Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2014.
Edellinen

Väsymyksestä, uupumuksesta sekä omasta osuudesta.  2

John. 3:7-8
John. 3:7-8

Ajattelin kirjoittaa omakohtaisia kokemuksia liittyen viime päivien uutisiin ja siihen, kuinka tiukille ihminen toisaalta itse itsensä, mutta toisaalta myös nykyinen elämänmallimme ajaakaan.

Minä olen elämässäni saanut kokea ainakin oman osuuteni verran epätoivoa, totaalista toivottomuutta. Kun tuohon tunteeseen sukeltaa, ei maailmasta löydy asiaa joka toisi edes pienen valonpilkahduksen sysimustaan maisemaan. Itsemurhaa yrittäneenä, voin käsi sydämellä sanoa että tuossa hetkessä mikään ei merkitse mitään, on vain ajatus, tämän on loputtava. Samaan hengenvetoon totean surullisena sen, että tänäänkin ihan liian moni ajatuu tuohon mustaan aukkoon, tietämättä että siitä on ulospääsy.

Niin uuvuttavaa kuin viime vuosien taisteluni elämässäni on ollutkin, olen kuitenkin käynyt läpi sellaisen helvetin aikaisemmassa elämässäni, etten enää tuonne pimeyteen palaa. Voin varmuudella sen sanoa, koska minulle tuolta helvetistä lähti matkaevääksi sen tason luottamus elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan, etten enää elämääni päästä siihen tilaan, jossa tuo piemys pääsisi yllättämään.

Tähän kohtaan kohdallani sopii erinomaisesti Samuli Edelmannin laulun sanat: "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet."

Toisaalta voin tähän kirjoittaa ymmärtäväni esimerkiksi sitä pienten lasten äitiä, joka totaalisessa epätoivossaan kokee ainoaksi vaihtoehdoksi tuhota oman ja samalla lapsensa hengen. Mitä tai ketä se auttaa, jos minä ymmärrän? Tämä on minun tapani käsitellä asioita joita en järjellä ymmärrä ja joita jos alkaisin järjellä pohtimaan, olisin pian tunteineni aivan totaalisen hukassa. Tämä ymmärtäminen, tai kuvaisiko tätä paremmin sana hyväksyminen juontuu aikaan, jolloin oma isäni teki itsemurhan. Tuon tapahtuman lopullisuus ja varsinkin sen käsittämättömyys oli oikeasti ajaa minut hulluuteen. Kaiken aina järkeistämänä ihmisenä, yritin tuota tapahtumaa jäsentää päässäni siten, että sen järjelläni pystyisin selittämään. En kyennyt. Olin tulla hulluksi. Tai ehkä tulinkin, monen mielestä. Löysin nimittäin tuossa ajankohdassa ensimmäisen palasen tämän hetkisestä luottamuksestani. Uskosta. Tuo luottamukseni ei selitä tätä tragediaa hyväksi, saati hyväksyttäväksi, mutta sitä ei olekaan tarkoitus selittää. Miksi yrittää selittää jotakin näin selittämätöntä. Sen sijaan, kun en kykene sitä ymmärtämään, saati selittämään, ainoa keino minun välttyä läpikäymästä käsittämättömiin mittasuhteisiin nousevaa tunnemylläkkää pääni sisällä, minun vaatimaton osani on parhaan kykyni mukaan hyväksyä sellaiset tapahtumat, joille en voi yhtikäs mitään.

Toisaalta tässä päästään kohtaan, jossa löydän oman osuuteni asioissa. Ne osat joille voin jotakin tehdä. Ensimmäisenä läheisimmät ihmiseni. Oma perheeni. Ehkä kivuliainta tässä kyseisessä tragediassa josta lehdestä luemme on se, että se voisi aivan hyvin tapahtua minulle ja minun perheelleni.
Itse olen reissannut ympäri Suomen viimeiset vuodet. Samalla kun vaimoni on uupumukseen asti pitänyt kotona kaikkea kasassa. Itsensä unohtaen. Yhtälö joka tästä seuraa, on hyvin pitkälti sen kaltainen että mikäli tuohon ei konkreettisesti jotakin muutosta tehdä, se saattaisi jossain kohtaa jomman kumman kohdalla aiheuttaa tuollaisen sysimustan pimeyden laskeutumisen elämään. Oma osuus. Eiliselle päivälle taas kerran istuskelin autonratissa liki 7 tuntia, pohtien siinä samalla elämääni, tullen siihen tulokseen, että nyt on konkreettisesti aika tehdä jotakin eikä vain puhua. Seuraava teksin pätkä kertonee miksi.

"Kun sä ajat autoa, kilometritolkulla, eikä kukaan vastassa kotona.."

Pelkään kuollakseni yrittäväni niin kovasti muuttaa asioita, että joku päivä kukaan ei olekaan kotona vastassa. Enkä valehtelamatta tässä hetkessä miettiessäni omaa itseäni, ihmettelisi vaikka tämä tilanne olisi jo tänään. Kuten sanoin, olen viime vuodet reissannut ympäriinsä. Ensin yhteensä 4 vuotta viikonloppuja opiskellen kaukana kotoota, yrittäen saada itselleni ammatin jonka turvin saisin itselleni töitä ja perheelleni elannon. No toisin kävi. Päivääkään en ole palkkatyötä tuon opiskelun ansiosta tehnyt.
Toisaalta juuri tuosta johtuen, ajauduin yrittäjäksi, vieläpä tälle päihdealalle töihin, reissaten nyt viimeiset 2 vuotta enemmän tai vähemmän edestakas. Silti saamatta perheelleni elantoa, tai muutakaan taloudellista turvaa. Sen sijaan elän jatkuvan stressin alla, ollen joko reissussa poissa kotoa, tai kotona ollen ajatuksissani jossain muualla.
Lopputuloksena siis elän tilanteessa jossa taloudellinen ahdinkoni on sitä luokkaa, että joka ikinen päivä ristin käsiäni rukoillen siihen muutosta, jotta jaksaisin jatkaa eteenpäin. Samalla kokien suunnatonta syyllisyyttä siitä millaiseksi oman ja perheni elämän taas kerran olen saattanut. Lopulta tullaan rakkaan vaimoni osuuteen. Hän on tämän kuluneen 6 vuoden aikana opiskellut itselleen ammatin. Saanut töitä. Pitänyt kodin kunnossa. Hoitanut kaikki 5 lasta. Käynyt läpi pari-kolme leikkausta. Kärsinyt kilpirauhasista johtuvaa väsymystä ja samalla kantanut vastuun taloudellisesta tilanteesta liki yksinään. Ei siis ihme, että ilman kilpirauhasen vajaatoimintaakin väsyttää kummasti. No nyt palataan siihen minun osuuteeni. Haluan muille hyvää. Haluan sitä niin paljon että se välillä sattuu. Kun tiedän millaista on taistella päihdehelvetissä ja millaista sieltä on kavuta ylös, haluan osaltani auttaa. MUTTA, minkä kustannuksella? Perheen? Oman terveyteni? Elämämme? Tuskin!

