Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset tammikuulta 2015.

Masennuksesta, mielenterveysongelmista sekä ihmisten kohtaamisesta.

Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.
Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa aiheesta, josta itselläni on matkanvarrella karttunut melkoinen määrä omakohtaista kokemusta.

Sen mitä omassa elämässäni vajaan parin vuosikymmenen ajan läpikävin eri asteisia masennuksia ja muita mielenterveydellisiä ongelmia ja mitä nyt kohta vuosikymmenen ajan olen itseni ja elämäni prosessoinnilla näistä asioista itsestäni saanut irti työstettyä, niin uskallan melkoisen suurella varmuudella väittää että suurin osa tämän maan ihmisistä jotka kyseisistä ongelmista elämässään tässä hetkessä kärsivät, olisi mahdollista auttaa takaisin tavalliseen elämään sikäli kun vain riittävästi aikaa ja voimavaroja kyseiseen asiaan haluttaisiin panostaa.

Pahimpaan aikaan elin pimeyttä, jossa postilaatikolla käyminen päivänvalossa oli liian suuri ponnistus tehtäväksi. Pelkäsin ihmisiä sekä elämää aivan liiaksi. Tuolloin suurin osa ajasta kului neljän seinän sisällä. Muistan loputtoman monet kerrat makoilleeni selälläni sängyllä tuijotellen kattoon ja miettien elämäni tarkoituksettomuutta, sitä kuinka mikään ei oikein tuntunut koskaan miltään. Tuolloin olin aivan varma ettei kukaan eikä mikään enää saisi minua palaamaan "normaaliksi ihmiseksi". Ihmiseksi joka kävisi töissä, hoitaisi asioitansa, puhumattakaan perheen perustamisesta tai sen myötä jonkun toisen ihmisen kasvattamisesta. Vielä tuolloin en kyennyt erottelemaan mitään tunteitani. Aina ja kaikkialla oli läsnä vain synkkä ahdistus. Tuolloin tärkein motiivini päivässä oli tavalla jos millä saada hetkeksikään aikaa tuo ahdistus siirretyksi syrjään. Laukkasin lääkäriltä toiselle. Saaden lähes joka kerta mitä mielenkiintoisimpia diagnooseja ja tietysti joka vaivaan mitä erilaisimpia lääkkeitä. Nyt kun mietin aikaa, jolloin vielä en käyttänyt lääkkeitä väärin, oli minulla silti, lääkärin määräyksestä sellaiset hevoskuurit, etten yhtään ihmettele sitä millaisena zompiena päivät läpi haahuilin. Tuohon yhtälöön kun lisätään päihteet, niin ei ole ihme ettei lääkkeet, saati "terapia" oloani parantanut. Laukkasin pahimmillaan vuosia "terapiassa". Lainausmerkit siksi, koska ihmiset joiden luona kävin, olivat yhtä pihalla asioissa kuin minäkin. He osasivat kyllä kuunnella, mutta koska jo tuolloin olin liiankin hyvä omaksi parhaakseni puhumaan, olin jo kovin varhaisessa vaiheessa onnistunut manipuloimaan heidät täyttämään tarpeen jota heiltä olin hakemassa. Luvan olla yrittämättä elämässä yhtään mitään.

Muutoksentuulet alkoivat puhaltaa vasta siinä tilanteessa, jolloin olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että olisin ollut valmis osastohoitoon, jossa sinällään kyllä jatkuvasti tuolloin olinkin, mutta jossa en syystä tai kummasta koskaan paria päivää pidempään viihtynyt. En kai, kun ei siitä sinällään minulle mitään pysyvämpää apua koskaan ollutkaan.

Elämäni alkoi muuttua siinä hetkessä kun yhtälöön lisättiin oma halu taistella kohti parempaa huomista sekä apu, jossa tärkeintä oli se kuka minä kaikkien noiden diagnoosieni saati loputtomine vaivoineni todellisuudessa olin. Tuosta päivästä alkaa osapuilleen olla kohta 9 vuotta ja tässä hetkessä voin käsi sydämellä vannoa, etten koskaan olisi voinut villeimmissäkään unelmissani kuvitella mitä elämä minun varalleni oli vielä suunnitellut, sillä niin tyhjä ihmiskuori minusta oli vuosikymmenten aikana kuihtunut.

