Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset marraskuulta 2013.

Kiitollisuus on voimavara, joka auttaa jaksamaan

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."
"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."

Olen taas siinä onnellisessa asemassa että kaikenlainen kiire on hetkeksi tauonnut ja olen pysähtynyt itseni äärelle, pohtimaan elämääni. Vaikka elämä tässä hetkessä vaikuttaisi kuinka monimutkaiselta tai jopa vaikealta, niin hetken mietinnän ja pohdinnan alta löytyy tuttu ja turvallinen, eteenpäin vievä voima, kiitollisuus.

En minä yksinkertaisesti nykyhetkessä osaa elämääni siinämäärin sotkea, vaikka mestari siinä olenkin hetkittäin, etteikö pieni peilaaminen menneisyyden kauhuihin, palauttaisi minut todellisuuteen siinä, että tässä hetkessä minulla on kaikki hyvin.

Ihmisen mieli on varsin vekkuli kapistus. Ainakin mitä minun mieleeni tulee. Olipa elämäni millä tolalla tahansa, aina löytyy joitain asioita jotka voisivat olla tavalla tahi toisella toisin. Tuosta yleisimmin saa alkunsa ajattelu, jonka tuloksena olen oman pääni sisällä siinä ajatuksessa, kuin minulta puuttuisi jotakin, vaikka kuten todettua, minulta ei puutu tässä hetkessä yhtikäs mitään. Siis ainakaan mitään sellaista, mitä ilman en tässä hetkessä voisi olla ja hengitellä.

No sitten varsinaiseen asiaani, nimittäin kiitollisuuteen. Olen elänyt elämääni niin pitkään erilaisten pelkojen ja ahdistusten alla, että jo pelkästään noista vapautumisen myötä olen jokaisesta hetkestä jonka vapaana saan elää ja hengittää, äärettömän kiitollinen. Kun elämä alkaa pyöriä yhä vain kiihtyvässä tahdissa esimerkiksi erilaisten pelkojen alla, tulee elämästä ennenpitkää kokolailla sulkeutunutta. Tuo sulkeutuneisuus ruokkii taas epäluuloisuutta ja sitä kautta jokainen ihminen joka elämääsi edes hetkellisesti poikkeaa, on pääsi sisällä ajatuksissasi jonkin ihmeellisen salaliittoteorian mukaan jotenkin uhka. No jokainen varmasti ymmärtää sen, että ennenpitkää tuosta seuraa totaalinen erakoituminen, yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Yksinäisyys. Olen tuon konkreettisesti joutunut kokemaan. Se ei ole kivaa.

Vaikka minulla on tässä hetkessä etäisyyttä ajallisesti jo vuosia tuohon tilaan, niin silti jatkuvasti, kuljeskellessani ajatuksissani tuossa totaalisessa yksinäisyydessä, sieltä yhä nousee ääretöntä tuskaa. Positiivista tuossa on se, että havahtuessani ajatuksistani takaisin todellisuuteen, minut valtaa sanoinkuvaamaton kiitollisuuden tunne. Olen elossa. Olen yhteiskunnassa. En ole enää yksin. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Enemmänkin.

Tästä kaikesta minulle on muodostunut sellainen tapa, että aamulla herätessäni, olipa ensimmäinen olo, ajatus tahi tunne mikä tahansa, pyrin tietoisesti miettimään jotakin sellaista asiaa, josta minulle tulee kiitollinen olo ja tällä tavoin saan aloittaa jokaisen päivän uskoen siitä
tulevan loppuelämäni paras.

Esimerkkinä mainittakoon tämä aamu. Olen työ- ja opiskelureissussa koko viikon Etelä-Suomessa. Herätessäni aamulla hotellilla, minulla oli aivan järkyttävä päänsärky. Juuri sellainen jysäri, kuin olisi pari viikkoa tauotta tintannut kirjasta viinaa. Asia sinällään josta allekirjoittaneella on liiaksikin kokemusta. Mutta asiaan. Ajattelin tietysti ensimmäisenä, kiroten, ettei perskules olisi voinut paremmin sattua tämä jysäri, nyt kun pitkin päivää pitää olla siellä ja täällä tekemässä sitä ja tätä. No seuraavaksi käytin totuttelemaa tapaani, ajatellen tietoisesti jotakin positiivista asiaa. Tässä tapauksessa rakasta puolisoani. Tullessani tästä kiitolliseksi, seuraava teksi kuvannee sen hetkistä ajatusmaailmaani, siis sitä, jonka tuo kiitollisuus esille nosti:

Heräsin armottomaan päänsärkyyn, silti sisällä ääretön rauha siitä tietoisuudesta että edessä, armosta, yhden päivän matka aikaa tehdä hyvää.

