Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset tammikuulta 2014.

Rahaa vai rakkautta? Valtaa vai vastuunkantoa?

Olen suurimman osan elämästäni tavoitellut rahaa, maallista hyvää. Jotakin sitä, minkä myötä olen kuvitellut saavuttavani elämässäni onnen. Ihmisten arvostuksen sekä omanarvontunteen. Silti koskaan sitä saavuttamatta. Sen sijasta päätyen koko ajan syvemmälle synkkyyteen, jossa lopulta minusta oli jäljellä vain pelkkä tyhjä kuori.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että vaikkakaan en edelleenkään ole saavuttanut tuota kaikin voimin tavoittelemaani mammonaa, olen saavuttanut elämässäni jotakin paljon enemmän. Rakkauden.

Rakkaus on tänään elämässäni yksi tärkeimmistä, elämää kasassapitävistä voimista. Olen saanut sen myötä itselleni omanarvontunnon lisäksi arvostuksen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Osaten suhtautua jokaiseen ihmiseen, joka elämääni hetkellisestikään harhautuu tasavertaisena. Tämän kokemusen myötä olen tullut siihen loppupäätelmään, että ainakin minun kohdallani rakkaus on se tärkein asia elämässäni. Asia jonka myötä kaikki muut asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin suhteessa elämään. Tässä hetkessä esimerkiksi raha on minulle asia jota minun ei tarvitse sen kummemmin tavoitella, vaan voin elää luottaen siihen, että sitä minulle siunaantuu juuri sen verran, mitä elääkseni ja perheeni elättääkseni tarvitsen. Rakkauden myötä elämäni ehkä tärkein perusta on vakaa luottamus elämään ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kaikki ajallaan.

Mitä sitten rakkaus minulle tänään merkitsee?

Ollessani viime viikon lopusta neljä vuorokautta reissussa, tulin pohtineeksi hieman etääältä perhettäni ja varsinkin rakasta vaimoani. Ihmistä, jota ilman tuskin olisin enää elossa. Hän oli aikoinaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ei koskaan todellisuudessa menettänyt toivoaan minun suhteeni, vaikka itse jo aikoja sitten olin luopunut toivosta selviämiseni suhteen. Kun vaimoltani kysytään sitä, mikä ihme sai hänet pysymään rinnallani, hän vastaa ykskantaan, että rakkaus.
Rakkaus sinällään on asia, jota olen omalla kohdallani vasta kuluneena vuotena pohtinut hieman syvällisemmin. Johtunee lähinnä siitä, että aikaisemmin tuo sana on ollut minulle sana, jonka viljely on ollut kohtuullisen helppoa, mutta sanan todellinen merkitys on silti tiukasti pysytellyt minulta piilossa.

Tänään, tässä hetkessä Rakkaus merkitsee minulle samaa kuin elämä. Olen saanut elämässäni käydä tien, jonka myötä elän tätä päivää sisälläni olo, että myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas, rakastettu ihminen.

Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, en sinällään halua rakkaudesta puhuessani sitä halua varsinaisesti kohdistaa kehenkään ihmiseen, vaikka tietysti vaimoni ja kaikki viisi lastani ovat minulle ne rakkaimmat ihmiset maailmassa. Sen lisäksi koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä hetkessä hyvät välit niin äitiini, kuin siskoihinikin ja vaikka elämä on monella tavoin ollut täynnä vastoinkäymisiä, on osaltaan niiden myötä elämääni kulkeutunut ihmisiä, jotka ovat minulle äärettömän rakkaita. Olen siis monin tavoin onnekas ihminen. Samalla ymmärtäen sen, että osaltaan asioiden järjestymiseen on yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on toiminut oma halukkuuteni luopua erilaisista ennakkoluuloista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä olen saanut tutustua todella moneen, äärettömän ihanaan ihmiseen viimeisten vuosien saatossa.

Mietin tuolla reissussa ollessani sitä, miksi ihmisillä on aina kiire johonkin, aivan samoin minulla on ollut ja on hetkittäin yhä edelleen. Mihin me kiiruhdamme? Aivan kuin etsisimme elämässämme jotakin lopullista päämäärää, jonka löytymisen myötä kokisimme jonkinlaisen täyttymyksen elämässämme.

