Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset maaliskuulta 2014.

Tavoittelematta saavutettua

Suorin tie perille, ei ole mutkaton.
Suorin tie perille, ei ole mutkaton.

Olen pohdiskellut viime päivät sitä, miksi ihmeessä ihminen joka on totaalisesta tuhosta, paniikinsekaisesta pelosta ja itsetuhoisesta elämästä rakentanut tasapainoisen ja hyvältä tuntuvan elämän, yrittää silti yhä löytää elämässään jotakin sellaista minkä kautta kokisi kaiken olevan hyvin.

Tänään minulla oli tähän liittyen varsin mielenkiintoinen aamupäivä. Huomasin nimittäin yhtäkkiä ajattelevani sitä, miksi tavoitella jotakin sellaista, jonka on jo saavuttanut, lakatessaan tavoittelemasta sitä. Nimittäin sisäinen rauha. MInulla on se. Kokoajan mukanani. Tuo rauha ei sinällään ole tunne, vaan pikemminkin varmuus siitä, että olivatpa olosuhteet ympärilläni millaiset tahansa, elämä kantaa ja on hyvin.

Nyt tätä kirjoittaessani mietinkin hieman huvittuneena taas tätä addiktoitumistani erilaisiin asioihin. Tämän päivän löytönä retkelläni on nimittäin ollut tietoisuus siitä, että olen elämässäni perillä, juuri siinä mihin aina olen luulotellut päätyväni vasta kuoleman korjatessa. Tuntuu hassulle todeta elävänsä todeksi tässä hetkessä tietoisuutta siitä, että elää siellä mihin on luullut luotu kuolemaan.

Tätä on käsittämättömän vaikea pukea sanoiksi, jotta sen ymmärtäisi ja samalla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että sen hyväksyisi, mutta voi pojat että sen kokiessaan ymmärtää ja hyväksyy kaiken niin menneessä kuin tulevassakin. Olipa se mitä tahansa, kaikki on hyvin. Tässä ja nyt. Aina.

Olen siis perillä tietoisuudesta siitä, että elämäni on jo tässä hetkessä siinä, mihin sen on määrä koskaan tulla. Silti tässä istuesani päässäni sinkoilee ajatuksia sinne tänne ja tuonne, mutta aikaisemmasta poiketen, hyväksyn niiden olevan ajatuksia, joita tulee ja menee koko ajan. Ei minun tarvitse niihin reagoida. Olen sisimmässäni kuitenkin saavuttanut tietoisuuden siitä, että olen ihminen jolla pää jauhaa jatkuvasti, hiljentyäkseen hetkeksi toteamaan kaiken olevan hyvin.

Nyt totean kaiken olevan hyvin. Istun hiljaisuudessa, jossa ei yksinkertaisesti kuulu mitään. Kuvannee hyvin pitkälti läsnäoloani tässä hetkessä. Olen. Elän. Hengitän. Nautin. Tavoittelematta saavuttaen.


Kiitollisuuden merkitys elämässäni.  1

Kuin keväinen aurinko, kiitollisuus tuo elämääni valonsäteitä, joita kasvussani tarvitsen.
Kuin keväinen aurinko, kiitollisuus tuo elämääni valonsäteitä, joita kasvussani tarvitsen.

Olen ollut taas pari päivää reissussa, samalla saaden mahdollisuuden pohtia elämääni hieman etäämmältä. Tässä hetkessä ymmärrän, että aina löytäessäni elämästäni kiitollisuuden, voin hyvin, sisälläni ollessa rauhan ja perustavaa laatua olevan luottamuksen elämään.

Mikä kadottaa tuon kokolailla hyvää tekevän voiman elämästäni hetkittäin. Tänään ymmärrän sen olevan sen, että alan vaatia elämältäni jotakin sellaista, jota koen tarvitsevani. Sen sijaan, eläessäni elämää, ollen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin, saan kokea kiitollisuutta ja rauhaa, jonka varassa elämä kantaa, olosuhteista huolimatta. Kaiken avain on siis hyväksyminen. Kyky hyväksyä asiat sekä olosuhteet sellaisenaan, tässä hetkessä. Jos koen elämästäni jollain tavoin jotakin puuttuvan, voin tyytymättömyyden sijasta joko ponnistella eteenpäin, pyrkien saavuttamaan tuon tavoittelemani asian, oman osuutenni asioissa tehden, tai sitten voin aivan yhtälailla todeta, elämäni olevan jo nyt kaikinpuolin kunnossa. Jälkimmäinen vaihtoehto on siinä mielessä itselleni parempi, että se vapauttaa minut oikeasti olemaan läsnä tässä hetkessä, ilman minkäänlaisia ponnisteluita mihinkään suuntaan.