Tämä kuvannee lähinnä sitä prosessia, joka minussa tapahtuu kun tietoisesti pyrin löytämään kiitollisuuden elämässäni. Löytäessäni kiitollisuuden, löydän nöyryyden tarkastella elämääni oikeassa mittasuhteessa ja sen myötä myös negatiivinen ajatustapa muuttuu positiiviseksi.

Lopuksi totean vielä sen, että yritän todella kovasti hyväksyä sen, ettei asiat aina tapahdu sillä aikataululla kuin minä niiden toivoisin tapahtuvan ja että ne silti järjestyvät aina juuri parhaassa aikataulussa. Olen nimittäin yhä sen ongelman edessä, etten vieläkään ole onnistunut luomaan itselleni tästä yritystoiminnasta varsinaista toimeentuloa, siis sellaista jolla voisi todeta elättävänsä perheensä. Jotenkin välillä ihmettelen sitä, että mikä tämän kaiken tarkoitus on, sillä en todellakaan mielestäni tavoittele kuuta taivaalta, jos nöyrästi pyydän, että saisin tehdä töitä edes sen verran, että tienaisin kuukaudessa enemmän kuin mitä suurimmaksi osaksi elämässäni olen kuukaudessa aina tienannut, eli työttömyyspäivärahan verran.

No asioilla on taipumus järjestyä. Niin haluan todellakin tässäkin asiassa uskoa. Joka päivä teen oman osuuteni tuon asian järjestymisen eteen, samalla joka päivä usean kerran rukoillen sitä, että vielä joku päivä puhelimeni soi tai sähköpostiini tulee viesti, jossa kerrotaan että minullekkin on tarjolla sen verran työtä, ettei minun tarvitsisi enää potea armotonta syyllisyyttä siitä että elättämisen sijasta elän perheeni varoilla. Kaikella tarkoituksensa. Sen uskon.

Lopuksi totean sen, että kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen, kyetäkseni hengittämään. Se riittää.


Kaikki me ihmiset olemme tasavertaisia. Vertaisia vertaistemme joukossa.  2

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.

Olen ollut kaikkineen positiivisesti yllättynyt kaikesta palautteesta mitä aikaisemmassa postauksessani linkittämä juttumme on tuonut. Kuvastanee juurikin sitä, että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä riittää ja että kuitenkin näistä ongelmista ei edelleenkään puhuta riittävän avoimesti.

Mietin tässä aamussa elämääni. Lähinnä siltä kantilta, kuinka rajoittunut ihminen ennen raitistumistani olin. Olin omien ajatuksieni ja ennakkoluulojeni vanki. Pelkäsin ihmisiä, luullen jokaisen heistä vain haluavan hyötyä minusta jotakin, hyljäten heti kun itsekkäät tarpeensa saisivat tyydytetyiksi. Tänään ymmärrän tuon pelon kummunneen omasta itsestäni. Omista itsekkäistä ennakkoluuloistani. Olin kasvanut ajatukseen, että minun tulee aina hyötyä jotakin toisista, eikö koskaan antaa toiselle yhtään mitään. Kuinka hukassa ihminen voikaan olla.

Tänään olen kiitollinen siitä reilun 15 vuoden sysimustasta helvetistä, joka riisui minut auttamatta alasti kaikista ennakkoluuloistani, katsoakseni toista ihmistä ihmisenä. Kohtaamaan toiset ilman minkäänlaisia varauksia. Hyväksymään ihmisen ihmisenä. Olemmehan oikeasti täällä ajassa toinen toisiamme varten. Emme kilpaillaksemme siitä kuka on paras missäkin, saati kenellä on eniten mitäkin.