Matka on ollut monin paikoin äärimmäisen raskas, mutta jokainen raskas hetki on toisaalta kuin kysynyt minulta sitä haluanko jatkaa matkaani eteenpäin, vai palata takaisin samaan vanhaan synkkään tarkoituksettomuuteen. Yhä tänäänkin olen valmis ja halukas jatkamaan. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että jo pidempään minun elämälläni on ollut tarkoitus ja päämäärä. Yksi päivä kerrallaan toisia ihmisiä palvellen eteenpäin matkaaminen.

Minun elämäni muuttui, kun sain mahdollisuuden ensikertaa elämässäni tulla kohdatuksi omana rikkirevittynä itsenäni. Kaikkine karvoineni. Sairauksineni. Traumaattisine kokemuksineni. Sain todella monipuolista, moniammatillista tukea, joka lähtökohtaisesti oli tarjolla heti kun itse sitä osasin itselleni olla vaatimassa.

Kuten todettua matka on vienyt aikaa. Aikaisemmin, minulle kaikki heti -ajatusmallilla eläneelle ihmiselle tämä on ollut monin tavoin kiduttavan hidas prosessi. Prosessi joka on samalla kasvattanut kärsivällisyyttäni, mutta myös toisaalta muovannut ajatusmaailmaani siinä, ettei elämässä todellakaan ole kyse siitä mitä kaikkea ihmeellistä ihmisen tulisi juuri nyt tällä sekunnilla saada, vaan päinvastoin niin että mitä pidempään ja hitaammin jotakin muutoksia elämässä tapahtuukin, sitä kannattavampia ja kauaskantoisempia vaikutuksia sillä minulle on.

Jos taas yhden toiveen elämässäni saisin esittää, niin sen että ihmiset lakkaisivat juoksemasta kuin riivattuina tavoitellen mitä ihmeellisimpiä asioita elämässä ja samalla vapautuisi aikaa siihen tärkeimpään, eli toisten ihmisten kohtaamiseen. Toisen ihmisen aidolla kohtaamisella on nimittäin aivan käsittämättömiä vaikutuksia elämässä. Jos minusta, totaalisesta, itsetuhoisesta sekopäästä kasvoi noiden kohtaamisten myötä itseään sekä toisia ihmisiä kunnioittava, tasapainoinen ihminen, niin uskallan väittää saman mahdollisuuden olevan jokaisen meidän ulottuvilla. Kyse on vain siitä mihin asiaan suurimmat voimavarat keskitetään. Jos ne keskitetään siihen, että ihmisille tuotetaan taukoamatta mitä nopeampia palveluita itsensä unohtamiseen, niin lopputuloksena syntyy itsensä unohtavia, totaalisessa merkityksettömyydessä eläviä sukupolvia, mutta jos samat resurssit valjastetaan toisista ihmisistä välittämiseen, niin jälkipolvista kasvaa itsestään ja toisista välittäviä ihmisiä joille tärkeintä ei ole se mitä elämässä voi itselleen haalia, kuin se mitä elämässä toisen ihmisen hyväksi voi tehdä.

Haluan tällä kirjoituksellani kenties herätellä jonkun ihmisen miettimään sitä, että josko tänään olisi se päivä jolloin olisi aika ottaa selvää siitä, mitä elämällä on juuri minun varalleni suunniteltuna. Voin vannoa, että sikäli kun mahdollisimman avoimin ja ennakkoluulottomin mielin tuolle seikkailulle on suostuva, ei kovinkaan kauaa tarvitse yksikseen matkata. Sillä hyvin pian tulet huomaamaan saman kuin minäkin, meitä epätoivossa tarpovia ihmisiä on todella paljon. Yhdessä saamme rakennettua meille kaikille toivon.


Kokemukseni päihdetyöstä.

Päihteetön elämä on suonut minulle vapauden elää. Tuntea. Kokea.
Päihteetön elämä on suonut minulle vapauden elää. Tuntea. Kokea.

Kun tasaisin väliajoin törmään erinäisiin kirjoituksiin nykyaikaisesta päihdetyöstä, niin ajattelinpa kirjoittaa oman kokemukseni asiasta.

Kun minä käytin loppuun kaikki aineet, jotka joskuskaan toivat minulle hetken helpotusta ahdistukseeni, pelkoihini tai muihin elämäni ongelmiin, tulin halukkaaksi yrittää mitä tahansa, jotta voisin kokea elämässäni edes hetkisen vapautta jota koko elämäni olin epätoivoisesti tavoitellut, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Minun pelastukseni oli liki 9 vuotta sitten Minnesotamallinen kuntoutus, jossa 3 kuukautta viettäessäni, sain raotetttua sitä vuosikymmenien aikana rakentamaani suojamuuria, jonka läpi en koskaan kuvitellut ketään päästäväni. Onneksi päästin. Muutoin olisin kuollut yksinäisenä, tietämättä mitä elämällä parhaimmillaan on tarjota.

