Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2014.

Vihasta vapauteen  5

Karussakin maastossa rakkaus versoo, synnyttäen uutta.
Karussakin maastossa rakkaus versoo, synnyttäen uutta.

Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.

Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.

Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.

Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.

No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.

Tässä siis kirjeeni:

VITUN KUSIPÄÄLLE!

Etkö sinä saatanan kusipää ymmärrä, ettet voi elää läpi elämäsi uhrina, jota joskus on kohdeltu kaltoin tai jota joskus joku on satuttanut.

Eläessäsi uhrina, riisut itseltäsi pois vastuun omista valinnoistasi ja niiden seurauksista.
Mitä pidemmälle elämä kuluu sitä enemmän tuolla roolillasi satutat ja vahingoitat itseäsi ja niitä ihmisiä, jotka sinua rakastavat.

Nosta siis vihdoin se puolikalju pääsi sieltä syvältä perseestäsi ja ala tekemään ratkaisuja, joiden vastuun olet valmis kantamaan.

Vitut sinua elämä tai ihmiset ole kaltoin kohdelleet. Itse olet väärillä valinnoillasi ajanut itsesi tilaan, jossa vallitseva tunne on epätoivo. Uhriutumiseesi tuo tunne sopii vallan hyvin, ehkä liiankin hyvin, mutta itsesäälissä piehtaroidessasi sopisi muistaa myös se, että elämä on suonut ympärillesi ihmisiä, jotka näkevät tuon roolisi alle, rakastaen sitä aitoa, pientä, avutonta ja heikkoa poikaa, jota joo, joku joskus on saattanut satuttaa pahasti mutta jonka toisaalta tulisi jo herätä aikuisuuteen, siis siihen todellisuuteen että kohta on neljäkymmentä ja viiden lapsen isä.

Et voi syyttää muita, jos ympärilläsi olevilla ihmisillä on paha olla. Sinä omalla sairaalla itsekeskeisyydelläsi sen aiheutat. On siis turha itkeä, jos pian huomaat taas olevasi yksin, jos omalla käyttäytymiselläsi ihmiset ympäriltäsi karkoitat.

Vitut sinä mikään vertavuotava diakoni ole. Itsekeskeinen paska sinä olet. Yrität epätoivon vimmalla osoittaa muille olevasi niin vitun hyvä ihminen, avulias ja kiltti. Paha sinä olet. Äärimmäinen pahuus sinussa on, kuin odottaen että päästät sen valloilleen.

Puhut ja kirjoitat kauniisti rakkaudesta. Samalla itsesäälissä katkerana kiroten muita ihmisiä ja heidän hvyää elämäänsä.

Painu vittuun niine aforismeinesi. Kirjoita niitä taas vasta sitten kun niille oikeasti on jotakin todellista kaikupohjaa sisimmässäsi.

Keskitä sama energiamäärä jonka kulutat noiden fraasien viljelyyn, siihen että alat kantaa vastuun elämästäsi ja perheestäsi, koska muutoin tulet pian huomaamaan ettei sinulla ole heitä, vaan taas kerran olet totaalisen yksin.

Olisiko siis vihdoin aika riisua tuo pellenpuku päältäsi ja alkaa kantaa vastuu elämästäsi.
Aina löytyy joku joka tulee ja pelastaa sinut, mutta muista se että pelastukseen liittyy myös vastuu siitä, ettei siirrä omaa sairauttaan tahallisesti eteenpäin.

Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.

Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.

Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.

Kuulemisiin..


Minun elämäni tarina: Lapsuus ja koulukiusaaminen

Sain erään koulutuksen yhteydessä asiakseni kirjoittaa eräällä tavoin päivitetyn version elämäntarinastani ja nyt tässä ajattelin sen tehdä. Mielenkiinnolla odotan itsekin, kuinka paljon erilainen tarinani on, kuin mitä se on kun sen ensikerran kirjoitin jo kohta 6 vuotta sitten aloittaessani ensimmäisen blogini kirjoittamisen. Nyt miettien tiedän tästä tarinasta tulevan sen verran pitkän, että päätin jakaa sen useampaan osaan ja tämä ensimmäinen pätkä käsittelee lähinnä lapsuuttani ja siihen liittynyttä koulukiusaamista.

