Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2015.

Kokemukseni päihdetyöstä vol. 3

Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.
Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.

Nyt kun olen taas saanut elämässäni mahdollisuuden työskennellä päivittäin näiden ongelmien alla elävien ihmisten kanssa, huomaan konkreettisesti sen kuinka haastavan ongelman kanssa painiskelemme. Nämä ongelmat eivät poistu maastamme toivomalla. Vaaditaan konkreettista toimintaa. Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä sitä tosiasiaan, että olemme tekemisissä tappavan sairauden kanssa, hoitotoimenpiteet, jotka vain hetkellisesti helpottavat ongelman kanssa elävää ihmistä, itseasiassa vain vievät tätä ihmistä yhä syvemmälle pimeyteen.

Miksi ihmisten on sitten niin käsittämättömän vaikeata ymmärtää tätä sairautta? Johtunee osaltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että asenne alkoholia kohtaan on maassamme sellainen, että lähes poikkeuksetta on hyväksyttävämpää heilua käkenä päissään viikonlopusta toiseen, kuin se että elää elämäänsä kohdaten se selvinpäin.

Joskus kun kuuntelee ihmisten keskustelua kuluneesta viikonlopusta, niin ei voi kuin ihmetellä sitä, miten aikuinen ihminen voi olla alkoholin suhteen niin lapsellinen. Aine, joka tänäkin viikonloppuna aiheuttaa äärettömän paljon erinäistä tragediaa kotimaassamme, on ihmisten puheissa kuin joku hassu juttu, jonka varjolla on lupa sitten pelleillä menemään. Jos ihmisten elämä olisi tarkoitettu pelkkään pelleilyyn, voisimme harrastaa sitä ihan selväpäisenäkin. Eihän sitä mikään estä, että minäkin tänään lähden sikailemaan tuonne kylille ja kujille, tehden mitä käsittämättömämpiä asioita, joita sitten töissä maanantaina huumorilla höystettynä naureskeltaisiin. Tämä toiminta aiheuttaa minussa lähinnä surua. Surua siitä tietämättömyydestä, joka kokonaisuuden ympärillä vallitsee.

Älkääkä käsittäkö väärin. Vaikka itse join itseni totaalisen tuhon partaalle, en sinällään tänään kiroa tuota ainetta enkä muutoinkaan koen enää minkäänlaista vihasuhdetta kyseiseen asiaan, vaan pelkästään mietin sitä, kuinka suunnattoman paljon helpompaa ihmisten elämä voisikaan olla, jos tätä ainetta osattaisiin käyttää kohtuudella. Valitettavasti vain todella harvat sen osaavat. Lähinnä juuri siksi joudumme jatkuvasti lukemaan uutisia siitä, mitä kamalaa missäkin päin Suomea milloinkin tämän asian tiimoilta on tapahtunut.

Mitä sitten olisi tehtävä? Mielestäni koko paletti pitäisi kipata päälaelleen. Jo lapsesta saakka, ihmiselle pitäisi rehellisesti kertoa siitä, mitä päihteet ihmiselle pahimmillaan saattavat aiheuttaa, oli sitten kyse itse alkoholismisairaudesta tai "pelkästään" viihteellisestä (suur)kulutuksesta. Fakta kun on kuitenkin se, että jo tuo ns. viihdekäyttö työllistää virkavaltaa resurssien äärirajoille. Kun lapsesta alkaen asiasta puhuttaisiin sen oikealla nimellä, saattaisi tästä ajanmyötä muodostua uudenlaínen suhtautuminen koko asiaan.

Toisaalta tämän hetken päihdepolitiikka on totaalisen hukassa. Lähinnä huvittuneena olen seurannut sitä, että toisaalta ihmisiä holhotaan kuin järjettöminä otuksina, mutta toisaalta samasta asiasta autuaan tietämättömät ihmiset yrittävät epätoivon vimmalla lakaista lopulta ongelmaksi muodostuneen asian seurauksia maton alle. Ei asiat siitä mihinkään muutu, jos kaikki ongelmat yritetään piilottaa. Vain kohtaamalla ne, jotakin positiivista muutosta on mahdollista saavuttaa.