Joku joskus sanoi minulle ensimmäisen kerran lauseen: "Et voi antaa jotakin sellaista mitä sinulla itselläsi ei ole." Tämä on kohdallani totta tänäänkin. Aivan samoin kuin se, että vasta sitten kun minä voin hyvin, ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Ja tähän aion seuraavana panostaa. Niihin ihmisiin jotka kuitenkin eniten merkitsevät minulle ja joiden hyvinvoinnista ensimmäisenä olen vastuussa. Minä itse ja perheeni. Haluan omalta osaltani olla tekemässä asioita siten, ettei ainakaan minun eikä perheeni tarina päädy tällaisen tragedian muodossa iltapäivälehtien lööppeihin.

Lopuksi vielä haluan sanoa sen, että jokainen meistä tavallaan käsittelee tai yrittäää käsitellä asioita joita ihmisen mieli ei voi eikä koskaan kykene ymmärtämään. Kuten aikaisemmin sanoin, minun tapani on pyrkiä hyväksymään asiat, joille en voi mitään, samalla yrittäen parhaani tehdä asioissa joille jotakin voin. Toisaalta jokainen meistä prosessoi näitä tapahtumia omalla kohdallaan, mutta olet sitten tässä hetkessä surullinen, vihainen, turhautunut tai katkera tällaisista tapahtumista kotimaassamme, pyri pysähtymään tuon olosi äärelle. Kysyen miksi minä tunnen näin tällaisen tapahtuman johdosta. Minä olen löytänyt itseäni juuri näiden kysymysten kautta. Kun reagoin joihinkin tapahtumiin vihalla, mitä se minusta kertoo. Kun jokin tapahtuma saa minut turhautumaan, kertoo se minusta.. jne. jne.

Loppupeleissä tätä perhettä, saati tämän perheen lähellä eläneitä tuskin lohduttaa reagoimme me tähän tapahtumaan miten tahansa. Ei näitä ihmisiä auta se että vihaamme epätoivoista äitiä. Suremme näitä pieniä ihmisiä ja heidän kohtaloaan. Olemme me katkeria siitä ettei kukaan taaskaan auttanut tätä perhettä aikonaan.
Ainoa mikä ehkä auttaa meitä ihmisiä noin yleensä, on se että pyrimme omassa elämässämme muuttamaan niitä asioita joille jotakin voimme tehdä, siten ettei tällaista tragediaa pääsisi tapahtumaan omalle kohdallemme, tai omassa lähipiirissämme. Kysy siis tänään aidosti itseltäsi, puolisoltasi, ystävältäsi tai joltakulta läheiseltäsi kuinka hän jaksaa ja mikä tärkeintä, varaa aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä hänellä on sinulle sanottavana.

Siunausta päiväämme. Varjelusta askeleihimme. Rakkautta elämäämme. Voikaa hyvin.


Yrittämisestä, onnistumiseen.

Aamuista pohdintaani Twitterlandiassa.
Aamuista pohdintaani Twitterlandiassa.

Jos ylläolevasta kuvasta ei vielä voinut päätellä, niin selvennettäköön sen verran, että kaikki tästä seuraavasta kirjoituksestani kumpuava muutos ajattelussani sai alkunsa siitä että aamupäivän lueskelin sellaisten herrojen tekstejä yrittäjyydestä kuin Jari Sarasvuo, Arman Alizad sekä Ilkka O. Lavas. Varsinkin Ilkan kyseinen postaus sai minut havahtumaan siihen, kuinka itse olen suurimpana esteenä omalle menestymiselleni niin yrittäjyydessä kuin elämässä yleensä.

Tuota ylläolevaa tekstiä ei ole tarkoitettu miksikään perseennuolennaksi kyseisiä herroja kohtaan, vaan kirjoitin tuon pelkästään siitä syystä että olen aikaisemmin vertaillut itseäni erilaisiin ihmisiin, pääsääntöisesti jo valmiiksi asettuen tavalla tahi toisella heidän alapuolelleen. Nyt oikeastaan ensikertaa mietin itseäni ja tulin siihen toteamukseen, että käytännössä minulla on aivan samanlaiset mahdollisuudet rakentaa elämästäni ihan mitä tahansa, kuin mitä näilläkin herroilla on ollut. Eikä minun enää kannata vertailla itseäni muihin, vaan alkaa keskittymään siihen, kuinka tuon oman tavoitteeni parhaiten tulen saavuttamaan.

Olen täällä moneen otteeseen kirjoittanut omasta yrittäjyydestäni, lähinnä sen haasteellisuudesta sekä siitä kuinka vaikeata minun on tässä hommassa onnistua. Nyt olen pohdiskellut tätä asiaa hieman erilaisesta näkökulmasta. Haasteen sijasta mahdollisuutena toteuttaa itseään.

Huomasin herääväni taas kerran tuttuakin tutumpaa ajatukseen, nimittäin epäonnistumiseen asioissa. Huomasin miettiväni tätä yrittäjyyttäni aivan liian negatiivisessa sävyssä. Eihän kukaan yrittäjä koskaan tule onnistumaan, ryhtyipä hän mihin tahansa, jos valmiiksi jos ei nyt ihan tietoisella tasolla, mutta alitajuisesti ainakin, tuomitsee itsensä jo valmiiksi epäonnistumaan.

Tämä päätelmäni lähti siitä tosiseikasta, että jo toistamiseen toimiessani yrittäjänä, olen onnistunut tekemään ratkaisuja, joiden johdosta oma yrittäjyyteni on taas kerran osoittanut liiallisen haasteellisuutensa. Mutta silti sisimmässäni haluan tehdä juuri tätä työtä mitä teen ja se yhdistettynä yltiöpäiseen periksiantamattomuuteen, luulisi olevan yhdistelmä jonka turvin yrittämisestä voisi seurata onnistuminen. Ainoa ongelma tässä yhtälössä olen vain mina itse. Minä ja minun suhtautuiseni omaan tekemiseen. Käyn jatkuvaa sisäistä vääntöä siitä kuinka toisaalta haluan pärjätä elämässä ja toisaalta kuin automaattisesti ohjautuen tekemään asioita jotka auttamatta varmistavat epäonnistumiseni.

Kuten aikaisemmin jo kirjoituksissani olen moneen kertaan todennut, kaikki hyvä muutos saa alkunsa asioiden aidosta tiedostamisesta. Niin tässäkin. Nyt kun tiedostan problematiikan jonka johdosta olen ajautunut ongelmiin yrittäjyydessäni, ei mikään estä minua alkamasta ohjautua toisesta suunnasta. Suunnasta josta käsin operoidessani teen valintoja jotka tuhoutumisen sijasta rakentavat yrittäjyyteeni vahvaakin vahvemman perustan.

