Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2013.

Hyväksytyksi tuleminen vs hylätyksi tulemisen pelko  2

Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?
Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?

Olen viime päivinä pysähtynyt pohtimaan taas omaa riittämättömyyden tunnettani. Vaikka kuinka itseäni prosessoin, saaden korvaavia kokemuksia, tuo tunne asuu minussa todella, todella syvällä.

Tänään tiedostan tuon tunteen kumpuavan varhaislapsuuden kokemuksistani. Koulukiusaaminen ei ollenkaan auttanut asiaa. Minuuteni muodostui sellaiseksi, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa, aina sisälläni on tunne ettei se ole kyllin hyvä.

Jännä huomio piirtyi mieleeni tänään. Mietin sitä, kuinka koko ikäni olen yrittänyt olla ihminen jonka kaikki ihmiset hyväksyisivät. Olen muovannut itseäni todella kameleonttimaisesti aina tilanteiden sekä ihmisten mukaan. Vaihtanut mielipidettäni asioissa siten, ettei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa minusta. Tätä jatkui niin pitkään, että väsyin siihen totaalisesti, antaen mennä toiseen äärilaitaan. Alkaessani sekoilla päihteiden kanssa, haistatin pitkät koko maailmalle. Tänään ymmärsin sen, että todellisuudessa haistattelin vain itselleni, tehden koko ajan itselleni ahdistavamman olon ja elämän.

Tänään osa asioista taas kolahti paikoilleen. Ymmärsin sen, että vaikka kuinka hyvä ihminen olisin vaikka kenen mielestä, niin tasan niin kauan kuin itse en koe itseäni hyväksi, toisin sanoen riittäväksi, saan minä yrittää hamaan loppuun asti, silti onnistumatta.

Tästä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu. Mikäli pelkään suunnattomasti sitä, etten ole hyväksytty, tehden mitä ihmeellisempiä asioita sen eteen, niin mitä hyötyä siitä on, niin kauan kuin en itse hyväksy itseäni? Miksi en siis yrittäisi muovata ajatusmaailmaani siten, että kelpaisin itselleni ensin? Sen jälkeen tuskin olisi niin tärkeätä mitä muut minusta ajattelevat.

On todella kiduttavaa yrittää olla kaikille mieliksi. Mahdoton tehtävä sanoisin. Silti olen siinä kipeä ihminen, että yritän loputtomiin miellyttää, olenhan tehnyt sitä aina. Voi pojat, kun tietäisitte kuinka raskasta tämä kaikki onkaan. Minä tiedän. Valitettavasti.

Tuntuu hassulta ajatella, että olen valmis mihin tahansa, jotta ihmiset hyväksyisivät minut, mutta en valmis mihinkään, että itse hyväksyisin itseni. Toisaalta olen valmis antamaan muille ihmisille mitä tahansa hyvää, mutta itselle antaminen on totaalisen mahdoton ajatus.

Toisaalta ymmärrän tämän kaiken, mutta tunnetasolla tämän kohtaaminen sattuu vielä ihan liikaa. Poika joka on aina ollut päähän potkittu, potkii itseään koko ajan sen verran kovaa, ettei muiden potkut enää tunnu miltään. Olen turta kaikelle.

Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni hakkaa mennen tullen hylätyksi tulemisen pelkoni. Olen valmis nimittäin hylkäämään itseni, tullakseni hyväksytyksi muiden ihmisten mielestä. Pöljää. Totaalisen järjetöntä. Tiedän. Ymmärrän. Mutten tunne. No kaikki aikanaan.

Tuntuu huvittavalta kirjoittaa tätä, sillä en koskaan aikaisemmin ole edes ajatellut tätä asiaa tällä tavoin. Olen kyllä tiedostanut haluni miellyttää, mutta vasta tänään minulle valkeni konkreettisesti se, ettei tuolla miellyttämisellä ole mitään merkitystä, niin kauan kuin en itse arvosta itseäni. Saan suorittaa, miellyttää, hyvittää ja säntäillä loputtomiin. Aina päätyen samaan lopputulokseen. Totaaliseen tyhjyyden tunteeseen. Tunne joka on valitettavan tuttu minulle. Tunne jonka ajamana olen elämässäni onnistunut tavalla tahi toisella tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä elämä on minulle varannut. No enää en siihen aio alistua, vaan nousen taisteluun omien oikeuksieni puolesta, suhteessa sairaaseen minääni. Haluan hyvää elämää. Haluan hyvää oloa. Ansaitsen sitä. Jätä minut jo rauhaan, sillä olet sotkenut minun elämääni jo liian kauan.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, on kuin minussa asuisi kaksi persoonaa. Hyvä ja paha. No toisaalta, varmasti kaikissa meissä asuu. Minun kohdallani tuo piilossa oleva paha suuntaa vain kaiken voimansa minua itseäni vastaan ja tähän asti se on voittanut. Ei enää. Haluan oppia arvostamaan itsäeni. Juuri tällaisena kuin nyt olen. Olen sen arvoinen. Todellakin. Olen sen arvoinen.