Jos kyseinen sairaus otettaisiin vakavasti, maassamme vallalla oleva politiikka asian ympärillä uudistettaisiin lähes kokonaan. Siinä hetkessä kun ihmisen elämässä alkaa kyseisen sairauden tiimoilta näkyä ongelmia, asiaan puututtaisiin ihan eritavalla kuin tänään. Jatkuvien, muutaman päivän kestävien katkojaksojen sijasta, ihmisiä ohjattaisiin pidempiaikaisiin, moniammatillista tukea sisältäviin hoitoihin, joissa ihminen ja hänen elämänsä laitettaisiin kokonaan remonttiin. Tietysti tässä tilanteessa, kaiken alku olisi ihmisen itsensä halu muutokseen, mutta tuo halu ei ole saavutettavissa niillä toimenpiteillä, jota tämän hetken päihdepolitiikassa toteutetaan. Eikait kukaan meistä tule halukkaaksi kohtaamaan itseään, saati kaikkea sitä paskaa mitä elämässään on ikänsä paennut, jos toisaalta tarjotaan vain loputon määrä mahdollisuuksia sulkea silmänsä kaikelta siltä, mitä erinäisimmin keinoin todellista näkökykyämme varjostaen.

Katkojakso on varmasti monelle tarpeellinen keino saada juomaputki poikki, siitä en käy kiistelemään. Mutta sen jälkeen tapahtuva jatkohoito tulisi olla aivan jotakin muuta kuin kotiutus ilman mitään tukea. Kun ihmisellä ei ole muuta keinoa kuin ne mitkä on käytetty jo loppuun, hän ei itse voi keksiä muuta keinoa, kuin käyttää yhä edelleen sitä samaa ainetta, joka jo valmiiksi elämän on solmuun saattanut. Samalla potien vain kokoajan syvenevää epätoivoa itseään ja elämäänsä kohtaan. Miksi sitten tuohon kuntouttavaan jatkohoitoon ei nykyisellään panosteta? Syy lienee yksinkertaisesti siitä ajatustavasta joka nykyisellään on vallalla kaikkialla ja kaikessa. Tuloksia pitäisi takoa heti eikä viidestoista päivä. Päihdeongelmissa tuo tuloksellisuus kun vain saavutetaan ajan myötä. Ihminen joka on vuosikymmeniä elänyt tietyn ajatustavan ja siitä kumpuavan toimintamallin alla, ei muutu yhdessä, tai kahdessa yössä. Silti, kokemuksesta tiedän, että tuo muutos on saavutettavissa. Pitkäjänteisellä ja tarpeeksi monipuolisella työllä. Minä esimerkiksi tiedostan tänään sen, että mikäli minua ja perhettäni ei olisi alkuvaiheessa autettu riittävän pitkään, niin en enää olisi elossa. Sen sijaan olisin kuollut reilu kolmikymppisenä. Lapseni olisi sijoitettu sijaisperheeseen ja isättömänä ja äidittömänä, heillä olisi ollut todella suuri vaara päätyä jatkamaan sitä samaa tuohoisaa kierrettä, jonka seurauksena jo monta sukupolvea on päätynyt ennenaikaiseen hautaan. No tietystikään en ole ennustaja, enkä voi sen vuoksi varmuudella sanoa sitä että lapseni eivät koskaan tule sairastumaan tähän jo meidän sukuamme usean sukupolven ajan kuormittaneeseen sairauteen, mutta sensijaan, voin varmuudella todeta tänään sen, että kiitos pitkäjänteisen työn, minä olen se tasapainoinen vanhempi, joka tämän sairauden puhjetessa lapsessani, voin vanhan tuhoisen mahdollistamisen sijasta, kulkea lapseni rinnalla tarjoten rakkautta ja turvaa jota paitsi itse lapsuudessani ja nuoruudessani vaille jäin. Toisaalta kun tänäänkin panostan tuohon rakkauden ja turvallisuuden osoittamiseen suhteessa lapsiini, olen osaltani ehkäisemässä sitä, että lapseni kasvaisi pakenemaan tai patoamaan tunteitaan mihinkään.

Voi kumpa täällä maassamme joskus ymmärrettäisiin se voimavara mikä näidenkin sairauksien alla elävissä ihmisissä ja heidän perässään tulevissa sukupolvissa piilee. Sen ymmärryksen ilmaantuessa, suhtautuminen näihin riippuvuussairauksiin muuttuisi kummasti. Kun ei enää olisikaan kyse selkärangattomuudesta, saati itseaiheutetusta tilasta, niin uskoisin vahvasti siihen, että panostamalla laadukkaaseen, pitkäjänteiseen, kuntouttavaan hoitoon, näiden ongelmien alla elävistä ihmisistä voisi tulevaisuudessa rakentua, vastuunsa kantavia, toisista välittäviä ja huoltapitäviä aikuisia.

