Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset joulukuulta 2014.

Ihmisenä ihmiselle.

Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.
Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.

Paljon on tullut mietittyä ihmisenä olemisen syvintä olemusta ja ihan viime päivinä olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin muistan sen perustavaa laatua olevan oivalluksen, jonka vaiherikkaalla matkallani olen saanut kokea, elämä tuntuu joka hetki antavan minulle tarkoituksensa. Olemme täällä toisiamme varten.

Miksi sitten jatkuvasti tuntuu siltä kuin juoksisimme kilpaa keskenämme. On kuin yrittäisimme epätoivoin vimmalla saavuttaa jotakin suurempaa. Tuossa kisailussa vain tuppaa unohtumaan se, ettemme oikeasti ole täällä kilpailaksemme keskenämme, vaan oppiaksemme elämään sopusoinnussa itsemme ja sen myötä myös toistemme kanssa.

Mietitäänpä sitten ketä tahansa aikansa suurta ihmistä. Äiti-teresaa, Dalailaamaa tai ketä tahansa, joka on saanut kirjoitettua nimensä historiankirjoihin, on tämä ihminen ymmärtänyt ihmisyyden syvimmän olemuksen. Ei sillä ole lopulta mitään merkitystä, mitä ihminen elämässään saa itselleen haalituksi, kuin se mitä ihminen voi toisille ihmisille antaa. Miksi sitten elämme niin itsekeskeisessä maailmassa. Johtunee siitä että olemme unohtaneet sen tärkeimmän, eli toisen ihmisen huomioonottamisen.

Jokaikinen kerta, kun itselläni on ollut vaikeuksia elämässä, tie noista vaikeuksista ulos on kulkenut jonkun toisen ihmisen kautta. Yksinäni en koskaan olisi selvinnyt mistään vastoinkäymisestä mitä elämä tielleni on tuonut. Toisaalta tänään ymmärrän sen, että kaikki nuo aikaisemmin vastoinkäymisinä tai ongelmina pitämäni tapahtumat elämässäni ovat olleet minulle vain eräänlaisina väylinä poisoppia itsekeskeisyydestäni sekä vääränlaisesta ylpeydestäni, aivan kuten suunnattomista ennakkoluuloistani ja niistä johtuvista peloista.

Mitä erilaisimpiin ihmisiin olen matkallani tutustunut, sitä enemmän olen elämääni työkaluja saanut. Olipa ihminen taustaltaan tai lähtökohdiltaan mitä tahansa, on hänellä jotakin aivan ainutlaatuista annettavaa matkalleni. Ymmärrän tänään sen, että mikäli olisin jättäytynyt esimerkiksi omien ennakkoluulojeni vangiksi, kärsisin vielä tänäänkin suunnattomista pelkotiloista suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Tänään en enää pelkää itseäni, ihmisiä, saati elämää. Tänään sen sijaan saan elää vapaana ennakkoluuloista sekä erilaisista peloista. Elää, nauttien elämästä. Tänään en ole yksin.

Jos jotakin voisin elämässä, tältä matkaltani ihmisille antaa eteenpäin, olisi se ymmärrys siihen, että jokainen ihminen jonka elämänpolullamme edes hetken aikaa kohtaamme, on olemassa juuri tuossa hetkessä meitä varten. Aivan samoin, kuin me olemme tuossa hetkessä häntä varten. On omassa päätännässämme, otammeko tuon kohtaamisen mahdollisuutena, vai koemmeko sen uhkana. Itse oppiessani aidosti kohtaamaan ihmisen ihmisenä, olen tullut todenneeksi sen suunnattoman voimavaran, joka jokaiseen kohtaamiseen on kätkettynä. Olipa tämänhetkinen ongelmani elämässä luonteeltaan millainen tahansa, on olemassa ihmisiä, jotka omassa elämässään ovat jo samankaltaisen ongelman kohdanneet ja kulkeneet tuon ongelman läpi. Turvautuessani toisiin ihmisiin, omasta kulkemisestani tulee huomattavan paljon vaivattomampaa. Kyse on vain siitä, haluanko jatkaa elämääni omien ennakkoluulojeni vankina, taistellen jokaista ihmistä ja asiaa vastaan, vai haluanko luopua suojauksistani, etsien toisten ihmisten avustuksella vapautta elää. Tänään haluan vapautta ja sen vuoksi kohtaan ihmiset ihmisinä. En ennakkoluulojeni muodostamina uhkakuvina.

Meillä ihmisillä on vain joku ihmeellinen sisäsyntyinen taipumus etsiä äkillistä helpotusta johonkin ongelmaan, ymmärtämättä sitä, että juuri tuo toiminta on vain osa ongelmaa, ei sen ratkaisu.

Ymmärtäessäni tämän, olen tietoisesti alkanut edetä oikeasti asian kerrallan elämässäni, kohdaten tapahtumia ja asioita siten, että kaikessa on piilotettuna minulle kasvunavain. Niin kauan kuin otan erilaiset epäonnistumiset mahdollisuuksina kasvaa ja oppia uutta, eikä minuuteni määrittelevinä vastoinkäymisinä.

