Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2014.

Sisäisen turvattomuuden kohtaaminen

Turvattomuus tuo tunteen kuin olisi astumassa suolle, jossa ei tiedä kantaako se vai ei.
Turvattomuus tuo tunteen kuin olisi astumassa suolle, jossa ei tiedä kantaako se vai ei.

Sisäinen turvattomuus kohdallani merkitsee sitä, etten luota elämään enkä siihen että se kantaa, vaan alan itse epätoivon vimmalla yrittää hallita elämää ja sen tapahtumia. Miettiessäni asioita tänään, ihmettelin sitä, miksi yhä palaan aina kuin lähtöpisteeseen, suhteessa itseeni sekä ympäröivään todellisuuteen. Miksi koen tasaisin väliajoin kuin olisin totaalisen hukassa, vaikka pohtiessani matkaani vuosien saatossa, ymmärrän itseäni sekä elämää huomattavan paljon enemmän kuin ennen.

Tänään mietin itseäni ja tätä matkaani siten, että ehkä siinä ei olekaan tarkoitus päästä mihinkään. Ehkä on vain opittava suhtautumaan elämään oikealla tavoin nöyrästi, joka suhteessa päivä kerrallaan. Suhtautuen jokaiseen uuteen päivään uteliaan ennakkoluulottomasti, ilman että esimerkiksi itsensä työstämisestä tulisi aina saada jotakin kuin palkkioksi. Toisaalta mietin sitä, että tämä matka minuuteeni on vaatinut monessa kohden todella armotonta työntekoa, mutta toisaalta nyt miettien onhan se antanut elämääni äärettömän paljon, eikä siinä jos taas tässä hetkessä koen kuin olevani lähtöruudussa silti ole kyse siitä että olisin palannut alkuun, vaan pikemminkin niin, että taas osaan hieman eri tavoin tarkastella elämää ja sitä, millätavoin minun tulisi siihen suhtautua.

Pohdin tänään myös paljon yksinäisyyttä. Toisaalta tuo on minulle tuttu elementti elämässäni, onhan se ollut viime vuosia lukuunottamatta varsin vallalla oleva tunne suhteessa toisiin ihmisiin. Hyvin pitkälti tuosta syystä, huomaan nykyäänkin, aina vaikean tilanteen edessä vetäytyväni totaaliseen yksinäisyyteen, kuin pyrkien siten saamaan yhteyttä syvälle sisimpääni. Toisaalta kaipaan noissa hetkissä toisia ihmisiä, mutta toisaalta jonkun tuohon tilateeseen tullessa koen myös jollain tavoin olevani häiritty. Kovin ristiriitaista kuten sisäinen elämäni tällä hetkellä monin tavoin muutoinkin on. Kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa, haluten samalla olla suuren ihmisjoukon ympäröimänä.

Sisäinen kaaos on toinen asia jota paljon olen miettinyt. Lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka monin eritavoin olen tuota kaaosta pyrkinyt hallitsemaan. Ymmärtäen oikeasti vasta nyt etteihän tuossakaan tilassa minulle mitään pahaa ole. Se on vain yksi tunnetila, jonka olemassaolo minun pitää opetella hyväksymään, ilman että sitä tarvitsisi heti olla sysäämässä pois, tai analysoida atomeiksi. Ehkä suurin oivallukseni tänään onkin se, että minun tulee hyväksyä elämä tässä ja nyt, tällaisenaan. Ilman mitään lisäämistä tai poisottamista. Tällaisenaan.

Tiedostan tehneeni pitkän matkan, johon kuuluu paljon hyvää, mutta myös paljon ääretöntä tuskaa. Parasta juuri nyt tuossa kaikessa on kuitenkin se, että tajusin juuri tänään sen, ettei minun tarvitse olla pettynyt itseeni, jos hetkittäin koen olevani totaalisen hukassa, sillä sehän on vain signaali siihen, että matka jatkuu. Oikeasti kun elämä on matka, joka jatkuu niin kauan kuin elinpäiviä annetaan. Miksi siis kuvittelisin että voin elää sitä vasta kun olen totaalisen sinut joka asian kanssa suhteessa itseeni ja kaikkeen. Koko ajanhan minä tätä elämäksi kutsuttua matkaani kuitenkin päivän matkan kerrallaan tassuttelen.