Haluan onnistua! siitä yrittämiseni ei enää ole kiinni. Näin ei ole ollut vielä kovinkaan kauaa. Miettiessäni aikaa taaksepäin noin puolisen vuotta, kaikki valintani sekä tekemiseni yrittäjyyteni saralla ovat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia. Eikä siis ihme että elän ja hengitän totaalista kaaosta. Onneksi tässä hetkessä voin käsi sydämellä todeta tiedostavani itsessäni sen, että halutessani alkaa jotakin positiivista muutosta elämässäni tekemään, keskittäen kaiken energiani tuhoutumisen sijasta rakentamiseen, ihan kaikki on mahdollista. Onhan minulla jo tästä melkoisen vahva näyttö, mitä tulee oman elämäni uudelleenrakentamiseen. Kun tuossa työssä koin totaalisen romahduksen -06, alkane keskittää kaiken energiani itseni tuhoamisen sijasta elämäni uudelleenrakentamiseen, on ihmeitä alkanut tapahtua. Eipä silti, en mina tätä sillä tässä kirjoittele että odottaisin kaiken kääntyvän päälaelleen hetkessä, mutta jo se että ylipäänsä tämän tähän kirjoitan, merkitsee itselleni sitä että alan olla eräänlaisessa tienhaarassa oman elämäni kanssa taas kerran. Nyt panoksena elämän sijasta on oma ja perheeni talous.

Uskon vahvasti myös siihen, että luopuessani vääränlaisesta ylpeydestä, ollen valmis pyytämään apua urakkaani, tuota apua kyllä annetaan ja mitä ihmeellisimmiltä tahoilta. Aikaisemmin vain avunpyytäminen on itselläni keskittynyt epätoivoiseen haaveeseen siitä että joku ihminen tai taho tulisi kuin taikaiskusta ja korjaisi kaikki asiani kerta huitaisulla. Nyt sen sijaan koen omaavani sekä kärsivällisyyttä, että pitkäjänteisyyttä sen että kun tama nykyinen tilanteeni on ottanut aikansa muodostuakseen, niin sekin ottaa aikansa kun näitä asioita alkaa korjata. Pääasia kuitenkin kaikessa se, että enää en odota jonkun tai jonkin tulevan pelastamaan minut haaksirikolta, vaan sen sijaan ymmärrän itse löytäneeni myrskyn keskeltä kajastavan majakanvalon, jota seuratessani minun ei tarvitse enää surra turhia, vaan voin luottavaisin mielin purjehtia kohti kotisatamaa. Jos tuossa purjehtiessani joku toinen seilori ohjaa oma paattinsa rinnalleni, on se vain merkki siitä etten ole tällä myrskyävällä merellä yksin.


Oman keskeneräisyytensä hyväksymisestä.

Tällä tiettömällä tiellä..
Tällä tiettömällä tiellä..

Taas kerran olen tullut tilanteeseen, jossa järjellä ajateltuna koen aivan turhaa syyllisyyttä, mutta toisaalta en voi tunteilleni juuri nyt muuta kuin sen että hyväksyn ne sellaisenaan. Toisaalta tulevaisuutta ajatellen, olen opetellut kohtaamaan tunteitani siten, että sallin itselleni ne, mutta toisaalta pyrin aina pohtimaan sitä mistä mikäkin tunne alun perin on lähtöisin.

Esimerkkinä tämän hetkinen syyllisyys. Aluksi tuo tunne nousi siitä, etten jälleen kerran kyennyt pitämään aikomaani aikataulua ja siitä johtuen koen taas epäonnistuneeni. Onneksi tässä kohtaa asia ei ole mitenkään suuren suuri. Kyse on tästä omasta hassusta haasteestani, listata asioita joista olen kiitollinen. Kuten todettua, enää en halua alkaa väkisin suorittamaan asioita ja sen vuoksi tämä asia jäi tässä hetkessä vielä keskeneräiseksi. Toisaalta osa tuosta johtuu siitä, että juhlimme kahden pienimmän syntymäpäiviä ja tuosta johtuen aikataulu ei yhden päivän osalta pitänyt. Toisaalta minulla on taipumus asioissa äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi yksi epäonnistuminen aikataulussa aiheuttaa sen, että seuraavaksi jätän asiat sikseen.

No sitten tämän kertaisen tunteen alkulähteille. Olin juuri äsken koirien kanssa iltakävelyllä, pohtien sitä miksi minun tunne-elämäni yhä on vielä kovin häilyväinen. Tästä johtuen aloin pohtia tätä syyllisyyttäni ja sitä miksi minun on äärimmäisen helppoa aloittaa aina uusia asioita, mutta liki poikkeuksetta saattaa niitä kunnolla loppuun. Palasin ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin oivalsin seuraavan yhtälön. Lapsuudessa isäni tahtomattaan odotti minulta kaikessa täydellistä lopputulosta, silti juurikaan koskaan kehumatta tai kiittämättä oli lopputulos millainen tahansa. Tästä seurasi se, että yritin yhä vain kovemmin, päätyen totaaliseen väsymykseen suorittamiseni seurauksena. Tämä sama kaava pätee tänäänkin elämässäni, vaikkei kukaan toinen minulta enää vaatisikaan yhtikäs mitään. Minä itse vaadin ja aina jo lähtökohtaisesti kohtuuttomia. Missään asiassa normaali keskinkertainen ei ole mitään, vaan aina pitää pyrkiä mahdottomuuksiin. Täydellisyyden tavoittelu valmistaa minut varmuudella pettymykseen, josta seuraa vain lisää vaatimuksia ja lisää syyllisyyttä. Tästä johtuen minun on kohtuuttoman vaikeata tai liki mahdotonta saattaa mitään loppuun, koska mikään lopputulos ei ole koskaan riittävän hyvä.

Seuraavaksi palasin miettimään sitä, millä tavoin olen tietyissä ongelmissani päässyt eteenpäin ja tulin siihen päätelmään, että kaikki hyvä muutos saa alkunsa tiedostamisesta ja sitä seuraavasta hyväksymisestä. Nyt siis käsillä on hetki jossa kysytään sitä, että hyväksyn itseni juuri niin keskeneräisenä kuin tässä hetkessä olen. En saa aina asioita valmiiksi aikataulun mukaan, mutta silti se ei tarkoita sitä että olisin automaattisesti luuseri tai muutoin huono ihminen. Nyt opettelenkin siis siihen, että pyrin saattamaan loppuun asiat, menipä niissä sitten vaikka vuosi pidempään kuin aluksi olin ajatellut. Tällä tavoin vältyn epäonnistumisen kokemukselta ja sitä seuraavasta syyllisyyden tunteesta.

Ymmärtäisin vain sen, että minäkin olen hyväksytty ja rakastettu juuri tällaisena armottomana koheltajana kuin tässä hetkessä vielä olen. Minulla on oikeus epäonnistua asioissa, eikä se silti tarkoita sitä että olisin yhtään sen huonompi ihminen kuin kukaan toinenkaan.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 4/10

Fransiscus Assisialaisen rukous.
Fransiscus Assisialaisen rukous.

Kiitollisuushaasteeni jatkukoon:

31: Moottoripyöräily. Tämä on asia josta haaveilin jo pikkupoikana, mutta joka toisaalta toteutumisaikataulultaan osoitti minulle sen, että vaikken jotakin asiaa heti saisikaan toteutetuksi, ei se tarkoita sitä etteikö kannattaisi jatkaa unelmointia. Ajoin moottoripyöräkortin 38-vuotiaana ja voinette vain kuvitella miltä on tuntunut nyt parina kesänä elää todeksi yhtä pitkäaikaisimmista unelmistaan. Ei siis ihme että olen tästä asiasta kiitollinen.

