Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Edellinen

Ahdistus - henkistä tuskaa.

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Eksynyt elämään.

Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.
Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.

Sen mitä tätä elämää olen saanut tallustella, parasta se on silloin kun kykenen kohtaamaan oman tietämättömyyteni. Silloin voin pelkäämättä todeta, että mistäs minä voisin kaikkea tietää. Vapauttavaa, kerrassaan.

Ei siinä, aikanaan, pelätessäni itseäni ja sen myötä muita ihmisiä, ajattelin kauhuissani että jäisin totaalisen yksin, ellen kykenisi vakuuttamaan ihmisiä siitä että minä muuten sitten tiedän kaikesta kaiken. Enhän minä oikeasti tiennyt, mut toisaalta pelkäsin niin armottomasti hylätyksi tulemista, että olin valmis hukkaamaan ennemmin itseni, identiteettini kuin kohtaamaan tuon kauhistuttavan pelon itsessäni.

Onneksi elämä tietää minua paremmin sen mitä milloinkin tarvitsen. Niimpä se kuljetti minut elämässäni tilanteeseen, jossa pakosta jouduin kohtaamaan itsessäni sen miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä ihmispolo. Eikä siinä, suurimmaksi osaksi omasta itsestäni ja käytöksestäni johtuen.

Ymmärtänättömänä yritin kaikkeni välttääkseni hylätyksi tulemista, silti kuin pakon sanelemana itse tuon pelon elämässäni toteuttaen. Yrittäessäni mukautua ihmisten odotuksiin, väsytin itseni niin totaalisesti että lopulta haistatin paskat kaikille. Päihteet olivat oiva keino haistattaa ihmisille. Kuka sitä nyt päihdeongelmasta kärsivää ihmistä kovin kauan hyvällä katsoisi. Eikä siinä, en katsoisi tänään minäkään. Senverran paljon kaaosta kyseisestä ongelmasta kärsivä ihminen kylvää ympärilleen.

Yllättävää silti omalle kohdalleni on ollut kaikessa se, kuinka tuosta ongelmasta erkaantuessani totesin hyvin pian sen, että mitä enemmän omana aitona itsenäni ihmisiä uskaltaudun kohtaamaan, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sitä etten kelpaisi. Tästä kaikesta sai alkunsa matka omaan sisimpään. Matka jossa tärkeintä ei ole perille pääseminen, vaan tasaisin väliajoin suostuminen hukassa olemisen kohtaamiseen.

Kun siis suostun myöntämään olevani totaalisen hukassa itseni kanssa, huomaan tarvitsevani toisia ihmisiä jotta löytäisin taas takaisin sille tielle, jolla minun tänään on määrä taivaltaa.

Mitä tämä elämässä eksyminen sitten kohdallani tänään merkitsee? Sitä että aina tasaisin väliajoin onnistun rakentelemaan itselleni kuin vahingossa mitä erilaisimmin keinoin kulissin, jossa kuvittelen hallitsevani elämää. Onneksi elämä ei kuitenkaan suostu hallittavakseni, vaan se hellästi mutta sitäkin tiukemmin ravistaa minut irti tuosta hallinnan harhastani. Pääsääntöisesti niin, että se tarjoilee elämääni ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia joista nousevien tunteiden myötä joudun lopulta aina kerta toisensa jälkeen myöntämään oman tietämättömyyteni. Vielä niin, että yleensä nuo tapahtumat ovat aikataulutettu juuri niin, että pääsen niiden kautta kohtaamaan juuri niitä tunteita, joita itsessäni tuon aikaisemmin mainitsemani hallinnan harhan kulisseissa epätoivon vimmalla yritän vältellä.