Halu kasvaa. Halu oppia. Halu elää. Siinä tämän päivän avaimet tasapainoiseen, hyvään ja onnelliseen elämään.

Kun siis tänään kohtaan uuden ihmisen, tervehdin häntä ilolla, sen sijaan että ensimmäisenä ajattelisin epäilevästi mitä tuokin ihminen minusta haluaa, saati ajattelee. Kun tiedostan sen mitä itse itsestäni ajattelen, se riittää.


Tarve tehdä hyvää.

Polulle matkalla liiteriin.
Polulle matkalla liiteriin.

Olen tässä viime aikoina taas kerran pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki oikeastaan sai alkunsa siitä, kun luin Ulla Appelsinin kirjoituksen veljensä päihdeongelmasta. Jotenkin tuo kirjoitus herätti minussa voimakkaan tunteen siitä, kuinka kovasti osaltani haluaisin auttaa ihmisiä jotka tavalla tai toisella taistelevat elämässään erilaisten riippuvuuksien tai muiden ongelmiensa kanssa, tiedostamatta sitä että tuolta totaalisesta toivottomuudesta on mahdollista nousta takaisin päivänvaloon. Mistä tiedän? Siitä että itse aikoinaan elin niin totaalisen synkässä helvetissä, että mikäli minä olen tuolta selvinnyt, kuka tahansa muu tasan varmasti niin halutessaan sieltä selviää.

Mutta siis tämä tarve auttaa. Olen kuluneen liki 9v aikana pyrkinyt osaltani auttamaan ihmisiä saamaan tietoisuutta näistä sairauksista ja toisaalta hälventämään vääränlaisia ennakkoluuloja asioista. Toisaalta tiedän olevani monessa kohden törmännyt seinään, hyvin pitkälti johtuen omasta suuruudenhulluudestani. Toisaalta kukapa meistä ei toivoisi että voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää ja sen myötä osaltaan myös auttaa toisia saamaan samaa.

Oikeastaan eilen, katsellessani lapsieni riemua, heidän availlessaan lahjoja, mietin sitä, kuinka toisaalta olen jo tehnyt osuuteni, noustessani tuolta sysimustasta helvetistä suhteellisen tasapainoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi lapsilleni. Lisäksi kun tiedän varmalla ainakin yhden ihmisen saaneen kokemuksieni kautta kipinän alkaa rakentaa omaa elämäänsä ja hänen kohdallaan tuo matka, aivan kuten minullakin, siunasi yhden elämisen ihmeen, niin tätä vasten ajateltuna, voisin aivan hyvin olla tyytyväinen tekemisiini. Mutta. Läpi tämän uuden mahdollisuuteni, olen tasaisin väliajoin miettinyt sitä, kuinka voisin mahdollisimman hyvin käyttää tämän elämältäni saaman toisen mahdollisuuteni siten, että siitä itseni ja perheeni lisäksi hyötyisi myös muut ihmiset. No, eilen illalla nukkumaan pannessa, mieleeni hiipi se rauha johon olen jo usemman vuoden ajan saanut nukahtaa ja tuo olo toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka taas kerran olen alkamassa itse räätälöidä elämääni ja käsikirjoittaa sitä, vaikka varmuudella jo kokemuksesta tiedän, että tuo omavoimaisuus on varma tae siihen että asiat alkavat mennä vain huonoon suuntaan. Minulla kun on tapana alkaa kiirehtiä asioissa. Hyvän tekemisen vaikutuksetkin pitäisi olla heti nähtävissä. Eikä tässä toisaalta muutoin mitään pahaa varmaan olisikaan, mutta tuolla ajatustavalla kadotan sen elämäni perustana toimivan luottamuksen oman osuuteni tekemisen riittämiseen ja alan räätälöidä elämää omien mieltymyksieni mukaiseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan, kun luottamuksessa eläessäni, voin elää yhden päivän kerrallaan läpi, tehden asioita joita aina kyseessä olevana päivänä eteeni annetaan ja luottaa siihen, että jo hyvin pienellä teolla voi olla kokolailla kauskantoiset vaikutukset, vaikken välttämättä itse olisikaan tuon lopputulosta enää todistamassa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Siinä lauseparit, joihin tukeutuessani kaikki kiire kaikkoaa ja tekemiseen tulee siihen tarpeellinen mielekkyys. Pyrin siis pysähtyen lepäilemään luottamuksessa, uskoen siihen, että juuri se mitä tänään teen tai olen tekemättä, riittää. Ihmellisellä tavoin kuitenkin elämä on osoittanut minulle sen, että motiivieni ollessa puhtaan rehelliset, tilaisuuksia tarjoillaan eteeni lähes päivittäin. Tilaisuuksia joissa saan jakaa eteenpäin sitä mitä itse olen elämältä ilmaiseksi saanut.

