Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2015.

Hylätyksi tulemisen kokemus Vol. 2

Jäät lähtevät ja elämä jatkuu.
Jäät lähtevät ja elämä jatkuu.

Päätin palata tähän aiheeseen, sillä juuri nyt tämä tunne on oleillut luonani viime päivät. Jännä sinällään on ollut huomata sellainen asia, että vaikkakin olen omassa elämässäni tehnyt perusteellista inventaariota liki 10v ajanjakson, niin yhä vieläkin, sisältäni kumpuaa tunne joka esiin noustessaan tuntuu kuin rintani päälle pudotettaisiin tuhannen tonnin painoinen kivenmurikka.

Syy näihin tuntemuksiin avautui tälle iltaa. Olen nyt poikkeuksellisesti viipyillyt Peurungassa, tavallisen neljän päivän sijasta jo kohta seitsemän päivää ja siitä johtuen myös yksinään vietettyä aikaa on päässyt kertymään tavallista enemmän.

Jotta tämä kirjoitus ei menisi liiaksi synkistelyksi, niin tähän viikkoon mahtuu myös lukuisia äärimmäisen positiivisia asioita. Olen saanut taas tälle viikolle kohdata ihmisiä, jotka harhautuessaan elämänpolulleni, ovat lähes tietämättään tarjonneet minulle signaaleja syvimpiin tuntoihini.

Peurunkajärvi.
Peurunkajärvi.

Olen liikuskellut luonnossa, pohtien kiitollisena elämääni. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka yhä tunteeni saattavat vyörytä voimalla ylitseni, kykenen ne kohtaamaan ilman että minun tarvitsee niitä lähteä tavalla tai toisellakaan karkuun.

Mutta tämä hylätyksi tulemisen kokemus. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, suurin osa näistä tunteista linkittyy lapsuuteeni, joskin osa on kokemuksia laajemmalti elämästäni ja tänään ymmärrän myös sen, että näiden tunteiden voima ei välttämättä olekaan niissä tapahtumissa joista nämä alkunsa saivat, vaan siinä, että olen tunteiltani kokolailla herkkä.

Ihminen jonka sisälle kasvaa tunne, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on, alkaa kuin automaationa rakentaa itselleen mitä erilaisimpia suojarakenteita, kyetäkseen ylipäänsä elämään. Kun näistä rakenteista sitten ajan saatossa tuleekin taakka, pitää niitä alkaa sitten yksi kerrallaan purkamaan. Työmäärä on kohdallani melkoinen, mutta silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan tätä matkaani tehdä. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava myös se, että joskus haikeana mietin sitä millaista elämäni olisi, ilman tuota jatkuvaa prosessointia. No, ehkä senkin aika koittaa vielä. Uskon nimittäin olevani jo aika lähellä aikaa, jolloin ilman sen erityisempiä ponnisteluita kykenen vain olemaan läsnä elämälle. Nyt vielä kun tuo läsnäolo vaatii erityistä huomiota, eikä suinkaan tapahdu aivan automaationa.
Viime päivät ovat olleet todella antoisia. Kipua ja tuskaa, mutta antoisaa sellaista. Kun ihminen lähestyy omaa syvintä sisintään, eli sitä puhdasta ja haavoittumatonta sisäistä lastaan, uskon että aletaan olla lähellä sitä mikä ihmisenä elämisessä itselleni on tärkeintä. Mutta, samalla äärimmäisen pelottavaa. Tuo osa minuuttani on nimittäin juuri se, jonka koskemattomuutta henkeni uhalla olen pyrkinyt varjelemaan. Joku on joskus sanonut, että päästäkseen kosketuksiin oman sisäisen lapsensa kanssa, ihmisen tulee löytää elämässään rakkautta ja turvaa. Juuri tuota olen viimeisten päivien aikana kokenut ja hassuinta tuossa on se, ettei tuo ole linkttyneenä kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaikka tietyt ihmiset ovatkin juuri näitä asioita minulle tarjonneet. Silti huomaan että tunteet, jotka tuossa pienessä ihmisessäni on kätkettynä, ovat niin voimakkaita, etten aivan heti usko niihin pääseväni todella sisälle. Toisaalta, aikaa on. Minulla ei juuri nyt ole mihinkään kiire. Koen nimittäin juuri nyt niin, että minun tulee pakonomaisen jäsentämisen sijasta, jättää hetkeksi aikaa kaikki jäsentämisen yrittäminen ja keskittyä olemaan. Uskon nimittäin niin, että vain oikeasti olemalla läsnä itselleni, saatan vihdoinkin saada kauan kaipaamani yhteyden omaan sisimpääni.