Mutta asiaan. Tässä hetkessä yhteiskunnassamme on vallalla joku ihmeellinen harhakuvitelma siitä, että niin kauan kuin ihminen ei ole tappamassa itseään tai muita, ei sinällään ole väliä, millaista elämää hän viettää. Tai sellaisen kuvan itse päihdetyössä toimiessani olen valitettavasti pääasiassa saanut. Nykyhetkessä kun suuntaus on se, että haittoja pyritään minimoimaan keinolla millä hyvänsä, ymmärtämättä yhtään sitä ettei se tule poistamaan koko ongelmaa. On kuin tekisi kotonaan suursiivousta, lakaisten kaikki roskat yhteen nurkkaan, peitellen ne sievästi jonkin viltin alle piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Itse vuosikymmeniä itsetuhoisessa sekakäyttökierteessä eläneenä, tiedän millaista sokeutta omaa sairauttaan kohtaan niin ongelmaisessa itsessään, kuin myös lähipiirissä nämä aineet aiheuttavat. Minä esimerkiksi kirkkain silmin kuvittelin, ettei minun elämässäni ole mitään vialla, kunhan muut ihmiset ymmärtäisivät antaa minun rauhassa tasaisin väliajoin nollata pääni. Ongelma ei ollut itsetuhoinen päihteiden käyttöni, vaan puhtaasti se ettei lähipiirini hyväksynyt sitä. Liki kuukauden kuntoutuksessa ollessani tappelin vastaan kaikin mahdollisin keinoin ja varmasti jos minun kuntoutukseni olisi kestänyt 28 vuorokautta, en nyt tätä olisi tässä kirjoittamassa, niin totaalisen hukassa elämäni kanssa tuolloin olin. Onneksemme saimme yhtäjaksoisesti tuon laitoskuntoutuksen jälkeen yhteensä vuoden ajan tukea ja ohjausta raittiin, uuden elämän opettelussa. Ilman tuota tukea, en esimerkiksi alkumatkallani tapahtuneesta isäni itsemurhasta olisi pää selvänä yli mennyt.

Nyt kun olen tässä useamman vuoden ajan työskennellyt omalta osaltani auttaakseni ihmisiä uudelle elämänpolulle, olen tullut huomanneeksi saman kuin mitä itse omalla alkutaipaleellani totesin. Pitkään erilaisia päihteitä käyttänyt ihminen tarvitsee todella monipuolista ja moniammatillista tukea selvitäkseen kiinni elämään. Nykyään kun vain tuppaa vallalla olemaan se malli, jossa ihmisiä kierrätetään "säästösyistä" oman kunnan erilaisten palveluiden kautta takaisin käyttökentälle. On sitten kyseessä alkoholin katkaisuhoito tai huumevieroituksena markkinoitu korvaushoito. Tähän kohtaan todettakoon se, ettei minulla sinällään ole kumpaakaan hoitoa vastaan mitään, mutta jatkuvana "hoitomuotona" tällainen ei palvele loppupeleissä ketään. Se mistä tämän tiedän melkoisen varmalla kertoa, johtuu yksinkertaisesti siitä kokemuksesta jonka kuluneiden vuosien aikana olen niin omalla kohdallani kuin lukuisten erilaisten riippuvuusongelmien kanssa painivien ihmisten kanssa työskennellessäni saanut kokea. Silti näitä hoitoja vain yhä hanakammin markkinoidaan.