Loppupäätelmänä ehkä se, että minun on vain opeteltava taas hellittämään, luottaen elämään ja siihen että se kantaa, vaikka hetkittäin kokisinkin monintavoin olemiseni epävarmaksi. Sillä tuskin koskaan ihmisen elämässä voi olla sellaista tilaa, jossa ei koskaan kokisi jonkinlaista epävarmuutta asioissa. Minun kohdallani vain kyse on siitä, että edelleen vaadin itseltäni täysin käsittämättömiä joka asiassa, niin tässä itsetuntemuksessa sekä luottamuksessa suhteessa elämään. Tärkeintä kuitenkin kohdallani lienee ymmärtää se, että riittänee kun ylipäänsä edes jonkinverran elämään uskallan luottaa.


Rakkaudesta turva murtaa omat suojamuurinsa

Valheellisen turvan tunnistaa vasta kohtaamalla oman turvattomuutensa
Valheellisen turvan tunnistaa vasta kohtaamalla oman turvattomuutensa

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka lähes koko elämäni olen piiloutunut elämältä erilaisten turvarakennelmien taakse, jossa luulottelin olevani turvassa. Huvittavaa kyllä, mitä enemmän elämältä suojauduin, sitä suuremmaksi omat pelkoni kasvoivat.

Olen jo pienestä pitäen oppinut suojautumaan elämän kovuudelta. Yritin totaaliseen uupumukseen asti olla kiltti, ettei kenelläkään olisi minusta mitään pahaa sanottavaa. Toisaalta toinen varsikin lapsuudessani kovasti käytössä ollut suojamekanismini oli rakentaa erilaisia rituaalimaisia tapoja tehdä aina kaikki asiat samalla tavoin ja luulotella siten kykeneväni hallitsemaan elämää ja sen kaoottisuutta.

Mitä kaoottisemmaksi sisäinen elämäni meni, sitä enemmän näitä turvarakenteita pystyttelin. Seuraavana olikin vuorossa pyrkiminen aina ja kaikessa täydellisyyteen. Kun en ikinä epäonnistuisi missään, kenelläkään ei taas olisi minusta mitään negatiivista sanottavaa.

Lopulta kun yritin, päätyen aina samaan mitättömyyden tunteeseen, en enää jaksanutkaan yrittää vaan aloitin loputtoman pakenemisen riippuvuuksiin. Luulotellen että kykenisin esimerkiksi päihteillä hallitsemaan omia tunteitani siten, ettei kukaan koskaan onnistuisi enää satuttamaan minua. Hassua sinällään mitä enemmän päihteitä käytin, sitä epävarmemmaksi sisimmässäni oloni tunsin ja sitä kovempi minun oli ulkokuoreltani olla. Mitä kovempi ulkokuori, sitä vaikeampi kenenkään oli minua aidosti lähestyä. Lopultahan kävikin niin, että löysin itseni totaalisesta yksinäisyydestä. Tilasta johon ei mahtunut mitäään muuta kuin totaalinen toivottomuus sekä suunnaton pelko.

Niin hullulta kuin tuo tuntuukin, olen tässä hetkessä kiitollinen elämälle siitä, että se opasti minut vaikeuksien kautta tähän päivään, sillä vasta täsäs hetkessä olen alkanut sisäistää sen, että ilman tuota totaalisen toivottomuuden tilaa, en koskaan olisi suostunut kuolemaan suhteessa noihin loputtoman moniin rooleihini, enkä sen vuoksi olisi koskaan tullut tietämään mitä aito, oikea elämä todellisuudessaan on.
Minun siis monella tavoin oli kuoltava, voidakseni elää.