Mutta. Niin pirun pelottavaa kuin tuo eksyksissä oleminen onkaan, on sen myöntäminen samalla äärimmäisen vapauttavaa. Merkitseehän se samalla sitä että tuon eksymisen kohtaamisen kautta suostun hellittämään otteeni niistä asioista ja ihmisistä joihin tuossa hallinnan harhassani olen kuin vaistomaisesti takertunut. Jos jotakin tuosta takertumisesta olen elämässäni tullut oppineeksi, on se se että takertumalla asioihin, saati ihmisiin, tulen tukehduttaneeksi kaiken elämän ympäriltäni. Hellittäessäni otteeni, elämä palaa näyttämölle ja hengittäminen helpottuu.


Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Matkalla muutokseen. Mutta minne?

Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.
Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.

Olen kuluneen 11 vuotta tehnyt intensiivisesti matkaa sisimpääni. Nyt miettien, onnistunut paikantamaan melkoisen määrän kieroumia minuudestani. Samalla noiden paikantamisten myötä ja niitä muovaamalla, muuttunut ihmisenä kokolailla paljon.

Täydellisen itsekkäästä ja itsekeskeisestä, riippuvuuksista elämäänsä hetkellistä helpotusta hakeneesta, itsetuhoisesta sekopäästä varsin tasapainoiseksi, itsestään ja lähimmäisistään välittäväksi ihmiseksi.

Tälle aamua istuessani tavoilleni uskollisena hiljaisuudessa jotakin liikahti sisimmässäni. Huomasin miettiväni erään ystäväni sanoja. ”Miksi ihmeessä jatkuvasti etsit vikaa itsestäsi?” Niinpä! Miksi?

Osa tästä johtuu siitä, että eräällä tavalla itseäni jatkuvasti tutkien, olen onnistunut matkustamaan kokolailla lähelle syvintä sisimpääni. Tämä on ollut minun keinoni selvitä tuolta sysimustasta riippuvuuksien täyttämästä elämästä takaisin päivänvaloon. Mutta jossain kohtaa olisi kenties aika jo sallia itselleen hieman helpompaakin elämää. Keskittyen itse elämään.

Mietin nimittäin tuossa aamulla sitä, että tuskin minusta tämän parempaa ihmistä tulee, vaikka kuinka pyrkisin 24/7 paikantamaan itsessäni vallalla olevia vääristymiä. Ei, ja vaikka tulisikin, siinä samalla jäisi yksi kaikista oleellisin asia elämässä kuin huomaamattaan kokematta. Itse elämä, kaikkine sen erilaisine väreineen. Jossain kohtaa on aika todeta olevan aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja vain hengitellä syvään, nauttien maisemista.

Itselläni kun kaikessa on aina ollut niin ääretön tarve saavuttaa jotakin. Olla jotakin enemmän, parempaa. Kaikki tämä nivoutuu syvällä selkäytimessä olevaan arvottomuuden tunteeseen. Tunteeseen, jonka riivaamana olen pyrkinyt elämässäni kokoajan johonkin suurempaan. Ymmärtämättä, että tuo itsensä arvostaminen ei löydy joistain suorituksista, sen enemäpää kuin mistään mitä itseni ulkopuolelta onnistun itselleni haalimaan. Ei, tuo itsensä arvostaminen löytyy sisältäni. Itseasiassa se on ollut olemassa jo alkujaan, mutta hautautunut kaikkien niiden ikävien kokemuksien alle, joita matkallani olen kohdannut.

Nyt sitten totesin itselleni sen, etten enää millään tavalla enemmällä pohtimisella, analysoinnilla, saati jatkuvalla jäsentämisellä voi saavuttaa itseni arvostusta yhtikäs enempää. Tajuten samalla itselleni kokolailla tärkeän asian. Minä arvostan itseäni tällaisenaan. Juuri nyt.
Yhtään väärällä tavalla ylpeillen, voin käsi sydämellä todeta myös niiden ihmisten, joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä, todentavan omalla käytöksellään sen ettei minun enää tarvitse yrittää olla enää yhtikäs enempää. Riitän tällaisenaan. Omana itsenäni.