Ainoa oikea hoitomuoto erilaisille päihde- ja huumeongelmien kanssa eläville ihmisille olisi tarjota sekä katkaisuhoidon että vieroitushoidon lisäksi kokonaisvaltaista kuntouttavaa tukea, johon kuuluisi moniammatillisia ihmisiä, meitä omakohtaisen kokemuksen omaavia toipujia unohtamatta. Tällä tavalla hoidettaessa, ihminen irtaantuu addiktiivisesta persoonastaan, päästen tarkastelemaan sitä todellista ihmistä näiden lukuisten roolien alla. Tietysti, kuten minullakin, tämä ottaa aikansa, mutta toisaalta jos asiaa pohditaan puhtaasti taloudelliselta kantilta, niin veikatkaapa paljonko allekirjoittaneen perhe yksistään on yhteiskunnalle luonut säästöjä, muuttaessaan elämänsä totaalisesta tuhosta tasapainoiseksi lapsiperheen arjeksi. Lähtökohtaisesti kun meiltä oltiin ottamassa lapset huostaan ja minä olin kiikunkaakun heittämässä henkeni, niin tässä kohden kun elämässäni kykenen osaltani kasvattamaan lapsistani tasapainoisia aikuisia, niin uskoisin jo tuon olevan sellainen kapasiteetti, jonka soisi painavan vaakakupissa. Puhumattakaan siitä kaikesta välillisestä vaikutuksesta, mitä meidän seitsenhenkisen perheemme tukemisella on ehkäisty. En voi kuin ihmetellä sitä, miksi yhä nykyhetken päihdepolitiikassa harjoitetaan aivan liian lyhytnäköistä toimintamallia, eikä ollenkaan ajatella sitä kuinka paljon enemmän ihmisiä oikeasti voitaisiin oikeanlaisella hoidolla auttaa.

Kuten jo loputtoman monet kerrat olen todennut, en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa. Mutta sen sitten teenkin koko sydämelläni. Nyt kun taas vaihteeksi siihen tarjotaan mahdollisuus myös tuolla työrintamalla, niin aion osaltani työskennellä sen eteen että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä ainakin pieni joukko olisi läsnäolevasti kohtaamassa ja auttamassa.

Kaikella on tarkoituksensa. Siinä lause jolla pyrin lohduttautumaan tässä kovin epätoivoisessa tilanteessa. Se että itse teen osuuteni, hyväksyen asiat joita minä en kykene muuttamaan ja muuttaen ne mihin voin vaikuttaa, saan aikaiseksi huomattavan paljon enemmän kuin se että olisin vihan vallassa säntäämässä barrikaadeille näiden asioiden puolesta. Rauhassa ja rakkaudessa on enemmän voimaa kuin suurimmassakaan sotajoukkiossa. Saattepa nähdä. :)


Matka paniikinsekaisesta pelosta sisäiseen rauhaan.

Rauha sisälläni on kaunis kuin luminen maisema.
Rauha sisälläni on kaunis kuin luminen maisema.

Ihminen joka lähes läpi elämänsä on pelännyt, saa elämäänsä kaiken mitä ikinä on uskaltautunut unelmoimaan, löytäessään kaiken kauheuden jälkeen sisälleen rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kuten todettua, aina ei näin ole ollut. Ei todellakaan.

Kun ihminen kasvaa ja varttuu pelossa, siitä ajanmyötä kasvaa niin tiivis osa identiteettiä, ettei enää kohta osaa kuvitella elävänsä ilman tuota hyytävää tunnetta.

Kun ihminen tarpeeksi kauan viettää aikaa tuossa tunteessa, siihen jotenkin ihmeellisellä, sairaalla tavalla kiintyy. Kiinnittyy.

Nyt miettien, vielä joitain vuosia sitten en uskonut että voisin viettää elämää johon tuo epämiellyttävä tunne ei nivoutuisi mukaan. Elämää jossa jokaista kauppareissua ei tarvitsisi ajoittaa hiljaisempaan hetkeen päivässä saati suunnitella päässään etukäteen.

Olen oppinut pelkoni opastamana äärettömän paljon. Vähäisimpänä, todella nopeaksi shoppailijaksi. Huumorilla höystettynä jos saisin minuutin aikaa ostaa ilmaiseksi niin paljon tavaraa kuin ehtisin, osaisin varmaan kerätä vuoden ruokatarpeet seitsenhenkiselle perheelleni.

Aikaisemmin ei kylläkään naurattanut. Pelko tai paniikinsekainen kauhu kun pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen. Minulla, varsinkin rauhoittavat lääkkeet aiheuttivat vain oireiden pahenemista ja lisääntyvää lääkitystä. Lopulta oireet ilmaantuessaan aiheuttivat fyysisesti pahan olon. Oksensin kuin pahimmassa vatsataudissa. Sillä erotuksella, että samalla koin armotonta pakokauhua.