32: Mietiskely. Vaudin hurmasta suoraan sisäiseen rauhaan. Mietiskely on nimittäin asia mistä aina ja takuuvarmasti löydän kiitollisen olotilan. Sikäli kun tällainen suorituskeskeinen ihminen osaa vaan painaa jarrua pysähtyäkseen tätä toteuttamaan. Mietiskelyn kautta osaltaan olen löytänyt kosketuksen syvälle sisimpääni ja sen myötä "kuudenteen" aistiini.

33: Suorittaminen. Tämä on yksi vahvimmista luonteenpiirteistäni, josta vasta viimeaikoina olen osannut hieman hellittää. Tämä suorittaminen on kasvanut sisälle minuuteeni jo lapsuudessa hakiessani sen kautta hyväksyntää, mutta se miksi tästä ominaisuudestani koen tänään kiitollisuutta, johtuu pitkälti siitä että kiitos suorittamisen, tulen tasanvarmasti päätymäään aina välillä totaaliseen umpikujaan, seinään jonka edessä seisoessani löydän kosketuksen armoon. Ilman suorittamista en osaisi hellittää.

34: Rukous. Rukoileminen toimii minulle kuin vuoropuheluna oman ymmärrykseni mukaisen jumalan suuntaan. Vaikka ymmärrän tänään olevani kokolailla vajavainen, pyytäen yleensä enemmän kuin mitä kiittäen, niin silti koen juurikin rukouksen turvin selvinneeni elämässäni eniten pelottaneista tilanteista. Tänään rukoukseni on automaatio, jossa ei sinällään ole kyse mistään rituaalista, eikä välttämättä edes käsien ristimisestä. Minä uskon että puhuessani jollekin, joku kuulee.

35: Päiväunet. Lapsiperheen isälle päiväunet ovat luksusta. Lähinnä kahdesta syystä. Kun illalle saa lapset rauhoittumaan nukkumaan, ei yhtenäkään iltana malta alkaa heti itse ja tästä syystä yöunet jäävät poikkeuksetta liian lyhyiksi. Sen vuoksi meillä on jo pidemmän aikaa ollut tapana päivällä rauhoittaa hetki sille päivittäin aina mahdollisuuksien mukaan.

36: Suojarakenteet. Olen kiitollinen siitä, että vaikka elämässäni on ollut jos jonkinmoisia vastuksia, olen monin tavoin siunattu selviytyen näistä erilaisista koettelemuksista. Ilman tehokkaita suojarakenteita tuskin näin olisi ja sen myötä olen tänään kiitollinen siitä että minulle on ajanmyöten kehittynyt mitä erilaisimpia suojarakenteita aina erilaisista rooleista mitä erilaisimpiin toimintatapoihin. Nyt vanhemmiten elämä on varsin mielenkiintoista kun noiden alta alkaa kaivaa esiin aitoa minuuttaan. Loputon seikkailu. :)

37: Televisio. Hieman häpeillen totean olevani kiitollinen televisiosta. Sen ääreen illalla teekupin ja rakkaan vaimoni kanssa istuessani, saan hetken aikaa nollattua pääni, joka muutoin on jatkuvassa prosessitilassa.

38: Älypuhelin. Tässä toinen "kapistus" josta pitkin hampain myönnän olevani kiitollinen. Osaltaan tämän kautta olen löytänyt ihmissuhteita joita minulla tuskin muutoin olisi. Aluksi tämä tapahtui tekstiviestein ja sittemmin lähinnä sosiaalisenmedian kautta.

39: Sosiaalinen media. Tässäpä tämä. Siis olen kiitollinen tästä sen vuoksi että koen tämän avulla ja kautta saaneeni oikeassa elämässä tavata mitä mahtavimpia persoonia. Yksi näistä on Arman Alizad. Kävin hänen radio-ohjelmassaan kertomassa tarinaani ja ilman sosiaalista mediaa tätä tuskin olisi tapahtunut. Ikimuistoinen kokemus kaikkinensa.

40: Vieraat ihmiset. Minuuteni peilit. Todellakin, olen vasta viime vuosina oppinut hyödyntämään omassa elämässäni sitä kuinka sinulle täysin vieraat ihmiset heijastavat kuin tahtomattaa itselleni sen, minkälainen suhde sinulla on itseesi. Olen siis yksinkertaisesti kiitollinen näistä peilauksista, niin kipeätä kuin ne pahimmillaan tekevätkin.

Jahas. Tämän päivän lista valmistui kuin itsestään ja sitten minä vielä kehtaan hetkittäin kitistä elämästäni, vaikka se on täynnä mitä erilaisimpia asioita joista olla kiitollinen. Jatketaan siis tästä.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 3/10  4

Halkojen hakkauksessa hermot lepää.
Halkojen hakkauksessa hermot lepää.

Jahas, se olis sitten niinkuin kolmas päivä meneillään tässä taas kerran varsin hassussa haasteessani. No ainakin vielä näitä kiitollisuuden aiheita tipahtelaa tasaiseen tahtiin, mutta toisaalta jo ehdin tälle päivää murehtimaan sitä onnistunko pinnistelemättä löytämään näitä niin paljoa kuin alunperin uhkasin. Aika näyttää, mutta itse asiaan:

21: Takkatuli. Kuten ylläolevasta halkokasasta voinee päätellä, meillä on kodissamme takka, johon kun kylmänä talvi-iltana virittää tulet, niin pitää olla melkoisen kyyninen ihminen ellei tuota katsellessa edes hetken aikaa löydä kiitollisuuden tunnetta.

22: Elämän vaikeudet. Niin hassulta kuin se taas kerran voi vaikuttaakin, olen oikeasti kiitollinen kaikista niistä haasteista, joita elämän varrella olen joutunut tahi saanut kohdata. Ilman niitä en olisi tässä. Enkä minä.

23: Paniikkihäiriö. Tämä viheliäinen sairaus rajoitti elämääni liki 15 vuotta. Toisaalta nyt miettien myös tämä on vahvistanut minua ihmisenä, mutta juuri siinä hetkessä, kun elin pahimpia paniikkejani todeksi, en todellakaan löytänyt siitä mitään positiivista. Vai kuinka positiiviselta voi ihmisen elämä vaikuttaa, jos pitää kauppareissulle lähteä mukanaan pieni apteekin pussi, joka sisältää mitä erilaisimpia pillereitä. Toisaalta vaikka söin pahimmillaan kourakaupalla noita nappeja, oli enemmän sääntö kuin poikkeus, etten saanut koko kauppareissua tehdyksi ollenkaan.

24: Menetykset. Niin raskaalta kuin jonkun läheisen ihmisen menetys tuntuukin, niin vaikka yhä tänäänkin saan kiinni ikävän tunteesta miettiessäni edesmennyttä isääni, niin silti olen tänään kiitollinen siitä, että hän pääsi pois, niin vaikeata hänen elämänsä jo kauan ennen kuolemaa oli ollut. Toisaalta hänen kuolemansa ohjasi minut takaisin kiinni elämään.

