseen Odysseyksen tunnistaa, vaikka tämä sikopaimenen valepuvussa olikin. Eläinten esiintyessä kerronnassa, esiintyvät yleensä myös sanat piiska tai paistaminen. Palvelijoitakaan ei kuitenkaan kuvata pelkästään alamaisiksi, vaan Odysseyksen tunnistanutta vanhusta kutsutaan hyvin viisaaksi sellaiseksi.

Kerronnassa on paljon sellaista, jossa jumalien vaikutuksesta ei ole mitään selviä merkkejä, vaan ihmiset reakoivat tapahtumiin, kuten he ilman jumalten väliintuloa reagoisivat ja niissä yhteyksissä toimisivat.

Tuossa maailmassa on ennustettavuutta, sillä tiettyjä asioita ei tapahdu kuin tietyissä paikoissa, mutta jotta osaisi ennustaa pitää olla elänyt tuossa maailmassa ja hankkinut monenlaista tietoa. Tämä tulee esiin Odysseyksen sanoissa miehistölleen, joka Kyploopin nujertamisen jälkeen oli matkalla kotiansa; miehistölle, joka oli Kyploopin jälkeen käynyt ottamassa osumia jättiläiskokoisten laistrygonien heittämistä kivistä, tulla muutetuksi Kirken toimesta sioiksi ja piipahtamassa Haadeen talolla. “Te olette saaneet kärsiä paljon mutta kuulkaa vielä — — siellä meitä uhkaisi kaikkein suurin vaara.”

Joissakin tilanteissa, erityisesti kiilaskatseisen jumalatar Athenen tapauksessa, ei jumalolento malta olla ohjailematta tapahtumia haluamallaan tavalla. Eipä antanut Athene Odysseyksen nukkua alastomana puskassaan, vaan herätti tämän, jotta hän voisi huomata kauniiden nuorten nymfien saarelta kauniin heleän Nausikaan, joka saisi johdattaa Odysseyksen fajakien kaupunkiin.

Sen verran selkeästi ovat jumalat olemassaolonsa tehneet tiettäväksi, ettei Odysseytä etsinyt ja hänet lopulta kohdannut Telemakhoskaan ole varma onko hänen edessään todella Odysseys vai taasko joku jumalolento vain hämää häntä. Tuossa vaiheessa ollaan jo takaisin lähtöpaikassa eli Ithikassa, jossa hetkeä aikaisemmin Odysseys oli esiintynyt pojalleen Telemakhokselle aivan muussa ulkoasussa, mutta nyt oli jo aika paljastaa kuka hän todella oli ja suunnitella seuraavia siirtoja yhdessä eteenpäin.

Tarinan loppuhuipentumaan jumalat eivät enää puuttuneet, vaan Odysseys, hänelle edelleen uskolliset miehet, sekä Telemakhos, ohjaavat itse itseään.


Nössö

Ok.. myönnän suoraan. Olen nössö. Kuulun nössöjen jäsenklubiin, joka julkaisee jäsenlehteä nimeltä Nössö, käytän Nössö-merkkisiä nössötohveleita, juon Nössö-mukista nössölämmintä nössökaakaota ja hempeilen toisinaan nössömäisesti. Tämä viimeeksi mainittu persoonallisuuden puoli pääsee esille mm. silloin kun kirjoitan kirjeitä naisille. Naiset on mukavia otuksia. Tosin välillä vähän outoja. Omaa henkistä hyvinvointia tarkkaillakseni keräsin yhteen poimintoja erään ajanjakson aikana kirjoitetuista kirjoituksistani eri naisiin liittyen. Jostain syystä niistä tuli lähes yhtenäinen tarina, vaikkei se ollutkaan tarkoitus. Kirjeet eivät ole kaikki samalle henkilölle.

1. kirje

Varsinainen kipinä tälle kirjoittamiselle tuli tuossa matkatessani autolla jo hyvän aikaa maantietä pitkin, kunnes tajusin miten esitalvisen kaunis ilma olikaan. Tiet olivat sulat, mutta tien viereiset maisemat olivat kuuraisen valkoisuuden sävyttämiä. Taivas oli sininen, aurinko paistoi matalalta mutta kirkkaasti. Tuli itseasiassa ns. keväinen olo, vaikka syksy olikin. Tiedäthän, juuri sellainen olo kun talven jälkeen tulee se ensimmäinen häkellyttävän kaunis kevätpäivä aurinkoineen ja kaikkineen. Hyvä olo valtaa tuolloin mielen ja energiaa löytyy joka lähtöön. Kaikki tuntuu tuollaisina aikoina tunnin pari ainakin niin kauniilta ja ihanalta, että sitä haluaa rakastaa koko maailman puhki.

Mutta tuolla tunteella on myös kääntöpuolensa. Tuolloin ajatukset kulkevat erityisen selvästi ja kirkkaus mielessä edesauttaa sellaisten asioiden hoksaamista, jotka ovat olleet aivan unohduksissa / uinumassa. Tosin mahdollisena kääntöpuolena on, että hyvä olo muuntuukin nopeasti musertavaksi masennukseksi, kun ymmärtää ettei ole kokenut todellisen onnellisuuden tunnetta pitkiin aikoihin. Pahimmillaan sitä käpertyy itseensä, eikä halua enää tulla esiin.