Toinen asia, mikä elämässäni on näytellyt varsin suurta osaa, on valta. Olen aina ajatellut niin, että saadakseni kokea itseni tärkeänä ihmisenä, minun tulee saada haalittua itseni tilanteeseen, jossa minulla on suuri määrä valtaa. Mieluiten vielä niin, ettei tuohon valtaan liity minkäänlaista vastuuta mihinkään suuntaan. No tuollaisesta yhtälöstä tuskin kukaan järkevä ihminen voi kuvitella seuraavan mitään muuta kuin armoton kaaos. Niin kävi minunkin elämässäni, vaikken koskaan tuota valtaa onnistunutkaan itselleni haalimaan. Vallattomana minusta sen sijaan tuli täysin vastuuton suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Kaiken tuon tuskaisen taipaleen takana oli kuitenkin nyt mietittynä piilotettu minulle todella tärkeä opetus. En minä valtaa tarvitse, voidakseni kokea olevani arvokas ihmisenä, saati että saisin sillä tavoin toisten ihmisten arvostuksen. Tänään elämäni on täynnä mitä erilaisimpia vastuita, joista osaan liittyy tietysti myös valtaa tehdä päätöksiä asioissa jotka vaikuttavat joko suoraan tai ainakin välillisesti monen ihmisen elämään. Onneksi tässä hetkessä olen sen verran kovan koulun käynyt elämässä, ettei minun tarvitse näyttää ulospäin omaavani valtaa tai kykeneväni kantamaan vastuuta, vaan voin terveellä tavoin jakaa molempia siten, että päätöksenteko ja sitä seuraavat asiat on monella eri taholla punnittuja ja sen myötä mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Toisaalta yksi tärkeimmistä asioista minulle tänään on se, että ymmärrän edelleen olevani monin tavoin rikkinäinen ihminen, joka kasvaa ja eheytyy yhden päivän matkan kerrallaan, tuolle matkalle suostuessaan. Saaden joka päivä kohdata erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on tarjota minulle palanen minuudestani.

Jännä asia sinällään, kun näitä asioita pohdiskelin huomasin taas kerran kiitollisuuden nostavan päätään siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärsin minua kohdanneen sen onnellisen tapahtuman, että olen elämässäni kohdannut niin paljon pahaa että sen myötä olen tullut halukkaaksi etsimään elämääni jotakin suurempaa, löytäen sisältäni aidon rakkauden suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tuon rakkauden myötä koen jo hetkittäin eläväni siten, ettei minulla ole kiire mihinkään, vaan voin elää hetken kerrallaan eteenpäin, luottaen levollisena siihen, että kaikki ne asiat mitä minun tulee tänään tehdä, tulee tehdyksi ilman sen suurempia säntäilyitäkin. Aivan samoin, kuin luotan siihenkin, että tapaan elämässäni jokainen päivä juuri ne ihmiset jotka minun tulee tässä päivässä tavata, jutellen heidän kanssaan juuri niistä asioista, joista meidän tuossa keskustelussa tulee käydä. Tämä luottamus poistaa minulta turhan suorituspaineen suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin ja vapauttaa minut elämään elämääni rakkauden ympäröimänä, elämää jossa asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri siten kuin meille kaikille on parhaaksi.


Katkeruudesta surun kautta kiitollisuuteen

Olen tässä viime päivät ollut reissussa ja sen kautta joutunut tai saanut viettää aikaa yksinäni suhteellisen paljon. Nyt huomaan tämän päivän aikana saaneeni olla yksin sen verran aikaa, että sisälläni piilossa oleva suru on nostanut päätään. Suru, jonka olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa ennen tämän päivän esiinmarssia.

Minulla suru tunteena on aina ollut vastenmielinen. Lähinnä siitä syystä etten juuri koskaan ole osannut sitä käsitellä ja sen myötä olen aina pyrkinyt patoamaan sen syvälle sisimpääni, kuin kieltäen sen olemassaolon.