25: Aistit. Välillä hieman keveämpiin aiheisiin, nimittäin ihmisen aisteihin. Huomaan monta kertaa miettiväni sitä, kuinka kiitollinen kaikista "kuudesta" aisteista saankaan olla. Yksi aisteistani nimittäin kuulo on kokolailla huono, kiitos lapsuuden korvakierteen, mutta tänään otan senkin positiivisena asiana. Sen avulla nimittäin pystyn nukkumaan, vaikka vierestä jyräisi panssarivaunu.

26: Sisäinen rauha. Tässä on yksi hengellisyyteni tärkein tuotos. Olen nimittäin matkallani löytänyt sisälleni sellaisen perusluottamuksen, että vaikka välilä eksynkin murehtimaan tunnetasolla jotakin, silti minulla tuossa hetkessäkin on sisälläni eräänlainen perus rauha.

27: Lukeminen. Tämä asia on minulle tuiki tärkeä. Sillä juurikin lukemisen avulla olen löytänyt paljon palasia minuudestani sekä samalla myös itselleni tärkeästä hengellisyydestä.

28: Uiminen. Uskokaa pois, opin uimaan vasta 38 vuotiaana. Johtuu hyvin pitkälti kahdesta syystä. Lapsuudessani korvatulehdukset estivät uimaan oppimisen ja loppuaika meni enempi vähempi sekaisena. Opettelin uimaan, koska löysin jossain vaiheessa vedestä eräänlaisen rauhoittumisen elementin. Nyt käynkin useita kertoja viikossa uimahallilla.

29: Oma auto. Oma auto on minulle välttämättömyys, sikäli kun edes jonkin verran töitä meinaan tehdä, mutta pitkälti peloistani johtuen olen vasta ihan viime vuosina oppinut nauttimaa autolla ajamisesta. Onkihan noita kilometrejä kasaantunut sitten kuluneena parina vuotena jo liki 40000.

30: Sauna. Nämä kiitollisuuden aiheeni sivuavat tavalla tahi toisella lähes poikkeuksetta eräänlaista rauhoittumista ja mikäs sen parempi paikka rauhoittua, kuin kuuma sauna. Tästä asiasta olen erityisen kiitollinen.

Jatkoa seurannee..


Oma kiitollisuushaaste. Osa 2/10

"Hyvä ruoka, parempi mieli."
"Hyvä ruoka, parempi mieli."

Kuten ylläolevan kuvan tekstistä voinee päätellä, oma kiitollisuushaasteeni saa nyt jatkoa. Luvassa siis tämän päivän 10 asiaa, jotka päivän mittaan ovat nousseet mieleeni, tuoden kiitollisuuden tunteen.

11: Hyvä ruoka. Minä nautin tehdä hyvää ruokaa. Kiitos äitini luoman hyvän perustan sekä varsinkin vaimoni kärsivällisen opastuksen, osaan mielestäni loihtia mitä mainioimpaa ruokaa sekä mitä erilaisimpia leivonnaisia. Siis sen mukaan kun näihin hommiin innostun. Toisaalta ruoka on ollut minulle matkallani sekä painajainen, että siunaus. Lapsuudessani se oli painajainen lähinnä kouluruokailuun liittyen ja nykyään se on siunaus, saadessani nauttia erilaisista hyvistä ruoista.

12: Tunteet. Tämä on taas, kuten minulla yleensä, asia joka on sekä positiivinen että negatiivinen. Tunteet ovat juuri asia, joiden vuoksi sorruin aikanaan pakenemaan itseäni ja elämääni, koska en yksinkertaisesti kestänyt niitä käsitellä. Tänään olen kiitollinen koko tunnekirjostani, sillä sen käsittelemisen kautta ja myötä olen oppinut itsestäni ja opin kokoajan lisää.

13: Riippuvuudet. Niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen addiktoituvasta luonteestani sekä sitä seuranneista mitä erilaisimmista riippuvuuksista. Vaikkakin osa on kuljettanut minut hulluuden partaalle ja liki kuolemanporteille saakka, niin silti koen olevani juuri tänään kiitollinen siitä että olen saanut elää juuri itseninäköisen elämän kaikkine kauheuksineen. Lähipiirini voisi olla kyllä asiasta hieman toista mieltä, mutta tämä onkin minun kiitollisuushaasteeni. :)

14; Liikkuminen. Tämä on asia joka ei ole ollut minulle kovin pitkään mahdollista. Tällä liikkumisella tarkoitan niin jalan, pyörällä, kuin miten tahansa tapahtuvaa liikkumista paikasta toiseen. Minä nimittäin olin vangittuna liki 15 vuotta oman pääni sisälle tai paremminkin pääni sisällä olevan pelon tunteeseen, joka esti minua liikkumasta juurikaan ollenkaan. Tänään olen kiitollinen siitä, että voin mennä ja tulla ihan kuinka haluan, pääasiassa kaikesta liikkumisesta nauttien. Eihän tästä ole kuin jokunen vuosi kun vasta ensikertaa uskaltauduin lentämään lentokoneella Oulusta Helsinkiin. Se vasta olikin tuolloin liki nelikymppiselle äijälle kokemus.

15: Luonto. Lapsuudessani luonto oli minulle eräänlainen pakopaikka, johon yksinäni suuntasin, kun elämä ahdisti liiaksi. Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani olen maininnut, olen siinä onnellisessa asemassa tässäkin asiassa, että asumme samassa kylässä, lähes samoilla hoodeilla kun missä lapsuuteni vietin, joten kun nyt viime aikoina olen taas löytänyt luonnossa liikkumisen nautinnon, saan tästä asiasta varsin voimakasta kiitollisuutta kokea.

16: Usko. Omanlaiseni usko on elämäni yksi vahvimmista peruskivistä, jonka varaan mielekästä elämää tässä hetkessä saan rakentaa. Toisaalta juuri tämä asia auttoi minua selviämään elämässäni vallalla olleista suunnattomista pelkotiloista, jotka toisaalta toimivat kuin oppaana luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja etsimään elämääni jotakin suurempaa voimaa johon turvata. Tänään vain uskon ja se riittää, sen kummemmin asiaa järkeistämättä saati selittelemättä.

17: Vertaisryhmät. Juuri näistä kyseisistä porukoista olen löytänyt elämääni kyvyn ja uskalluksen luottaa toisiin ihmisiin. Lisäksi juuri täältä löysin elämääni ensimmäiset ystävät ja sen myötä uskaltauduin luottamaan myös toisiin ihmisiin. Muutoinkin olen saanut äärettömän pitkän matkan kulkea kasvun tiellä ihmisenä, tullen tässä porukassa aina hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen ja sen vuoksi koen kiitollisuutta tästäkin asiasta elämässäni.