Koen viimeaikoina ponnistelleeni, yrittäneeni, taistelleeni ja painineeni elämäni kanssa siinä määrin, että koen taas jollain tapaa tulleeni tietynlaiseen tienristeykseen, jossa seisoessani sisältäni nousee yksi kysymys. Haluanko kääntyä oikealle, jatkaen matkaani tavoitellen asioita, joita koen vielä elämässäni haluavani saavuttaa. Käännynkö vasemmalle, jatkaen matkaani hieman rennommin, ehkäpä jopa välillä vihellellen, askeltaen eteenpäin, luottaen saavani kaiken sen mitä ikinä elämältä kaipaan, pelkän oman osuuteni tehden vai olisiko kenties aika vain pysähtyä tähän. Katsella ympärillensä, aistien kauniita näkymiä, joita jokapuolella ympärilläni avautuu.

Tätä pohtiessani huomaan vanhan ajatusmallin kumpuavan esiin ensimmäisenä. Haluan heti, nyt, lähteä ei pelkästään taivaltamaan oikealle, vaan itseasiassa juosta niin lujaa kuin pääsen, tavoitellen rahaa, valtaa, maallista hyvää, kuitenkin jo samassa hetkessä ymmärtäväni sen, että kaikki tuo on aivan toisarvoista nykyhetken elämässäni. Sen vuoksi en säntääkkään pääkolmantena jalkana eteenpäin, vaan käännyn aluksi vasemmalle, ottaen muutamia askeleita tiellä, jonka tiedän tuovan minulle rauhalliseen, omaan tahtiinsa kaiken sen mitä ikinä elämässäni tarvitsen.

Ottaessani muutamia askeleita verkkaiseen tahtiin, mietin samalla sitä, etten kuitenkaan halua askeltaa tässä hetkessä tälläkään tiellä, sillä jokin sisälläni kehoittaa minua palaamaan takaisin. Aivan kuten ääni sisälläni sanoisi: "Pysähdy. Ei sinulla ole kiire mihinkään. Voit aivan hyvin pysyä aloillasi, ollen kiirehtimättä suuntaan tai toiseen. Nauttien aistia maisemista. Sillä sinä sisälläsi jo tiedät, mitä tietä sinun on kuljettava, joten miksi kiirehtiä sinnekkään." Niinpä sisäisen ääneni kehoittamana palaan takaisin tuohon mainitsemaani tienhaaraan. Ymmärtäen vasta tässä sen, kuinka olen koko elämäni säntäillyt kiirehtien johonkin, ymmärtämättä yhtään edes mihin olen menossa. Säntäillyt vain sisäisen kaaokseni ajamana ympäriinsä, samalla aiheuttaen ympärilläni mitä erilaisimpaa kaaosta. Tässä hetkessä, seistessäni tuossa risteyksessä ymmärrän ehkä ensikerran elämässäni katsella oikeasti ympärilleni, ihmetellen kaikkea sitä kaunista mitä silmieni edessä avautuu. Tämä, juuri tämä on sitä, mitä tässä hetkessä kaipaan ja halajan. Aikaisempi kieroonkasvanut ajatusmaailmani ajoi minua kokoajan etsimään jotakin, minkä vasta nyt ymmärrän tuossa armottomassa säntäilyssäni samalla kadottaneeni yhä kauemmas. Läsnäolo tässä hetkessä, se on se mitä minä olen koko ikäni etsinyt, kuvitellen sen kätkeytyvän johonkin maalliseen hyvään, vaikka itseasiassa taas kerran huomaan sen olevan itsessäni sisällä. Ymmärrys siitä, etten tarvitse elämässä yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tarvitsen, juuri tässä hetkessä.

Elämä on siinä vekkulia, kun siitä hieman astuu ulos, että huomaa ympärillään kaikkien säntäilevän samalla tavoin päättömästi, äärettömän kiireen ajamana edestakaisin, tavoittelemassa sitä jotakin, mikä itseasiassa onkin kokoajan läsnä tässä, kun vain itse olen läsnä itselleni. Surulliseksi minut tekee tässä hetkessä se, kuinka suureen arvoon ihmiset laittavat elämässään kaiken tuon saman maallisen hyvän, minkä perässä minä olen koko elämäni juossut. Jos ihmisiä opittaisiin kohtaamaan aidosti läsnäollen, voisi hyvin pian käydä niin, että ihmisten tarve tavoitella armottomasti jotakin, jos ei nyt katoaisikaan kokonaan, niin vähenisi ainakin hyvin radikaalisti, sen verran tärkeää aito läsnäolo ja kohtaaminen meille ihmisille loppupeleissä on, vaikka emme sitä kaikessa kiireessämme itsellemme välttämättä haluakaan heti myöntää.