Nyt mietittynä, sain elää monen mittapuun mukaan, vähintääkin kohtuullisen tasapainoista lapsuutta. Synnyin ihan tavalliseen Suomalaiseen perheeseen, jossa alkoholi sinällään lapsuudessani ei hirveän suurta osaa näytellyt, vaikka se säännöllisin väliajoin kuvassa esiintyikin. Pohtiessani nyt lapsuuttani, peilaten sitä lähinnä siihen, millainen kasvuympäristö omilla lapsillani on, voin sanoa saaneeni kasvaa lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Muistellessani lapsuuttani, koen, että minulla oli kuitenkin vanhemmat, joiden puoleen sain kääntyä, jos jotakin murhetta mielenipäällä oli. Se miksi en kuitenkaan sitä juuri tehnyt, johtunee lähinnä siitä, että koin omilla vanhemmillani olleen omassa elämässään jo tarpeeksi haasteita, että omilla "pienillä" murheillani heitä olisin sen enempää rasittanut. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että ehkä olisi monessa kohden pitänyt, mutta kuitenkin uskon siihen, että meidän ihmisten elämä on ainakin jollain tavoin käsikirjoitettu, joten minun elämäni tällä hetkellä on lie mennyt juuri sen oman käsikirjoituksen mukaisesti, sillä muutoihan en tässä tätä nyt kirjoittaisi. Olen loppupeleissä paljosta kiitollinen vanhemmilleni, eikä minun elämänpolkuni varrella olleet kuopat ole juurikaan sidoksissa siihen, millaiset vanhemmat tai kasvatus minulla oli, vaan pikemminkin siihen, millaisia valintoja omalla vapaalla tahdollani olen elämässäni päätynyt tekemään.

Oikeastaan nyt mietittynä ainoa asia jonka lapsuudestani toivoisin voivani muuttaa oli koko peruskouluajan kestänyt koulukiusaaminen. Yllättävää kyllä sen arvet näkyvät yhä tänä päivänäkin monin eri tavoin, vaikka kaikki nuo tapahtumat, ne traumaattisimmatkin, olen jo aikoja sitten saanut käsitellyksi ja siten suurimmaksi osaksi jättänyt taakse. Silti on yhä tilanteita, jotka antavat sen tietyn signaalin, joka herättää mnussa sen pienen avuttoman, pelokkaan pojan joka koko kouluaikani olin. Tuo pieni poika ei olisi selvinnyt hengissä yhdeksää vuotta, ellei hänellä olisi ollut jotakin mistä hakea turvaa. Osa tuosta turvasta oli valheellista suojaa, mutta osa sitäkin aidompaa ja tänäkin päivänä kovin suurella osin elämääni turvaa tuovaa luottamusta johonkin. Muistan loputtoman monet kerrat rukoilleeni apua jaksaa tuota jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota koulussa jouduin kokemaan, ja sitä voimaa kyllä tuohon hetkeen annettiinkin, sillä ilman sitä en olisi jaksanut.
Toisaalta kehitin itselleni mitä erikoisempia selviytymiskeinoja, joista tässä hetkessä osaltaan on varmasti muotoutunut minulle sisälle kiinni eräänlainen malli ripustautua asioihin ja erilaisiin rituaaleihin. Olin nimittäin lapsuuteni erilaisten pakonomaisten rituaalien orja. Esimerkiksi pelätessäni mennä kouluun, sain pidettyä itseni rauhallisena, seuratessani koko bussimatkan mitä erilaisimpia maamerkkejä, joita sitten ulkoa opettelin muistamaan. Kertailin näitä tiettyjä tiennimiä, talonnumeroita ja niistä muodostuvia jänniä yhdistelmiä, ettei minun tarvinnut miettiä mitä kauheuksia tänään koulussa joutuisin kohtaamaan.

Selvisin koulusta kunnialla, mutta toisaalta kaikki tuo kiusaaminen ja muu, oli jättänyt minuun niin syvät arvet, että peruskoulusta päästyäni, en osannut ajatella itsestäni juurikaan mitään hyvää ja sen vuoksi en uskonut mahdollisuuksiini pärjätä esimerkiksi lukiossa, vaan päädyin hakeutumaan ammattikouluun, jonka ensimmäisten viikkojen jälkeen jo ymmärsin olleen väärä valinta. Toisaalta tässäkin asiassa lopulta kävi niin, kuin oli tarkoituskin, sillä oikeastaan tuon ammattikoulun ensimmäisen parin vuoden ajalla sain paranneltua peruskoulun aikana saamiani traumoja koulukavereiden suhteen, sillä tuolla ammattikoulussa sain tutustua muutamiin todella mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa yhä vieläkin satunnaisesti yhteyttä pidetään. Eli kaikella tarkoituksensa, kuten useasti todetaan.

Seuraava vaihe elämässäni on jo nuoruuden huumaa, joten jatkan siitä sitten seuraavassa osiossa. :)


Elämää rakkaudessa

Ihmisen löytäessä tien rakkauteen, hän tulee ymmärtääneeksi sen, mitä koko elämänsä ajan on yrittänyt selvittää. Miksi olen syntynyt tänne.

