Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset toukokuulta 2015.

Rakkaudesta luottamukseen.

Luonnossa on voimavara, jonka löytää vasta pysähtymisen kautta.
Luonnossa on voimavara, jonka löytää vasta pysähtymisen kautta.

Olen onnellinen. Ei vähiten siksi että koen löytäneeni elämääni voimavaran jonka varassa matkanteko on kohtuullisen vaivatonta. Aina ei todellakaan ole ollut näin.

Minun tuli käydä elämässäni totaalisessa pimeydessä, kuin todetakseni vasta siellä etten yksinkertaisesti jaksa elämässä yksin.

Aikaisemmin olin kuin ohjelmoitu taistelemaan kaikessa ja kaikkia vastaan. Tai oikeammin koin että kaikki muut olivat minua vastaan. Todellisuudessa vain minä itse olin.

En kyennyt hyväksymään mitään, vähiten itseäni. Toisaalta pelkäsin kokoajan, mutta samalla yritin kaikin keinoin peittää pelkoni, näytellen vahvaa.

Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tämän, kyetäkseni kohtaamaan elämän ja ihmiset sellaisenaan. Toisaalta nyt miettien suurin työ oli siinä että kykenin kohtaamaan itseni.

Ihminen joka kaikin keinoin yrittää epätoivon vimmalla juosta itseään karkuun, tuo kohtaaminen tapahtuu vasta pakon edessä. Näin kävi minullekin. Ensin tuli käytettyä kaikki mahdolliset muut vaihtoehdot, ennenkuin olin valmis vastaamaan elämän esittämään kysymykseen: Mitä pelkäät?

Itseäni pelkäsin. Todellista itseäni. Lähinnä siitä syystä ettei minulla ollut mitään tietoa siitä kuka tai mikä olin. Olinhan haudannut aidon itseni syvälle sisimpääni jo varhaisessa lapsuudessani. Tästä johtuen tarvittiin suunnaton määrä kipua ja tuskaa, jotta olin valmis luopumaan itseriittoisuudestani, kohdatakseni kaksi pahinta pelkoa elämässäni: Luottamuksen ja rakkauden. Asiat jotka minulta murskattiin jo ennenkuin ehdin kumpaankaan kunnolla tutustua.

Voitettu siis vain kuvitella miltä tällaisesta ihmisrauniosta tuntuu lähestyä toisia ihmisiä. Mutta tänään ymmärrän myös sen että ilman toisia ihmisiä, en koskaan olisi tullut tietoiseksi siitä mitä luottamus, saati aito rakkaus puhtaimmillaan merkitsevät. Nämä kaksi asiaa ovat nimittäin mielestäni juuri ne mitä ihminen kipeimmin elämässään tarvitsee. Samat kaksi, jotka saadessaan, ihminen toteaa ykskantaan saaneensa elämältä kaiken tarvitsemansa. Minä löysin pala palalta nämä asiat löytäessäni tieni vertaisteni joukkoon. Vertaistuki on ollut minun pelastukseni monessa. Porukka joka ensikertaa elämässäni sai minut kokemaan sen miltä tuntuu tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Luottamus on nimittäin asia jonka varassa eläessään ihmisellä ei missään tilanteessa ole hätää. Rakkauden taas tuodessa jokaisen meidän kipeästi kaipaamamme turvan. Kun nämä kaksi elementtiä sitten yhdistyy, syntyy siitä yhdistelmä jota mikään mahti maailmassa voi murentaa.

Sen vuoksi ja juuri siitä syystä minä huomissa aamulle taas starttailen pyöräni, ajellen päiväksi päihdetyöhön, voiden luottaa siihen että vaikkakin kilometrejä kertyy nelisensataa ennenkuin illalle päädyn Peurunkaan olen ja tulen olemaan turvassa meninpä milloin ja mihin tahansa.

Miksi siis taistella, kun voi luottaen luovuttaa. Rakkaudessa kun ei ole sijaa sille pelolle jota tuo epätoivoinen, tuhoon tuomittu taistelu aiheuttaa.


Ihmiset, tunteet, ajatukset ja asenteet.

Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.
Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.

Olen tässä hetkessä siinä onnellisessa asemassa suhteessa itseeni, että alan huomata itsessäni enenemässä määrin kasvavaa hyväksyntää suhteessa itseeni. Osa tästä varmasti kumpuaa siitä kun joka päivä operoin nyt työelämässä ihmisten kanssa, pyrkien kohtaamaan heidät sellaisena kuin kukin tässä hetkessä on. Huomasin eilen pohtivani sitä, että kuinka mahdoton yhtälö onkaan pyrkiä kohtaamaan toinen ihminen hyväksyen hänet sellaisenaan, sikäli jos ei ensin kykene tuota samaa hyväksyntää suomaan suhteessa itseensä.