Isäni äkillinen itsemurha oli oikeasti elämässäni ensimmäinen tapahtuma, josta noussutta surua en päässyt pakoon, saati saanut sitä millään piilotettua. Niin raastavaa kuin tuo tuska alkujaan olikin, niin tänään ymmärrän sen olleen minulle tarpeellinen siinä, että tuon tapahtuman ja tuntemusten myötä olen hitaasti alkanut oppia myöntämään itselleni luvan tunteisiin, vaikka ne olisivatkin negatiivisia. Aikaisemmin kun kuittasin pinnalle pyrkineet negatiiviset tunteet kaikki vihalla. Vihalla itseeni.

Tänään, Helsingin keskustassa kävellessäni katselin erilaisia ihmisiä, miettien heidän elämäänsä tai mitä siihen kuuluisi. Olen aina ollut hyvä elämään toisten elämää, niin tänäänkin. Katselin äärettömän surullisen ja väsyneen näköistä ihmistä, tullen itse äärettömän surulliseksi. Yhtäkkin huomasin tuon ihmisen peilanneen nuo tunteet itsestäni. Ei tuo ihminen ollut välttämättä yhtään surullisen saati väsyneen näköinen, mutta katsellessani itseäni hänen kauttaan, koin suunnatonta surua ja väsymystä.

Luojalle kiitos, olen oppinut edes jollain tavalla kohtaamaan noita tunteita, niin tänäänkin. Mietin ensiksi sitä mistä tässä hetkessä olen surullinen? Oikeastaan, vain ja ainoastaan siitä, että niin korkeatasoisen koulutuksen kuin elämältä olenkin saanut, joudun yhä edelleen toteamaan saman kuin aina ennenkin miettiessäni suhdettani elämään. En edelleenkään osaa elää sitä. Hetkittäin sukellan harhaan, jossa elämä maistuu, asiat sujuu ja kuvittelen osaavani suhtautua oikealla tavalla nöyrästi elämään ja sen tarjoilemiin haasteisiin. Taas tänään minut valtasi se tuttu ja turvallinen epätoivo. En yhtään tiedä kuinka tätä elämää tulisi elää, jotta pääsisi toteamaan oikeasti kokevansa sen, että elämä kantaa. Olen minä sen saanut jo joskus oikeasti kokeakkin, mutta taas huomaan itse ajaneeni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa koen ennemminkin epätoivoa kuin luottamusta elämää kohtaan.

No ensin olin sortua entiseen toimintamalliin, vetäen peittoa korville ja nukkumalla yrittäen unohtaa kaiken edes hetkeksi. Jostain kummasta minut valtasi yhtäkkiä suunnaton tarve nousta ylös. Etsiä netistä Kallion kirkon tapahtumakalenteri ja kohta huomasin istuvani ratikassa matkalla kyseiseen kirkkoon. Päästessäni kirkkoon, istuin penkissä ensin tuskaillen sitä, mitä ihmettä täällä teen, kun en koskaan aikaisemminkaan ole pelkällä kirkossa istumisella itseäni rauhalliseen tilaan saattanut. Tuossa hetkessä minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, ettei haittaa vaikka tuntuu tältä. MInulla on lupa tuntea näin. Istuin tuolla kirkossa reilun tunnin, pohtien enimmäkseen sitä miksi siellä istun. Silti en halunnut lähteä poiskaan. Istuin ja mietin elämääni. Jotenkin hassulla tavalla tuolla istuminen toi minulle sellaisen olon, että huomasin taas kerran sortuneeni hätäilyyn elämäni suhteen. Eihän minulla oikeasti niin huonosti asiat elämässä ole. Päinvastoin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. MUTTA ongelma kun ei sinällään olekaan elämä ulkopuolellani, vaan elämä sisälläni. Olen taas huomannut säntäileväni, yrittäväni, suorittavani ja kiirehtiväni elämää siinä määrin, ettei ole yhtään ihme, että sisäinen maailmani on totaalisen sekaisin.

