Blogi

”Rannalla kylästä itään on saari ja siellä suunnaton temppeli täynnä kelloja”, nainen sanoi. Poika pani merkille puhujan oudot vaatteet ja hiuksia peittävän hunnun. Hän ei ollut nähnyt naista koskaan aiemmin.”Oletko jo nähnyt temppelin?” nainen kysyi. ”Mene katsomaan ja kerro, mitä mieltä olet.”

Poika ihastui naisen kauneuteen siinä määrin, että lähti heti paikalla. Hän istahti hietikolle ja katseli taivaanrantaa, mutta näki vain sen minkä oli aina nähnyt: sinisen taivaan ja valtameren.

Hän käveli pettyneenä läheiseen kalastajakylään ja kyseli saaresta ja sen temppelistä.
”Jaa, siitä on aikaa; se oli silloin kun isovanhempieni vanhemmat asuivat täällä”, vanha kalastaja sanoi. ”Tuli maanjäristys ja saari upposi mereen. Mutta vaikka sitä ei enää näy, temppelin kellot voi vielä kuulla, kun meri heiluttaa niitä pohjassa.”
Poika palasi rannalle ja yritti saada korviinsa kellojen äänen. Hän istui paikallaan koko iltapäivän, muttei kuullut kuin aaltojen pauhinaa ja lokkien kirkunaa.
Hänen vanhempansa tulivat hakemaan häntä illansuussa. Hän palasi rannalle seuraavana aamuna, sillä hän ei voinut uskoa, että kaunis nainen olisi kertonut valheita. Jos nainen tulisi vielä jonain päivänä takaisin, hän voisi sanoa ettei ollut nähnyt saarta, mutta että oli kuullut kuinka vellova vesi oli saanut temppelin kellot soimaan.

Kului kuukausia, nainen ei palannut ja poika unohti hänet; hän oli nyt varma, että hänen oli löydettävä uponneen temppelin rikkaudet. Jos hän kuulisi kellot, hän tietäisi temppelin sijainnin ja voisi noutaa sinne kätkeytyneen aarteen.

Koulu ja kaveripiiri lakkasivat kiinnostamasta häntä. Hänestä tuli toisten lasten pilkanteon lempikohde, ja heillä oli tapana sanoa: ”Se ei ole enää niin kuin me muut; se tykkää tuijottaa merta, koska se pelkää häviävänsä leikeissä.”
Ja kaikki nauroivat nähdessään hänen istuvan rannalla.

Poika ei kuullut temppelin vanhoja kelloja, mutta hän alkoi oppia jotain muuta. Hän tajusi kuunnelleensa aaltojen loiskintaa niin pitkään, että ne eivät enää häirinneet hänen ajatuksiaan. Ajan kuluessa hän tottui myös lokkien kirkunaan, mehiläisten surinaan ja palmupuiden lehdissä suhisevaan tuuleen.
Kun hänen ja naisen välisestä keskustelusta oli kulunut puoli vuotta, hän kykeni jo karkottamaan mielestään kaikki äänet – muttei kuullut vieläkään uponneen temppelin kelloja.

Hänen luokseen tuli kalastajia jotka väittivät: ”Me kuulemme!”
Poika ei kuitenkaan kuullut.
Jonkin ajan kuluttua kalastajat alkoivat puhua toista: ”Noiden kellojen ääni askarruttaa mieltäsi liiaksi; unohda koko juttu ja mene leikkimään tovereittesi kanssa. Saattaahan olla, etteivät kelloja kuule kuin kalastajat.”

Liki vuotta myöhemmin poika ajatteli: ”Ehkä miehet ovat oikeassa. On parempi varttua aikuiseksi, ryhtyä kalastajaksi ja palata aamuisin tälle rannalle, koska olen alkanut pitää siitä.” Ja hän mietti edelleen: ”Ehkä kaikki onkin pelkkää tarua; ehkä kellot ovat menneet rikki maanjäristyksessä eivätkä soi enää koskaan.”Sinä päivänä hän päätti palata kotiin.

Hän käveli lähemmäksi merta jättääkseen jäähyväiset. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, ja koska kellot eivät askarruttaneet enää hänen mieltään, hän saattoi hymyillä kaikelle sille kauneudelle jonka kuuli lokkien kirkunassa, meren pauhussa ja palmunlehtiä huojuttavassa tuulessa. Hänen korviinsa kantautuivat kaukaa kisailevien tovereitten äänet, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi ajatellessaan, että olisi pian taas lapsuudenleikeissään.

Poika oli tyytyväinen ja kiitti niin kuin lapsi vain voi, että oli elossa. Hän tiesi varmasti, ettei ollut hukannut aikaansa, sillä hän oli oppinut katselemaan ja kunnioittamaan luontoa.
Ja meren pauhun, lokkien kirkunan tuulen huminan, palmunlehtien suhinan ja leikkivien tovereittensa äänten vuoksi hän kuuli juuri silloin myös ensimmäisen kellon kuminan.
Sitten toisen. Ja vielä toisen, kunnes hänen riemukseen kaikki uponneen temppelin kellot soivat.