Surullista sinällään on se kuinka nykyinen yhteiskuntamme on kasvanut tuohon kilpajuoksuun. Sen sijasta että tukisimme toinen toistamme, saavuttaen yhdessä enemmän, me tallomme toisiamme, yrittäen siten muka päästä korkeammalle, ehtiä enemmän, saavuttaa jotakin millä kuitenkaan ei ole yhtään mitään merkitystä oikean elämän edessä

Ymmärrän tänään elämää siinä, että me ihmiset tarvitsemme onnettomuuksia, sairauksia, jopa sotia, ymmärtääksemme kovin yksinkertaisen asian. Olemme ihmisiä, toinen toisellemme.

Ihmisen kohdatessa sairauden. Onnettomuuden. Läheisen kuoleman tai jonkin muun todella maailmaansa järisyttävän tapahtuman, avautuu näkemään sen mikä kuitenkin on ollut nähtävissä aina. Tarvitsemme toisiamme. Hyvä esimerkki tästä on alkoholismisairaus. Ihmisen löytäessä oman pohjansa, hän riisuutuu siinä määrin ennakkoluuloistaan että kykenee vastaanottamaan apua. Kuka mitäkin, mutta kuitenkin apua. Toiselta ihmiseltä. Tässä kohtaa minä ymmärrän omalla kohdallani riippuvuussairauksien siunauksen elämässäni. Ne riisuivat minut kaikista ennakkoluuloistani. Ei ole väliä kenen kanssa puhun. Sikäli kun sairaus koskettaa tavalla tahi toiselle molempien meidän elämää, syntyy ihmeellinen yhteys jonka avulla ymmärrämme toisiamme aivan uudella tavalla.

Olen saanut tavata aivan uskomattomia ihmisiä raittiilla taipaleellani. Ymmärtäen tässä hetkessä sen, etten ennakkoluuloiltani heitä olisi uskaltautunut kohtaamaan, ellei minulta ensin olisi ravistelemalla rikki revitty kaikkia mahdollisia kieroutuneita suojarakenteita joita elämäni aikana syystä tahi toisesta olin rakentanut.

Ei siis väliä oletko työelämässäsi johtaja vai siivooja. Uskonnoltasi ateisti tai buddha. Poliittiselta vakaumukseltasi Persu taikka vaikka mersu. Olet minulle tasavertainen ihminen jolla on aina jostakin elämän osakokonaisuudesta enemmän tietotaitoa kuin minulla. Miksipä siis emme istuisi alas jakamaan kokemuksiamme, saattaisimme molemmat pahemman kerran yllättyä siitä kuinka harmittavan paljon samankaltaisuutta meistä kaikesta erilaisuudesta huolimatta löytyykään.

Rakasta lähimmäistäsi, lienee tämän elämänmatkani tärkein opinahjo. Sitä siis opettelen tänäänkin, tämänhetkisen avoimuuden turvin. Kaikkea hyvää päivääsi. Siunausta askeleihisi. Voimia haasteihisi.



Ei heikkohermoisille! ;-)

Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pelkästään kertoa siitä, mitä sisälläni olen tuntenut viimeisinä vuosina, kiitos tuolloin löytämäni uskon elämääni. Olen suurimman osan elämästäni elänyt uskaltautumatta luottamaan keneenkään, ajatellen että elämässä tulee selvitä yksin. Avun pyytäminen olisi heikkoutta, jota ei hyväksytä tai joka tuomitaan samantien.

Kun elää elämäänsä totaalisen yksin yrittäen, elämästä katoaa sen perusolemus, ilo. Elämän muuttuessa sysimustaksi mössöksi, jossa jokainen päivä on eräänlainen henkiinjäämistaistelu siitä kuka on vahvin heikkoudessaan, kuka kaatuu kuolleena, kohtaamatta vapauttavaa heikkouden myöntämistä tietämättään yhtään sitä, millainen voimavara toiset ihmiset voivatkaan olla.

Minä pelkäsin ihmisiä. Kasvoinhan lapsuuteni peläten toisia ihmisiä, heidän ilkeytensä vuoksi. Koulukiusaamisen arvet näkyvät yhtä tietyissä tilanteissa, mutta tänään, kiitos löytämäni luottamuksen, osaan tarkastella noitakin tapahtumia hieman eteäämmältä, ymmärtäen niiden kuuluneen osana matkaani oleviin tapahtumiin jotka osaltaan ovat muovanneet minusta ihmisen joka tänään olen. En ole millään tavoin katkera. Päinvastoin, niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen kaikesta siitä vastatuulesta, joka elämässäni on puhkunut. Kiitos tuon tuulen, väsyin totaalisesti taistelemaan sitä vastaan, luovuttaen, pudoten polvilleni, rukoillen apua. Myöntäen etten yksinkertaisesti enää jaksanut jatkaa. Tuosta luovuttamisesta alkoikin uusi elämä. Elämä johon yhä edelleen kuuluu vastatuulta, mutta jossa perustalla vallitseva luottamus auttaa minua kääntymään vastatuulen osoittamaan suuntaan, onnistuen ennenpitkää liitelemään tuulen mukana, nauttien matkasta maisemien vaihtuessa yhä kauniinpiin.