Lopuksi totean vain sen, että aamulla lasten leikkiessä uusilla leluillaan, aloin katsella tietoja videobloggauksesta. Miksi? Siksi kun tykkään haastaa itseäni nykyhetkessä asioissa, jotka eivät ole ominta vaan pakottavat minut menemään epämukavuusalueelle. Ajattelin josko alkaisin pitämään videoblogia elämästä, samalla tavoin kuin nyt vuosien ajan olen elämääni avoimesti kirjoittamalla jakanut. No toisin kuin normaalisti, nyt ajattelin nukkua ensin yön yli tätä ajatustani pureskellen. Normaalisti kun olisin tavoilleni uskollisena syöksynyt jo päätäpahkaa toteuttamaan ajatustani, lopputuloksen ollessa varmasti sen mukainen. Toisaalta silmissäni suuruudenhulluna tietysti jo siintää jokin Smoukahontaksen saama suosio, mutta tällä hetkellä jo jonkin verran omaa itseäni tuntevana totean vain pyrkiväni tällä mahdollisella vloggauksella haastamaan itseni tekemään asioita, jotka toisaalta minua jollain tasolla kiehtovat, mutta samalla melkoisen paljon pelottavatkin. Jotenkin kun minulla on kuitenkin kovin vahva intuitio siitä, etten aivan turhaan ole tuolta helvetistä selvinnyt, saati suunnattomista pelkotiloistani vapautunut. Aika näyttää sen, mikä kaikella on tarkoituksensa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Oma osuus.


..ja ihmisillä hyvä tahto.

Kauneus on katsojan sydämessä.
Kauneus on katsojan sydämessä.

Näin Joulun lähestyessä olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi aito antamisen ilo keskittyy lähes pelkästään tiettyyn juhlaan, kun kuitenkin jokainen meistä tietää sen että antamisesta saa aina myös itselleen jotakin. Jos ei muuta niin hyvän mielen.

Toivoisinkin että me ihmiset alkaisimme jokainen sisällämme pohtimaan sitä mitä voisimme läheisillemme tänään tehdä, ilman että vain ja ainoastaan keskittyisimme siihen mitä itselleen voisi saada, saati hankkia.

Kuitenkin jokainen meistä löytää itsestään epäitsekkään puolen, mutta valitettavan usein tuo puoli paljastuu vasta silloin kun kyse on jostain kaikkia meitä koskettavasta tragediasta. Kun jotakin tarpeeksi suurta ihmisryhmää koskevaa onnettomuutta tapahtuu, ihmisistä paljastuu yllättävällä tavalla voimavaroja ja halua auttaa toista ihmistä. Mutta miksi tähän tarvitsee tapahtua jotakin todella kamalaa. Eikö jokainen meistä sen sijaan voisi alkaa toimia puhtaasti siitä kiitollisuudesta käsin kun asiat on tällä hetkellä hyvin. Ei silti, en sano etteikö tätä tapahtuisikin ja etteikö suuntaus olisikin siihen suuntaan, että ihmiset alkavat huomioimaan toisiaan, mutta toisten hyväksi voisi tehdä todella paljon enemmän.

Jotenkin tämän pohdintani ydin lienee siinä että tiedostan tässä hetkessä sen, että mikäli vain todella haluaisimme, saisimme aikaan todellisia ihmeitä ihmisten elämässä. Se että omaan kokemuksen siitä että yksi ihminen omalla käyttäytymisellään kykenee vaikuttamaan niin hyvässä kuin pahassakin yllättävän monen ihmisen elämään, aiheuttaa sen, että väkisinkin mietin sitä kuinka meillä olisi potentiaalia ja kapasiteettia halutessamme kääntää se kurssi mikä tällä hetkellä kotimaassamme on vallalla.

Tiedän, pienen ihmisen pieniä unelmia. Mutta minä olenkin tällainen unelmoija.


Omien tunteiden kohtaaminen.

Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.
Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen paennut itseäni ja elämääni todella pitkään. Vasta kun tuo pakeneminen alkoi tuoda suuremmat tuskatilat kuin mitä asioiden kohtaaminen toisi, tulin halukkaaksi lopettaa pakenemisen.

Tuosta ajankohdasta tulee ensi vuoden alussa kuluneeksi yhdeksän vuotta. Tuon yhdeksän vuoden aikana elämä on tarjoillut minulle kipuja, joiden ohjaamana olen ollut halukas vastaanottamaan kaiken mahdollisen avun minkä tukemana olen saanut läpikäydä oman menneisyyteni, samalla oppien myös ymmärtämään nykyhetken tapahtumia sekä niistä nousevia tunnetiloja.

Aivan aluksi sain jäsentää elämäni intensiivisessä kuntoutuksessa joka kesti kaikkineen liki vuoden. Tämän jälkeen opettelin seuraavaksi luottamaan yhteen ihmiseen. Tukihenkilööni. Hänen opastuksellaan pääsin pureutumaan menneisyyteeni taas aivan uudella tavalla.