Vuosia myöhemmin – jo aikuisena miehenä – hän palasi lapsuuskyläänsä ja sen rannalle. Hän ei aikonut nostaa esiin minkäänlaista aarretta merenpohjasta; ehkä kaikki oli ollut pelkkää mielikuvituksen tuotetta eikä hän ollut kuullutkaan uponneiden kellojen kuminaa kaukaisessa lapsuudessaan. Hän päätti kuitenkin käveleskellä hetken kuunnellakseen tuulen huminaa ja lokkien kirkunaa.

Hän hämmästyi perin juurin nähdessään, että rannalla istui nainen joka oli puhunut hänelle saaresta ja sen temppelistä.
”Mitä te teette täällä?” hän kysyi.
”Odotin sinua”, nainen vastasi.
Mies pani merkille, että vuodet eivät olleet muuttaneet naista ja ettei aika näyttänyt haalistaneen hiuksia peittävää huntua.
Nainen ojensi hänelle tyhjän, sinisen vihkon.

”Kirjoita tuohon, että Valon Soturi tarkkailee lapsen silmiä, koska lapset osaavat katsella maailmaa katkeruutta tuntematta. Halutessaan tietää, onko ihminen hänen vierellään luottamuksen arvoinen, Soturi yrittää katsoa tätä lapsen silmin.”

”Mikä Valon Soturi on?”

”Sinä tiedät”, nainen vastasi hymyillen. ”Hän on se joka kykenee tajuamaan elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun asti ja – sen jälkeen – kuulemaan kellot joita meri soittaa syvyyksissään.”

Mies ei ollut pitänyt koskaan itseään Valon Soturina. Nainen tuntui aavistavan hänen ajatuksensa:

”Kaikki pystyvät siihen. Eikä kukaan pidä itseään Valon Soturina, vaikka kaikki ovat.”
Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun
Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä, joka ei ole ollut hänen tiensä.
Jokainen Valon Soturi on kärsinyt turhanpäiväisten asioiden vuoksi.
Jokainen Valon Soturi on ajatellut ettei ole Valon Soturi.
Jokainen Valon Soturi on epäonnistunut henkisissä velvoitteissaan.
Jokainen Valon Soturi on sanonut kyllä, kun on halunnut sanoa ei.
Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
Sen vuoksi hän on Valon Soturi; siksi että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.

– Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja –

Täytyy tietää,milloin jokin vaihe on tullut päätökseen.
Ajanjakso on ohi, ovi suljetaan,
yksi luku elämästä on takanapäin
- ei ole tärkeää mitä nimeä käyttää,
vaan tärkeää on jättää menneisyyteen ne elämän hetket,
jotka ovat kuluneet ohi."
-Paulo Coelho:Zahir-

Kun joku läheinen kuolee on se lopullista. Ei voi enää pyytää anteeksi, kun on pahoittanut toisen mielen tai kertoa kuinka välittää toisesta. Voi vain toivoa sydämessään toisen tietäneen ajatuksista vaikka niitä ei ääneen olisikaan sanonut.
Asian jonka voi tehdä muiden osalta, niiden joita ei ole vielä menettänyt on kertoa ja näyttää että välittää ja kuinka tärkeä toinen oikeasti on. Pyytää anteeksi kun enne kuin on liian myöhäistä.

Nämä asiat saivat muistutuksen eilen kuin iskun vasten kasvoja. Minun pitäisi nyt aloittaa kierros ja kertoa läheisilleni kuinka tärkeitä ovat ja pyytää anteeksi jos olen jotenkin loukannut ennen kuin on liian myöhäistä.

Toisen sisin on sitä mitä ei ulospäin kukaan näe tai niin luulisi, mutta ihmisellä jolla on herkkä vaisto näkee ja tuntee toisen ennen kuin saa edes suutaan auki.Siellä asuu ihminen joka kaipaa huomiota, hyväksyntää sellaisenaan kuin on ja ne kipupisteet jota toiset ei edes ole tajunneet katsoa. Päällepäin sitä voi olla/esittää ketä tahansa,mutta salattu minä on se todellinen minä. Häpeä jota tuntee kun toinen tulee lähelle, pelko torjutuksi tulemisesta aloitteen tehdessään. Kohdatessaan ihmisen joka tietää sanomatta mitä tarkoittaa, tukee ja kannustaa maailman romahtaessa, potkii persuuksille jumiutuessaan paikoilleen on ihminen joka tuntee sen pienen ihmisen kuoren sisällä. Usein myös se lähin ihminen on ärsyttävin, vastenmielisin josta on otettava välimatkaa koska ei tahdo tulla satutetuksi, muserretuksi, peläten menettävänsä kaiken. On esitettävä vahvaa jotta selviää elämän Pelkokertoimesta.