En enää halua miellyttää ketään. Haluan tulla toimeen itseni kanssa. Oikeastaan en enää olekkaan yrittänyt miellyttää ketään muuta kuin itseäni, toisten ihmisten kautta. Yrittäen saada epätoivoisesti sisälleni tunteen että olen hyvä. Ymmärrän kyllä sen, että niin kauan kuin tuo tunne ei lähde itsestäni, saaden alkuansa minusta, sisältä. On aivan se ja sama mitä kuka tahansa minusta on mieltä, sillä en noteeraa yhtään positiivista kommenttia. En osaa sisäistää niitä. Mutta auta armias negatiivinen kommentti, edes vihjaus siihen, etten ole kyllin hyvä. Ai saatana että sen kyllä noteeraan. Noteeraan vaikken haluaisi noteerata.

Pienin askelin kohti suuria. Tai no, jos nyt edes pienin askelin eteenpäin. Suunta lienee tärkeämpi, kuin perille pääseminen.


Kiitollisuutta elämästä  5

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle. Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis


Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.
Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.

Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)


Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä.

Roses are red..
Roses are red..

Olen pohdiskelija luonteeltani ja viime aikoina pohdiskellut elämääni siinä valossa, että mitä elämä minulle haluaa opettaa, kun erinäisiä vastoinkäymisiä tarjoilee.

Oikeastaan taidan tietää tuohon kysymykseeni vastauksen, sikäli jos haluan itse itselleni rehellinen olla. Elämä haluaa opettaa minulle perusasioita, kuten se, että jokaisen itse on vastattava omista valinnoistaan, eikä niitä voi aina piiloutua olosuhteiden tai muiden taakse. Itse olen valintani tehnyt, eikä kukaan muu.

Olen kasvanut perheessä, jossa eräänlaisia kulisseja pidettiin pystössä kynsin hampain. Isäni oli ihminen, jonka luonto ei antanut periksi olla oma rikkinäinen itsensä, vaan aina oli pyrittävä näyttämään ulospäin paremmalta kuin mitä sisimmässään oli. Kasvoin katsellen ihmisrauniota, joka yritti yrittämästä päästyään olla jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olisi ollut.
Nyt miettien, ehkä ihmiset olisivat ymmärtäneet isääni paremmin, jos hän olisi osannut luopua ylpeydestään ja ollut kuka aidoimmillaan oli. Rakastava ja lämmin ihminen, jolle vain elämä oli varannut valitettavasti hieman enemmän kuin hän yksin kykeni kantamaan.

Se miksi tätä tässä hetkessä pohdin, johtuu pitkälti siitä, että huomaan tahtomattani taivaltavani isäni jalanjälkiä tässäkin asiassa. Haluan tässä sen nyt julki julistaa, olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa voimavarani eivät yksinkertaisesti vain riitä siihen, mitä elämä minulle tarjoilee. Tai no, jos totta puhutaan, osaltani olen kyllä itse itseni tähän tilanteeseen valinnoillani ajanut.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Jotenkin minusta vain tässä hetkessä valitettavasti tuntuu kovin siltä, että tätä yrittäjää laitetaan nyt ja kokolailla kovalla kädellä. Se miksi minusta tältä tuntuu, johtuu vain siitä valitettavasta tosiseikasta, että oveni takana kolkuttelee uhkaavasti jo toinen konkurssi, enkä tällä hetkellä oikeasti enää tiedä, millä keinoin kykenisin sen ehkäisemään. Yksin siihen en kykenekkään, sen olen jo valmis myöntämään, mutta siitä huolimatta ankaraakin ankarammin sitä yritän. On kuin yrittäisin lapioida hiekkaa, pienen pienellä muovilapiolla, padon jo sorruttua ja veden vyöryessä täydellä voimalla ylitseni. Silti en halua antaa periksi. En vain halua myöntää tappiotani jo toistamiseen.