Jollekulle nämä asiat saattavat olla sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisessä lähinnä turhautuneen tuhahduksen siitä, millaisten asioiden äärellä ihminen voikaan viipyillä, mutta itselleni tämä on varmasti se yksi tärkein kohtaaminen koko elämäni aikana. Kun tämän yhteyden saan avattua, uskon saavuttavani jotakin sellaista, jota en koskaan enää uskonut saavuttavani, kun loputtomalta tuntuneen pakomatkani aikoinaan jo lapsuudessani aloitin.
Yksi esimerkki tästä on nimittäin se, että sitämukaan kun olen lähestynyt sisintäni, olen alkanut jatkuvan ruoskimisen sijasta sallimaan itselleni mitä erilaisimpia, hyviä asioita ja tämän uskon johtavan ajanmyötä siihen, että esimerkiksi lapseni kasvavat ajatukseen että itsensä arvostaminen on palkitsevampaa, kuin jatkuva itsensä rankaisu. Asia jonka vuoksi osaltaan tänäänkin tätä matkaani teen. En nimittäin mitään muuta elämältä niin paljoa toivo, kuin sen, että voisin omille lapsilleni antaa eteenpäin perintönä jotakin ihan muuta, kuin mitä itse aikoinaan olen omalta isältäni tahtomattaan saanut. Tästä johtuen koen matkallani olevan merkitystä, vaikka jostakusta toisesta se saattaakin monessa kohden tuntua sulalta hulluudelta.

Juuri nyt sisälläni on samanlainen rauha, kuin minkä toivon tästä kuvasta heijastuvan.
Juuri nyt sisälläni on samanlainen rauha, kuin minkä toivon tästä kuvasta heijastuvan.

Näillä miettein, kohti tulevan viikon haasteita ja mahdollisuuksia. Pidetään toisistamme huolta.


Itsensä hyväksymisestä toisten kunnioitukseen.

Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.
Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.

Tuo ylläoleva maisema on viime aikoina tullut kovin tutuksi, olenhan viimeiset parisen kuukautta viipyillyt useita öitä työreissullani Peurungalla. Nyt viikolla, kun taas tavoilleni uskollisena istuskelin aamusella, katsellen järvenselälle, koin sisältäni nousevan kaipauksen. Mistä tuo kaipaus kumpusi? Hetken aikaa tuota tunnetta mutusteltuani totesin sen yhä nousevan kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä tällaisenaan. Tämä kyvyttömyys hyväksyä, on minulle itseni suhteen varsin tuttu tunne. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että tuo tunne nousee enää vain kovin harvoin, kun se aikaisemmin oli jatkuvasti läsnä.

Ihminen joka jatkuvasti sisällään kokee olevansa hylkiö, kasvaa väkisinkin käsitykseen ettei koskaan kelpaa omana itsenään. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta yritin lähes pakonomaisesti juosta karkuun mitä erinäisimmin keinoin, kunnes tulin pakomatkallani tieni päähän. Kohtaan jossa en päässyt enää karkuun. Tuossa kohden koin sellaisen tyhjyyden, joka pakotti minut luopumaan omista suojauksistani sen, että avun vastaanottaminen tuli ylipäänsä mahdolliseksi.

Pitkä matka on tuosta hetkestä kuljettuna. Osaltaan kiitos tuon matkan, aika on tehnyt tehtävänsä. Mutta suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kun en enää yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan pakomatkaani, minun tuli opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja elämään.

Toisiin ihmisiin luottaminen on mullistanut elämäni. Olenhan tuon luottamuksen kautta oppinut jo kokolailla paljon hyväksymistä suhteessa itseeni. Itseni hyväksymisen kautta olen myös oppinut aivan uudella tavoin kunnioittamaan toisia ihmisiä, heidän ihmisarvoaan. Aikaisemmin kun itse koin itseni arvottomaksi, samalla tavoin kokien myös kaikki muut. Elin ja hengitin totaalista yksinäisyyttä, joka syveni ja pimeni päivittäin.

Tänään kykenen jo kohtaamaan ihmiset, mikä osaltaan kuvastaa taas sen, että kykenen kohtaamaan itseni. Tällainen peilaus on yksi suurimmista oivalluksista elämässäni. Peilaus jonka kautta olen löytänyt suurimman osan minuuttani, ollen tänään jo lähes kokonainen.