Lähtiessäni tuolta kirkosta mietin jo hieman rauhoittuneena elämääni, todeten sen, että tänään, tässä hetkessä minulla on äärettömän paljon aiheita olla kiitollinen. Silti ilman, että suostun kohtaamaan surun, joka sisälläni vielä velloo menneen elämän tapahtumista, en voi kokea aitoa kiitollisuutta siitä mitä minulla tässä hetkessä on. Voin kirjoittaa olevani kiitollinen. Voin jopa sanoa olevani kiitollinen. Molempia juuri tuossa hetkessä todella tarkoittaen, mutta samassa tuo tunne on pois, koska en ole vielä suostunut kohtaamaan kaikkea sitä ääretöntä määrää surua, jonka elämä ottaessaaan minulta pois niin paljon, on aiheuttanut. Suostuessani nuo asiat suremaan, tulen vapautumaan aitoon kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, mitä tuo paljon mukanaan vienyt elämä on silti samalla minulle myös antanut. Siihen saakka kiitollisuus on vain pelkkiä kirjamia paperilla tai sanoja huulillani, jotka ulos päästessään vievät kiitollisuuden minulta mennessään.


Kiltteydestä kipeytynyt

Koiran elämää.
Koiran elämää.

Ajattelin seuraavaksi pohtia ominaisuutta, joka on kasvanut kiinni minuun jo hyvin varhain lapsuudessani, nimittäin kiltteys. Jossain vaiheessa alta kymmenvuotiaana minusta oli tullut jo kiltteydestä kipeä ihminen. Nykyhetkessä mietittynä tämäkään ominaisuus, vaikkakin äärimmäisyyksiin mentyään ei ole hyväksi kenellekkään, ole tässä hetkessä itselläni ollut ollenkaan haitallinen vaiva.

Kaikki sai alkunsa samasta yhtälöstä kuin moni muukin kieroutumani lapsuudessa. Vaikka kuinka olen omaa menneisyyttäni purkanut, aina palaan samaan johtopäätökseen näiden asioiden kanssa. Ihminen jota rankasti kiusataan ja jolla ei ole ketään kenelle asioistaan puhua, alkaa kehittää itselleen mitä moninaisempia keinoja selvitä elämässä. Näin kävi myös minulle.

Tässä kohtaa taas haluan muistuttaa siitä, etten enää pitkään aikaan ole kantanut kaunaa lapsuuteni suhteen, vaan pikemminkin kokenut sen tässä hetkessä olevan ääretön rikkaus kaikkine kauhuineen. Lähinnä rikkaus sen vuoksi, kun olen saanut mahdollisuuden todella moninaisia kanavia apuna käyttäen purkaa tuon ajanjakson siten, että ymmärrän tässä hetkessä suurimmaksi osaksi miksi minusta on kasvanut ihminen joka tänään olen.

Jos muutamia esimerkkejä tästä ylettömästä, sairaalloisesta kiltteydestä kuvaan, niin esimerkiksi lapsuudenkodissani se merkitsi sitä että opin aistimaan kotona vallitsevia tunnetiloja ja tekemään sitä enemmän esimerkiksi kotitöitä, mitä epävakaamilta tunnetilat vaikuttivat. Oikeastaan tuosta tekemisestä kehittyi jo aikaisessa vaiheessa ensimmäinen pakkomielteeni, lähinnä siitä syystä, että vaikka kuinka yritin esimerkiksi siivota, eihän kodin siisteys vanhempieni riitoja estänyt, vaikka mina pienessä mielessäni sen kuvittelin toimivan niin. Sen vuoksi mitä enemmän tein, sitä enemmän koin epäonnistuvani ja sitä tuskaisemmaksi olo sisälläni kehittyi. Siivosin, pelkäsin, syyllistyin ja taas siivosin lisää.
Pakkomielteeni meni siihen pisteeseen, että esimerkiksi vieraiden meillä käydessä, he tuskin ehtivät riisua eteisessä kenkiään, kun minä olin jo laittamassa niitä sievästi vierekkäin eteisen lattialle. Toinen vielä huvittavampi esimerkki pakkomielteestäni oli pihanhoito. Kesällä pihanurmikon tuli näyttää kuin jalkapallokentän nurmelta. Siististi ilta-auringon laskiessa se kyllä näytti kauniilta siistine riveineen. Pahinta kuitenkin tämän lisäksi oli se, että 10 vuotta nuoremman pikkusiskoni leikittyä päivällä hiekkalaatikolla, minun piti kerätä leikkikalut sievästi leikkimökkiin ja sen jälkeen lehtiharavalla tasoittaa hiekka tasaiseksi. Nyt mietittynä ymmärrän yrittäneeni tasoitella omia tunnekuohujani, mutta tuolloin luulin olevani vain perussiisti ihminen.