On lupa olla oma itsensä ja vaikka tekisi virheitä tietäen ettei tämä osaa olla pitkä vihainen...jokainen meistä tekee elämässään virheitä, minä mukaan lukien. Niistä virheistä voi oppia tai olla oppimatta..sen voi itse päättää onko tahtoa vai ei. Elämä vain laitettava tärkeysjärjestykseen ja koitettava elää sen mukaisesti. Helpommin sanottu kuin tehty :))

" Istuin nuotion äärellä ja katsoin lumoutuneena siinä lepattavia liekkejä. Ne tanssivat kauniisti ja vetivät minua lähemmäksi. Kovin lähelle en voinut kuitenkaan mennä, koska tunsin lämmön ihollani jo lähes polttavana. Aikansa siinä liekkien tanssittua iloisena lempeää valssiaan alkoi tanssi muuttumaan hitaan laiskaksi pikkuhiljaa hiipuen ja jättäen puut kytevään hiilloksen joka hohkas yhtä samaa lämpöä.
Tiesin, että jos en ruokkisi tulta se sammuisi kokonaan ja hiillos ei jaksaisi kauaa pitää lämpöä yllä. En tahtonut myöskään istua kylmissäni pimenevässä illassa vaan päätin ruokkia tulta lisäten siihen muutaman kalikan.Meni vain pieni hetki ja taas liekit aloittivat kauniin tanssinsa, lämmittäen ja valaisten "

Tuo nuotio sai minut ajattelemaan ihmissuhteista ja sen tuomaa tunnemaailmaa. Ei mikään pala ikuisesti ilman sen tarvitsemaa hoitamista. Ihmisen tunteen saa kuolemaan välinpitämättömyys. Olkoonkin kyse ystävästä, rakastetusta tai jostain perheenjäsenestä.
Vaikka aina ei jaksaisi kiinnostaa ja tekisi mieli olla täysin välinpitämätön, mutta ennen sitä pitäisi pysähtyä ja kysyä itseltään: Mitä siitä seuraa?

ajatuksia niin paljon, että voin oikein kuulla niiden sekamelskan josta ei ota mitä tolkkua. Ajatukset kimpoilee laidasta laitaan tunkeutuen yhä syvemmälle pääni sisälle ja kun yksin niitä päässään pyörittää eikä löydä ulko-ovea meinaan hukkua tähän ajatus mereen.
Voisin valittaa kaikesta tai ylistää jokaista.Itkeä suruuni tai nauraa ilooni, mutta en tiedä mistä aloittaa. Kuulostaa aika pahaenteiseltä, mutta en toki ole vielä ainakaan tältä radalta tippunut, en ainakaan kovin näyttävästi tai julkisesti :D

Mikä minua estää puhumasta tai mikä minua estää näyttämästä omaa aitoa minääni? Olenhan toki oma itseni jokaisessa päivässä vaikkakin moni on oppinut näkemään minusta vain sen hauskan puolen, suu aina messingillä ja huomioimassa jatkuvasti läheisiäni. Itse odotan jos joku joskus huomaisi minut ilman että ääntä päästäisin, lukisi vain ajatukseni ja tietäisi mitä tahdon. Ottaisi lähelle, sanoisi kuulevansa ajatukseni ja kelpaisin ihan vain tälläisenä. Olisi sitä tahdon voimaa ja luottamusta niin paljon että uskaltaa.
Ihminen joka näkee minussa kaikki puolet niin hyvässä kuin pahassa,minut nauramassa kuin myös itkeä vollottamassa on ansainnut luottamukseni eikä minun tarvitse pelätä sitä että minut rikottaisiin hetkessä. Minun ei silloin tarvitse olla juuri se vahva ja pelkkä kuuntelija vaan tiedän että myös minua kuunnellaan vaikka en pyytäisi sitä. Minun asiani olisivat silloin myös tärkeitä eivätkä vähänpätöisiä toiselle.

Kaikki mihin kosken rikkoutuu tai teen menee pilalle. Enkö yritä tarpeeksi vai yritänkö liiaksi? Minun pitäisi kaiken vain antaa olla eikä tehdä mitään,odottaa että kaikki tuotaisiin tarjottimella eteeni ja kaikki tehtäisiin puolestani. Joku voisi myös elää minun tunne-elämääni ja kun on aikansa elänyt palauttaisi sen minulle ja kertoisi missä kohtaan teen väärin,missä liian vähän ja missä liian paljon. Ei tarvitsisi enää sen jälkeen miettiä missä menee aina vikaan. Olenko liian naivi kun haen jokaisesta asiasta,ihmisestä ja jopa elämästä ne hyvät puolet? Tiedän että jokaisella hyvällä puolella on myös kääntöpuolensa mutta miksi siihen pitää ensimmäisenä katsoa tai etsiä ensimmäisenä jotain virhettä. Niitä tulee vastaan ihan omalla painollaan enkä jaksa energiaani hukata sellaiseen..hukatkoon joku muu joka haluaa.