Jännä sinällän kaikessa on se, että tiedostan tässä hetkessä omalla kohdallani sen, että olisin aidosti ollut valmis ennemmin oikeasti kuolemaan, kuin kohtaamaan muutoksen aiheuttaman pelon ja epävarmuuden. Luojalle kiitos, hän ei sallinut minun kuolla, vaan pakotti minut kohtaamaan oman itseni.

Tässä hetkessä, jo jonkin aikaa matkaa minuuteeni tehneenä, osaan eritellä itsestäni melkoisen liudan erilaisia suojarakennelmia, joiden alle pilouduin. Milloin olin äärimmäisen kiltti. Ollen toisena ääripäänä todella paha ihminen. Toisaalla pakenin täydellisyyden tavoitteluun, päätyen totaalisen välinpitämättömäksi. Ostin tavaroita, paetakseni todellisuutta. Kohdatakseni henkilökohtaisen konkurssin kautta taas hieman lisää itseäni. On ollut päihteet, lääkkeet, uhkapelit, seksi, opiskelu, vapaaehtoistyö, yrittäjyys jne. jne. muutamia riippuvuuksia mainitakseni. Olen esimerkiksi opiskellut tai ylipäänsä lukenut äärettömän paljon, oppiakseni muka kaikesta kaiken ja tällä tavoin asettanut itseni ihmisten yläpuolelle, ehkäistäkseni kaikenlaisen arvostelun. Lisäksi olen rakentanut omasta elämästäni eräänlaisen laatikon, jonka sisässä olen sitten pientä sievää, mutta niin äärettömän ahdistavaa elämääni erilaisten rutiinien alla elellyt. Eli onhan noita pakoreittejä riittänyt, joten ei ihmekkään että niitä esiintyy yhä edelleen. Aina kun tuntuu että elämä tarjoilee vastoinkäymisiä, minun ensimmäinen toiminta-ajatukseni liittyy johonkin noista edellä mainitsemistani suojamuureista, kunnes saan itseni siitä kiinni ja tietoisesti kieltäydyn pakenemasta elämää.

Mikä tässä kaikessa sitten loppupeleissä on ollut se, mikä tekee tästä kaikesta vaivan arvoista? Rakkaus.
Ilman tuota seikkailuani en olisi koskaan tullut löytäneeksi rakkautta elämääni. Rakkaus on minulle asia, jonka kautta tiedän eläväni nyt, aina ja iankaikkisesti, ilman että minun tarvitsee ponnistella tai pinnistellä yhtään mitään. Ilman rakkautta en myöskään olisi koskaan kyennyt luopumaan ennakkoluuloistani suhteessa toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Minä nimittäin äärimmäisessä vääränlaisessa ylpeydessäni sekä pelossani ajattelin etten enää ikinä luota kehenkään, sillä aina tulen petetyksi. Toisaalta samasta syystä selittelin itselleni myös sen, miksen halua hukata ajatustakaan Jumalan olemassaolon pohtimisen suuntaan. Onneksi elämä valitsi puolestani toisin. Isäni kuolema oli yksi nyt mietittynä ravistelevin kokemus, joka pisti elämäni niin totaalisen sekaisin, etten enää kyennyt pakenemaan mihinkään. Toisaalta tuo tapahtuma sai minut konkreettisesti polvilleen pyytämään apua jostakin, johon en tuolloin edes kyennyt uskomaan.
Askel kerrallaan hapuillen olen päässyt tähän päivään, ymmärtääkseni sen että oppimalla rakastamaan itseäni, kohdellen itseäni kunnioittaen, opin samalla rakastamaan toisia ihmisiä aivan samalla tavoin ja tästä seurauksena se, ettei minun enää tarvitse pelätä jatkuvasti tullakseni kenenkään taholta petetyksi.

Kun pelko käy ylitsepääsemättömän suureksi, silloin rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Tällä itselleni tärkeällä lauseella päätän tämän postaukseni todeten sen, että elämää ei tarvitse paeta. Siitä voi myös nauttia.