Kun erilaiset riippuvuudet oli pureskeltu atomeiksi, oli aika alkaa kohdata näistä kaikista nousseita tunteita tai aluksi purkamaan vuosikymmenien ajan syvälle sisälle padottuja tunteita, jotta nykyhetken tunteille olisi tilaa nousta. Aloitin 3v raittiuden kohdalla 3v kestäneen tiiviin psykoterapian. Samalla alkaen kirjoittamalla prosessoida elämääni. Terapia, yhdistettynä säännölliseen kirjoittamiseen sekä jatkuvaan keskusteluyhteyteen vertaisteni kanssa, auttoi minua pureutumaan syvälle sisimpääni siinä määrin, että 15v ajan elämääni rajoittanut paniikkihäiriö alkoi antautumaan.

Terapian päätyttyä, ohjauduin opiskelemaan kokemusasiantuntijaksi ja kiertäessäni kertomassa elämästäni, oma tarinani kuin väkisellä jäsentyi tapahtumien kertautuessa mielessäni kerta toisensa jälkeen.

Samoihin aikoihin aloin toimia itse tukihenkilönä, aloittaen lisäksi opiskella Ihminen tavattavissa mentoriksi. Nyt siis kaikkineen 9v ajan olen pureutunut itseeni, menneisyyteeni sekä tästä kaikesta nousseisiin tunteisiini. Voinen käsi sydämellä todeta olleeni valmis mihin tahansa, ettei entiseen pakenemiseen tarvitsisi enää koskaan palata. Matka on kaikkineen ollut varsin raskas, mutta niin äärettömän antoisa, etten hetkeäkään kadu sitä että tälle matkalle suostuin. Lisäksi kun tällä matkalla olen onnistunut muodostamaan itselleni soveliaan tavan luottaa elämässä hyvään ja tätä luottamusta tänään kutsun uskoksi.

Tämä usko on yksi elämäni peruskivistä. Usko hyvään. Usko rakkauteen. Välillä tietysti tämä matkani on yhä paikoitellen varsin haastava, mutta tänään ymmärrän sen johtuvan omista itsekkäistä vaatimuksistani. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olen löytänyt tavan elää tässä hetkessä onnellisena ja tätä elämää haluan nyt elää. Elämää, jossa olosuhteet, saati muut ihmiset eivät enää sanele minulle sitä olenko onnellinen vai onneton. Toisaalta enää kukaan toinen ihminen ei enää sanele myöskään sitä, mitä milloinkin minun elämässäni tapahtuu. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kiitos syvällisen prosessoinnin, tiedostan tässä hetkessä sen missä vaiheessa matkaani olen menossa. Tiedostan myös sen että elämässä tulee tilanteita sekä niistä johtuvia tunteita, joita yksinään ei tarvitse kantaa ja äärimmäisen kiitollisena voin todeta sen, ettei minun enää onneksi tarvitsekaan. Minulla on todella monta äärimmäisen hyvää ystävää jotka seisovat rinnallani juuri silloin kun heitä eniten tarvitsen.

Kuten tässä kirjoituksessa olevista muutamasta kuvasta voinee päätellä, nautin tässä hetkessä luonnossa liikkumisesta. Sen hiljaisuus puhuttelee minua aivan uudella, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tämä johtunee pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että itse osaan hiljentyen pysähtyä kuuntelemaan.

Juuri nyt koen eläväni kaikin puolin hyvää elämää. Parasta kaikessa se, että tuo elämä perustuu rehellisyyteen ja sen myötä nousevaan sisäiseen rauhaan. Rauhaan, josta joskus vuosia sitten äärimmäisten pelkojeni alla uneksi, mutta jota en koskaan uskonut saavuttavani. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa saavansa elää nyt todeksi omaa unelmaansa. Olen kiitollinen.

Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.
Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.

Kaikki on hyvin.  6

Kaikki hyvä on jo valmiiksi minussa, sisälläni. Ei tuolla jossain.
Kaikki hyvä on jo valmiiksi minussa, sisälläni. Ei tuolla jossain.

Otsikossa yksinkertaisesti kiteytyy juuri tämän hetken ajatusmallini. Kaikki on hyvin.

Sain eräältä ystävältäni vihjeen lukea Lee Jampolskyn kirjan: Vapaudu riippuvuudesta
Kirjassa käsitellään addiktiivisesta persoonallisuudesta vapautumista. Olen lukenut kyseisestä kirjasta kolmanneksen ja voin käsi sydämellä todeta tämän kirjan olleen yksi puhuttelevimmista kirjoista mitä koskaan olen saanut lukea. Mitä pidemmälle kirjan lukeminen etenee, sitä enemmän itseäni ja omaa toimintaani ymmärrän. Olenhan koko elämäni elänyt tavoitellen jotakin. Aina ja kokoajan. Yhä suurempia saavutuksia. Silti koskaan juuri kokematta olevani tyytyväinen.