Toinen kiltteyden ylimenoa aiheuttanut asia oli tietenkin koulukiusaus. Koulussa tein kavereiden läksyjä, yrittäen olla saamatta turpaani, mutta taas saadessani turpaani kaikesta huolimatta, koin ääretöntä syyllisyyttä, luullen vian olevan minussa itsessäni.

Parisuhteessa tama kiltteydestä kipeänä oleminen aiheutti ensimmäisessä liitossani sellaisen aseman, että olin kuin koira. Istuin käskettäessä, enkä haukkunut koskaan, kuten hyvätapaisen koiran kuuluukin. Lisäksi seilailin mielipiteissäni äärilaidasta toiseen, vaihtaen sitä sen mukaan kenen kanssa olin tekemisissä. Ennakoin riitoja, ja niiden ilmaantuessa syyllistin itseäni epäonnistumisesta. Ei siis ihme, että tarvitsin melkoisen määrän aikoinaan puudutusainetta, vaimentaakseni sisälläni vellovaa tuskaa. Luojan kiitos se ei hiljentynyt, vaan mitä enemmän aikaa kului, sitä kovemmin tuska sisälläni huusi ulospääsyä. Pää minulla oli seota moneen otteeseen ja ymmärrän tässä hetkessä sen, että esimerkiksi 15 vuotta elämääni rajoittanut paniikkihäiriö oli seurausta liiallisesta kuormituksesta henkisellä tasolla. Nyttemmin kun olen saanut elämäni pureskeltua, myös paniikkihäiriö on vain karmaiseva muisto menneessä.

Nykyisessä parisuhteessani, kuten ihmissuhteissani yleensä, pyrin ottamaan kaikki huomioon, ollen ystävällinen sekä kärsivällinen erilaisten ihmisten kanssa. Silti en enää siloittele kenenkään tunteita, saati omiani. Olen saanut kasvaa siinä ison harppauksen, että ymmärrän tänään tunteiden olevan meille ihmisille luotu signaaliksi siitä, millä tavalla henkinen tilamme tässä hetkessä makaa. Kun sisäinen maailmani on tasapainossa, niin samallalailla tasapainossa on myös tunne-elämäni.

Jos jotakin "traumoja" menneisyydestäni koen jääneen, on ne vain sellaisia, etten voi sietää riitelyä. Varsinkaan silloin, jos koen ihmisten riitelevän aivan aiheetta. Monessa tilanteessa tama ominaisuus on hyvästä, sillä ei ole päivissä kovin monia sellaisia tilanteita, joissa malttini menettäisin, sikäli kun henkinen ja fyysinen tilani on tasapainossa. Viimeaikainen, itse osaltaan hankittu stressi on kyllä näyttänyt sen, että minultakin helähtää tarvittaessa liiaksikin volyymiä, mutta parasta tässäkin on se, että annan itselleni luvan myös olla vihainen. Vielä kun oppisi kanavoimaan tuon vihan tunteensa oikeiseen osoitteeseen. ;-)

Elämä opettaa. Taivaanranta koulii. Kiltteydestä kipeä kiittää.


Sanoja rakkaudesta  4

Ajattelin kirjoittaa asiasta, jonka koen olleen itselleni se tärkein, eli rakkaus, rakastetuksi tulemisen kokemus.

Oikeastaan itselleni avautui kyseinen asia vasta joitain vuosia sitten, saadessani ensikertaa elämässäni kokea miltä tuntuu olla rakastettu, kannettu, juuri niin rikkinäisenä kuin tässä hetkessä on. Tuo samainen kokemus nimittäin avasi silmäni näkemään ja tarkastelemaan elämääni aivan uudella tavalla, samalla vapauttaen minut siitä äärettömän painavasta syyllistämisen taakasta, jota läpi elämäni olin mukanani kuljettanut.