Omien ajatustensa vaivaama

Sisäisen elämän seesteisyyttä etsimässä
Sisäisen elämän seesteisyyttä etsimässä

Kuten aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, olen alkanut viettää joka päivä hieman aikaa luonnon rauhassa, puhtaasti hiljaisuutta kuunnellen.

Yhtenä aamuna löysin aivan ihanan pienen lammen, jonka rannassa oli kanto, jonka päälle istahdin kuuntelemaan hiljaisuutta. Siinä istuessani totesin, että minun sisäisen rauhani pahin häiriötekijä olen minä itse sekä omat ajatukseni. Huvittuneena mietin sitä, miksi minulla on koko ajan kiire johonkin, kun samalla pysähtyessäni istumaan luonnonhelmaan, totaaliseen hiljaisuuteen sisälleni virtaa olo, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille minkään asian suhteen. Huvittavan tuosta tilanteesta teki se, että päästessäni takaisin kotiin, minulla ei ollut enää tietoakaan tyyneydestä saati pysähtyneisyydestä, vaan päässä sinkoili edestakas ajatuksia siitä mitä tänäänkin pitäisi ehtiä tekemään.

Nyt tätä kirjoittaessani mietin lähinnä sitä, miksi minun tarvitsee antaa noille ajatuksilleni valta, kun jo jonkin aikaa sitten olen todennut sen, että ihmisen aivot vain tuottaa kokoajan jotakin ajatusta ajatuksen perään. Niiden oikeasti voi antaa tulla ja mennä, ilman että niistä jokaiseen tarvitsee heti olla reagoimassa.

Kuvaavinta omalle kaaostilalleni on se, että samana aamupäivänä, ensin istuessani totaalisessa hiljaisuudessa vajaan puolitoista tuntia, olin jo heti kohta vääntämässä kahtasataa moottoripyörällä pitkin baanaa. Äärilaita ihminen, kuka, minäkö. :D

Tässäkin lienee tarpeen hyväksyä itsenä kaikkine karvoineen, eikä alkaa kapinoida vastaan. Haluan tuntea eläväni, ei kait siinä sen kummempaa. Nautin elämästä aina kun voin, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin niin, että koko ajan huomaan kuin vaivihkaa ajatuvani rauhallisempiin elämyksiin, extremen sijasta. Hyvä niin.

Juuri tässä hetkessä sisälläni on kiitollinen olo. Niin paljon kun päässäni taas ajatuksia sinkoileekin, oloni on samalla niin raukean väsynyt, etten jaksa reagoida noihin sen enempää, joten sen vuoksi lienen tyytyväinen vallitsevaan olooni.

Kuten aikaisemmin sanoin, olen kirjoittamassa näitä pohdintojani kirjaksi ja tämäkin asia tässä hetkessä on siinä mielessä uomissaan, että olen jo saanut hahmoteltua alustavan kehikon, jonka mukaan alan kokonaisuuttaa rakentaa. Ilman sen kummempaa kiirettä, uskon että tekstiä ilmaantuu tasaiseen tahtiin, kun sen aika on. Nyttemmin kylläkin huomasin tuon asian taustalta sellaisen pienen kieron motiivin nostavan päätään, että josko tuosta tulisi totta ja tuotos möisi sen verran että saisin tätä talouttani hieman tasattua, mutta kuten todettua, näitä ajatuksia riittää. Sen vuoksi annan tuonkin olla.

Nyt alan valmistella rakkalleni rauhallista iltaa, hoitaen lasten pesut, pusut ja peittelyt siihen malliin, että illalla vaimoni palaillessa töistä, koti on hiljainen, saunan ollessa lämmin ja iltapalan odottaessa ottajaansa. Siis pidemmittä puheitta. Heipä hei ja hyvää iltaa kaikille.


Ihmisen kaipuu rakkauteen  3

Rakkaus, tuo eheyttävä voima.
Rakkaus, tuo eheyttävä voima.