Olen viime ajat pohtinut sitä, millä tavoin olisin voinut tämän estää. Jotekin tuntuu vain siltä, etten olisi voinut, vaikka mitä olisin valinnut. Sikäli jos olisin lakannut yrittämästä jo alkuunsa, ei minulla olisi tässä hetkessä velkaa jota tällä hetkellä on, mutta toisaalta meillä ei olisi myöskään tätä kotia, jonka kovan yrittämiseni osaltaan avustamana olemme juuri saaneet hankittua.
Ymmärrän kyllä kokolailla karvaasti sen, että yrittämiseen sisältyy riskinsä. Minusta vain tuntuu jotenkin katkeransuloiselta myöntää oppivani läksyäni jo kohta toistamiseen saman kaavan mukaan. Luulisi että yksi 10 vuoden velkahelvetti olisi jo ollut riittävä, mutta ei. Edelleen huomaan sortuvani samoihin perusvirheisiin. Luotan elämään liikaa. Tehden liian hätäisiä ratkaisuja, ihan liian hätäisesti.
Minulla piti olla varmat tienestit loppuvuoden ja sen jälkeen varmat tulot heti alkuvuodesta, mutta toisin näytti käyvän. Aivan samalla tavoin, kuin 13 vuotta sitten, kun minusta johtumattomista syistä Kesko irtisanoi toimitussopimuksemme ja siitä johtuen firman ainoa vaihtoehto oli ajaa itsensä alas.

Voi pojat kunpa olisin jotakin tästä kaikesta oppiva. Tässä hetkessä tuo oppi tuntuu kovin raskaalta kantaa, mutta jos jotakin elämänmyrskyissä olen reppuuni mukaan napannut, on se se, ettei tarvitse elämän vastoinkäymisiä lähteä pakenemaan sen enempää päihteisiin kuin muuhunkaan. Otan raakana sen opin, mitä minulle tänään annetaan.

Pahalta tässä hetkessä tuntuu se, että kuluneen 6 vuoden aikana tekemäni vapaaehtoistyö kun olisi ollut palkkatyötä, en tässä joutuisi tätä itkuvirttäni veisaamaan, mutta tuota työtäni kun ei sinällään tarvitse rahassa edes yrittää mitata. Ymmärrän tehneeni sitä puhtaasti sydämestäni, enkä siitä sen vuoksi olisi rahaa edes vastaanottanut.

Ainoa instanssi jota tässä hetkessä hieman kiroan, on kunta- ja kunnallispolitiikka, jossa raha merkitsee enemmän kuin ihmiset. Sikäli jos ihmiset merkitsisivät enemmän, olisi minullakin tuolla sektorilla tarjota muuta kuin vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.

No kuten otsikossa totesin: Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä. Bring it on! I can take it! I think..


28 päivän haaste. Läpi vaikka harmaan kiven.  1

Olen tässä epätoivoisesti yrittänyt pysytellä erossa älypuhelimestani. Heikolla menestyksellä kylläkin. Kaiken tämän taustalla jyllää ymmärrys siitä, että tuosta kirotun kapineesta on viime aikoina muodostunut minulle keino paeta itseäni sekä ympäröivää todellisuutta.

Nyt voin kylläkin todeta löytäneeni todellisen syyn haluuni taas kerran paeta.

Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on mennyt kulunut reilu 7 vuotta rakentaessani elämääni totaalisen tuhon partaalta kohti eheyttä. Tuon projektin aikana olen ohjautunut erilaisiin yhdistyksiin sekä eri tahojen vapaaehtoistöihin, hukaten samalla todellisen itseni armottomaan suorittamiseen, hyvän tekemisessä, mutta kuitenkin.

Tänään ymmärrän tuon armottoman halun hyvän tekemiseen kumpuavan siitä tietoisuudesta, etten enää olisi edes elossa, ellen olisi eri ihmisten suosiollisella avustuksella saanut aloittaa matkaa jonka varrella olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä samalla tutustumaan omaan itseeni sekä menneisyyteeni, joka on osaltaan muovannut minut siksi joka tänään olen.

Eläessäni vuosikymmeniä äärettömien paniikinsekaisten pelkojen vankina, aloin eristäytyä muista ihmisistä sekä Jumalasta. Alkaen samalla pelätä vielä jos mahdollista, yhä enemmän kaikkea ja kaikkia.

Pari vuotta takaperin, kun pääsin tutkimusmatkallani siihen etappiin, jolloin sain jättää jäähyväiset noille armottomille peloille, tulin siirtyneeksi tielle, joka toisaalta on tuonut elämääni äärettömän paljon, mutta joka on myös viimeaikoina alkanut verottaa voimavarojani huomattavan paljon. Kulunut puolivuotta on ollut raittiin elämäni raskainta aikaa. Hyvin pitkälti siitä syystä, että elämässäni on ollut avian liian paljon meneillään. 7-henkinen perhe, vapaaehtoistyö, yhdistystoiminta, yrittäjyys kahdessa eri yrityksessä, mentor- opiskelu, ystävät, harrastukset, jne. jne. jne.

Viime viikolla tulin pisteeseen, jossa kysyin itseltäni "Onko tama kaikki sen arvoista?" Kun vastaus oli ettei ollut, päätin pysähtyä, viheltää pelin omalta osaltani poikki ja alkaa uudelleenorganisoida elämäni kokonaan uusiksi.