Kun ihminen kuten minä, kokee elämässän erilaisia vastoinkäymisiä, kysymys omasta merkityksestä nousee jatkuvasti esiin yhä voimakkaampana. Näin kävi minullekkin. Mitä enemmän elämä tarjoili vastatuulta, sitä kovemmin minä yritin ymmärtää elämää. Lopulta ajatuen tilaan jossa ei enää yksinkertaisesti jaksanut esittää yhtään ainoata kysymystä, saati järkeistämisestä johtunutta vastaväitettä. Toisinsanoen, tulin halukkaaksi luovuttamaan elämän edessä, hyväksyen sen sellaisenaan ilman minkäänlaista järkeilyä. Tässä kohden todettakoon vain se, että isäni itsemurha, kohta 8 vuotta sitten, niin karmea menetys kuin se minulle olikin, silti se toimi minulle viimeisenä sysäyksenä siihen, että luovun kaikesta järkeistämisestä elämäni suhteen, sillä tuota tapahtumaa en itselleni koskaan kyennyt järkeistämään, en vaikka loppuunasti kyllä yritin.

Tuosta luovuttamisesta alkoi matka, joka on nyt jatkunut parisen vuotta. Matka jonka aikana olen oppinut elämään elämää, vastaanottaen kaiken mitä sillä minulle on tarjolla, ilman jatkuvaa vastaanhangittelua.
Tänään käyskennellessäni pihalla miettien sitä, kuinka elämästäni ei puutu yhtään mitään. Heti järjellä ajateltuna, järkeni alkaa suoltaa ulos senkin seitsemänkymmentä erilaista asiaa, jota tarvitsisin. Totuus on kuitenkin se, että eläessäni rakkaudessa, minulle ei ole tarjolla mitään muuta kuin itselleni parasta kaikessa mahdollisessa elämääni liittyvässä asiassa.

Nyt esimerkiksi kuluneen reilun puolisenvuotta vallalla ollut taloudellinen ahdinko, on asia jonka kanssa olen järkeni ajamana tuskaillut itseni taas kerran hulluuden partaalle jo moneen otteeseen, tullakseni aina samaan pisteeseen. Pisteeseen, jossa järki vaikenee, sydämen alkaessa puhutella minua rakkaudellisesti lohduttaen. Ei sinulta mitään sellaista puutu, mitä ilman et tulisi tässä hetkessä toimeen.

Tälle aamua esimerkiksi ensimmäinen ajatukseni tai paremminkin harras toiveeni oli se, että oi jospa joku kaunis päivä saisin yhteydenoton, jossa minulle tarjottaisiin töitä. Ajattelin tuossa hetkessä olevani kykenemätön elämään ilman työtä. Hetken päästä huomasin huvittuneena miettiväni sitä, että olenhan tässä jo kohta 40 vuotta elänyt ilman varsinaista, säännöllistä toimeentuloa, enemmän tahi vähemmän kituuttaen. Tuon ajatuksen jälkeen huomasin taas päässeeni siihen rakkaudelliseen hyväksymisen tilaan, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille. Tilaan jossa tuolla pihalla käyskennellessäni minun teki mieleni vain heittäytyä pitkälleen maahan, nauttien puhtaasta, raikkaasta ilmasta, kevään tuoksuista ja linnun laulusta. Tuo tila on itselleni se tärkein asia elämässäni, jonka ymmärrän lahjana saaneeni, kun järkeistämisellä ajoin itseni melkein hulluuteen asti kaikkine pelkoineni. Tänään en pelkää. Saadessani elää rakkaudessa, minulta ei puutu mitään, mutta heti eksyttyäni johonkin tuosta turvallisesta tilasta, alan kuvitella tarvitsevani vaikka ja mitä. Tuo sekasortoinen tila nousee yhä tasaisin väliajoin vallitsevaksi ja tuossa kaaoksessa teen mitä käsittämättömämpiä ratkaisuja, ostellen autoja, moottoripyöriä tai jotakin muuta jota tuossa kaaoksessa kuvittelen tarvitsevani. Hetken päästä huomatakseni vain sen, ettei nuo tavarat minulle mitään hyvää sinällään antaneet.

Haluan siis tiiviisti pysytellä tässä turvallisessa rakkauden tilassa, jossa minulta ei puutu mitään. Silti ymmärtäen tässä hetkessä myös sen, että harhautuminen polulta on vain merkki ihmisyydestäni, tarpeestani kokea taas jotakin itselleni korvaamattoman tärkeää kasvuni matkalla. Luojan kiitos, kuten tuossa laulussa sanotaan, voin aina palata tuohon ristin juurelle. Ristin joka minulle symbolisoi puhdasta rakkautta. Rakkautta jossa ei ole sijaa pelolle, järjeistämiselle, saati toisen ihmisen tai itseni tuomitsemiselle. Rakkauteen, joka vapauttaa minut kaikista mahdollisista vaatimuksista itseni suhteen. Siis tilaan, jota koko elämäni yritin itselleni rakentaa mitä ihmeellisimmin keinoin, aina huomatakseni vain päätyväni samaan turvattomaan epätoivon tunteeseen, jossa ainoa ajatus oli epätoivo. Tänään en koe epätoivoa. Tänään koen rauhaa. Rakkaudessa eläen.