Jokainen meistä kaipaa rakkautta, olemmehan ihmisiä. Minä olen viime päivinä pysähtynyt tämän aiheen äärelle, pohtiessani elämääni. Olen äärettömän kiitollinen Luojalleni siitä, että hän taas kerran pysäytti minut, sillä ymmärrän kulkeneeni taas kerran tiellä joka ei olisi tuonut tullessaan mitään hyvää.

Kuten aikaisemmissa kirjoituksissani kerroin, olen viimeisen 1,5 vuoden periodilla toiminut yrittäjänä, saaden itseni taas kerran totaaliseen taloudelliseen umpikujaan. Nyt mietittyäni elämääni, omia valintojani, ymmärrän miksi näin kävi.

Aloittaessani yrittäjyyteni, päätin etten ota lainaa. Puolen vuoden starttirahakauden päätyttyä kuitenkin otin. Tuossa hetkessä olimme erään ystäväni kanssa perustamassa eräänlaista avokuntoutuspalveluita tarjoavaa yritysyhteistyötä, jonka pyörittämiseen tarvitsimme toimitilat. Tuo toimitilan vuokraaminen ei sinällään olisi ollut yhtään paha asia, mutta ottaessani lainaa tuota varten, tulin samalla antaneeksi periksi omille haluilleni. Ilmoittauduin samantien autokouluun, ajaen itselleni moottoripyöräkortin ja hankin itselleni pyörän, perustellen sitä itselleni sillä, että olin kärsivällisesti odottanut tuota unelmaani yli 20 vuotta. Totta toinen puoli, mutta tuon pyörän ostettuani, kuin huomaamattani tulin harhautuneeksi tielle, josta koko elämäni mukana kulkeneet talousongelmat saivat taas kerran alkunsa.

Yhden Jyväskylän reissun pyörällä tehtyäni, totesin etten tuolla kyseisellä pyörällä voi pidempiä reissuja tehdä. Sen jälkeen vaihdoin pyörää. Päästellessäni pitkin baanaa 1100 kuutioisella Hondallani, koin hetken aikaa eläväni. Samoihin aikoihin sain töitä eräästä päihdekuntoutusyksiköstä ja tuloni muuttuivat säännöllisemmiksi. Tuon muutaman kuukauden työrupeaman aikana vaimoni sai vakityön ja päätimme sijoittaa omaan kotiin. Saimme lainan ja pian yksi suurimmista unelmistamme oli totta.