Kirjassa ehkä tärkein anti tähän hetkeen on ollut se, ettei esimerkiksi onnellisuus löydy mistään minun ulkopuoleltani. Se on minussa sisällä. Ainoa mitä onnellisuus kohdallani edellyttää, on sallia se itselleni. Aivan samoin on rakkauden kohdalla. En löydä rakkautta, vaikka kuinka armottomasti sitä etsisin. Mitä kovemmin sitä tavoittelen, sitä kauemmas se minusta vetäytyy, mutta todetessani rakkauden olevan minussa tässä ja nyt, saan kokea sitä kokoajan saavani.

Olen luulotellut tarvitsevani aina milloin mitäkin, saadakseni kokea onnea. Silti vaikka kaiken mitä ikinä olen kuvitellut haluavani, olen saanut, aina lopputulos on ollut sama tyhjyyden tunne tavoitteen täytyttyä. Toisaalta olen ollut aivan liian herkkä reagoimaan siihen mitä muut ihmiset minusta ovat milloinkin olleet mieltä. Jos esimerkiksi joku on kyseenalaistanut onnellisuuteni, olen hetikohta itse ollut sitä samalla tavoin kyseenalaistamassa. Niin hassua kuin se kaikkineen onkin ja samalla kovin vaikeata järjellisesti selittää, koen juuri nyt äärimmästä onnea siitä oivalluksesta, ettei onnellisuuteni ole sidoksissa mihinkään asiaan, ihmiseen tai olosuhteeseen. Onnellisuus on minussa. Kun totean sallivani itseni olevan onnellinen juuri nyt, saan sitä olla. Vapauttavinta kaikessa, minun ei tarvitse kuin pakonomaisesti tavoitella kokoajan jotakin. Silti voiden tehdä yhä asioita joista nautin, mutta siinä mielessä eri tavalla, ettei tuohon tekemiseen liity enää minkäänlaista vaatimusta siitä että minun on tekemisteni kautta saavutettava jotakin sellaista jota esimerkiksi tekemisilläni en koskaan tule kuitenkaan saavuttamaan.

Voi luoja että minä olen yrittänyt kaikkea. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja ystävällinen. Olen käynyt kouluja. Tehnyt töitä. Yrittänyt. Prosessoinut. Ryypännyt. Pelannut. Vetänyt aineita. Ostanut. Urheillut. Taviotellut ja vaatinut. Silti juurikaan ohikiitävää hetkeä lukuun ottamatta saamatta kokea olevani tasapainossa. Eli toisin sanoen kaikki touhottaminen on turhaa. Kun hyväksyn sen tosiasian että minulla ja minussa on jo kaikki valmiiksi, kaikki touhottamien taukoaa. Kykenen keskittymään elämään ja nauttimaan elämästä. Tehden todellakin niitä asioita joista nautin. Samalla saaden kaiken mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta.

Yhtenä esimerkkinä voin tässä jäsentää sitä ajatusta jonka ajamana olen läpi elämäni onnistunut päätymään aina ja samalla tavoin umpikujaan itseni ja elämäni kanssa. Olen ajatellut siten että kunhan saan itselleni töitä, joista säännöllisten tulojen avustamana kykenen rakentamaan itselleni taloudellisen riippumattomuuden ja vasta sitten kaikki elämässäni on hyvin. Nyt miettien jos alkaisin tuota ajatustani toteuttamaan, tarkoittaisi se tässä hetkessä lähtökohtaisesti sitä että varaisin seuraavan 5-7 vuotta armottomaan taisteluun, jossa tärkeimpänä motiivina olisi taas kerran saavuttaa jotakin. Lopulta, pääsisinpä tai en tuohon tavoitteeseeni, olisi se lopulta kuitenkin vain taas yksi etappi, jonka saavutettuani alkaisin heti kohta tavoitella taas jotakin seuraavaa. Sen sijaan, kun tässä hetkessä sisäistäen ymmärrän sen, että voin olla onnellinen, tasapainoinen ja hyvinvoiva juuri nyt, vapaudun kuin pakonomaisesti tavoittelemasta onnea, voiden elää onnellisena, tehden asioita joista nautin, silti voiden samalla luottaa myös siihen, että joku kaunis päivä, sikäli kun se minun kohdallani on tarkoitettu, saan elää taloudellisesti riippumattomana. Erona aikaisempaa siis se, ettei tuon asian saavuttaminen enää määritä sitä olenko juuri nyt tyytyväinen elämääni vaiko en.

Tämä oivallus auttaa ymmärtämään myös muita ihmisiä. Kaikki meistä jollain tasolla kärsii tästä samasta vaivasta. Jatkuvasti tavoitellen jotakin, aina yhä suurempia asioita, saadakseen hetken aikaa sallia itselleen hyvää mieltä. Minä en enää halua asettaa itselleni tahtomattani esteitä omalle onnellisuudelleni. Enkä toisaalta enää halua jatkuvasti tavoitella jotakin, silti saavuttamatta sitä mitä eniten halajan. Sensijaan salliessani itselleni juuri nyt sen mitä eniten elämässäni aina olen halunnut, kaikki muu asettuu kyllä aloilleen, juuri oikeisiin mittasuhteisiin.