18: Itsetuntemus. Asia josta en olisi voinut vähemmän kiinnostua paetessani elämää, mutta josta toisaalta tuli yksi tärkeimmistä asioista raittiin elämäntavan myötä. Aikaisemmin luulin, että löydän lopulta vastauksen kysymykseen kuka minä olen, mutta sittemmin olen tullut ymmärtäneeksi jotakin paljon tärkeämpää. Mitä enemmän itseäni tunnen, sitä varmempi itsestäni olen ja sitä vähemmän minun tarvitsee jotakin muuta yrittää olla.

19: Puhdas vesi. Tämä tuli mieleeni tälle päivää, kun oikein janoisena avasin vesihanan ja huuhtelin janoani tuopillisella raikasta vettä. Tämä jos mikä on asioita joita allekirjoittanut on lähes koko elämänsä pitänyt itsestäänselvyytenä, mutta joka nykyään tuo satunnaisesti mieleeni kiitolllisuuden tätä asiaa kohtaan. Puhdas vesi kun ei läheskään kaikille ole automaatio.

20: Kirjoittaminen. Valehtelematta voin sanoa kirjoittamisen auttaneen minut tähän päivään. Ilman sitä en usko että pääni olisi kestänyt kaikkea sitä armotonta ilotulitusta jota siellä kokoajan on menossa. Luojalle kiitos että sain alkaa säännöllisen ajatusten purkamisen kirjoittamalla ja sen myötä osaltaan olen saanut myös joitain todella arvokkaita ihmissuhteita muodostetuksi. Lisäksi jo 12 vuotta sitten, alkaessani seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa, kirjoittaminen oli keino käsitellä siinä hetkessä elämää vallalla olleita vaikeuksia. Kun ensin toiselle kirjoitti jostakin vaikeasta asiasta, siitä oli heti huomattavasti helpompi sen jälkeen jutella.

Niin taas löytyi tämän päivän rivistö kiitollisuuden aiheita ja taas todettakoon se, että kirjoittaessani näistä, jotenkin hassulla tavalla elin samalla läpi näitä asioita ja niistä nousevaa kiitollisuutta. Jatketaan siis tästä.


Oma kiitollisuushaaste. Osa 1/10

Olen viime aikoina ollut pääasiallisesti varsin negatiivisten tunnetilojen vallassa. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä tosiasiasta, että taloudellinen tilanteeni aiheuttaa äärettömän paljon huolta. Toisaalta kun olen tehnyt asioissa voitavani, kulutan vain turhaan energiaani murehtimalla asiaa, jolle tässä hetkessä en voi yhtikäs mitään.

Sempä vuoksi päätin haastaa itseni luetteloimaan elämästäni 10 päivän ajan 10 erilaista asiaa, joista saan olla kiitollinen. Tässä ensimmäiset 10, eikä nämä sitten ole mitenkään paremmuusjärjestyksessä, vaan pelkästään sen mukaan kun eri kiitollisuuden aiheita mieleeni nousee. Uskon vahvasti siihen, että ihminen kykenee vaikuttamaan omaan mielialaansa, jos haluaa ja kohtahan se selviää olenko väärässä. Mutta asiaan:

1: Rakas vaimoni. Ihminen jonka ansiosta hyvin pitkälti olen tänään ylipäänsä hengissä. Olen tämän kyseisen ihmisen kanssa käynyt läpi sellaisen matkan, että uskoisin monen luovuttaneen jo alkumetreille, mutta tämä ihminen ei luovuttanut eikä tänäänkään luovuta.

2: Lapseni. Tämä villi viisikko pitää huolen siitä, että mikäli harhaudun liiaksi murehtimaan elämää, he herättävät minut huomaamaan elämän ainutkertaisuutta. Meillä kun on tällainen uusioperhe, niin sanonkin aina että minulla on 3 omaa lasta ja 2 lainattua. Vaikkakin kaikki ovat minulle yhtä rakkaita ja kuin omiani. Lukemattoman monet kerrat olen kiitollisena todennut murehtivani asioita suotta, kun katson näiden leikkivän täysin huolettomana.

3: Läheiset. Minulla on tänään onnellinen tilanne, että olen saanut sovitelluksi lähes kaikkien sukulaisteni kanssa välit ja sen vuoksi osaan arvostaa myös näitä ihmisiä aivan eri tavalla kuten ennen. He myös vaimoni lisäksi ovat käyneet kanssani varsin vaiherikkaan matkan, jossa varmasti on ollut todella monta tilannetta jossa on kysytty voimia uskoa elämään.

4. Ystävät. Vielä vajaa 10 vuotta sitten minulla ei ollut ystäviä. Elin varsin erakkona, koska pelkäsin ihmisiä ja sitä mitä he minusta ajattelisivat. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa, että minulla on lukuisia aitoja ystäviä, joiden kanssa voin jakaa elämän sekä hyvät että huonot asiat.

5: Raitis elämäntapa. Tämä on yksi suurimmista siunauksista elämässäni. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että mikäli en olisi vajaa 9 vuotta sitten saanut kiinni raittiista elämäntavasta, olisin hyvin pian tuhoutunut, sen verran helvetilliseksi elämä päihteiden kanssa meni.

6: Pelaamattomuus. Tässä on toinen ehkäpä raittiuden kanssa yhtä tärkeä asia elämässäni tänään. Ilman pelaamattomuutta, ei minulla olisi raittiuttakaan. Uhkapeliongelmani syöksi minut päihteiden kanssa käsi kädessä kuolemanporteille, enkä olisi selvinnyt hengissä mikäli en olisi myöntänyt ongelmaani ja hakenut siihen apua.

7: Terveys. Ymmärrän tänään sen että saan olla kiitollinen siitä, että olen kaikinpuolin terve, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aina ei näin ole ollut ja sen vuoksi pyrin muistamaan tämän asian päivittäin, sensijaan että alkaisin tätä asiaa pitämään itsestäänselvyytenä.

8: Oma koti. Tämä on asia, josta olen unelmoinut pienestä pojasta lähtien, enkä vaikka jo yli vuoden olemme eläneet tätä asiaa todeksi, tahdo uskaltaa uskoa sitä vieläkään. Varsinkin kun ottaa huomioon sen, minkälaisista vaikeuksista elämässäni olen selvinnyt, on yksinkertaisesti ihme että perheellämme on oma koti.

9: Lemmikit. Kaksi Tiibetinspanielia ja kolme kissaa. Siinä katras, joka osaltaan pitää huolen siitä että eksyessäni apaattisena murehtimaan elämää, joku tästä karvajoukkiosta hetimmiten on häntä heiluen piristämässä minua. Jännä asia näissä on nämä koirulit. Minulla nimittäin lapsena oli juuri Tiibetinspanieli, josta surullisena jouduin luopumaan hänen ollessaan 6-vuotias. Nyt siis elän tätä kautta lapsuuttani uudelleen.