Kesän lopulla työni loppuivat, enkä toisaalta ollut yhtään huolissani, sillä olihin minulla jo reilun puolivuotta ollut suunnittelilla hakea ELY-keskukselta rahoitus erääseen nuoria syrjäytyneitä auttavaan projektiin, jota kuntamme etsivän nuorisotyön kanssa yhteistyössä olimme suunnitelleet. Suuria suunnitellessani, päästin itseni pois realismista, vaihtaen tuon jälkimmäisen moottoripyörän autoon, jollaisesta olin jo pikkupoikana haaveillut, perustellen sitä sillä, että myydessäni meillä olevan auton, saisin rahaa sen verran, että eläisimme siihen asti kun projektirahoitukseni ratkeaisi. Vaihdoin siis pyörän autoon, myyden käteisellä vanhan automme. Ollen vähän aikaa enemmän kuin tyytyväinen. Tämän jälkeen alkoivat ongelmat. Ensin autoon piti tehdä kaikkiaan 6 huoltoa, joiden kustannuksista tappelin myyjäliikkeen kanssa aina kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen. Seuraavaksi projektini rahoitussuunnitelmat joutuivat vastatuuleen, kun ELY-keskuksesta ilmoitettiin, ettei rahoituspäätöstä ole tiedossa seuraavaan puoleen vuoteen, johtuen jostain ihmeen järjestelmäpäivityksistä, joita heillä oli omissa prosesseissaan menossa. Tuossa hetkessä, jälkiviisaana, kun olisin luovuttanut, olisin säästynyt paljolta. Minun ei olisi tuolloin, viime syksynä tarvinnut muuta kuin myydä tuo muutamaan kuukautta aikaisemmin ostamani auto, laittaa firmani telakalle ja todeta hommien menneen nyt tällä kertaa näin. Periksi antamisen sijasta, aloitin nyt mietittynä, jo valmiiksi tuhoon tuomitun taistelun. Hullunkiilto silmissäni aloin kiertää markkinoimassa yritystäni, parhaimmillaan toiselle puolelle Suomea ajellakseni, omakustannuksella puhumaan elämästäni ilmaiseksi, pelkkää markkinointia tehdäkseni. No, jokainen ymmärtää ettei tuo ole ilmaista, kuten ei ole tuollaisen ökyauton pito, puhumattakaan uuden kodin sekä 7-henkisen perheen elämisestä. Minulle siis kertyi hyvin pian suuret summat lisävelkaa, joiden rahoittamisen hoidin yritysrahoituksilla, kunnes loppuvuodesta olin tilanteessa, että ensimmäiset velkani alkoivat erääntyä, eikä minulla ollut palkkatyötä, jolla noita maksella. Yksi epätoivoissa otettu pikalaina (400€), oli porttini helvettiin tällä kertaa. Kuin pisteenä iin päälle, aloin samoihin aikoihin neuvotella erään suuren yrityksen kanssa koulutuskokonaisuudesta, jonka onnistuessa tiesin, että kaikki taloudelliset vastuuni olisivat kerralla pois pyyhkäistyt. Kuinka ollakkaan nuo neuvottelut etenivät sen verran verrkkaiseen tahtiin, että ehdin alkaa rahoittaa elämistä noilla pirun pikalainoilla, huomaten pian ottavani pikalainaa, maksaakseni pois pikalainaa, käyttäen erotuksen elämiseen. Muutama hassu kuukausi myöhemmin, tein kynän ja paperin kanssa listaa, todeten olevani totaalisen kusessa. Ainoan toivon levätessä tuossa aikaisemmin mainitsemassani koulutuskokonaisuudessa. En vieläkään luovuttanut, vaan jatkoin taistelua, uskoen että asiat järjestyvät kyllä. Toisin kävi.

Tuo suuri yritys oli nimittäin siinämäärin suuri, ettei sen prosessit pyörineetkään erikoisen nopeassa tempossa ja sen vuoksi yhteistyömme käynnistyminen siirtyi aikaisimmillaan ensi syksyyn, minun herätessä siihen karuun todellisuuteen, etten millään kykenisi huolehtimaan enää noita velkoja, joita vajaan vuoden periodilla olin yrittäjyyteeni, perheeni elämiseen sekä omiin päähänpistoihini hankkinut. Lopulta ymmärsin lyödä liinat kiinni. Vasta kylläkin siinä vaiheessa, kun jo sisälleni tutusti kasautunut itseviha ryöppysi yli äyräidensä.

Nyt tätä kaikkea prosessoidessani, olen tiellä tyyneyteen. Olen nimittäin muutamana aamuna, vaimoni lahtiessä tienaamaan asuntolainan lyhennykseen rahaa, vietyäni lapset kouluun, lähtenyt kiertelemään lähellä kotiamme olevaan metsikköön, löytäen sieltä aivan ihmeellisen rauhan sisälleni. Johtunee osaltaan siitä ihmeellisestä elämän kulusta, että asumme nyt oman perheeni kanssa samalla kylällä, jossa koko lapsuuteni vietin, joten haen nyt 30 vuotta myöhemmin, samasta metsiköstä itselleni rauhaa sisälleni, josta hain tuolloin rauhaa sisällä velloneeseen kaaokseeni johtuen lapsuuskodin sekä koulukiusaamisen aiheuttamista ahdistuksista.