Tämä kuvastanee todellisuudessa juurikin tuota raamatun lausetta: "Tavoitelkaa ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Kun hyväksyn itselleni sen, että tuo valtakunta on minussa, tässä ja nyt, saan elää kaikin puolin hyvää elämää¨. Voiden luottaa siihen että kaikki muu mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta annetaan.


Luopumisesta.  5

Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.
Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.

"Luopuminen, oli sitten kyse läheisestä ihmisestä, omista unelmista tai muista minulle rakkaista asioista, sattuu. Silti, aina, elämä jatkuu.
"

Ajattelin kirjoittamalla taas kerran jäsentää itselleni joitain minulla tässä hetkessä päällimmäisenä sisälläni vellovista ajatuksista sekä tunteista. Luopuminen. Asia, jonka äärelle varmasti meistä jokainen joskus elämässään joutuu tai saa pysähtyä. Kun minä joudun luopumaan elämässäni jostakin, tarkoittaa se tänään ymmärrykseni mukaan sitä että tuosta asiasta tai ihmisestä irtipäästäminen on oven avaus jollekin uudelle elämässäni.

Muutokset sattuvat aina. Sitä enemmän, mitä tiukemmin olen tarrautunut kiinni johonkin ihmiseen tai asiaan elämässäni. Toisaalta lähes poikkeuksetta muutos aiheuttaa suunnattoman määrän pelkoa, vaikka kyseessä olisikin minulle positiivinen muutos. Kaikki uusi aiheuttaa huolta siitä, kuinka opin elämään uudella tavalla. Kipu ja pelko nousee siitä että olen tottunut johonkin vanhaan, hyväksi havaitsemaan asiaan elämässäni. Välttämättä se minkä minä koen olevan hyvää, ei silti läheskään aina sitä ole. Tästä minulla on lukematon määrä kokemuksia elämässäni. Aivan samoin kuin jostain ihmisestä luopumisesta. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan todella monista minulle rakkaista ihmisistä, ymmärtäen vasta nyt sen, että suurin kipu näissä luopumisissa nousi siitä etten olisi halunnut vielä näistä ihmisistä irti päästää. Pakon edessä rautakin taipuu, sanotaan ja voi luoja että minä olen taipunut.

Nyt mietittynä, lähes poikkeuksetta jokainen näistä menetyksistä on kuitenkin antanut minulle jotakin uutta elämääni. Jos ei muuta niin oppia siitä etten voi omistaa ketään. Elämä on jokaisella meistä määritelty tietyn mittaiseksi, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään se vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan, saati ripustautua tuosta luopumisesta aiheutuvaan tuskaan ja suruun.

Ensimmäisen ison menetyksen koin jo lapsena, kun minun oli luovuttava minulle niin rakkaasta koirastani. Elämä on siinä ihmeellinen, että tänään minulla kotonani loikoilee kaksi juurikin samanlaista koirulia, jollaista tuolloin lapsena niin suunnattomasti jäin kaipaamaan. Seuraava suunnaton menetys tapahtui rakkaan pappani äkillisen poismenon kohdalla. Tuossa hetkessä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä kohdata tuosta noussutta surua, vaan pakenin sitä suvereenisti päihteisiin. Samalla tavoin toimin avio-eron sekä samalle vuotta tapahtuneen läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa. Mitä kipeämpää kävi, sitä sekaisemmaksi itseni tinttasin.
Seuraava luopuminen olikin odottamassa, kun kuljin loppuun tien jossa päivästä toiseen pakenin elämää jatkuvaan sekakäyttöön. Minun oli luovuttava päihteistä. Ihminen joka on monta vuosikymmentä paennut tunteitaan yrittäen hukuttaa ne viinalla, joutuu tekemään aivan samankaltaisen surutyön, kuin jonkun läheisen ihmisen kuollessa, luopuessaan tuosta niin rakkaasta aineesta. Parhaasta, ehkä ainosta "ystävästään". Tai niin minä ainakin jouduin tekemään.
Toisaalta juuri tuossa hetkessä koin tähänastisen elämäni suurimman menetykseni, isäni äkillisen itsemurhan tapahtuessa. Oikeastaan tuo menetys oli itselleni ehkä se karmaisevin, mutta toisaalta kaikkia menetyksiäni pohtien, eniten positiivista kasvua elämääni tuonut. Opinhan tuosta ensimmäistä kertaa elämämässäni kohtaamaan tunteitani pakenematta. Reilu vuosi myöhemmin, parhaan ystäväni juotua tuolloin itsensä hengiltä, minulla oli jo jonkinlainen keino kohdata tuosta äkillisestä menetyksestä aiheutunut kipu. Ei silti, toisen ihmisen kuolema on aina kipeää tekevä tapahtuma, eikä siihen koskaan voi millään tavoin oppia suhtautumaan oikein, mutta jo se että tuota tuskaa ei lähde pakenemaan, on mahdollisuus siihen, että tuo tuska ajanmyötä helpottaa.