Matka tuohon on vielä kovin pitkä. Enkä minä yksinäni näitä asioita tai ajatusmalleja muuta. Sitä en enää edes erehdy kuvittelemaan. Mutta sen tiedostan tänään, että päivän kerrallaan elämällä omassa elämässäni niin työssä kuin arjessakin todeksi sitä kohdalleni suotua siunausta ymmärryksestä tämän sairauden suhteen, tulen osaltani auttamaan ihmisiä sen mitä osaltani heitä auttaa voin. Pysyvimmät muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta juuri tuo hitaus on noiden muutosten pysyvyyden salaisuus.

Niin kauan on toivoa kuin on elämää. Lisäksi uskon vahvasti siihen, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain toivottomia ihmisiä, etsimässä epätoivoisesti toivonpilkahdusta elämäänsä. Sitä toivoa minä tänäänkin osaltani haluan olla luomassa. Toivottavasti myös sinä, sillä yhdessä saamme aikaan sen, mihin yksinämme emme koskaan tule pystymään.

Lopuksi jaan erään ajatuksen raamatusta. Kirjasta, josta tähänkin päivääni, saan halutessani hakea lauseita toivosta.

Gal. 6:9
Gal. 6:9

Leap of faith - yksinäisyydestä yhteyteen.  2

"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.
"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.

"Opettele levollisuutta, epäsuotuisissa olosuhteissa, ilman että malttamattomasti odottaisit noiden olosuhteiden muuttuvan silloin kun se ei ole mahdollista. Nimittäin heti kun ymmärrät noiden olosuhteiden toimivan sinun parhaaksesi, löydät sisällesi rauhan.

Aivan aluksi pieni varoituksen sana. Seuraava kirjoitus saattaa aiheuttaa lukiassaan suuriakin negatiivisia tuntemuksia. Siitä huolimatta rohkaisen sinua lukemaan tekstin loppuun saakka, kohdaten nuo sinussa olevat tunteesi. Saatat nimittäin tulla huomaamaan sen että ne ovat vain tunteita. Kokemuksesta tiedän, että vaikka nuo tunteet, täydellä voimalla ylitse vyöryessään tuntuvat siltä, että niiden alla joskus jopa toivoisi ennemmin kuolevansa, kuin kohtaavansa ne, niin silti, uskaltautuessasi nuo tunteet itsessäsi kohtaamaan, tulet löytämään niiden alta elämän jollaista et villeimmissäkään unelmissasi osannut kuvitella löytäväsi.

Yksinäisyys - asia joka viimeaikoina on runsaasti ollut esillä, lähinnä siitä syystä että todella suuri joukko ihmisiä kärsii siitä tälläkin hetkellä. Sen vuoksi ja juuri siksi, minä ajattelin kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Ehkä, kenties, tällä tavoin osaltani auttaen ihmisiä ymmärtämään sen, ettei tuon tunteen vangiksi ole pakko jäädä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ajatukseen, että elämästä, tarjoilipa se mitä tahansa, tulisi selvitä yksin. Kehenkään, saati mihinkään luottamatta. Toisiin ihmisiin turvautuminen olisi heikkoutta, jollaista ei suvaita. Elämässä tulee olla vahva. Vaikka se veisi hengen. Itseasiassa, se olikin kohdallani sen tehdä.

Tänään ymmärrän kohdallani sen, että minun oli käytävä tutustumassa elämän pimeään puoleen, löytääkseni sieltä sisälleni valon, jonka ohjaamana tässä hetkessä, tässä päivässä pyrin osaltani jakamaan ihmisille sitä tietoisuutta, jonka tuo matka minulle on antanut. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Toisiin ihmisiin tukeutuminen on oikeanlaista vahvuutta. Vahvuutta, jossa olemme valmiit kohtaamaan oman heikkoutemme. Myöntämään itsellemme sen, ettemme yksinkertaisesti voi selvitä yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta saamme voiman, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Tuo voima on Rakkaus.