Palatakseni ajassa taaksepäin, kasvoin nyt mietittynä lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaisesti. Toisin sanoen tavalla johon he itse olivat kyseisen asian tiimoilta kasvaneet. Mielestäni olisi väärin olla vaatimassa heiltä yhtään enempää.

Nuoruudessani koin ensirakkauden tutustuessani ensikertaa päihteisiin. Tuo kokemus, niin paljon kuin kaikkineen siihen negatiivisuutta liittyykin, oli kokemuksena vaikkakin vain hetkellisesti, niin kuitenkin niin tajunnanräjäyttävän euforinen, että rakastuin samassa tuohon aineeseen. Tuon rakkaussuhteen myötä opin ymmärtämään hyvin pitkälti myös ihmisiä, jotka tänäkin päivänä elävät suhteessa, joka on enemmän vahigollinen kuin rakastava heille itselleen. Tuosta suhteesta irtautuminen kun itsellänikin vaati useamman vuoden surutyön, joten ei ihme että ihmisiä pelottaa irtautua suhteesta, vaikka se olisikin kokolailla vahingoksi.

Päihteisiin tutustumisen jälkeen sain tavata ensirakkauteni, ensimmäisen vaimoni astellessa elämääni. Olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen noista vuosista joita hänen kanssa elin. Nuo vuoden nimittäin toimivat äärimmäisen hyvänä peilinä siihen, kuinka äärettömän kieroon kasvanut ihminen jo tuolloin, alta parikymppisenä olin.

Ensimmäisestä liitostani erkaantumisen jälkeen elämältäni katosi suunta todella moneksi vuodeksi. Katosihan tuossa samalla pohja koko elämältä. Konkurssi, avio-ero ja läheisen ihmisen menetys, ovat kuitenkin sen suuruusluokan asioita ihmisen elämässä, että samalle vuodelle tapahtuessaan, ne murtavat vahvimmankin ihmisen, saati sitten näin heikon kuin minä tuolloin olin.

Tänään miettiessäni elämää, ymmärrän sen, että siihen on liittynyt kaikki nämä tapahtumat sen vuoksi, että tuolla matkallani olen noiden myötä kasvanut tarkastelemaan itseäni sekä elämääni aivan uudessa valossa. Nuorena miehenä kuvittelin nimittäin niin, että omien halujen tyydyttäminen olisi tärkein tehtäväni elämässä.

Vielä pitkän matkaa nykysisestä liitostani puolisoni kanssa, elin kuvitellen voivani elää itsekkäästi, vain omia mieltymyksiäni toteuttaen. Mutta eihän elämä niin suju. Päinvastoin.

Löytäessäni lukuisten itsemurhayritysten jälkeen oman henkisen ja fyysisen pohjani, tulin lähteneeksi tielle, jossa olen päivä kerrallaan eläen saanut opetella sen, mitä minulle elämässä merkitsee lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja hyvätahto. Omalla kohdallani nimittäin noita periaatteita noudattaessani, elämässäni ei voi käydä kuin hyvin, vaikka elämällä olisi minulle tarjoiltavana mitä tahansa.

Rakastetuksi tulemisen kokemus on ollut minulle se yksi suurimmista vapautumisen kokemuksista elämässäni. Ei mikään päihde saati huume mitä itseeni aikoinaan olen pumpannut, ole tuonut minulle sellaista oloa, jonka tuo kokemus tullessaan toi. Ymmärsin nimittäin sen, että elämässäni vaikuttaa ja on vaikuttanut Rakkaus, jota ihmismieli ei koskaan tule järkeistämisen kautta ymmärtämään. Tuo kokemus nimittäin vapautti minut tarpeesta yrittää epätoivoisesti löytää jostain itsensä ulkopuolelta rakkauden kokemusta. Samalla tulin vapautuneeksi elämään esimerkiksi parisuhteessa, jossa kykenen antamaan toiselle ihmiselle hänen tarvitsemansa tilan käydä läpi omaa kasvunprosessiaan rauhassa, ilman että minun tarvitsisi kokea itseäni millään tavoin laiminlyödyksi.