Älkääkä käsittäkö väärin. En ole valmis. Saati perillä. Kyse on lähinnä siitä terveestä hellittämisestä, jonka koen tähän hetkeen tarvitsevani, kyetäkseni oikeasti alkamaan nauttimaan matkastani.
Jos tätä yrittää hieman rautalankamallina kuvata, niin kyse on siitä, että olen läpi elämäni juossut kilpaa itseni kanssa. Pyrkien voittamaan itseni. Olemaan kokoajan parempi. Tämä kaikki näkyy kaikessa tekemisessäni. On kuin olisin MM-hiihtäjä, joka vuodesta toiseen valmistautuu päämatkalleen, hiihtäen lopulta tuossa kisassa elämänsä parhaan suorituksen. Silti hyvin pian kisan jälkeen kokien, että huolimatta huippusuorituksestaan, silti voisi ehkä seuraavalla kerralla hitusen vielä parempaan suoritukseen pyrkiä. Minun kohdallani tämä on jatkuvaa suorittamista. Suorittamista, mikä itsessään tappaa elämän.

Nyt sensijaan päätin jättää tuon jatkuvasti parempaan pyrkimisen. Alkaa kilpahiihtämisen sijaan lykkimään rauhallisessa tahdissa eteenpäin, samalla kauniin lumisia maisemia ihaillen ja mikä tärkeintä, raitista, puhdasta ilmaa sisääni hengitellen. Minulla kun ei ole tässä hetkessä kiire yhtikäs mihinkään. Maisemat kun vaihtuvat juuri siinä tahdissa, kuin itselleni tähän hetkeen on tarkoitus vaihtua. Mikä parasta, nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen, että olinpa sitten tässä tai tuolla jossain, minulla on mukanani kaikki se, mitä elämässäni tähän hetkeen tarvitsen. Ei onni ja onnellisuus ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Kyse kun on vain siitä, että uskaltaudun sallimaan tuon onnellisuuden itselleni. En nimittäin millään suoritteella, saati saavutuksella tule kyenneeksi muuttamaan sitä sisäistä tilaani yhtään sen suuremmaksi, tilaa jota onnellisuudeksi kutsutaan. Sen vuoksi ja juuri siitä johtuen, toteankin tässä ja nyt. Olen onnellinen.


Hellittämisestä irtipäästämiseen.  1

Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.
Luonto on minulle paikka jossa hiljennyn kuuntelemaan sisintäni.

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.


Uskosta elämään.

Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.
Ilman uskoa minulla ei olisi toivoa ja ilman toivoa, minulla ei olisi elämää.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.


Rakkautta - sellaisena kuin minä sen käsitän.

Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.
Kun järki ei kykene selittämään, sydän ottaa vasta ensiaskeleitaan.

Rakkaus, mitä se on? Siinä varmasti kysymys jonka äärelle meistä jokainen joskus pysähtyy. Kuten minä tälle aamua.

Kuten moni kirjoituksiani vähänkään lukenut tietää, olen saanut elämässäni kulkea varsin mielenkiintoisen matkan. Matkan, minkä aikana myös sellaiset tapahtumat, joita yleensä ihmiselämässä koetaan traumatisoivina, ovat myös ajan myöten muovautuneet tapahtumiksi, joiden taustalta on löydettävissä Rakkaus.

Kun ihminen menettää läheisensä itsemurhan kautta, tuntuu ensin ajateltuna ettei tuollaisessa tapahtumassa voi olla mitään rakkaudellista. Itse isäni ja parhaan ystäväni samalla tavoin menettäneenä koen asian tänään toisin. Kyse on lähinnä järjellisen ymmärtämisen sijaan hyväksymisestä. Molemmat menetykset tapahtuessaan kouraisivat minua todella syvältä. Ainaisena järkeistäjänä ajoin itseni hulluuden partaalle, kysellen miksi. Yrittäen löytää lähes epätoivon vimmalla syitä tapahtuneeseen. Tässä tullaan juuri yhteen suurimmista esteistä mitä itselläni hyväksymisen suhteen elämässä on ollut, eli jatkuva järkeily.