Luoja tietää, että minä tiedän mitä on elää tunteessa jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Vaikka tasaisin väliajoin elämääni ohjautui ihmisiä, silti ollessani kykenemätön luopumaan suojauksistani, elin totaalisessa tyhjiössä. Yksinäisyydessä, johon ei kukaan päässyt. Pelkäsin nimittäin niin suunnattomasti kohdata kaikista kipeimpiä asioita itsessäni. Hylätyksi tulemista. Tuo tunne kasvoi kiinni minuuteeni jo hyvin varhain. Niin suunnatonta tuskaa tuo tunne toi, että keskitin kaiken energiani suojamuurieni rakenteluun, joiden takana sitten katselin elämää ja sen ihmisiä. Muistan lopun ikääni hetken, jolloin seisoin pienessä myötäisessä, kotikuntamme keskustan liepeillä olevassa puistikossa, katkerana katsellen ohikulkevia ihmisiä, kiroten sitä kuinka hyvä noilla ihmisillä oli. Itselläni kun oli jatkuvasti todella paha olla.

Lopulta paha olo kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että halusin kuolla. Loputtomasti tuotakin yrittäen, havahduin siihen tosiasiaan, että tuosta jatkuvasta itsetuhoisuudesta kasvoi elämäntapa. Tapa, jossa säännöllisesti päätyessäni erilaisiin laitoksiin, suunnattoman häpeän ja syyllisyyden vallassa, silti sain edes hetken kokea sitä miltä tuntuu kun joku ihminen välittää. Syyllisyys ja häpeä olivat kuitenkin kaikesta johtuen sitä luokkaa, etten kauaa voinut noissa paikoissa olla, vaan pakenin sieltäkin, vain päätyen pian takaisin. Tätä oravanpyörää juoksin liki vuosikymmenen ympäri. Lopulta löytäen elämässäni pisteen, jossa kaikki vääränlainen ylpeys oli romutettava. En koskaan kykene kuvaamaan sitä tuskaa, jonka vallassa tulin valmiiksi mihin tahansa, että saisin elämääni jotakin muuta. Silti juuri tässä hetkessä olen äärimmäisen kiitollinen tuosta kaikesta kaoottisuudesta. Tuskasta joka opasti minut kohtaamaan itseni ja sen myötä löytämään toiset ihmiset. Toisenlaisen elämän.

Minun matkani yksinäisyydestä yhteyteen alkoi seurakunnasta. Se nimittäin oli lopulta paikka jonka ainoana saatoin kuvitella tarjoavan minulle jotakin sellaista, jota aikaisemmin en elämässäni ollut jo kokeillut. Nyt miettien hassulla tavalla tulin eksyneeksi paikkaan, joka aikaisemmin ajateltuna tuntui vihonviimeiseltä paikalta johon menisin. Silti, kuten todettua, kivun ollessa kovimmillaan, oli aivan se ja sama mihin menisin, kunhan vain edes hieman tuota taakkaani saisin keveämmäksi.

Muutos ei tapahtunut yhdessä, saati kahdessa yössä. Mutta se tapahtui. Tuosta päivästä on osapuilleen 10v aikaa. Nyt miettien tuon kynnyksen yli kävely muutti elämäni. Ei mitenkään kertaheitolla, vaan yhden askeleen kerrallaan hitaasti kulkien. Kohdatessani yhden suurimmista peloistani, tulin huomanneeksi nimittäin sen, ettei mikään näiden pelkojeni kohteista vastaisi sitä kauhua jota kaikesta kaoottisuudesta johtuen sisälläni kannoin.

Tänään elän elämää, josta ei puutu ihmisiä. Ystäviä. Rakkaita. Sen vuoksi toivoisinkin rohkaisevani ihmisiä uskaltautumaan kohtaamaan omat tunteensa. Vaatiipa se sitten sinun kohdallasi mitä tahansa. Voin vannoa käsi sydämellä sen, että käytpä matkasi aikana missä tahansa, ei nuo paikat, saati ihmiset voi olla sen pahempia mitä se raastava yksinäisyyden tunne sisälläsi tässäkin hetkessä aiheuttaa. Tulet yllättymään siitä, kuinka juuri ne ihmiset joista aikaisemmin ajattelin, ettei ainakaan he minua voisi tilanteessani auttaa, ovat juuri niitä ihmisiä jotka sinua eniten auttavat.