Kun tietoisesti valitsin työreissuillani majapaikan vajaan kolmenvartin ajomatkan päästä, tiedostaen tuon matkan olevan varsin tarpeellinen aina työpäivän päätteeksi eräänlaiseen pään nollaukseen, etten veisi niin sanotusti töitä omaan arkeeni, niin kuinka oikeassa lopulta tuossa olinkaan. Minulle nimittäin illalle töiden jälkeen, tuo matka, varsinkin kun nyt sitä rakkaan harrastukseni moottoripyöräilyn merkeissä saan taivaltaa, toimii eräänlaisena hautomona päivän aikana nousseille asioille. Yleensä ennen kuin pääsen määränpäähäni Peurunkaan, olen ehtinyt jäsentää asiat päässäni siihen kuosiin ettei niitä enää juurikaan iltasella tarvitse sen enempää pohdiskella.

Eilen huomasin miettiväni sitä, kuinka monessa eri kohdin huomaan puhuvani ihmisille sitä, mitä omassa elämässäni kaipaan ja tästä johtuen oivalsin että olen taas kerran jumittunut eräänlaiseen luuppiin asioiden kanssa. Luuppiin, jossa samat ajatusmallit suhteessa itseensä pyörivät vuodesta toiseen, vaikka sinällään nuo asiat ja ajatukset on jo moneen kertaan jäsennetty. Mutta ilmeisesti vasta nyt on aika jättää ne taakseen. Itsensä hyväksyminen on yksi tällainen asia. Aivan samoin kuin kauan etsimäni omanarvontunto. Eilen huomasin ajattelevani nimittäin niin, että nuo molemmat asiat ovat minulle jo olemassa, ainoa mitä minun enää tarvitsee tehdä, on oma osuus, eli toisin sanoen sallia nuo sinällään hyvät asiat itselleni.

Päihderiippuvuus tai riippuvuudet yleensä ovat myös yksi tällainen lähes ikuisentuntuinen luuppi elämässäni. Joskin tänään alan suhtautua tuohonkin asiaan hieman jo armollisemmin. Vaikka esimerkiksi raittius ei kohdallani koskaan saa olla väärällä tavoin itsestäänselvyys, niin toisaalta ei myöskään näiden riippuvuuksien minuuttani määrittävät ominaisuudet sitä saisi olla. Minussa kun on roppakaupalla muitakin ominaisuuksia kuin pelkät riippuvuudet ja niistä puhuminen. Nyt tietoisesti pyrinkin katselemaan itseäni hieman eri kanteilta. Ehkä jopa hieman armollisemmin. Asenne itseäni kohtaan ratkaisee nimittäin yllättävän paljon sen, miten elämä ja sen ihmiset minua yleisesti kohtelevat. Jos itse en arvosta itseäni, saati jos itseäni jatkuvasti parjaten arvostelen, niin sitä samaa minulla on odotettavissa niin elämästä yleensä kuin myös toisilta ihmisiltä. Kun taas asennoidun itseni suhteen armollisemmin, niin myös nämä kaksi edellä mainittua aspektia kohtelevat minua huomattavasti hellyttävämmin.

Otetaanpa pieni esimerkki tunteista sekä ajatuksista ja asenteista. Laitan alle kaksi kuvaa Peurungasta. Kun katsot noita kuvia, kuulostele hetki mitä tunteita ne sinussa herättävät. Jos rehellisesti kuulostelet itseäsi, noista tunteista voit päätellä sen kuinka tyytyväinen tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiisi olet. Tai millaisella asenteella elämään juuri nyt elelet. Testi alkaa:

Mutkainen kesätie.
Mutkainen kesätie.

Jos katsot kuvaa miettien kuinka huono otos se on, tai kuinka ihmeelliseltä jotkin asiat siinä näyttävät, voit pysähtyä miettimään suhtaudutko elämään sekä itseesi juuri nyt arvostellen vai armollisesti.

Tyyni järvenpoukama.
Tyyni järvenpoukama.

Jos taas tämä kuva herättää sinussa ajatuksen siitä kuinka hyvä olo tuosta kuvasta tulee, voit miettiä sitä tarvitsetko edes tuota kuvaa voidaksesi todeta itseasiassa sisälläsi vallitsevan varsin hyvän ja tasapainoisen olotilan.