10: Yrittäjyys. Jos joku on lueskellut aikaisempia kirjoituksiani, voisi ihmetellä sitä, miksi listallani tämä asia on. Olen valehtelematta kiitollinen siitä, että olen jo toistamiseen saanut koittaa siipiäni yrittäjyydessä. Vaikka ensimmäinen "kokeilu" päätyi konkurssiin ja sitä seuranneeseen liki 10 vuoden velkahelvettiin, eikä tämä toinenkaan mitään ruusuilla tanssimista ole ollut, niin onhan tämä jos mikä kasvattanut minua ihmisenä todella paljon. Jos ei muuta niin paineensietokykyni on matkan varrella venynyt samaa tahtia kärsivällisyyteni kanssa ja tänään koen osaavani hetkellisistä kitinöistäni huolimatta arvostaa myös asiaa monin eri tavoin.

Tässä siis ensimmäinen osa 10 päivän haasteestani. Huomenna, sikäli kun luoja suo, tarina jatkuu. Sen vielä loppuun totean, että vaikka tämä oli vasta tällainen ensimmäinen raapaisu, niin ihmeellisellä tavalla tämä antaa heti pajon positiivisemman fiiliksen. Jatketaan siis tästä.


Sananen kiitollisuudesta  2

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.


Yrittäjyys ja sen ongelmakohdat.

Tiedostan tässä hetkessä olevani oikeasti kutsumusammatissani, saadessani käyttää hyödyksi kaikkea sitä kokemusta ja koulutusta mitä matkani varrella reppuuni olen onnistunut niin hyvässä kuin pahassakin kerryttämään. Vahvin osaamiseni painottuu varmasti erilaisten riippuvuuksien keskellä painiskelevien ihmisten auttamiseen, mutta toisaalta koen myös niin, ettei tämä sinällään ole mitään muuta poissulkeva asia, vaan päinvastoin rikkaus.

Mutta se markkinointi. Se ei todellakaan ole minun vahvinta osaamistani ja ehkä juuri siksi tämä minulle niin tärkeä elämäntyöni on enemmän tahi vähemmän jatkuvaa taistelua siitä, mistä suunnasta omalta osaltani tähän hetkeen seitsenhenkiselle perheelleni onnistuisin leivän pöytään raapimaan.

Kuluneen parin vuoden yrittäjyyteni aikana olen kohta puolisen vuotta yhtäjaksoisesti saanut työskennellä ihmisten parissa, jossa viimeinen pari kuukautta käyden keskustelemassa erään ihmisen kotona, pyrkien osaltani auttamaan häntä matkalle raittiuteen. Tämä juuri tuntuu omimmalta tekemiseltäni, mutta toisaalta kun olen useiden vuosien aikana käynyt luennoimassa erilaisille kuulijaryhmille asioista, myös tämä olisi varsin mielenkiintoista. Aivan samoin kuin erilaisten ryhmienkin ohjaaminen.

Jos voisin jotakin toivoa, olisi se että saisin mahdollisuuden säännöllisesti työskellä ihmisten kanssa, välillä käyden erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa. Toisaalta mitä tässä kuluneen puolenvuoden aikana olen erilaisissa palavereissa istuskellut, myös eräänlainen konsultointi, lähinnä liittyen juurikin tähän riippuvuusproblematiikkaan olisi sellainen asia mitä voisin kuvitella toteuttavani.

Mutta toisaalta tiedostan yhden suurimmista haasteistani tässä kaikessa olevan sen, että sen mitä markkinointia kyseisten palveluiden saralla olen toteuttanut, on segmentointi kohdistunut lähinnä kuntasektorille ja sen myötä mahdolliset asiakassuhteet ovat jääneet varsin vähäisiksi. Tuolla sektorilla kun joka asiassa etsitään säästöjä, niin ostopalveluna tapahtuvaa terapiaa tai millä tahansa tätä palveluani nyt haluaa kutsuttavan on kokolailla vaikea, miltein mahdoton saada myydyksi mihinkään. Joka puolella törmää vain lohdullisiin kommentteihin, että teet varmasti hyvää työtä, mutta valitettavasti joudumme ohjaamaan asiakkaitamme oman kuntamme sisällä toteutettavissa olevien palveluiden piiriin. Eikä siinä, ymmärrän tämän kyllä, mutta toisaalta mitään muuta en toivoisi tässä kohtaa niin kovasti kuin sitä, että joku ymmärtäisi sen, että juuri nyt luomalla säästöjä väärässä kohtaa, nuo säästöt luovat tulevaisuudessa vain lisää menoja.

Mistä tämän päättelen? Siitä että mitä tuolla joissain yhteyksissä näitä kunnan sisällä olevia ammattilaisia jututtanut, heillä ei juurikaan ole olemassa tietoisuutta näistä sinällään haastavista riippuvuussairauksista. En minä silti itsestäni liikoja luule, mutta toisaalta sen mitä ihmisten kanssa työskentelyssä olen havainnoinut, juuri tuo kokemuspohjainen tietotaito on se, mitä nämä ongelmien keskellä elävät ihmiset hädässään ensimmäisenä kaipaavat. Tähän kun lisätään kaikki se tieto mitä erilaisista kirjoista olen opiskellut, ei liene ihme että minun on kokolailla helppo muodostaa luottamuksellinen suhde ihmisen kuin ihmisen kanssa jo jonkin aikaa jutusteltuani. Lisäksi kun koen matkallani oppineeni sen, että kohdatessani uusia ihmisiä, kykenen heidät aidon vilpittömästi kohtaamaan.

Tänään mietin oikeasti sitä, kuinka paljosta kiitollinen elämässäni saan olla. Eikä sitä kiitollisuutta saisi vähentää se, ettei minulla taas kerran ole varmaa tietoa tuloistani. Silti jokainen ymmärtänee sen, että ihminen tarvitsee toimeentulon, voidakseen tässä yhteiskunnassa täysipainoisesti olla mukana. Eikä siinä, voisinhan laittaa pillit pussiin ja aloittaa kaiken taas kerran alusta, mutta toisaalta koen omiksi tarpeikseni asti rasittaneeni tätä yhteiskuntaa ja sen eri tukiportaaleja, joten juuri nyt, tietäessäni mitä oikeasyti isona haluan tehdä, toivoisin siihen saavani ennenpitkää mahdollisuuden.

Jos siis voisit jollain tavalla minua tässä asiassa jeesailla, on se sitten markkinointi tai muu vastaava yhteistyö niin otathan rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com)

Epätoivoani tässä hetkessä parhaiten kuvannee se, että ylipäänsä häpeältäni uskaltaudun tästä kaikesta tänne kirjoittamaan ja ylipäänsä apua tässä pyytämään. Minulle jos kenelle, vääränlainen ylpeys toimii panssarin omaisena muurina toisilta ihmisiltä avun pyytämiseen. Osaan kyllä auliisti sitä olla tarjoamassa, pahimmillaan pyytämättä, mutta itselle avun pyytäminen onkin sitten ihan oma lukunsa.


Koulukiusaamisesta terveen itsetunnon rakentumiseen.

Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.
Terveen itsetunnon rakentuminen kohdallani vaatii melkoisen kivikasan kääntämisen. Eipä silti, mitä kauemmin aikaa muutos ottanee, sitä pysyvämpää siitä on lopputulemana.