Parasta tässä rakastetuksi tulemisen kokemuksessa kuitenkin on se, että samalla tulin vapautuneeksi koko ikäni ääretöntä tuskaa tuottaneesta tarpeesta päteä ihmisille. Ymmärtäessäni sen, että minullakin on lupa olla heikko ja rikkinäinen, silti rakastettu, saan olla ja elää juuri sinä ihmisenä kuin tänään kaikkine vikoineni olen. Silti tiedostaen kristallinkirkkaasti sen, etten ole lähelläkään sitä, miksi minut tänne maailmaan on luotu. Matka siis jatkuu.

Kun ihminen saa kokea tulleensa rakastetuksi omana itsenään, tuo kokemus vapauttaa myös tarpeesta pelätä jatkuvati menettävänsä ympärillään olevista ihmisistä niitä, joiden kautta eniten rakkautta suhteessa itseensä saa peilattua. Minä nimittäin kävin kauhistuttavan sisäisen tuskan sisältämän kamppailun siinä, kun opin ensin luottamaan joihinkin ihmisiin, saaden heidän kauttaan heijastuksia rakkaudesta, kunnes aloin kuollakseni pelätä heidän jättävän tai muutoin hylkäävän minut. Tänään elän siinä autuaassa tietoisuuden tilassa, että lähde josta tämän hetken rakkautta suhteessa itseeni ammennan, on ehtymätön lähde, joka ei koskaan tule minua hylkäämään, ei edes silloin, vaikka itse itseni hylkäisin.

Ymmärrän elämäni tapahtumien olleen siinä määrin rakkaudella räätälöityjä, että vaikka tarinaani työssäni kertoessa, moni ihminen sitä kauhistelee, minä sen sijaan suhtaudun menneisyyteeni tänään rakastavasti hyväksyen. Ilman noita tapahtumia, en omalla kohdallani olisi tullut tietämään nimittäin sitä, mitä elämä parhaimmillaan kohdallani voisi olla.

Vaikka elämä sinällään on elämää, kaikkine tapahtumineen, niin silti tänäänkin, tässä hetkessä voin luottavaisena lähteä taivaltamaan tämän päivän matkaani, luottaen siihen että tämän päivän tapahtumat, olivat ne sitten positiivisia tai täynnä negatiivisuutta, on kaikki minulle tähän hetkeen parhaakseni tarkoitettu.

Rakkaus on.


Täydellisyyden tavoittelusta, suorittamisen kautta vapauteen.

Rakkaus on voima, joka parantaa syvimmätkin haavat. Eheyttää rikkinäisimmänkin ihmisen. Luoden uutta, samalla kunnioittaen vanhaa.
Rakkaus on voima, joka parantaa syvimmätkin haavat. Eheyttää rikkinäisimmänkin ihmisen. Luoden uutta, samalla kunnioittaen vanhaa.

Lapsuudessani kokemani koulukiusaaminen sekä isäni vaativa persoona, jättivät minuun jäljen, josta vasta tässä hetkessä olen opettelemassa ulos. 30 vuotta sekä äärettömän paljon tuskaa on tarvittu siihen, että olen nyt ymmärtämässä omakohtaisesti sen, kuinka paljon loppupeleissä lapsuuden kokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässä.

Isäni oli persoona, joka ei ollut omassa lapsuudessaan saanut tarpeeksi huomiota sekä positiivista palautetta ja sen vuoksi hän ei sitä myöskään itse osannut antaa. Koen kasvaneeni isäsuhteessa, jossa mikään mitä tein, ei ollut kyllin hyvä. Aina olisi voinut tehdä paremmin. Osaltaan tästä, mutta toisaalta myös kiitos ankaran koulukiusaamisen, minuun kasvoi sisälle ääretön määrä uhmaa, näyttää ihmisille mihin loppupeleissä kykenen. Yhä edelleen yritän tuota todistaa, vaikka isäni on ollut jo haudassa kohta 8 vuotta, eikä minulla sinällään ole mitään enää hampaankolossa koulukiusaajiani kohtaan. En vain itse ole päästänyt menneisyydestä irti tässä asiassa. Ehkäpä syy on siinä, etten vieläkään ole saavuttanut sitä, mitä itse sisimmässäni kykenen saavuttamaan. Jos totta puhutaan, lienee niin, etten itsekään taida edes tietää mitä tuo on, mitä yritän saavuttaa.