Maisema vaihtuu. Edessä ei näy muuta liikennettä. Taustapeilissäkään ei näy ketään. Katsahdan vasemmalle. Joki virtaa siellä. Se on varustettu jäähileisellä kannella. Taivas on edelleen sininen ja maisema on vasemmallepäin avara, kauas. Aurinko saa joen kannen kimmeltämään. Olon valtaa vahva tunne. Se on yksinäisyys. Tulet jälleen mieleeni.

Tuolla hetkellä keksin kirjoittaa irtoajatuksia paperille siinä ajaessani ja täydentäisin niitä sitten myöhemmin. Paperia ei tosin löytynyt mistään. Ainoa mitä löysin oli suklaalevyn käärepaperin kääntöpuoli.

2. kirje

Jos et kerran oikeasti välittänyt..

Miksi sitten halusit pysäyttää meidät siihen sillalle, joen virratessa sen alitse, kuun paistaessa yötaivaalla? Jos et halunnut tilanteesta muistoa muistoalbumiisi, miksi sitten halusit suudella minua?

Esititkö vain, että pidät siitä, että kasvojasi kosketellaan ollessamme istumassa sängylläsi? Suljitko silmäsi ja hymyilit vain sen vuoksi, että sinun olisi helpompi eläytyä kuvittelemaan, että olin joku muu?

Miksi hymyilit minulle kun avasit silmäsi ensi kerran sinä aamuna, jos olisit toivonut minun olevan poissa? Miksi kesti kokonaisen tunnin ennen kuin maltoimme ensimmäisen kerran nousta ylös, vaikka olimme koko ajan hereillä? Kyllästyimmekö kuvioiden piirtämiseen toisen ihoon sormin vai oliko toisiimme kietoutuminen vain niin mukavaa?

Tiesitkö hetkeä ennen kuin avasin ulko-oven, minua halatessasi, ettet enää aio nähdä minua?

Muistelu

…kävelimme iltaisia katuja pitkin. Luntakin alkoi pikku hiljaa satamaan. Kaikkialla oli puhtaan valkoista. Katulamput loivat oman tunnelmansa tilanteeseen. Meni jonkin aikaa kävellessämme vastasataneessa lumessa ennen kuin saimme jotain sanottua. Luntakin alkoi tupruttaa hieman enemmän kuin äsken, mutta tuuli ei oikein jaksanut puhkua. Emme oikeastaan kumpikaan olleet halukkaita heittämään hyvästejä, mutta tiesimme molemmat ettei suhteemme voisi toimia. Olimme jo kiertäneet tuon ennaltasopimattoman reitin puoliksi ja otimme esille tuon aiheen, jota ei kai enää voinut välttää ottamasta esiin. Aloimme jo lähestyä näkymätöntä päätepistettä, minkä ääreen sitten pysähdyimme. Jotain pientä sanoimme toisillemme siinä. Sen jälkeen suutelimme vielä kerran pitkään ja hän sanoi enää yhden sanan. “Kiitos”. Sitten hän kääntyi ympäri ja käveli pois taakseen katsomatta. Oli jotenkin tyhjä olo. Lunta satoi. Oli niin hiljaistakin..

3. kirje

Jore Marjaranta laulaa kappaleessaan Taivaallinen, että ”Sain sinusta pienen varmuuden, sen avulla päivän leijailen..” Voikohan tuon tulkita niin, että mitä kauemmin kuumia tunteita nostattavasta hetkestä kuluu, sitä ei enää kykene leijailemaan yhtä korkealle kuin aiemmin? Huomaan, nyt kun tietty huuma mielessäni on jo hieman laantunut ja ehkäpä sinullakin, etten enää pysty kuvittelemaan meitä kahta niin hyvin. Tarkoitan ajatuksien ja mielikuvien muuttumista sumeammiksi, epäselvemmiksi, vaikeammin hahmotettaviksi. Tarvitsen uuden annoksen. Tai vieroitushoitoa.

Aiemmin tänään.. Katsoin mitä pintaa kohden vain, en nähnyt edessäni verhoja tai seinää, vaan näin sinun kasvosi siinä. Kun suljin silmäni näin sinut sielläkin. Tuo kuva mielessä oli hämmästyttävän teräväkin. Kun kävelin keittiöön, sinä tulit perässäni. Kun voitelin paahtoleipää, sinä seisoit vieressä, katsoen minua kahvikupin takaa ja hymyilit. Kun kellahdin sängylle, sinä tulit viereeni, mutta yrittäessäni koskettaa sinua hapuilin vain ilmaa. Kietoiduin peittooni ja kuuntelin selälle mukavassa sängyssäni tunnin ajan taustalla soivaa musiikkia. Erotin jokaisen erillisen soittimen ja aistin vahvasti musiikista välittyvän tunnelman juuri siinä mielessä kuin tekijä oli sen tarkoittanut aistittavan. Yhtäkkinen tunteiden ylipyyhkäisy sai minut hetkeksi voimaan jopa pahoin. En ollut varautunut siihen, mutta se meni pian ohi. Jatkoin musiikin ja sen sanojen kuuntelua levollisena. Sulkiessani jälleen silmäni sinä odotit siellä. Minun oli helppo kuvitella jokainen yksityiskohta sinussa, vaatteidesi tuntu, miltä ne tuntuivat sinun ylläsi ja miltä niiden materiaali tuntui sormillani kosketellen, miltä hiuksesi tuntuivat niitä sipaistessani, tai kasvojesi iho, huulesi, huulillani. Kadotin hetkeksi tietouden ympäristöstä.


Satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä

Parkettilattialla loikoillessani annoin ajatusteni suuntautua kohti erilaisia sijainteja Suomessa, tässä lähellä ja vähän kauempana. Havaitsin, että tunsin joidenkin sijaintien kohdalla tunsin tunteen, joka mielestäni muistutti tunnetta “jonnekin ikävä”. Tarkemmin asiaa itseltäni tiedustellen päädyin siihen näkemykseen, että tunteeseen ei sittenkään välttämättä kuulunut mukaan osuutta “tekisi mieli lähteä tuonne”, vaan tuntemus muistutti sittenkin enemmän tunnetta “on vain [ei sanaa] ajatella tätä”.

Mutta miksi samantapaisia kuin “jonnekin ikävä” tuntemuksia ilmeni myös sellaistenkin sijaintien kohdin, joissa en muistaakseni erityisesti viihtynyt (latteaa ja tavanomaista) tai “tuo paikka olisi muuten ollut ihan ok, mutta..” ? Siksikö, että samoilta paikkein kehkeytyi tuntemuksia eri ajanjaksoilta, vaikken niitä tietoisesti yhtä aikaa mieleeni saanutkaan palautettua? Kenties.

Yritin ensinnä lähestyä tätä asiaa siten, että kuvittelin karkealla kaavalla tyyliin “mitä pidempi aika jossain sijainnissa oleskelusta on, sitä suurempi ikävän aste”, mutta ei se oikein toiminut. Voisiko olla käynyt niinkin, että jonkinlaista ihmisenä kehittymistä olisi tapahtunut ja täten aiemmat hetket tuli koettua tämän uuden minän kautta? Tarkoittaako se myös samalla sitä, että aiempia kokemuksia ei voi enää kokea minkään vanhan minän kautta? Ehkä.

Tämä “jonnekin ikävän” tapainen tuntemus ei kuitenkaan koostu yksittäisten tapahtumien uudelleenelämisen tarpeesta, kuten “olisinpa sanonut silloin päivää sille yhdellekin” tai “olisinpa silloin jäänyt pidemmäksi aikaa sinnekin”. Kyse voi olla vaikka jostain kaupungista “läpikulkumatkalla” mieleen palaavista tuntemuksista, jotka tarkemmin tarkasteltuina ovat liian hienojakoisia tunnistettavaksi, mutta on kuitenkin mahdollista tarkentaa tarkempaa sijaintia, kulkureittiä ja havaintojen kertymisjärjestystä, jotka täsmäävät noiden aaltojen lailla risteilevien tuntemusten kanssa.

Se mitä on tällä tavoin [ei sanaa] ajatella, voi minulle tavanomaisesti olla jokin rauhallinen lehto tai avara tila, mutta myös vaikkapa kaupunkikuvassa, sisätiloissa tai puun latvassa istuessa ilmenevät erilaisten substanssien aistimisien yhdistelmät. Sohjoinen ja likainen katu muuntuisi täten mitä ihanteellisemmaksi taustaksi neljännen kerroksen ikkunasta roikkuvalle kirjavalle kaulahuiville, jonka on yhdessä kanssani havainnut rraakkuva lintu, jonka äännähtely sointuu kauniisti yhteen ohiajavan pakettiauton putputuksen kanssa.

Olisiko kyse siis pelkästä ei-tavanomaisten yhdistelmien huomioimisen halusta? Tämäkään ei täsmää kovin hyvin, sillä suurin osa havaintojen ja ajatuksien yhdistelemisistä ei tunnu sopivalta ollenkaan. Havaintoon ja siitä kehkeytyvään tuntemukseen ei sisälly pelkästään se, mitä jokin substanssi tyypillisesti, yleensä tai stereotyyppisesti edustaa tai mitä ajatuksia se herättää. Yksittäinen siivenisku, ihan minkä siiven tahansa, tai vain siiven iskun muistikuvan hippunen, voi koostua vaikka koko maailmasta yhdellä ajanhetkellä.

“Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen leikkauspöydällä.”, sanoivat surrealistit.

Mielenkiintoista kyllä, surrealistisen liikkeen ohjelmana oli “absoluuttinen kapina, totaalinen tottelemattomuus ja säännönmukainen sabotaasi.” Sopiikohan tämä miten hyvin yhteen edellisen lainauksen kera?


Seuraava