Usko on minulle siinä jännä asia, etten koe millään tavoin olevani "uskovainen". Siis siinä merkityksessä, jona mina tuon sanan koen. Silti sikäli jos minulta asiasta kysytään, kerron eläneeni uskossa jo useamman vuoden ajan. Mikäli joku kysyisi sitä, million olen tullut uskoon, en sitä sinällään tarkkaan edes osaisi määritellä, koska tuo on ollut eräänlainen todella kivulias kasvuprosessi, johon on kuuluneet kaikki elämäni erilaiset tapahtumat, jotka ohjasivat minua rakkaudellisesti, mutta juuri tarvittavan rajulla tavalla kohtaamaan se omaan elämääni saumattomasti tässä hetkessä kuuluva oman rajallisuuden myöntäminen.

Monta kertaa asiaa pohtineena koen, että olen ollut uskossa jo lapsuudessani. Uskoen Taivaanisän pitävän minusta huolta, kun ei ollut ketään muuta johon turvautua armottomien ahdistusten ja pelkojen alla. Silti nuoruuden kynnyksellä tuon sinällään jo vahvaksi muodostuneen uskoni korvasi hetkellisen helpotuksen tuskaani tuoneet riippuvuudet, joiden alla kuvittelin etten enää koskaan tarvitsisi ketään. Muistan pää sekaisena uhonneeni usein sitä, että haista sinäkin maailma paska, minähän selviän, tuot sinä sitten tielleni mitä tahansa. No sitä mitä tahansa tulikin sitten enemmän kuin osasin aavistella. Reilun 10 vuoden sekakäyttöhelvetin aikana kun konkreettisesti katsoo kuolemaa silmästä silmään kysyen, että joko mennään, tulisi olla melkoisen umpikalloinen, jos ei tuolta selvittyään alkaisi miettiä omaa vakaumustaan kokolailla kriittisesti tutkaillen. SInällään jo kaikki 13 itsemurhayritystä, joita tuohon 10 vuoden periodille kuului tai paremminkin niistä hengissä selviäminen, luulisi olevan asia joka pistää miettimään sitä, että ehkä kenties on olemassakin jokin minua suurempi voima tämän kaiken kaaosmaisuuden taustalla. Voima joka tietää mikä minulle milloinkin on parhaaksi. Silti nuo helvetit eivät riittäneet riisumaan minusta sitä armotonta väärää ylpeyttä, vaan tarvittiin vielä vuosien kuritus raittiina eläessä, ennenkuin olin valmis kohtaamaan oman pienuuteni suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Isäni itsemurha. Parhaan ystäväni itsensä hengiltä juominen sekä toisen ystäväni äkillinen aivoinfarkti ja sitä seurannut puoleksi halvaantuminen sekä puhekyvyn totaalinen menetys, olivat vasta asioita, joiden edessä en enää jaksanut olla paskanylpeä, vaan murruin täysin. Itkin elämän vääryyttä, kiroten Jumalaa alinpaan helvettiin. Samalla hapuillen rukousta pyytäen voimia selvitä tuosta kaikesta selvästäpäin. Ja voimiahan annettiin, kun niitä nöyrästi pyysin.

Tänään ymmärrän sanonnan "Ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa" -merkityksen varsin kirkkaasti.

Saavutettuani henkisen pohjani, aloin hitaasti kasvaa uskomaan johonkin. Armottomat paniikinsekaiset pelot ohjasivat minua yhä syvemmälle itseeni. Se mistä tuo usko löytyi, on minulle yhä hieman mysteeri, eikä sillä sinällään ole niin väliäkään. Minulle riittää se, että vaikka miltä tuntuisi, niin taustalla on vankkumaton usko siihen, että kaikella on hyvää tekevä tarkoituksensa. Siis minulle rakkaudella räätälöitynä parasta mitä ikinä voin elämästä toivoa.