Joku voisi tässä kohden todeta että hyvähän sinulla on. Ihmisenä joka osaa puhua ja kirjoittaa. MUTTA, tuossa hetkessä jossa matkani aloitin, en todellakaan osannut. Kumpaakaan. Silti kipu sisälläni oli sitä luokkaa, että se pakotti minut liikkeelle. Paikoilleen jääminen kun olisi tehnyt vielä kipeämpää. Ei siis vaadita lähtökohdalla muuta, kuin uskaltautumista lähteä liikkeelle. Kun sitten löydät oman paikkasi, on se sitten seurakunta kuten minulla. Terveyskeskus tai muu vastaava taho. Suurin kynnys, jonka yli sinun on käytävä, olet sinä itse. Kun uskaltaudut sanomaan ääneen, ettet yksinkertaisesti selviä yksin, voin kokemuksesta vakuuttaa, että sen jälkeen elämälläsi on mahdollisuus muuttua. Tietysti tuo muutos vaatii kokolailla paljon ennakkoluulotonta mieltä sekä jatkuvia ponnisteluita, mutta uskokaa kerralla kun sanon. Ihminen jolla ei enää elämässään ollut kerrassaan mitään menetettävää, löytää kyllä matkan aikana ihmeellisellä tavoin voimia ponnistella eteenpäin, tullessaan huomaamaan jokaisella askeleella saavuttavansa jotakin sellaista mitä ei koskaan kuvitellut saavuttavansa.

Kysy siis itseltäsi nyt: "Olenko väsynyt tähän jatkuvaan yksinäisyyteen?" Jos vastaus on kyllä, on se signaali siihen, että on aika muuttaa elämä.

Ihmeitä nimittäin alkaa tapahtua heti, kun alamme uskoa niihin.


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 2

"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.
"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.

Maltathan lukea kirjoitukseni loppuun, vaikka jo tuo ylläoleva kuvateksti saattaa antaa vaikutelman siitä että kyse on jostakin jeesustelusta. Usko pois, en koe enää tänään mitään tarvetta jeesustella, saati muutoinkaan asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Päinvastoin, pyrin tänäänkin kohtaamana jokaisen ihmisen tasavertaisena. Huolimatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan, saati muusta. Olemme ihmisiä kaikki. Kaikkine vikoinemme. Arvokkaita. Ainutlaatuisia.

Mutta itse asiaan. Päihdetyö. Viimeksi tälle aamua, sain mahdollisuuden keskustella todella rakentavasti kyseisestä asiasta. Lämmin kiitos. Tunnet kyllä piston sydämessäsi, josta tässä puhun.

Olen nyt tässä taas kerran tilanteessa, jossa päivätyöni on juurikin tuota mainitsemaani päihdetyötä. Kohtaan ihmisiä, jotka tavalla tahi toisella ovat heikoimmillaan. Jokaisella heistä on oma ainutlaatuinen tarinansa. Oma pohjansa, jota alemmas he eivät suurin surminkaan halua enää vajota. Tiedän itse kokemuksesta sen, että tuo tila on avain parempaan huomiseen, kun kyse on niinkin tappavasta taudista kuin alkoholismi. Ilman tuota tilaa nimittäin saa tehdä hartiavoimin työtä, silti juurikaan saamatta aikaiseksi mitään. Päihdeongelma kun on siinä viheliäinen sairaus, että se itsessään aiheuttaa siitä kärsivälle ihmiselle tilan, jossa hän tahtomattaan kieltää koko sairauden olemassaolon. Minä jos kuka tiedän tämän. Mennessäni lähes vastentahtoisesti päihdekuntoutukseen, oli takanani liki 10v helvetti, jossa viimeisimmän kuluneen 6v aikana olin yrittänyt omakätisesti päättää kurjimukseni kaikkiaan 13 kertaa. Silti elin niin vahvassa kieltämisen tilassa, että kirkkain silmin yritin väittää, ettei päihteet ole minulle ongelma. Ongelma oli tuossa hetkessä kaikessa muussa.

Tänään tiedän, etten olisi enää elossa, ellei minua olisi tuolloin laitettu selkä seinää vasten. Toisaalta jos en tuossa hetkessä, kuten monesti muulloinkin matkani varrella, olisi saanut osakseni aitoa välittämistä, ei voimavarani olisi riittäneet taistella niitä taisteluita, joita kohdallani päihteistä luopuminen vaati. Sen vuoksi ja siitä syystä, pyrin tänään niin työssäni kuin vapaalla ollessani tasapainoilemaan sen asian kanssa, että toisaalta osaisin asettaa oikealla tavalla rajat, silti turvallista rakkautta unohtamatta. Opettelua se on yhä tänäänkin ja varsinkin ihmisenä joka on elänyt elämäänsä huutaen rakkautta, silti sitä saamatta, rakkaus on asia joka painaa tänään enemmän kuin rajat. Luojan kiitos, minun ei tarvitse taivaltaa tätä matkaani yksin. Siitä syystä on ihmisiä, jotka siinä hetkessä kun itse olen menossa väärällä tavalla puhtaasti rakkaudella, pysäyttää minut, osoittaen tilanteen vaativan tarkkojen rajojen asettamista.