Tänään ymmärrän tuon järkeilyn olleen epätoivoinen yritys hallita hallitsematonta. Elämää ja sen tapahtumia.

Lukemattoman monet kerrat olen elämässäni tippunut polvilleni sen edessä. Yleensä tuo on tapahtunut silloin, kun järki ei enää kykene selittämään tapahtunutta. Aina ja joka kerta, tuon polvilleen tippumisen seurauksena on lopulta ollut hyväksyminen. Se hetki kun totean itselleni, et voi ymmärtää tätä kaikkea, miksi siis edes yrität. Tuon toteamuksen jälkeen, yleensä vasta viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin huomaan kokevani sydämessäni rauhan tuon tapahtuneen osalta. Tätä puhtaimmillaan kohdallani on hyväksyminen.

Hyväksyminen. Prosessi, joka edellyttää minulta nöyryyttä myöntää oma rajallisuuteni. Raadollisuuteni ihmisenä. Mutta kun minä haluan tietää! Ymmärtää! Kontrolloida! Hallita! Minä haluan!

Vasta loputtoman monien nöyryytysten jälkeen olen tullut hyväksymään myös sen etten voi hallita, saati kontrolloida edes tuota hyväksymistä. Puhumattakaan siitä että voisin suorittaa sen. Se tapahtuu kuin itsestään, kun sen aika on. Minun sinällään vaatimaton tehtäväni, oma osuuteni asioissa, on suostua puhumaan kokemastani. Kirjoittamaan niistä ja tällä tavoin kerta toisensa jälkeen suostua kohtaamaan oma rikkinäisyyteni ihmisenä. Vasta kun kaikki tapahtumaan liittyneet tunteet ovat saaneet tilaa tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, vapauttava hyväksyminen tapahtuu. Kuin itsestään.

Kirjoitin muutama vuosi sitten muutamia sanoja rakkaudesta. Siten kuin tuon asian tuolloin olin saanut kohdallani kokea. Vapautuksen, jota ei voi, eikä toisaalta tarvikaan yrittää selittää sanoin. Järkeistäen. Vaan se pitää itse kokea.

Joku kutsuu sitä uskoon tuloksi. Toinen hurahtamiseksi. Kolmannen kirotessa minun parahtaneen piloille. Jokaisella näistä, kuten myös minulla on oikeus mielipiteeseeni. Tärkeintä tässäkin, kuten kaikessa on tuo samainen prosessi. Eli hyväksyminen.

Minulle Rakkaus tänään on pelkistettynä universaalia voimaa. Voimaa kohdata elämä ja sen ihmiset sellaisena kuin ne minulle tänään näyttäytyvät. Pääsääntöisesti kykenen kohtaamaan jo yhdeksän ihmistä kymmenestä rakkaudellisesti hyväksyen. Tuo yksi joukossa, on hänkin tämän hetken matkaani, rakkaudella räätälöity sanomaan ja tekemään juuri sen, mitä tässä hetkessä tarvitsen, kasvaakseni taas hieman tässä prosessissa. Tietysti kaiken hyvän lähtökohta, edellytys, on se että suostun tuon toisen ihmisen sijaan tarkastelemaan itseäni. Sitä mikä kohta minussa itsessäni aktivoituu, tuon ihmisen herättäessä minussa tuon tietyn tunteen.

Likipitäen jokaisessa ikävässä tunteessa, jonka joku toinen ihminen minussa herättää, on taustalta paikannettavissa pelko. Ei heti, eikä kenties päällimmäisenä. Mutta hieman pintaa raapien, lähestulkoot poikkeuksetta.