Nyttemmin katosin puoleksi vuodeksi tavoittelemaan maallista hyvää. Sillä seurauksella että olin menettää kaiken sen oikeasti tärkeän, mitä minulla elämässäni on. Onneksi tuska kasvoi siinä määrin sietämättömäksi, että olin taas valmis pyytämään apua ja ohjausta, tehdä tarvittavat ratkaisut, tavaten tarvittavia ihmisiä, saadakseni elämäni takaisin oikeille raiteilleen ennen kuin on liian myöhäistä. Puoli vuotta. Ääretön määrä tuskaa ja lopputuloksena riitti oivallus siitä, milä elämässä oikeasti on merkityksellistä. Usko. Tuohon turvaten, ollen valmis luopumaan kaikesta siitä maallisesta, mitä tuon kuluneen puolenvuoden aikana itselleni olin haalinut, elämäni sai taas avian ihmeellisellä tavoin kokonaan uuden suunnan. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Jutellen avoimesti elämästäni. Saaden juuri ne tarvitsemani kultahippuset, ymmärtääkseni itse aiheuttavani itselleni turhaa kärsimystä, eläen avian liiaksi kuten itse haluan elää. Tänään en halua. Tänään haluan turvata johdatukseen. Luottaa siihen, että juuri ne oikeat, merkitykselliset asiat annetaan elämääni, kunhan itse pidän katseeni käännettynä siihen tärkeimpään, Vapahtajaamme. Jeesukseen Kristukseen.

Okei. Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja tuo edellinen lause nosti karvasi pystöön, niin ennen kuin surffaat pois, pysähdy ihan hetkeksi miettimään sitä, miksi. Ehkä löydät jotakin sellaista, mitä et aikaisemmin elämässäsi ole tullut ajatelleeksi. Tai sitten et.

Se miksi tuon kirjoitin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta, että elämäni ensimmäisen kerran, satoja ja taas satoja tekstejä nettiin väännettyäni, uskaltauduin kirjoittamanaan sanat Jeesus Kristus. Nuo sanat merkitsevät minulle kaikkea, mutta samalla niiden kirjoittaminen saati ääneen sanominen tuovat järkyttävän määrän häpeää. Tuo häpeä ei nouse niinkään siitä, että häpeäisin sitä, mitä ihmiset nyt minusta ajattelevat, tyyliin "ihme hihhuli", vaan tuo häpeä nousee siitä, että uskaltaudun ensimäistä kertaa koko elämässäni antamaan itsestäni jotakin niin salaista, jota en koskaan kuvitellut antavani. Altistun siis heikkoudelle. Hylätyksi tulemiselle. Juuri niille tunteille, joita olen koko elämäni paennut. Melkein päätyen ennenaikaiseen hautaan, kohtaamatta niitä koskaan. Nyt kohtaisin. Tuntuu muuten hyvältä.

Hylkäsitte minut sitten tahi ette. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on olla aito. Oma itsensä. :)


Ihminen vailla identiteettiä

Mitä järkeä on pelastaa maailma, jos se samalla tarkoittaa sitä, että kadottaa itsesnä sekä kaikki sinulle tärkeät ihmissuhteet. Tässä hetkessä uskon liikkuvani todella lähellä totuutta.

Jossain kohtaa elämässäni kadotin itseni. Se tapahtuiko se varhaisessa lapsuudessani, nuoruudessa, aikuisuuden kynnyksellä vai kenties sekakäytön yhteydessä, on vielä mysteeri joka ei ole minulle kokonaan ratkennut.

Tiedän vain sen, että yhä edelleen teen epätoivon vimmalla matkaa minuuteeni, eksyen, harhaillen, löytäen ja taas kadoten kokonaan.