Vielä joitain palasia puuttuu ja tämän huomaa siinä, kun tietyssä hetkin saa itsensä vielä kiinni vanhoista, itselleen haitallisista toiminta- ja ajatusmalleista. Silti kuitenkin koen olevani siinämäärin eheytynyt, ettei minun enää erikseen tarvitse ottaa aikaa, saati tilaa tutkaillakseni mistä milloinkin jokin negatiivinen tunnetila aiheutuu. Se yleensä tässä hetkessä kun on jo likipitäen samantien selvillä.

Esimerkkinä voisin kertoa sen, että kun oma isäni poti tuota samaa arvottomuuden tunnetta, tiedostamattaa sitä yhtään, hän kuin automaattisesti kasvatuksessaan siirsi sen meihin lapsiin ja ilman jatkuvaa prosessointiani minä olisin tahtomattani antanut tuon sukupolvien ylitse jatkuvan ketjun vain kasvaa kasvamistaan, mutta koska tässä hetkessä olen jo kokolailla sinut itseni kanssa, voin jatkuvan rankaisemisen sijasta arvostaa ja kunniottaa itseäni siinämäärin, että tulen kuin automaationa siirtämään omille lapsilleni armollisuutta, enkä rankaisua suhteessa itseensä.

Näitä sukupolvien yli siirtyviä juttuja olen huomannut itsessäni paljonkin. Lohdullista siitä tekee se, että aina sitä mukaan kun jotakin tiedostan, on se merkki siitä, että osaltani voin tuota ketjua olla katkaisemassa, enkä tietentahtoen siirtämässä eteenpäin.

Itsensä hyväksymisen kautta olen siis oppinut arvostamana myös muita ihmisiä. Ymmärtäen samalla sen, että mikäli olen tuomitsemassa jonkin toisen ihmisen, tulen samalla huomaamatta tuomitsemaan itseni. Toista kun ei yksinkertaisesti kykene tuomitsemaan, ilman että ennen pitkää tavalla tahi toisella tulisi tuominneeksi myös itseään.

Surullisen tästä tietoisuudesta taas tekee se, että sen myötä alan havainnoida ympärilläni loputtoman määrän ihmisiä, jotka epätietoisuudessaan jatkavat väsymiseen asti itsensä pakenemista. Yksi konkreettisin esimerkki tästä on päihteiden käyttö. Ihminen joka on itsensä kanssa sinut, ei tarvitsisi päihteitä yhtikäs mihinkään. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole ollenkaan niitä miehiä, joka olisi tuomitsemassa päihteet tai niiden käyttäjät, vaan ykskantaan pohdin tässä ääneen sitä, kuinka surullisen yleistä kyseisen asian äärellä operointi maassamme onkaan.

Ajatellaan nyt hetki vaikka sitten jotain yleisötapahtumia. Itselleni konkreettinen tuollainen tilaisuus ja siihen osallistuminen oli viime maanantaina, kun vaimoni kanssa kävimme katsomassa Peurunka Areenalla esiintynyttä Haloo Helsinkiä.
Olisikohan konsertissa karkeasti arvioiden ollut jotakuinkin tuhatkunta katsojaa ja kovin paljoa en valehtele, jos sanon että me vaimoni kanssa, olimme järjestysmiehiä ja muuta henkilökuntaa lukuunottamatta ne harvat, jotka kyseisen konsertin seurasivat selvinpäin. Tuohon määrään mahtuukin sitten monen näköistä alkonkäyttäjää. Oli niitä joilla oli hilpeää. Niitä jotka itkivät. Örvelsivät. Sammuivat. Itse nautin keikasta suunnattomasti, mutta samalla huomaten itselleni nousevan surun tunteen siitä, kuinka ihmiset enää kovin harvoin osaavat pitää hauskaa selvinpäin. Toisaalta osa tuosta surusta kumpusi kylläkin siitä muistikuvasta, kun itse päihteitä käyttäessäni otin osaa mitä erilasimpiin konsertteihin ja festareille. Ollen enempi vähempi päisällänsä joka kerta. Silti kokien aina tuon huuruisen ja turran olon takanakin tuota kyvyttömyyttä kuulua joukkoon. Omalla kohdallani tämä kumpusi kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nyt miettien väitänkin melkoisella todennäköisyydellä sen, että omalla kohdallani olisi voinut elämässä käydä kokolailla toisin, sikäli kun olisin jo varhaisessa lapsuudessani oppinut terveellä tavoin arvostamaan ja armahtamaan itseäni. Joskin samaan hengenvetoon todeten sen, etten kylläkään osaisi kuvitella elämäni menneen millään muulla tavoin kuin miten se meni ja tästä kaikesta oppineena toteankin, vahvasti tiedostavani tässä hetkessä sen, että sikäli kun itselläni jotakin tehtävää suhteessa omiin lapsiini tai heidän tulevaisuuteensa on, tulen tekemään kaikkeni siinä että he osaavat arvostaa itseään juuri sellaisena kuin joksi heidät on tänne elämään luotu.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi totean vain sen, että tuo konsertti oli taas yksi esimerkki kohdallani siitä, mitä päihteetön elämä minulle tullessaan toi. Aikaisemmin kun en edes sekakäyttöpöllyssä olisi enää loppuajasta kuvitellut kykeneväni tuollaiseen tilaisuuteen osallistuvani, niin paljon kaikkea ja kaikkea loppuajasta pelkäsin. Tänään, kiitos raittiuden, en enää pelkää.