No, kuinka tuosta epämiellyttävästä ystävästä sitten vieroittauduttiin? Oikeastaan kaikki hyvä sai alkunsa äärimmäisestä pahuudesta. Toisinsanoen väsyin pelkäämään. Väsyin siihen etten enää hetkeksikään kyennyt vaimentamaan päästäni noita pakokauhun tunteita, vaikka mitä aineita kehooni pumppasin. Toisaalta väsyin myös siihen jatkuvaan omalla elämällä leikkimiseen sekä läheisteni rankaisemiseen omien ongelmieni suhteen. Halusin jotakin muuta. Itseasiassa halusin olla se ihminen joka kaikesta sekopäisyydestäni huolimatta sisälläni koin olevani. Se pieni poika joka kaipasi rakkautta, mutta joka samalla pelkäsi myös sitä. Väsyin siis pelkäämään. Halusin kokeilla voisinko edes hetken elää ilman tuota pitkäaikaista matkakumppania.

Kun lopulta olin niin väsynyt kaikkeen, tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä. Eipä silti, mitä minulla tuossa hetkessä olisi ollut hävittävänä, olinhan jo pidempään ollut valmis kuolemaan jotta saisin itselleni rauhan. No kuten elämässä yleensä, asiat ei menneet kuten minä halusin, eli en saanut helpotusta hetkessä, vaan todella hitaan mutta samalla äärimmäisen antoisan matkan seurauksena.

Kaikki alkoi siitä että suostuin myöntymään etten yksin selviä. Sen jälkeen opettelin luottamaan yhteen ihmiseen. Toiseen. Kolmanteen. Opettelin kirjoittamaan pahaa oloani ulos. Kohdaten tuon tunteen, pakenematta. Opettelin puhumaan. Tuntemaan. Jäsentämään. Ymmärtämään. Hyväksymään sekä yhtenä tärkeimmistä, opettelin askeleen kerrallaan luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista, jotka jo pidempään olivat aiheuttaneet minulle vain lisääntymässä määrin pahaa oloa.

Matka tähän hetkeen on ollut monin tavoin kivulias, mutta tuon matkan myötä olen oppinut itsestäni sekä elämästäni niin paljon, ettei minun enää vähään aikaan ole tarvinnut pelätä. Toisaalta olen saanut elämääni aivan käsittämättömän hienoja ihmisiä sekä mullistavia kokemuksia, kun olen kyennyt tekemään asioita joita en aikaisemmin kuvitellut koskaan kykeneväni tekemään.

Kaiken hyvän lähtökohta kohdallani oli suostuminen muutokseen, tarkoittipa se kohdallani mitä tahansa. Halusin muutosta ja muutosta myös olen saanut. Aikaisemmin kaikkea ja kaikkia jatkuvasti pelänneestä ihmisestä on kasvanut elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin luottava ihminen. Ihminen joka käsi sydämellä tässäkin hetkessä voi todeta omakohtaisesti todeta tiedostavansa sen mitä sanat kuten levollisuus, sisäinen rauha tai luottamus parhaimmillaan ihmisen elämässä merkitsevät. Asioita joita ei tässä niin kovin materialistisessä maailmassa ei voi ostaa saati mitata rahassa. Olen saanut uuden elämän.


Usko. Mitä se minulle on.

Silta yli synkän virran. Valoisalle rannalle. :)
Silta yli synkän virran. Valoisalle rannalle. :)

Ajattelin kirjoitella asiasta josta kuitenkin suurimman osan elämästäni jollain tavoin ollut osallisena. Lapsuudessani tuo asia vaikutti siinä, että isäni oli lapsuudenkodissaan saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen ja sen myötä aikuisiällä vieraantunut asiasta lähes kokonaan. Äitini opetti minulle pienenä iltarukouksen, josta tulikin hyvin pian itselleni varsin tärkeä asia, joskin kovin pitkäksi aikaa eräänlainen suorite.

Kadottaessani itseni lähes totaalisesti riippuvuuksien alle, kadotin myös koko lapsuusaikani voimaa tuoneen uskoni. Tai oikeammin aloin uskoa, että on vääränlaista heikkoutta ja aivan turhaa haihattelua luulotella uskovansa johonkin, jota ei kuitenkaan olisi olemassa. Aloin uskoa päihteisiin ja muihin riippuvuuksiin. Tietysti uskon tai luulottelin uskovani itseeni. Hah, vähänpä tiesin tuolloin. Itseasiassa nyt miettien en uskonut itseeni yhtään ja tuosta johtuen tarvitsin päihteitä lieventämään edes hieman jatkuvaa pelkoani elämää ja sen merkityksettömyyttä kohtaan. No en tiedä sainko välttämättä niinkään turvaa tuosta aineesta, koska pelot kasvoivat kokoajan sitä mukaan kun enemmän käytin. Paradoksaalista kohdallani on se, että mitä enemmän pelkäsin, sitä vähemmän uskoin ja sitä enemmän käytin mitä erinäisimpiä aineita vaientaakseni edes hetkeksi tuon äärettömän kauhun joka sisälläni jatkuvasti velloi. Nyt miettien tämä kaikki ohjasi minut ihmeellisellä tavalla kohtaamaan oma henkinen ja fyysinen pohjani. Siis se piste jossa toteaa: "Ihan sama mitä muuta tahansa, mutta ei tätä enää."