Mitä luopumiseen noin muutoin tulee, niin viimeaikoina olen kokenut ääretöntä tuskaa siitä, että olen joutunut luopumaan unelmastani elättää perheeni, tehden sitä työtä jonka hyvin vahvasti omana kutsumuksenani koen olevan. Tai oikeammin, olen joutunut luopumaan tähän hetkeen siitä suunnitelmasta sekä aikataulusta, jonka itselleni tämän kyseisen asian tiimoilta tiedostamattani olin laatinut. Loppuelämähän minulla on aikaa tuo unelma elää todeksi, eikä sitä minulta tässä hetkessä kukaan ole ottamassa pois, vaikka juuri tässä hetkessä en tuota kykenekkään tänä päivänä todeksi elämään. Vaatii vain sen että kykenen hyväksymään tähän hetkeen vallitsevat olosuhteet ja parhaan kykyni mukaan mukautumaan niihin, jotta luopumisentuska ei ala nousta esteeksi tuon unelmani toteen elämisen estämiseen. Juuri tänään voin tehdä joitain pieniä asioita sen eteen, että jossain vaiheessa kun aika on kypsä, saan elää ja hengittää tuota kauan kaivannutta unelmaani lopulta todeksi.

Hyväksyminen lieneekin se tärkein asia, jonka kautta minä olen jokaisesta luopumisestani ylipääsemään. Sillä niin kauan kun en jotakin menetystä kykene hyväksymään, niin kauan tuo luopuminen tekee kipeätä. Mutta kyetessäni hyväksymään tapahtuneen todeksi, voin pienin askelin lähteä purkamaan tuosta nousseita tuntemuksia ja tällä tavoin kasvaa taas ihmisenä hieman.

Lopuksi totean vain sen, että kuten edellisessä postauksessani jo kirjoitin, ajatukset, tunteet ja näihin reagoituminen. Siinä monessa kohden se ongelmia elämääni tuova paketti. Jos nimittäin liikaa alan reagoimaan tiettyihin tunteisiini, kykenemättä niitä oikealla tavalla kohtaamaan, aiheuttavat ne minussa turhankin suuriin mittasuhteisiin kasvavia kiputiloja, jotka lopulta saattavat purkautua aivan väärässä paikassa aivan väärien ihmisten niskaan. Asioissa ja tilanteissa, joilla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä alkuperäisen tunteen aiheuttaneen tilanteen kanssa. Tämän vuoksi pyrinkin päivittäin käymään läpi elämässäni erilaisia tunteita aiheuttavia tilanteita, jottei minun tarvitse reagoitua tilanteisiin jotka lopulta eivät omaan elämääni juurikaan edes liity. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä viimeaikoina tapetilla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Kuinkahan moni kyseiseen asiaan voimakkaasti reagoiva ihminen reagoituukin asiaa, jostakin aivan muusta asiasta nousevan tunnetilan saattelemana. Kun minä esimerkiksi olen kohdannut silmästä silmään omia pelkojani jo vuosien ajan, en koe minkäänlaista tarvetta alkaa reagoida asiaan, jolla ei loppupeleissä taida kovinkaan suurta osaa olla suhteessa omaan elämääni. Olen matkallani oppinut nimittäin suvaitsevaisuudesta sen, että siinä kohden kun koen tarvetta alkaa voimakkaasti hyökätä jotakin ihmistä, tai ihmisryhmää vastaan, on tuolla lähes poikkeuksetta taustalla pelko jostakin sellaisesta mitä omassa elämässäni en vielä ole uskaltanut kohdata.


Tunteet. Ajatukset.

Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.
Metsä. Paikka jossa löydän sisälleni rauhan.

Minun elämäni käsikirjoituksessa tunteet ovat näytelleet todella suurta roolia. Toinen pääosan esittäjä on ollut ajatukset. Tässä näytelmässä olennaisinta tähän päivään asti on ollut näiden kahden päätähden vaikutus minuun ja elämääni.

Olen tietoisesti etsinyt elämässäni paikkoja, joissa voisin edes hetkeksi aikaa rauhoittua. Käyn sisälläni suunnattomilla kierroksilla, samalla kokien totaalista uupumusta. Tilaa jossa ei jaksaisi tehdä yhtikäs mitään, Löytäessäni hetkeksi aikaa itselleni rauhoittavan olotilan, huomaan miettiväni sitä kuinka elämäni on kulkenut taas kerran siihen pisteeseen, jossa minun on todettava tilanne ja myönnettävä epäonnistuneeni. Nyt ongelmana vain on taas kerran tästä kaikesta nousevat tunteet sekä erilaiset itseäni mitätöivät tai syyllistävät ajatukset. Periaatteessa juuri ne samat jotka ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa minulle elämässäni. Olipa elämäntilanteeni millainen tahansa, päänsisäinen maailmani saa minut sekoittamaan pelikorttini siten että päädyn aina samaan tuttuun ja turvalliseen kaaostilaan, josta poispääseminen vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä sekä voimavaroja uudelleenrakennuksen toteuttamiseksi.