Palatakseni hieman taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin elin paeten elämää itseään ja sen myötä kaikkea sitä vastuuta mitä "normaali" elämä sisällään pitää. Lisäksi pelkäsin kuollakseni elää, peläten vielä enemmän kuolla, silti sitä sitkeästi tavoitellen.

Jossain kohtaa nimittäin minut valtasi ajatus siitä, että mikäli joku kaunis päivä vapautuisin noista kaameista peloista, oppien elämään "normaalia" elämää, en sen jälkeen enää elämältä vaatisi yhtikäs mitään. No kuinkas kävikään? Elän tässä hetkessä päivän kerrallan todella "normaalia", tasapainoista arkea, josta ei sinällään puutu yhtikäs mitään. Silti huomaan taas olleeni jo jonkin aikaa levoton. Lähinnä tämä levottomuus kumpuaa siitä, että kokoajan pitäisi olla jotakin haasteita voitettavana. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin ei tarvitse keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin olemassa olemiseen. Olen siis ehkä hieman jakomielitautinen. :)

No tuohon otsikossa mainitsemaani täydellisyydentavoitteluun kohdallani liittyy periaatteessa koko elämäntarinani. Lapsena yritin täydellisesti selvitä kaikesta, silti saaden jatkuvasti palautetta siitä, ettei se kuitenkaan ollut kyllin hyvää. Nuoruudessani yritin elää parisuhdetta täydellisesti, mutta eipä se enempää perseelleen olisi nyt mietittynä voinut juuri mennä. Sen jälkeen yritettiin täydellisesti tuhota itsensä usean vuoden ajan, kunnes sekin tuli todennettua mahdottomaksi tehtäväksi ja nyt olen kohta 8 vuotta täydellisesti rakentanut elämääni uusiksi, todeten jo aikoja sitten sen kaikin puolin olevan täydellistä, mutta silti sisälläni on olo, kuin jotakin puuttuisi.
Helppoa tässä kohden olisi luetella asioita joita puuttuu, kuten työ, toimeentulo, jaksaminen jne. jne. Mutta todellisuudessa tiedän jo parin vuoden takaisista kokemuksistani sen, ettei tuo sisälläni tällä hetkellä kytevä tyytymättömyys täyty, vaikka saan töitä, toimeentuloa, jaksamista jne. Sillä pari vuotta sitten koin sisäisesti eläväni täydellistä elämää, vaikka puitteet vielä tuolloin olivat kokolailla kurjemmat kuin tässä hetkessä ovat. Tosiasia kohdallani on se, että olen käynyt elämässäni sellaisen myllytyksen, ettei mikään inhimillinen asia saa minulle sisälleni oloa, että kokisin olevani tasapainossa itseni kanssa. Tähän tarvitaan jotakin suurempaa. Nimittäin hengellisyyttä. Nöyryyttä. Kiitollisuutta ja näistä kumpuavaa uskoa sekä toivoa elämää kohtaan. Kuten aikaisemmin mainitsin, jo pari vuotta sitten koin eläväni täydellisessä harmoniassa itseni ja ympäröivän todellisuuteni kanssa. MUTTA perfektionisti sisälläni alkoi vaatia jotakin enemmän. Nyt kaipaan takaisin tuohon parin vuoden takaiseen aikaan ja periaatteessa tiedän mitä se vaatisi. Nöyrtymisen. Hyväksymisen. Pysähtymisen. Antautumisen. Luovuttamisen. Asenteen, ettei minun tarvitse yrittää elämässäni enää yhtään enempää, kuin mitä tässä hetkessä olen. Se riittää. Samalla suurin osa tällä hetkellä vallalla olevista negatiivisista luonteenpiirteistä korvautuisi positiivisilla, sillä kiitollisuudella on ihmellinen voima muovata ihmistä paremmaksi.

Miksipä tässä siis enää kitistä, kun voi opetella olemaan kiitollinen. Aiheita kiitollisuuteen minulla on kyllä loputtomiin. Tarvitsee vain luopua vaatimasta elämältä lisää.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.