Aivan samoin kuin muut asiat, niin myös toiset ihmiset herättävät meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia. Mitä vahvemmin ennakkoon asennoidumme jollakin tietyllä tavoin tiettyihin ihmisiin, sitä varmemmin tuosta ihmisestä itselle nouseva tunnetila on hyvin pitkälti tuon asenteen kaltainen. Kun taas pystymme kohtaamaan ihmisen juuri sellaisena kuin hän tässä hetkessä on, nuo tunteet jotka hänestä itseesi peilautuvat, ovat itseasiassa juuri niitä tunteita, joita juuri nyt sinun on hyvä käydä läpi itsessäsi. Olemme nimittäin aitoja peilejä toinen toisillemme. Halusimmepa sitä tahi emme.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. :)


Ihmeellisiä kohtaamisia Vol. 2: Matkaopus sisäisen lapsen äärelle.

Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.
Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.


Toisten auttaminen.

Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.

Joskus elämä näyttää nurjan puolensa. Tai ainakin itse harhautuu näin ajatellen kokemaan sen. Moniko meistä lie kykenee elämään elämänsä siten, ettei jossain kohtaa joutune toteamaan sen ettei asiat mene kuten elokuvissa, eikä tapahtumat menekään siten kuin itse itsellemme parhaaksi näemme. Silti, entä jos asiat menevätkin juuri niin kuin on parhaaksemme tarkoitettu.

Olen viime päivinä pysähtynyt miettimään omaa taivaltani hieman tarkemmin. Paljosta, todella suunnattoman paljosta saan tänään olla kiitollinen. Vaikka samaan hengenvetoon toteankin sen, ettei elämä minunkaan kohdallani läheskään aina ole tarjoillut sitä mitä itse olisin toivonut, saati kovinkaan helpolla. Mutta, koska jostain kumman syystä olen tullut suostuvaiseksi luopumaan tuhoon tuomitusta taistelustani kaikkea ja kaikkia vastaan, kyeten samalla luopumaan suurimmasta osasta vääränlaista suojaustani, olen saanut kokea sen miten ihmeellisellä tavoin toisten ihmisten tuki saa vaikealtakin vaikuttavat tilanteet tuntumaan huomattavan paljon helpommilta kohdata.

Tässä kohden totean sen, etten minäkään tästä yksin taistelustani vapaaehtoisesti halunnut luopua. Tuskan oli käytävä kohdallani monin eri tavoin sietämättömiin mittasuhteisiin, ennen kuin sain tuon halukkuuden. Sen jälkeen jokainen askel jonka tuon luopumisen jälkeen olen ottanut, on ollut edellistään helpompi.

Kirjoitan ja puhun paljon toisiin ihmisiin luottamisen puolesta. Lähinnä siitä syystä, että olen nyt kuluneen vuosikymmenen aikana saanut elämässäni ja itsessäni parsittua kasaan kaiken sen mitä kolmessa vuosikymmenessä tuhoutui, kasvaessani taistelemaan yksin. Ei siis toisiin tukeutuminen voi olla kovinkaan tuhoisaa.

Toisaalta olen elänyt monin tavoin onnellisten tähtien alla, saaden apua jos joltakin ihmiseltä, jos minkälaiselta taholta, mutta samalla tässä hetkessä uskon, etten ole niin erikoinen epeli, etteikö nuo samat instanssit tarjoilisi sitä samaa apua jota itse sain, kunhan tuota apua vain ihminen nöyrtyy pyytämään ja ennenkaikkea vastaanottamaan.

Ihminen voi elää läpi elämänsä taistellen. Sitä tuskin kukaan olisi minultakaan kieltänyt. Nyt miettien on kovin surullista, kuinka loputtoman moni tänäänkin tuota yksinäistä taisteluaan jatkaa, turvautuen samalla mitä erilaisimpiin, itselleen tuhoisiin keinoihin, kestääkseen elämän suomat haasteet, totaalisen yksin. Ei elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, eikä siitä ole tarkoitus selvitä yksin. Lopussa kun kukaan ei ole ojentamassa minkäänlaista kunniamerkkiä siitä kuinka hienosti ja hyvin onnistui välttämään toisten ihmisten tuen.