Jos jotakin omassa elämässäni, omalla toiminnallani toivoisin saavuttavani, on se se, että jossain vaiheessa tulevaisuutta, maassamme vallitsisi toipumiskeskeinen päihdetyön kulttuuri, joka ennen muuta olisi yhtenäinen. Mikään muu tilanne kun ei aiheuta niin paljon pahaa, kuin se jos signaalit on kovasti ristiriitaisia.

Toivoisin todella, että maassamme alettaisiin panostaa, nykyisen lyhytnäköisen hoitotyön sijasta pitkäjännitteiseen, kuntouttavaan päihdetyöhön. Kun kerran jos jonkinmoisia toimikuntia perustetaan, jos jonkinmoisia asioita tutkimaan ja laatimaan, miksi ei sitten voitaisi koota moniammatillinen ryhmittymä, joka laatisi tietyt kriteerit täyttävän päihdehoitosuunnitelman, jota sitten portaittain alettaisiin ajaa sisälle aina kunnallisen terveydenhuollon, kuin laajemmassakin mittakaavassa valtakunnalliseksi.

Se jos ensi alkuun tästä aiheutuisikin jopa suurehkoja kulueriä, olisi se kovin jo vähälläkin kokemuspohjalla ennustettavissa että pidemmällä aikavälillä säästöt muodostuisivat kokolailla mittaviksi. Puhumattakaan niistä inhimillisistä kärsimyksistä joita nämä kyseiset sairaudet tänäkin päivänä ympäri Suomea aiheuttavat.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästämme. Kun lähdin hapuillen ja liki vastentahtoisesti rakentamaan raitista elämää itselle ja perheelleni, elin tilanteessa jossa parisuhteeni veteli viimeisiään. Lapset oltiin ottamassa huostaan. Kuten todettua, kuormitin harvasen päivä ensihoitoa, päivystystä, tarkkailuosastoa kuin psykiatrisiakin terveyspalveluita. Näiden lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta. Velkataakka hipoi 100 000€ ja näiden yhtälönä kuormitin suoraan tai välillisesti liki 50 lähellä elävää ihmistä.

Kun meidän perheemme hyvinvointiin satsattiin vuoden ajan rahallisia panostuksia, kaikki muuttui. Tänään elämme tasapainoista uusioperheen arkea, jossa lapset käyvät koulua. Vanhempien tehdessä työtä. Asumme omassa kodissa. Käytämme terveyspalveluita vain muutamia kertoja vuodessa, silloinkin vain flunssasta tai muusta tavallisesta vaivasta johtuen. Lisäksi tuo aikaisemmin mainitsemani 50 lähellä elävän ihmisen elämä on siltä osin mitä perheemme pahoinvointi heille tuolloin aiheutti, tasapainottunut kummasti. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea hyvää perheemme on omien kokemuksiensa kautta saanut osaltaan auttaa vielä näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Tuossa vain siis yksi esimerkki siitä, mitä kunnollinen, pitkäjänteinen päihdetyö parhaimmillaan mahdollistaa. Puhumattakaan siitä, mitä mahdollisuuksia valtakunnallinen, yhtenäinen, kuntouttava hoito voisi koko maassamme saada aikaiseksi.

Toivoisinkin että näitä asioita joskus pysähdyttäisiin pohtimana oikein ajan kanssa ja kunnolla. Nyt kun valitettavasti vallalla näyttää näin sivusta katsottuna siltä, että kaikkialla vallitsee se itsekeskeinen elämänmalli. Malli jossa tärkeintä on itsekkäästi varmistaa oma toimeentulonsa, muiden ihmisten kärsimyksistä välittämättä. Tottakai kaiken lähtökohta itsellänikin on oma ja perheeni hyvinvointi. Mutta tällä hetkellä sen ollessa omissa uomissaan, pyrin omalta osaltani parhaani mukaan jakamaan sitä hyvää mitä itse sekä perheeni elämältä on saanut.