Lopuksi siteeraan kappaleen, jossa mielestäni on paljon samaa kuin omassa elämässäni on ollut ja yhä on. Siispä, Kuussa tuulee:

Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen,
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Mä heitin turhan pelon kauas pois,
et sydän vihdoin jotain tuntea vois.
Nyt seison reunalla,
mä olen valmiina.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.


Hylätyksi tulemisen kokemuksesta hyväksymiseen.

Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.
Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

1100cc Kawasaki ZZR
1100cc Kawasaki ZZR

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.
Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.


Peurungassa pohdiskeltua

Kaunis näkymä hotellilta järvelle.
Kaunis näkymä hotellilta järvelle.

Ihmeellinen on elämä. Tällä ajatuksella varustettuna istuskelin hotellin järvelle viettävällä penkereellä, pohdiskellen elämääni.

Todella pitkä matka on tullut kuljettua, mutta juuri nyt kaikki tuo tuska mikä matkalleni on sisältynyt tuntuu tänään olleen tarpeen osatakseni arvostaa kaikkea sitä hyvää mitä elämässäni tänään on.

Kuten olen maininnut, työkuvioni yrittäjyyteni suhteen vakiintuivat. Kuljen nyt neljä päivää viikossa Jyväskylän liepeillä, tehden juuri sitä työtä mitä sydämestäni haluan tehdä. Päihdetyö. Tuo työ tänään sopii minulle kuin nenä päähän, kaiken kokemani jälkeen. Viimeistään tämän työn myötä olen ymmärtänyt kaiken kivun ohjanneen minua elämässä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa elämäni palapelin viimeinenkin palanen asettui paikoilleen. Rohkenen todeta juuri nyt, ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään.

Toisaalta kun asiat alkavat tipahdella kohdilleen, tuntuu kovin helpolta tehdä omaa osuuttaan asioissa, kun likipitäen kaikki mihin ryhdyn, osoittautuu onnistuvan.

Tämä työreissuilla majoittuminen on vain yksi esimerkki monesta. Kävin nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni Peurungalla parisen vuotta sitten, pitäessäni Pelirajat'on toimintaa liittyen kokemusasiantuntija luennon. Enpä olisi vielä tuolloin osannut aavistaa että elämä kuljettaa minut vielä joku päivä yöpymään säännöllisesti kyseisessä paikassa. Paikassa, jossa kaikki on tarjolla, mitä ihminen hotelliyöpymiseltään voisi kuvitella toivovansa. On aktiviteettia jokaiselle. Todella mukava henkilökunta sekä hyvää ruokaa. Kun päivän touhuilee päihdetyön kentällä, sopii enemmän kuin hyvin, kun istahtaa autoon ja ajelee reilun kolmevarttia yöpaikkaan, samalla ajatuksensa nollaten.

Itselleni arkirutiiniksi onkin muodostunut aamu-uinti, jonka jälkeen kun käy aamupalalla, onkin valmis päivän töihin. Työpäivän päätyttyä voi lepäillä, ulkoilla tai halutessaan mennä vaikka keilaamaan, kuntosalille tai kylpylään. Tähän kaikkeen kun lisätään se, että lähes viikoittain esiintyy joku tämän hetken valovoimaisista tähdistä Suomen musiikkitaivaalla, niin eipä ole pahaa sanaa sanottavana kyseisestä yöpaikasta. Lämpimästi suosittelen.

Eipä siis ihme, että taas huomen aamulle, starttailen tienpäälle todella hyvin mielin. Tästä on hyvä jatkaa.