Kuten todettua, minä pyrin tänään elämään luottamuksessa. Luottaessani toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, elämä antaa kohdalleni juuri ne oikeat vaikeudet, jotka tässä hetkessä tarvitsen matkallani. Mitä suurempia haasteita, sitä enemmän minun tulee kyetä luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja ennakkoluulojeni luomista peloista suhteessa toisiin ihmisiin. Kipu hellittää sen mukaan, kun uskaltaudun asioista toisille ihmisille puhumaan. Älkääkä kuvitelkokaan että tuo luottamus tuli minulle helpolla. Kuten totesin, tuskan oli ensin käytävä sietämättömäksi. Jossain kohtaa sen yhä tulee käydä, jotta palaan siihen toteamukseen, että jaettu taakka on helpompi kantaa.

Menetin viime viikolla taas yhden ystävän päihteille. Kaveri oli rakentanut itselleen sellaiset suojamuurit, että vaikka vain hitusen tuosta suojauksesta koin onnistuvani omien kokemusteni kautta murentaa, sain huomata sen, kuinka äärimmäisen herkkä ja hauras ihminen siellä pohjimmiltaan oli. Mutta kuten totesin, joskus ihminen ei osaa luopua suojauksistaan, vasta kun viimeinen matka on aluillaan. Surullistahan se on. Äärimmäisen surullista. Mutta samalla kovin ymmärrettävää. Kukaan toinen ihminen kun ei voi toiselle tuota ojentaen antaa. Voi vain pyrkiä kulkemaan rinnalla, tarjoten auttavan kätensä, tuohon käteen tarttumisen vastuun ollessa tällä toisella ihmisellä. Silti, tänäänkin, yhä ponnekkaammin olen tuota auttavaa kättä tarjoamassa. Jokaiselle jonka näen yksinään elämässään taistelevan. Luoja tietää että minä taistelin.

Huomenna taas istahdan pyörän selkään, ajellen nelisen tuntia työmatkaa, kypäräni sisällä elämääni miettien. Ollen varma siitä, että taas illalla päästessäni alla olevan järven rannalle istuskelemaan, niin tiedän ettei minun tarvitse kiitollisuutta elämääni etsiä. Ei Peurungasta, saati Perusta. Tuo kiitollisuus kulkee matkallani mukana. Onhan se osa minuuttani, tänään, tässä ja nyt.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, oikein aurinkoista ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle äidille!

Peurunkajärven rannalla.
Peurunkajärven rannalla.

Ihmeellisiä kohtaamisia.

Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.
Elämä on kaunis kuin keväinen maisema.

Elämäni on kulkenut viime vuoden kuin omalla painollaan kohti hetkeä, jossa koen olevani itseni kanssa siinä määrin tasapainossa että voin kohdata lähes päivittäin uusia mielenkiitoisia ihmisiä. Saaden aina ja joka kerta noista kohtaamisista jotakin myös itselleni. Niin nytkin.

Olen siis viipyillyt työni puolesta Peurungassa jo kolmatta kuukautta. Työni kuvaan kuuluu jatkuvasti uusien ihmisten kanssa keskustelut. Tänään kun minun ei enää tarvitse ennakoida mitään tilanteita, saan kohdata jokaisen uuden ihmisen ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -asenteita ja tällä tavoin koen monin tavoin rikastuvani kokoajan.

Kuluneen parin viikon periodilla, tein poikkeuksellisesti yhteensä 10 päivän mittaisen työreissun. Nyt miettien tälläkin oli syvempi merkityksensä. Sikäli jos olisin toiminut samalla tavoin kuin aikaisemmin, että olisin neljän päivän jälkeen palannut muutamaksi päiväksi kotia, olisi minulta jäänyt kokematta kaksi ainutlaatuista kohtaamista ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin aivan heti olisin omassa käsikirjoituksessani osannut kuvitella polkuni risteävän. Ihmeellinen on elämä.

Nämä ihmiset olivat minulle monin eri tavoin opettavaisia. Ensiksikin siitä syystä, että kiitos vaihderikkaan menneisyyteni, ja sen pitkällisen purkamisen, elämäni on muodostunut tähän hetkeen sellaiseksi, että lähestulkoon 24/7 operoin erilaisten riippuvuuksien alla elävien ihmisten parissa. Jos ei muutoin, niin vapaa-ajalla itseeni syventyen. Yksi havahduttava asia näissä parissa kohtaamisessa oli se, että kumpikin, elämänpolulleni harhautunut ihminen ei omannut mitään kosketuspintaa mihinkään riippuvuuksiin, mutta silti koin että keskustellessamme elämästä, koin todella vahvoja samaistumisia, vaikkei kyseessä ollutkaan millään tavalla riippuvuuksiin liittyvät asiakokonaisuudet. Ehkä herättävin juttu kaikessa oli se, kun toinen näistä ihmisistä ääneen ihmetteli sitä, miksi aina ja jatkuvasti oleilen niin pirun vakavien asioiden äärellä. NIIMPÄ! Jäin nimittäin tuon keskustelun päätteeksi pohtimaan omaa itseäni, todeten tuon ihmisen, sen kummemmin tarkoituksella toteaman lausahduksen liikauttaneen syvällä sisimmässäni jotakin. TODELLAKIN! Minun on vihdoinkin aika hellittää. Ottaa rennommin.