Tälle aamua, istuessani hiljaisuudessa, linnunlaulua kuunnellen, sisälleni virtaisi käsittämätön kiitollisuuden tunne. Samalla huomasin miettiväni, ettei minulla ole elämässä mitään hätää. Kaikki nämäkin tapahtumat ohjaavat minua johonkin sellaiseen suuntaan, mihin minun on hyvä kulkea. Mistä tämän tiedostan?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että ollessani tuolla metsässä, koin olevani rakastettu, kannettu, juuri tässä ja nyt, juuri tälläisenaan. Saaden ajatuksen, jota kohden tässä nyt lähden kulkemaan. Ajattelin nimittäin sitä, että mitä minä olen koko elämäni etsinyt. Rakkautta. Tuota tilaa, jossa kaikki on hyvin, vaikka sen ulkopuolella vaikuttaisi olevan totaalinen kaaos. Tuon tilan minä löysin ja matkasta tuohon tilaan, ajattelin seuraavaksi alkaa kirjoittaa kirjan. Päätin nimittäin nyt sen, että haen kesän ajan töitä, ollen samalla lapsilleni kotona läsnä, mutta joka päivä käyden tunnin parin mutkan tuolla metsikössä hakemassa sisälleni ajatuksia, mistä sitten kirjoittaa. Syksyllä, tarkemmin elokuussa, viettäessäni 40-vuotis synttäreitäni, minulla on kasassa opus, joka kertoo yhden ihmisen tarinan kaipuusta rakkauteen. Tuo matka kaikkineen, julkaistaan sitten kirjani tai ei, tulee olemaan minulle varmasti yksi eheyttävimmistä kokemuksista koko elämäni aikana. Tuosta prosessista myös täällä blogissani seuraavaksi ajattelin kirjoitella, joten lämpimästi tervetuloa mukaan matkalle rakkauteen.

Kaikkea hyvää elämäänne. Voikaamme hyvin.

p.s Jos tiedät jonkun ihmisen joka voisi auttaa kirjani julkaisemisessa, niin vinkkaathan hänelle minusta. :)


Kohtuuttomuus kaikessa

Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.
Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.

Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.

Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.

Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.

Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.

14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.

Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.

Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.

Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.

Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.


Rakkautta elämään

Kun sydän sanoittaa jotakin sellaista, mitä järki ei ymmärrä, sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi vaijeta.
Kun sydän sanoittaa jotakin sellaista, mitä järki ei ymmärrä, sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi vaijeta.

Olen viime päivät pohtinut taas kerran elämääni. Peilaten sitä siitä todellisuudesta, että vielä joitain vuosia sitten elin elämää, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Olin, elin ja hengitin suunnatonta pelkoa. Tuohon aikaan peilattuna, tämän hetken elämäni on täydellistä. Aivan kuten se onkin.

Istuskelin juuri kotimme kuistilla, miettien sitä, kuinka paljosta kiitollinen saan tässä hetkessä olla. Minulla on ihana vaimo, joka on kulkenut rinnallani läpi pimeimmän helvetin. Aivan mahtavat lapset, joita seuratessani suurinkin murheeni elämässä muuttuu mitättömän pieneksi. Olen saanut raittiin elämäntaipaleeni aikana opetella luottamaan ihmisiin siinä määrin, että olen ensikertaa elämässäni uskaltautunut solmimaan aitoja ystävyyssuhteita. Lisäksi käydessäni elämääni läpi, olen saanut korjata yksi kerrallaan suhteitani läheisiini siten, että tänään, tavatessani kenet tahansa edellä mainituista, voin arastelematta mennä ja halata heitä. Olen siis todella onnellisessa asemassa suhteessa elämääni.

Vielä kun tuohon lisätään se, että kiitos hurjan menneisyyteni, olen aikoinaan ollut pakotettu luopumaan kaikesta väärästä ylpeydestäni, opetellen luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, ei elämästäni tänään puutu yhtään mitään. Jos jotakin lisää olisin vailla voisi minua aivan hyvällä syyllä kutsua ahneeksi, jolla vanhan sanonnan mukaan on p*askainen loppu. Sen vuoksi päätin tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani sen, etten enää vaadi elämältä yhtikäs mitään. Sen sijaan luotan siihen, että se tarjoilee minulle päivittäin juuri sen mitä matkallani tulen tarvitsemaan, voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle joka vielä elämässän joutuu tänään kokemaan vastoinkäymisiä tai yksinäisyyttä.