Mitä Rakkaus minulle sitten on. Rakkaus on yksinkertaistetulla pelkotettynä tila, jossa ei ole sijaa pelolle. Voima jonka varassa eläessäni kaikella ja kaikilla on tämän hetken elämässä paikkansa ja tarkoituksensa. Minulle Rakkaus siis aidoimmillaan on sitä kun kykenen katsomaan toista ihmistä lempeän ymmärtävästi, myös silloin kun näen hänessä oman rikkinäisyyteni.

Yksinkertaisesti. Rakkaus on.


Vastuu valinnoistani.

Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.
Luottamuksesta seuraa se ettei tule tehtyä hätiköityjä päätöksiä.

Edellinen kirjoitukseni ja siitä noussut haloo sai miettimään itseäni, jos mahdollista vieläkin tarkemmin.

Nyt huomaan kuluneen parin viikon periodilla sen että tuo edellinen postaus oli taas kerran itselleni tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjoitin sen tuossa hetkessä itsestäni ulos tavallista ylempänä kuin mitä normaalisti arjessa olen. Itseni ja muiden yläpuolelta. Ei siis ihme, että sain siitä myös tavallista enemmän negatiivista palautetta. Ei silti, tuo oli enemmän kuin tarpeen, ymmärtääkseni että tuo pahaolo oli minussa itsessäni ja kehoitus tuon vastuun ottamiseen koski pelkästään itseäni.

Nyt noudatin omaa neuvoani, ottaen vastuun omasta pahasta olosta ja pyysin apua. Yllätyksekseni taas kerran totesin sitä saavani. Jälleen ties kuinka monennen kerran ymmärtäen sortuneeni liiaksi taistelemaan asioissa yksin.

Nyt saatuani rakenneltua itselleni tukevan turvaverkoston arkeani ajatellen, olen miettinyt sitä mikä ajaa ihmisen taistelemaan asioissa. Todeten sen taas olleen itselleni niin kovin tuttu tunne, nimittäin pelko. Matkakumppani joka on kulkenut matkassani läpi elämän. Joskin niin että viime vuosina jättäytynyt pois näkyvistä. Mutta silti mestarillisesti ohjaten elämääni taas ties kuinka monennen kerran kohti umpikujaa.

Nyt ymmärrän myös sen, miksi minun tulee yhä jäsentää itseäni. Siksi että ilman tuon tunteen paikantamista ja kohtaamista, eläisin elämääni kuin ulkopuolisena ihmetellen miksi taas kävi näin.

Nyt sensijaan paikantaessani tuon pelon tunteen, voin puhua ja kirjoittaa siitä, suostuen kohtaamaan sen ja taas hieman enemmän se menettää otettaan minusta.

Mitä tähän hetkeen sitten kovasti pelkään? Kaiken menettämistä. Siis kaiken sen hyvän, minkä matkanvarrella olen vuosien kovalla työllä saavuttanut. Huvittavan yhtälöstä tekee se, että mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin takerrun asioihin ja mitä enemmän takerrun, sitä uuvuttavammaksi taisteluni käy. Eli toisinsanoen mitä enemmän pelkään, sitä enemmän pelko ohjaa elämääni ja sitä todennäköisemmin itse tuon pelon ohjaamana itse tahtomattani tulen kuin toteuttaneeksi sen mitä kaikella vääränlaisella takertumisella yritän epätoivon vallassa estää.

Hellittämistä. Luottamusta. Luovuttamista. Elämä kun lopulta kuitenkin on osoittanut minulle jo loputtoman monet eri kerrat tarjoilevansa minulle aina juurikin sitä mitä missäkin hetkessä eniten koen tarvitsevani.

Ihmiselle joka on elämässään jo liiankin kauan yrittänyt pärjätä yksin, tuon havaitseminen vaatii näemmä yhä liiankin kivuliasta kopistelua.

Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti.


Vastuu omasta pahoinvoinnista.

Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?
Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.

Edellinen