Minun elämäni kun ei tässä hetkessä romutu siinä, vaikken alituisesti jäsentelisikään enää omaa itseäni ja elämää. Toisaalta, kun olen oppinut ajanmyötä siihen, että aivokapasiteettini, olkoonkin kovin vähäinen, on kokoajan ja jatkuvasti prosessoimassa jotakin itsestäni ja elämästä.

Taas kerran kiitollisena voin todeta tähän hetkeen oivaltaneeni kaksi minulle äärimmäisen tärkeätä asiaa. Ensimmäisenä sen, että olen kuin taas kerran pakomatkalla elämääni. Lähinnä tuon lähes pakonomaisen jäsentelyn ja järkeistämisen kanssa. Minulla ei tarvitse kohdata niitä syvimmällä sisälläni oleilevan, sisäisen lapseni kaikista kipeimpiä tunteita, kun kohtaamisen sijaan olen purkamassa ne samantien järkeni ja ajatusteni kautta atomeiksi. Juuri tuosta oivalluksesta johtuen, tein tietoisen päätöksen lopettaa kaikenlaisen jäsentämisen. Ajatusteni jatkuvan jakamisen ja keskittyä vain tuntemaan sen mitä sisimmästäni nousee. Joskin samaan hengenvetoon todeten armollisena itselleni sen, että sikäli kun nämä tunteet, vahvoja ja syvälle piilotettuja kun ovat, tuntuvat jossain hetkessä hajottavan minut, niin silloin voin periaatteistani sen verran höllätä, että jaan niitä jollekin lähimmälle ihmiselleni. Mutta tärkeintä tässä kaikessa se, että oivalsin jälleen kerran paenneeni itseäni taas kerran. Nyt sen oivallettuani, olkoon pakomatkani siltä osin ohitse.

Toinen näistä kohtaamisistani osoitti minulle todeksi sen, että suostuessani kulkemaan päivän kerrallaan luottaen Hyvän johdatukseen, saan tavata mitä ihmeellisimpiä ihmisiä matkani varrella, eikä minun tarvitse muuta kuin hiljentää vauhtiani sen, että huomaan sisälläni olevan intuitioni ja kuunnella sitä.

Kävelin nimittäin pari päivää sitten aamukahvilta hotellihuoneeseeni, kun käytävällä vastaan käveli eräs ihminen. Tuon ihmisen ei tarvinnut kuin hymyillä ystävällisesti ja toivottaa hyvää huomenta, kun kohta jatkaessani matkaa kohti hotellihuonettani, sisälleni tuli todella vahva olo siitä, että minun pitää tuota vasta kohtaamaani ihmistä lähestyä sähköpostilla. Niinpä tein työtä käskettyä, vaikkakin rehellisyyden nimissä järkeni huusi minun olevan totaalinen idiotti, mutta kuunnellessani sydäntäni totesin 'Lähetä'-nappia painaessani, että mitäs sitten, sittenpähän olen idiootti. Kuinka ollakaan, tuo ihminen vastasi viestiini ja kohta istuimme kahvilla jutellen elämästä. Tuo tapaaminen osoitti minulle konkreettisella tavalla sen, että kyetessäni luopumaan liiallisesta järjenkäytöstä, syventyen kuuntelemaan sisintäni, se kyllä opastaa minua päivittäin niissä toimissani, mitä milloinkin minun on omana osuutenani tehtävä. Toisaalta taas kerran, en edes tiedä kuinka monennen, kohtasin ihmisen jota en olisi aikaisemmin koskaan kuvitellut lähestyväni, sikäli jos edelleen eläisin omien ennakkoluulojeni, saati -asenteideni vankina. Tänään sen sijaan kun minulle jokainen ihminen on perusolemukseltaan ihminen, ilman sen kummempia pokkurointeja minkään sosiaalisen tai muunkaan statuksen suuntaan.

Koen suunnatonta vapautta saadessani elää tätä elämää, kohdaten ihmisen ihmisenä, ollen ihminen ihmiselle.