Annetaanko hyvän kiertää? Toivottavasti.


Oman itsensä kohtaaminen.  2

Luonto on kaunis, kuten jokainen meistä.
Luonto on kaunis, kuten jokainen meistä.

Pääsin taas kerran aloittelemaan työtä, josta nautin. Ihmisten kanssa matkaaminen heidän minuutensa äärelle on matka jolla jokainen päivä tuo eteen uudenlaisia ihmeitä. Ihminen joka on vuosikymmeniä pitänyt mitä erilaisimpia asioita kätkettynä syvälle sisimpäänsä, alkaa uskaltautua katsomaan omaan pimeyteensä, löytäen sieltä ihmeellisen valon.

Parasta kaikessa on se, kun itse on saanut tehdä saman matkan omassa elämässään ja tuon taipaleen takaa on avautunut se tietoisuus, ettei minun tarvitse ketään yrittää pelastaa mistään, riittää kun kuljen rinnalla, kuunnellen, ollen läsnä.

Kun ihminen jossain kohtaa elämäänsä, tekee tietoisesti tai tiedostamattaan päätöksen rakentaa ympärilleen betonimuurit, joiden läpi hän ei aio päästää ketään, on hyvin ymmärrettävää ettei tuota muuria murreta yhdessä päivässä tai viikossa, mutta kun siihen pikkuhiljaa yhdessä työskennellen saadaan aikaiseksi pieniä halkeamia, niistä kuin ihmeellisellä tavoin alkaa virrata voimaa tuohon ihmiseen sekä rohkeutta romuttaa tuo suojauksensa.

Tuntuu hassulta ajatella sitä, kuinka meitä Suomalaisia pidetään monin osin eräänlaisina jörriköinä, jotka eivät puhu asioistaan kenellekään, paitsi tukevassa humalassa. Kun sitten tuosta humalasta tai muusta apukeinosta tuleekin itse ongelma, tarvitaan luottamuksellinen ilmapiiri, tai vastaavasti yhdistävä ongelma ja sen jälkeen puhuminen alkaa kuin itsestään.

Toisaalta juuri puhuminen on osoittautunut niin omassa elämässäni kuin nykyisellään työssänikin sen ihmeellisen voiman mikä tuohon sisältyy. Kun ihminen uskaltautuu puhumaan asioistaan, alkaa hyviä asioita tapahtua. Tästä seuraa se väistämätön seuraus, että pitkään kadoksissa ja kätkettynä olleet tunteet saavat tilaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, vapauttaen ihmisen suunnattoman taakan alta katselemaan elämää aivan uusin silmin.

Surullista asioissa on lähinnä se, että meidän tulee kokea elämässämme monin eri tavoin totaalinen tappio, ennen kuin olemme valmiita uskaltautumaan turvautua johonkin toiseen ihmiseen. Parempi tietysti edes silloin, mutta toisaalta toivoisi tuon tapahtuvan jo varhaisemmassa vaiheessa, kuin silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta. Ehkä toisaalta tässä kuitenkin piileekin koko asian kauneus. Kun ihminen saavuttaa elämässään tilan, jossa ainoa läsnä oleva tunne on totaalinen toivottomuus, niin vastavuoroisesti toivoa ei tarvita kuin hyppysellinen ja ihminen alkaa kuin automaattisesti ohjautua tuota tunnetta kohden ja tiedostamattaan auttaa itse itseään eteenpäin.

Nyt miettien ymmärrän omalla kohdallani kaikkien tapahtumien tarkoituksen. Ilman noita tapahtumia en olisi tässä hetkessä ihminen joka olen, enkä varmasti kykenisi kulkemaan kenenkään toisen ihmisen rinnalla askeltakaan, ilman että alkaisin elää tuon toisen ihmisen elämää. Tänään minun ei tarvitse, sillä tiedän että meillä jokaisella on omansa. Mutta siitä juuri paljastuukin yksi elämän kauneus. Kun noita monin tavoin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia elämänkohtaloita alkaa toisten ihmisten kanssa jakamaan, muodostuu siinä parhaimmillaan läpi elämän kestäviä ihmissuhteita. Ihmiselle joka elämässään on kokenut totaalisen tyhjyyden, yksinäisyyden, nämä ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia.

Kaikella siis tarkoituksensa. Todellakin.