Kiitos aikaisemmin tapahtuneen rakennusprojektini, osaan nyt jo pohtia asioita hieman rakentavammin, ampumatta itseäni heti ensimmäisellä ajatuksellani. Yritän taas kerran miettiä kaiken tarkoitusta, silti ymmärtäen senkin olevan vain taas yksi järkeni tuottama kaavio jolla koitan saada jotain järkeä tähän kaikkeen.

Silti olen äärimmäisen kiitollinen monesta asiasta elämässäni. Hetkittäin peläten sitä etten kuitenkaan osaa arvostaa kaikkea tarpeeksi, samalla miettien sitä kuinka paljon minulla on loppuen lopuksi vielä mahdollisuus menettää.

Tänään liikkuessani totuttuun tapaani luonnossa, kuunnellen sen hiljaisuutta huomasin miettiväni sitä, kuinka äärettömän paljon läpi elämäni olen antanut valtaa omille ajatuksilleni ja tunteille, ollen hetkittäin totaalisesti niiden vietävänä. Miksi? Koska olen luullut olevani yhtä kuin ajatukseni, tunteeni. En ole. Ne ovat osa minua.

Nyt huomaan tietoisesti yrittäväni elää tässä hetkessä, vain leväten. Miettimättä, pohtimatta, analysoimatta. Vain ollen. Leväten. Keräten voimia.

Ajatuksia tulee ja menee. Ei minun tarvitse enää jokaiseen lähteä reagoimaan. Olen juossut niiden vietävänä jo ihan liiaksi asti. Tunteita tulee ja menee. Eikä sekään haittaa. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos alan liiaksi reagoida omiin tunteisiini. Luoja tietää minun tunteeni olevan niin hyvässä kuin pahassakin äärimmäisen voimakkaita. Ei siis ihme että hetkittäin olen ollut totaalisen sekaisin niiden pyörityksessä. Nyt miettien taas kerran saan hieman järkeä entiseen järjettömään päihteiden käyttööni, aivan kuten kaikkeen muuhunkin riippuvaisuuskäyttäytymiseeni. Tunteet. Ajatukset. Siinä kaiken alku ja loppu.

Raitistuttuani löysin uudenlaisen tavan ajatella itsestäni, riippuvuuksistani. Samalla jäsentäen itseäni siinä määrin että tunteet eivät olleet enää yhtä suurta synkkää mössöä, vaan suru tuli suruna. Ikävä ikävänä. Ilo ilona jne. Kaikesta tästä rakentui hitaasti elämäntapa, johon ei kuulu pään sekoittaminen, saati sitä seurannut itsetuhoisuus.

Tätä kirjoittaessani taas muutama palanen pelissäni saa asettua paikoilleen. Aivan. Ajatuksieni ja tunteideni riepottelussa päihteet ovat olleet oiva keino hiljentää molemmat. Siihen nähden koen olevani äärimmäisen kiitollinen juuri nyt siitä ettei minun enää tarvi itseäni hiljentää. Sen sijaan kykenen hyväksymään itsessäni tähän hetkeen sen, että pääni tuottaa lähes taukoamattaan ajatuksia sekä tunteita, joihin jokaiseen aikaisemmin reagoituen, saatoin elämäni totaaliseen kaaostilaan. Toisaalta huomaan myös saavuttavani armollisuutta itseäni kohtaan kuluneen parin vuoden periodilla. En voi ruoskia itseäni siitä, että olen tässä hetkessä tilanteessa, jossa vasta nyt ymmärrän kaiken kaoottisuuden johtuvan omasta ajatusmaailmastani sekä tunteideni kirjosta. Opettelen hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Taas kokolailla paljon itsestäni oppineena. Olen ihminen, joka tuntee suuresti. Ihminen joka ajattelee taukoamattaan. Toisaalta aikaisemmin ajattelin olevani puhtaasti addikti, joka ei voi koskaan luonteelleen mitään. Juuri nyt ymmärrän että olen paljon muutakin kuin addikti. Niin äärettömän paljon enemmän. Olen ihminen joka tuntee ja aistii asioita todella vahvasti, eikä se välttämättä ole ollenkaan niin paha asia kuin aikaisemmin olen kuvitellut sen olevan.

Loppupäätelmänä siis todettakoon se, että elämänpolkuni muuttuu huomattavan paljon helpommaksi kulkea, kyetessäni hyväksymään sen, että minun kuuluukin olla juuri nyt tässä, Tällaisenaan.