Yksinäisyys varsinkin on asia josta minulla on omiksi tarpeikseni asti kokemusta ja sen vuoksi toivoisinkin jossain vaiheessa elämääni voivani omalta osaltani saada mahdollisuuden kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, ja sillä tavoin osaltani kertoa omien kokemuksieni kautta sen, että meidän ihmisten yksi tärkeimmistä opeista tässä ajassa on se, että ymmärrämme olevamme tällä matkalla toisiamme varten.

Rakkaus, tuo voima joka liikutti minua pimeydestä valoon, liikuttaa minua tänäänkin, kohtaamaan ihmisiä aidon vilpittömästi jakaen sitä hyvää, mitä itse olen ilmaiseksi saanut.

Annetaan rakkauden jakaantua, hyvän lisääntyessä.


Olemassaolon olemattomuus

Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.
Uuden syntyessä, vanha nöyrästi väistyy sivummalle.

Viikko vierähti pysyttelemällä poissa sosiaalisesta mediasta sekä olemalla pakenematta omia tunteitaan kirjoittamiseen. Minulle kun tunteet ovat aina olleet jotenkin asia, jota jollain tavalla on ollut vaikea sietää, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia.

Viime aikoina aloin tiedostaa pakenevani tunteitani ja itseasiassa lopulta koko elämääni tänne internetin ihmeelliseen maailmaan. Sosiaalinen media on ollut minulle keino tuntea olevansa olemassa. Hassua sinällään, koska kuitenkin tiedosta järjellä ajateltuna sen, että elämä itsessään tapahtuu kokoajan siellä missä minä olen läsnä. No ehkä se juuri kuvastaakin sitä, että olen ollut aidosti läsnä vain täällä.

Surulliseksi minut on tehnyt se, että kirjoittaminen, jonka avulla kuitenkin suurelta osin selvisin tähän päivään näinkin selväjärkisenä, muodostui ajanmyötä, kuin huomaamattaan minulle eräänlaiseksi loukuksi, johon voin piiloutua itseltäni todellisuutta. Toisaalta varsin ymmärrettävää, olenhan lähes aina paennut lähes kaikkea johonkin.

Paljon ehtii viikon aikana asioita miettiä ja toisaalta myös saada aikaiseksi, kun ei jatkuvasti istu kännykkä kädessä näpyttelemässä jotakin johonkin.

Tein lopulta päätöksen lakata taistelemasta tuon yrittäjyyteni kanssa. Ihme että se näinkin kauan kesti, ottaen huomoon se, että olin tulla kaikessa tuossa ihan sekopäiseksi. Oikeastaan niin surullista kuin se taas on todeta epäonnistuneensa, niin silti päällimmäisenä tunteena lopettamisilmoituksen lähetettyäni koin suunnatonta helpotusta siitä, että nyt ei enää tarvitse taistella.
Ilmoittauduttuani työkkäriin, mietiskelin hetken sitä, kuinka 14 vuotta sitten tulleen konkurssin myötä aloin lähes kuolemaani johtaneen pakenemisen kaikesta vastuusta. Tänään minun ei tarvitse paeta, vaan voin pääpystyssä kohdata elämän sellaisenaan. Posittivinen mieli minulle tuli siitä, että tehdessäni tämän päätöksen, voin hyvillä mielin rauhoittua viettämään kesälomaa lasten kanssa, katsoen sitten koulujen taas alkaessa alanko itsekin vielä kertaalleen jotakin opiskella vai etsisinkö sittenkin jotakin aivan oikeaa työtä.

Summasummarun, voin tyytyväisenä todeta tämän kuluneen viikon opettaneen minulle paljon. Pyrin tietoisesti välttämään pakenemasta elämääni mihinkään, yksinkertaisesti keskittämällä energiani sen elämiseen.