Jännittävän tästä matkasta tekee se, että uskon jokaisella tapahtumalla tässä matkassa olevan jonkin suuremman merkityksen. Niin tälläkin hetkellä, hukassa ollessani uskon.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt suurimman osan elämästäni erilaisten pelkojen vallassa. Peläten ihmisiä, elämää, kaikkea ja kaikkia. Nyttemmin, raittiina ollessani olen saanut tehdä matkaa minuuteeni pienin askelin jo pidemmän aikaa. Ottaen vastaan kaiken avun mitä kuvitella saatan, samalla peilautuen mitä erilaisimmista peileistä, löytäen itseäni pala palalta yhä enemmän. Huomaten taas toisaalla kadonneeni itseltäni kokonaan. Nyt olen hukassa. Mutta se mikä tässä hetkessä on hyvää, niin vaikka koenkin olevani hukassa itseltäni, niin mina en pelkää, vaan luotan siihen että tälläkin on tarkoituksensa. Siis hukassa olemiselle. Uskon sen vievän minua taas monta askelta lähemmäs totuutta suhteessa itseeni.

Luin eilen suuresti arvostamani Tommy Hellstenin kirjoituksen narsismista
Tuo kirjoitus, kuten niin monet muutu Tommyn kirjoituksista avasi taas silmäni. Löysin itseni tuosta kirjoituksesta. Hovinarrin roolista. Siis ihminen vailla omaa identiteettiä. Ihminen joka kipeästi tarvitsee toisisa ihmisiä kokeakseen olevansa jotakin, Ihminen joka sisimmässän ei koe olevansa mitään, vaan joka kokee olevansa jotakin toisten ihmisten kautta. Mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä ympärillä, sitä suuremmaksi minäkin itseni tunnen. Tuntematta silti yhtään mitään muuta, kuin hetkellisen valheen, jota itselleni uskotellen luulen olevani jotakin. Sairasta? Ehkä, mutta toisaalta omaa tarinaani miettien, varsin ymmärrettävää. Ymmärrän nimittäin tässä hetkessä sen, ettei elämässäni ole ollut ihmisiä, joiden kautta olisin peilautunut aitona itsenäni, vaan aina ja joka tilanteessa jonkin minulle vieraan roolin kautta. Aito minuus on tuolla jossain.

Oikeastaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut siitä edes vähän vihiä sen olemassaolosta. Nyt kun olen suostunut sitä ensimmäistä kertaa rehellisesti katsomaan, ilman mitään piiloutumista. Olen nimittäin saanut noita rehellisiä peilejä tuolla Ihminen tavattavissa mentor koulutuksessa. Miksi vasta nyt, voisin kysyä. Olenhan käynyt intensiivisen päihdekuntoutuksen. Olen kulkenut yli 3 vuotta tiiviissä psykoterapiassa. Soveltanut vertaisryhmän ohjelmaa jo yli 7 vuotta, käyttäen aina tarpeen tullen myös tukihenkilöä peilinä itseeni. Niin miksi? Ymmärrän vasta nyt, että noihin kaikkiin edellä mainitsemiini tahoihin liittyy yksi sama asia. Luottamus tai paremminkin sen puute. En ole uskaltautunut luottamaan ihmisiin joiden kanssa olen työskennellyt. Tai olenhan mina jonkin verran, sillä ilman yhtään luottamatta ei mikään olisi onnistunut viemään minua eteenpäin matkallani minuuteen, mutta nyt puhun todellisesta, 100 prosenttisesta luottamuksesta. Luottamuksesta jossa ihminen on juuri sitä, mitä tässä hetkessä on. Antaen itsestään ulos juuri sen, mitä tulee, ilman yhtään suodattamista. Tuo suodattaminen ja roolileikit ovat olleet minun juttuni elämässä aina. Olen suodattanut sisintäni, eksyen million minkäkin roolin alle, sen mukaan kenen kanssa olen milloinkin ollut tekemisissä. Tuota samaa tein kuntoutuksessa, terapiassa, jopa tukihenkilöni kanssa. Tein asioita ja puhin asioista kuten ajattelin heidän minun haluavan tehdä ja puhua, tullakseni hyväksytyksi.