Perhe on minulle se tärkein. Raittiuden ohella. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, sen ymmärrän.

No nyt olen saanut karsittua elämästäni pois kaiken ylimääräisen ja tällä hetkellä saan jo nauttia sen hedelmistä. Saan rauhassa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini ja sen myötä osaan pysähtyä olemaan läsnä myös puolisolleni sekä lapsilleni. Huomaan samassa myös sen, että tarve paeta on poistunut. Istun kännykässä enää aamulla muiden nukkuessa, sekä illalla ennen kuin itse alan nukkumaan. Se tuntuu hyvälle. Silti yritän saada tämän itse itselleni asettamani haasteen vietyä konkreettisesti läpi tässä ihan lähiaikoina. Älypuhelin vain kun tahtoo olla nykyhetkessäni melkoisen käypä peli monessa asiassa. Seli seli.. :)

Paras mitä viime viikon aikana elämässäni tapahtuneen pysähdyksen seurauksena olen saanut, on kuitenkin se, että osaan pohtia taas omaa itseäni avian eri näkökulmasta.

Olen kohta nelikymppinen mies, joka ei oikein koskaan ole onnistunut löytämään paikkaansa yhteiskunnasta, vaikka mitä olenkin ehtinyt yrittämään. Puhun tässä lähinnä työelämästä. En ole yhteensä ollut töissä elämäni aikana kuin vajaan 10 vuotta ja tuostakin ajasta yli puolet yrittänyt yrittäjänä, vieläkään onnistumatta siinä kunnolla. No yrittänyttä ei laiteta.

Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, koska olemme juuri reilu kuukausi sitten muuttaneet omaan kotiimme ja samaan hetkeen minun yritykseni kautta tulleet työt ovat pudonneet minimaalisiksi. Välillä olen huomannut kiroavani itseäni ja sitä, etten edelleenkään osaa elää tätä elämää, saati huolehtia aikuisen ihmisen tavoin esimerkiksi taloudesta. Laiton alkukesästä moottoripyörän, toteuttaakseni yli 20 vuotta haaveilemani unelman. No sain ajaa sydämeni kyllyydestä, mutta samalla nyt voin todeta avanneeni oven, jonka pidin suljettuna yli toistakymmentä vuotta. Annoin itselleni luvan paeta omia tunteitani, ostamalla erinäisiä tavaroita. Jos jotakin aikaisemmasta konkurssistani ja sitä seuranneesta yli 10 vuoden velkahelvetistä opin, niin oli se, ettei mikään tavara tuo onnea, kuin aivan ohikiitäväksi hetkeksi, jos siksikään. No nyt olen sitten kironnut itseäni taas riittävästi, tehdäkseni elämässäni tarvittavia muutoksia, jotta saan vakautettua taloutemme siten, että voin viimein todeta kantavani omalta osaltani vastuun perheen elatuksesta. Toisaalta tuo vaatii vielä muutaman pienen pienen asian liikahtamisen oikealle paikalleen, mutta pitkään aikaan en ole ollut näin luottavainen elämään. Asioilla on taipumus järjestyä, on rakas mottoni.

Vaikka vielä hetkittäin vaivun itsesääliin, katsoessani töihin kiiruhtavia "normaali" ihmisiä, osaan silti jo nähdä itseni piakkoin tekevän samaa. Ette uskokaan kuinka mahdottomalta tuo, sinällään vähäpätöinen asia on elämässäni kovin kovin pitkään vaikuttanut. Ei vaikuta enää.

Työ ihmisen tiellä pitää, sanoi jo isävainaani. Totta toinen puoli, mutta silti haluaisin todeta samaan hengenvetoon myös sen, että ilman sitä tietoisuutta itsestäni, mitä elämän vastoinkäymiset ovat minulle antaneet, en työntekemisen takia, tuolla tiellä kovinkaan kauaa viihtyisi. Sen verta omituinen ihminen satun nimittäin olemaan.


Pysähtymistä oleellisen äärelle.

"Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."
"Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

Tänään on reilu 7 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa miettiessäni, onnistuin jälleen murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.

Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.

Oikeastaan tuosta isäni itsemurhaa miettiessäni, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.

Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.

Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.

No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"

Elämässä ne ikävimmätkin asiat tapahtuvat tarkoituksensa mukaisesti, vaikka aina heti en ymmärtäisikään miksi. Tänään lukiessani tämän vuosia sitten isälle kirjoittamani muistotekstin, voin todeta, että ymmärrän. Sillä nämä sanat toivat minulle toivoa tämän hetken toivottomuuteen. Kaikella siis tarkoituksensa. Niin kauan on todellakin toivoa, kuin on elämää. Näihin ajatuksiin, auringonsäteitä elämäänne. Niissä piilee elämän kaunis salaisuus.