Tämä päivä on ollut tapahtumiltaan sellainen, että olen huomannut elämässäni vallitsevan vankkumattoman luottamuksen siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kunhan oman osuuteni verran asioissa olen valmiina tekemään. Tämä luottamus kuljettaa minut vaikeidenkin asioiden yli, tasan niin kauan kuin olen valmis tuohon luottamukseen kiinnittymään. Luottamus on kohdallani uskoa Hyvän olemassaoloon, tässä muutoin niin kaaottisessa maailmassa.

Jännä tässä luottamuksessani on se, että se on vankkumaton silloin, kun kyseessä on jonkin toisen ihmisen asiat, mutta omalla kohdallani sama luottamus muuttuu säröilevän hauraaksi, lähinnä siitä syystä, etten osaa yksinkertaisesti erottaa omassa elämässäni olevissa ongelmakohdissa omaa osuuttani kyllin selvästi, vaan alan kuin vahingossa taistella asioissa ja asioita vastaan.

Koulukiusaaminen, kuten aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, mursi minut ja luottamukseni ylipäänsä mihinkään. Sen vuoksi voinen olla varsin tyytyväinen jo tämän hetkisestä luottamuksesta elämässäni, sen verran pohjamudista sitä aikoinaan olen ryhtynyt rakentamaan. Toisaalta ainoa mikä tässä asiassa enää on vialla, on luottamus omaan itseeni. Mikä on kyllin hyvää minun tekemänä, mikä liian vähän. Kuten todettua, toisten ihmisten elämän ollessa kysymyksessä, osaan hellittää, tehden selkeästi sen minkä koen osuuteni asioissa olevan ja sen jälkeen hellitän hetkessä luottaen siihen että asia järjestyvät juuri niin kuten niiden on parhaaksi järjestyvän.

Esimerkkinä tästä voinen kertoa sen, että pari postausta takaperin kirjoittamani lastensuojelutapauskin järjestyi kuin itsestään, kun olin oman osuuteni asioissa tehnyt ja hellittänyt vastuun lopputuloksesta hieman suuremmille hartioille kuin mitä omani ovat. Tuon kyseisen perheen lapset eivät joudu eroon vanhemmistaan, ja tärkeimpänä kaikesta, pienimmäinen ihminen saa jatkaa entisessä kunnassa, entisen koulun oppilaana, sillä hänet väliaikaisesti sijoitetaan lähisukulaisen huomaan, jotta varmistutaan vanhemman halusta rakentaa elämänsä raittiin päivän varaan. Lopputulema kaikkineen siis lähtötilanteeseen verrattuna varsin mainio.

No sitten tähän päivän polttavaan aiheeseeni, eli koulukiusaamiseen. Olen tänään pohtinut asiaa varsin paljon ja löysinkin yhden tärkeän pointin, miksi tätä asiaa tulee kohdallani vielä perinpohjaisesti tonkia, nimittäin itsetuntoni. Tai paremminkin sen puuttuminen.

Koulukiusaaminen tuhosi hyvin varhain itsetuntoni totaalisesti. Sittemmin loput siitä murskaantui päihdehelvetin pyörteissä, josko sitä aitoa itsetuntoa koskaan oli kehittynytkään. No nyt sitten kun sitä vuosien varrella olen yrittänyt parsia kasaan, niin tänään huomasin siinä olevan yhden perustavaa laatua olevan ongelman. Nimittäin sen, että kun koin totaalisen pohjani henkisesti ja fyysisesti elämässäni, olin pakotettu etsimään itseni ulkopuolelta jotakin voimaa jonka turvin kykenin jälleenrakennusprojektiini ryhtymään. Löysin tuon voiman ja toisaalta tuo samainen voima on tuo alussa kuvaamani luottamukseni perusta, mutta ongelma on ainoastaan siinä, että antautuessani täysin tuon voiman ohjattavaksi, tulin astuneeksi polulle, jossa minun on äärimmäisen vaikeaa ymmärtää sinällään mitään positivista suhteessa itseeni. Jos joku kehuu minua tai muuten antaa positiivista palautetta minulle, kuin automaattisesti ajatukseni kääntää tuon palautteen suoraan tuon oman voimani suuntaan, sillä sieltä kaikki hyvä elämässäni kuitenkin on viime vuosien aikana alkunsa saanut.

Nyt päättämällä päätin, alkaa keräillä palasia terveestä itsetunnosta. Pyrkien hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen. Kaikki kun alkaa siitä että kykenee ensin hyväksymään vallitsevan tilan, ennenkuin pystyy lähtemään kulkemaan taas eteenpäin. Haluan ajatella itsestäni joku päivä että minä itsenäni riitän. Joskus olen jo luulotellut näin ajattelevani, mutta todellisuudessa tuohon ajatukseen on ollut naamioituna se, että minä riitän oman ymmärrykseni mukaiselle jumalalle, mutten niinkään itselleni. Ilman että riitän itselleni, minun on kovin mahdotonta riittää kenellekkään muullekaan. Nyt haluan siis tietoisesti opetella tuota riittävyyden tunnetta rakentaa. Uskon vakaasti siihen, että halu parempaa auttaa minua sen, että saan kalliisti tarvitsemiani korvaavia kokemuksia, aina sitä mukaan kun olen valmis niitä vain vastaanottamaan. Minun suurin ongelmani kun aina on ollut äärilaidasta toiseen säntäily asioissa, joten sen vuoksi on kuin olisin viime vuosien aikana tanssinut nuoralla, jossa toisella puolen on totaalinen mitättömyyden tunne suhteessa itseensä, toisen puolen ollessa sairaalloista narsismia. Kuten arvata saattaa nuoralla kävely vaatii harjoitusta, jotta siinä onnistuu pysymään ja tätä harjoittelua olen enemmän kuin halukas alkamaan harjoittaa.

Onneksi elämäni on tänään täynnä ihmisiä, jotka parhaimmillaan tahtomattaankin peilaavat minuuteni, valaisten omat ongelmakohtani ja sen vuoksi uskon vahvasti siihen, että tämän kyseisen ongelman rakentuminen eheämmäksi ei välttämättä viene loputtoman paljon aikaa. Kuten todettua, tietyissä asioissa osaan luottaa siihen, että oman osuuden tekeminen riittää.

Lopuksi täytyy todeta se, että vaikkakin hetkittäin koen liiaksikin koukuttuvani tähän kirjoitteluun, varsinkin tuolla sosiaalisen median puolella, niin siellä vasta oikeasti onkin minulle varsin vahva kasvun mahdollisuus. Siis tasan niin kauan, kuin uskaltaudun jatkamaan sitä aitona omana itsenä siellä olemista. Välillä minulla tulee tietyissä asioissa niin loistavia ylilyöntejä, että itseänikin huvittaa, mutta onneksi ymmärrän sen vain merkitsevän sitä, että aikaisemmin mainitsemani nuoralla pysyminen on päätynyt epäonnistumiseen, lopputuloksen ollessa joko totaalista itsensä mitätöintiä, tai toisessa äärilaidassa, lähes katkeran suoloista narsismia. Tässähän tätä opettelua taas hetkeksi aikaa riittänee. Eipähän pääse missään kohtaa elämä käymään tylsäksi. :)

Edellinen