Sen vuoksi olen tässä hetkessä. Hukassa itseltäni. Oikeastaan olen löytymässä, en eksymässä enempää. Eikä näillä ihmisillä ole mitään syytä kokea epäonnistuneensa, sillä päinvastoin he ovat olleet aitoja itseään, auttaen minua juuri sen verran, kuin olen kussakin hetkessä kyennyt apua vastaanottamaan. Nyt alan olla valmis vastaanottamaan sen, mitä minuudestani puuttuu. Eli kaiken sen, mikä on vielä piilotettuna johonkin kovien kuorien, suojamuurien, roolien ja muiden alle. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että viime aikainen, käsittämätön paha olo kumpuaa siitä, että sisimpäni, siis se aidoin puhtain minuuteni huutaa, kirkuu ja potkii päästäkseen vapauteen. Ymmärrän myös sen, miksi viime aikoina olen ollut äärettömien ristiriitojen raastama. Toisaalta olen paennut itseäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta itse haluten eniten elämältäni tulla näkyväksi. Olen juossut itseäni karkuun sosiaaliseenmediaan. Kirjoittanut päivityksiä Faceen, Twitteriin, Päihdelinkkiin, joka paikkaan, mistä vain olen voinut peilata itseäni valheellisten lasien läpi. Hakien hyväksyntää loputtoman tuntuiselle pakomatkalleni. Enää en jaksa paeta. Haluan kohdata itseni, oman raadollisuuteni, oman rikkinäisyyteni, omana itsenäni. Heikkona, hajoitettuna, pirstaleisena, mutta omana itsenäni. Alkaen rakentua taas kerran kokonaan uusiksi.

Se miksi tuo narsismi kirjoitus minuun kolisi ehkä eniten, johtuu siitä, että olen esimerkiksi epätoivon vimmalla yrittänyt saada elämääni joitain "vaikutusvaltaisia" ihmisiä. Ihmisiä joilla on statusta. Nyttemmin kun olen jo jonkin aikaa tehnyt tätä, minulle ei enää riitä pelkät tavikset, vaan tarvitsen jotakin hienompaa. Ihmisiä kuten Tommy Hellsten, Atik Ismail, Jukka JÄrvinen, Jari Sarasvuo, Arman Alizad jne. jne. Kuvittelen olevani jotakin kun kyseiset henkilöt huomioisivat minut edes jotenkin. Vaikka vain sosiaalisessa mediassa. Surullista tässä kaikessa on se, että itse ymmärrän sen olevan harhaa. Valhetta joka ei koskaan tule olemaan todellisuutta. Sillä ymmärrän sen, että vaikka nuo kyseiset ihmiset ja moni muu julkisuuden henkilö huomioisivat minut miten tahnsa, he eivät silti tietäisi kuka mina oikeasti olen. Kuinka voisivatkaan, sillä enhän mina itsekkään tiedä kuka oikeasti olen. Hullua!!

Koen olevani hullu, joka tiedostaa asioita siten, ettei voi olla hullu. Olen vain ihminen joka oikeasti on totaalisen hukassa itsensä kanssa. Oman minuutensa etsimisessä, jossa välillä kuuluukin suostua olemaan totaalisen hukassa, löytääkseen taas jotakin enemmän, jotakin aidompaa, jotakin merkityksellistä. Oma aitoa minuutta.

Lopuksi todettakoon se, että Luojalle kiitos, hän on siunannut minulle elämääni ne minulle tärkeimmät ihmiset jotka kulkevat rinnallani vaikka itse itseni hylkäisinkin. Nuo ihmiset ovat minulle kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät, eli perheeni. Vaimoni ja lapseni. Heidän vuokseen olen valmis vaikka kuolemaan. Onneksi minun tuskin sitä tarvitsee sentään tässä hetkessä tehdä. Tässä hetkessä riittänee se, että jätän tuon sosiaalisenmedian, minulle valheellisen peilin ja keskityn aitoon läsnäoloon suhteessa omaan perheeseeni. Lapsistani mina peilaudun varsin lapsenomaisena persoonana, persoonana josta pidän. Kun taas vaimoni peilaa minusta rakkaudellisuuden, puolen josta myös todella paljon pidän. Tiedän pelkästään noista peileistä saavani kaksi minulle todella tärkeää piirrettä elämäni. Kykyä rakastaa ja kykyä suhtautua elämään uteliaan innokkaana kuin pieni lapsi.

Lopuksi todettakoon se, ettei minulla missään tapauksessa ole tarkoituksena millään muotoa vetää lokaan tässä tekstissäni mainitsemiani julkisuuden henkilöitä. Sillä sen mitä olen päässyt kurkistelemaan heidän elmääänsä, niin mielestäni he ovat todella hienoja ihmisiä kaikki tyynni. Julkisuus tai ei. Senpä vuoksi haluankin heille kuten meille kaikille toivottaa pelkästään hyvää ja siunattua elämää tässä hetkessä. Hetkessä, jossa on kaikki mitä ikinä tarvitsemme.