Tuossa hetkessä tapahtui jotakin. Istuin tuolloin eräällä sillalla, katsellen alhaalla näkyvää koskea, johon vakaasti olin aikeissani päättää päiväni hukuttautumalla. Istuin sillalla hetken, katsellen taivaalle. Taivaalla pienen pilviharson sisällä loisti täysikuu. Totesin tuossa hetkessä johonkin, vaikken tuolloin tietoisesti mihinkään uskonutkaan: "Sovitaanko että tämä paska olisi tässä."

Pudottauduin koskeen, luullen menettäväni tajuntani ja hukkuvani sinne. Surullista sinällään, tuossa hetkessä minulla oli reilun vuoden ikäinen poika kotona ja reilun 2 vuorokauden ikäinen poika vaimoni kanssa vielä synnytyslaitoksella. Mutta kun millään ei ole mitään väliä, niin millään ei todellakaan ole mitään väliä. Silti, mitä ilmeisemmin minun elämälläni oli väliä. En nimittäin menettänyt tajuntaani, vaan tipuin tuonne koskeen, havaiten ajattelevani ensikertaa todella pitkään aikaan mitä minulla oli menetettävänä. Oikeastaan tuosta reissusta selvittyäni, minussa alkoi tapahtua jotakin, jonka myötä, vaikken koskaan uskonut selviäväni tuolta helvetistä hengissä, aloin haluta selvitä.

Pitkä matka on tuolta sillalta kuljettu tähän päivään. Nyt miettien, usko on kuljettanut tai paremminkin ohjannut minun kulkuani. Tuolla matkalla tuo asia on nimittäin matkassani kasvanut sellaiseksi asiaksi, jonka varaan voin rakentaa jokaisen päiväni, jonka Luoja minulle suo, luottaen siihen, että toipa tuo päivä tullesaan mitä tahansa, ei ole asiaa josta en enää selviäisi. Välillä tietty minut valtaa epäilys ja sen myötä tuttu pelko, mutta ymmärtäessäni sen nousevan tuossa hetkessä siitä, etten ajatuksissani ole tuossa hetkessä, vaan jossain tulevaisuudessa murehtimassa asioita joita ei välttämättä koskaan edes tule tapahtumaan, saan jo aika pian luottamukseni palautumaan, samalla tullen läsnäolemaan tässä hetkessä.

Juuri nyt minulla on monin tavoin samankaltainen tilanne kuin ensimmäisen konkurssini aikoihin taloudellisesti, mutta tuohon aikaan verrattuna uskon elämään. Uskon asioiden kohtaamiseen. Uskon oman vastuun kantamiseen. Uskon oikeasti siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Tämä usko kantaa tässä hetkessä minua siihen, etten ala pelkäämään huomista, saati murehtia ylihuomista, vaan elän tätä hetkeä, luottaen siihen että oma osuuteni asioissa riittää minua selviämään tästäkin koettelemuksesta voittajana.

Vaikka vaimoni monesti toteaa minun olevan hassu haihattelija, mitä elämään tulee, niin minä luotan siihen että tällä kaikella "haihattelulla" on jokin tarkoituksensa elämässäni, sillä muutoin suhtautuisin elämään huomattavan paljon vakavammin. Niin tahi näin, minulla on tänään lapsenkaltainen usko, joka kantaa pahimmankin hetken yli, samalla auttaen minua näkemään toiset ihmiset ihmisinä, tasavertaisina olentoina, ja sen myötä kykenen kohtaamaan heistä jokaisen omana itsenäni. Sellaisena kuin juuri nyt, tässä hetkessä olen.

Lopuksi haluan lainata erään kappaleen sanoja, jotka mielestäni todella hyvin kuvaavat tämän hetken suhdettani Jumalaan.

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en