Olen kiitollinen tässä hetkessä kaikesta siitä paskasta, mitä elämässäni olen saanut/joutunut kohtaamaan. Tuo kaikki on nimittäin väsyttänyt minut siinämäärin, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni valmis pysähtymään. Oikeasti pysymään aloillani, katsellen ympärilleni, aistimaan elämää ja sen ihmeellisyyttä. Olen kiitollinen elämästäni, elämälle. Tänään. Tässä. nyt.

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik' tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään.

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain


Toivo, toiveekkuus, usko.

Tulenliekki rauhoittaa
Tulenliekki rauhoittaa

Kuten varmasti aikaisemmasta postauksestani voitiin päätellä, olen käynyt viimeaikoina melkoisen sisäisen taistelun, tullakseni tähän hetkeen, jossa kaikki vaikuttaa yhtä sekaiselta, mutta toisaalta äärettömän selkeältä. Selkeyttä asioihin lähinnä on tuonut se, että olen puhunut ja kirjoittanut asioista, jäsentäen ne itselleni realistisempaan muotoon. Ei elämä tähän(kään) lopu, päinvastoin alkaa taas kerran uudelleen.

Tuska on minulle tarpeellinen momentti. Se osoittaa minun harhautuneen omavoimaiseen taisteluun elämää vastaan, vaatimaan elämältä jotakin sellaista, mitä kuvittelen tarvitsevani, mutta joka samantien saavutettuna, menettää kokonaan merkityksensä.

Tämä sama on toistunut elämässäni useita kertoja. Loputtoman useita. Yleensä näin käy, kun luulottelen olevani jollain tavoin onnellisempi, saadessani jotakin sellaista mitä minulla ei vielä ole. Luojan kiitos, olen antautunut elämässäni sellaiselle tielle, jossa tuska on tuttu vieras, silloin kun eksyn tuolta tieltä hapuilemaan jotakin sellaista jota ilman en luule voivani elää.

No tässä hetkessä äärimmäisen hyvää on parikin asiaa. Ensiksikin se, että aikaisemmassa postauksessani kuvastunut suunnaton pelko on pois. Johtunee hyvin pitkälti siitä syystä, että olen puhunut asioista, saaden näin kutistettua mielikuvitukseni luomat pelot, samalla realismin vallatessa alaa. Olen lisäksi selvitellyt asioita, ottaen niistä kaiken selon, mitä tähän hetkeen niistä olen saanut. Positiivista tässä kaikessa on se, että vaikka itse hyvin suurella todennäköisyydellä tulen taas kerran maksaneeksi suhteettoman kovan hinnan yrittäjäkokeilustani, tällä kertaa tuosta kokeilusta ei joudu maksamaan minun lisäkseni kukaan toinen. Saamme pitää kotimme. Lisäksi saan mahdollisuuden kerrankin elämässäni ottaa vastuun omista vääristä valinnoistani, kantaen seuraukset yksin, ilman että olisin niitä kenenkään toisen harteille kaatamassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Toisaalta tämä viimeaikojen taistelu on palauttanut minut olennaisten asioiden ääreen. Tänään kävimme lasten kanssa retkellä, paistamassa nuotiolla makkaraa ja todella hauskaa oli. Ymmärsin tuolla retkellä sen, että minun tulee taas kerran palata siihen omaan pienuuteeni, oman sisäisenlapseni äärelle, löytääkseni totuuden omasta itsestäni. Tuo totuus kun ei löydy mistään tämän maailman tarjoilemista houkutuksista, päinvastoin, noihin houkutuksiin tuppaa hukkumaan koko ihmisyys, inhimillisyys.

Tänään olen kuitenkin äärettömän toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Tuo toivo onkin tässä hetkessä se tärkein asia minulle, sillä sen löytymisen myötä heräävät myös tuikitärkeät tuntemukset, kuten kiitollisuus ja usko elämään. Näiden tuntemusten kanssa taaplatessa elämäni ei voi olla muuta kuin hyvin. Näin tänään, tässä hetkessä vahvasti uskon.

Asioilla on taipumus järjestyä.


Selviän. Tästäkin. Vahvistuen.  4

Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.

Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.

Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.

Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.

Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.

Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän.

Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.

Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.

Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.

Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.

Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä.
Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.

No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen.

Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.

"Ei auta itku markkinoilla" -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.

Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.

Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää.

Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.

I will survive!!