Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset syyskuulta 2015.

Vastuun ottaminen omasta elämästä.

Elämän ei tarvitse olla selviytymistaistelu.
Elämän ei tarvitse olla selviytymistaistelu.

Niin kauan kuin elin ulkoistaen vastuun elämästäni jollekin toiselle, minun ei tarvinnut kohdata omien valintojeni seurauksia. Olinhan olosuhteiden uhri. Elämässäni kaltoin kohdeltu.

Tuolla ajatuksella olin saattaa itseni ennenaikaiseen hautaan. Ymmärtämättä että ihan aikuisten oikeasti voisin vaikuttaa siihen millätavoin elämä eteeni tänään avautuu.

Nyt miettien, tätä hetkeä eläessäni, en haluaisi mistään rahasummasta vaihtaa elämääni tuohon totaaliseen vastuunpakoiluun, niin kertakaikkisen raskasta se itselleni, läheisistä puhumattakaan se oli.

Mikä sitten oli se muutoksen aikaansaanut asia? Valehtelematta, en tiedä. Isän kuolema. Lasten huostaanoton uhka. Kyllästyminen vastuuttomuuteen. Tai kenties kaikki nämä yhdessä.

Silti nyt mietittynä yksi käänteentekevä asia oli myös se että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni minut kunnolla mahdollistamisen sijasta pysäytettiin pohtimaan tekojeni seurauksia. Kaikesta tästä johtuen havahduin. Luojan kiitos havahduin, sillä ilman tuota havahtumista, olisin kuollut. Saamatta kokea kaikkea sitä hyvää mitä elämä sittemmin on tarjoillut.

On se tarjoillut myös sitä varjoisampaakin kadunpuolta, mutta havahtuessani ymmärsin, että kaikki tuo mitä aikaisemmin pidin vain minulle kiusalla tarjoiltuna taakkana, on tämän päivän ajatuksissani osa elämää ja sen tarjoamaa mahdollisuutta ihmisenä kasvamiseen.

Nyt kun mietin aikaa jolloin pakoilin kaikkea vastuuta, verraten sitä tämän hetken vastuunottamiseen elämässäni, totean ykskantaan sen että tarjoileepa elämä tänään mitä tahansa, ei se siltikään tämän päivän ajatusmallilla mietittynä yllä lähellekään sitä rääkkiä mitä totaalinen vastuunpakoilu aikanaan elämässäni merkitsi. Sen vuoksi ja juuri siitä syystä, enemmän kuin mielelläni tämän päivän matkan verran omaa vastuutani tänäänkin kannan. Parasta kaikessa, enää sitä ei pitkään pitkään aikaan ole tarvinnut kantaa yksin.

P.s Kirja kirjoittaa itse itseään hitaasti mutta sitäkin varmemmin hetki hetkeltä luettavampaan muotoonsa.


Kunnioittaessani itseäni, kykenen kunnioittamaan myös muita.

Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.
Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.


Pelon ohjaama.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.


Toive. Tavoite. Tekeminen. Toteutuminen.

Kun uskot unelmiisi, ne toteutuvat. Ennemmin tai myöhemmin, mutta toteutuvat.
Kun uskot unelmiisi, ne toteutuvat. Ennemmin tai myöhemmin, mutta toteutuvat.

Nyt miettien elämässäni kaikki ne asiat, joita elämääni olen koskaan toivonut, ovat tässä hetkessä toteutuneet. Elän elämää josta sinällään ei puutu yhtikäs mitään.

Tästä johtuen ajattelin kirjoittaa nyt siitä, kuinka aamulla pohtiessani elämääni, tulin todenneeksi sen että kaikki ne asiat joita elämääni olen joskus toivonut, ovat toteutuneet likipitäen saman kaavan mukaisesti.

Ensin olen toivonut elämässäni jotakin. Sen jälkeen tuosta toiveesta on pikkuhiljaa rakentunut tavoite. Tavoitetta on seurannut tuon tavoitteen saavuttamisen edellyttämä tekeminen ja lopuksi tuo alun perin toiveen muodossa ilmaantunut asia on toteutunut oman aikataulunsa mukaisesti. Joskus kiduttavan hitaasti, toisinaan hieman nopeammin, mutta silti samalla lopputuloksella, eli lopulta toteutuen.

Tätä miettiessäni, mieleeni nousee loputtoman monta erilaista esimerkkiä siitä kuinka itse olen torpedoinut noiden sinällään hyvien asioiden toteutumista, lähinnä omasta kärsimättömyydestäni johtuen. Milloin menettäen uskoni koko asian suhteen. Milloin ajatellen ettei se koskaan kuitenkaan tulekaan toteutumaan.

Tähän hetkeen ymmärrän että kaikki ne asiat, joita elämässäni tavalla tahi toisella tarvitsen, toteutuvat kyllä. Se jos tuo toteutuminen ottaa joskus enemmän aikaa, johtuu nyt miettien yksinkertaisesti siitä syystä etten itse ole vielä valmis näitä asioita elämässäni kohtaamaan.

Tästä päästään siihen toteamukseen, etten läheskään aina tiedä mikä on hyväksi itselleni milloinkin. Uskon nimittäin niin, että jos elämä tarjoilisi minulle aina sen mitä päähäni saan haluta, aina samantien, olisi tämän hetken elämäni varmasti totaalista kaaosta, sisälläni vallitsevan rauhan sijasta. Onneksi elämä tietää paremmin ja sen vuoksi joitain itselleni tärkeitä asioita olen kärsivällisesti saanut odottaa jopa vuosikymmenen.

Yhä edelleen sisälläni asuu se pieni, malttamaton lapsi, joka innokkaana saa päähänsä vaikka ja mitä. Nyt jo onneksi ymmärtäen ettei elämässä ole tarkoitus saavuttaa tai saada kokoajan jotakin. Tähdellisempää on oppia siitä päivittäin se minkä avustamana voin osaltani antaa jotakin muille.

Eipä silti. Ainahan uudet, positiiviset asia on mukavia kohdata. Mutta toisaalta jossain kohden olen tullut oppineeksi myös sen, että aivan samoin myös ne negatiiviset asiat, siis tapahtumat joita itse en miellä tarvitsevani, ovatkin itseasiassa itselleni ehkäpä vieläkin tähdellisempiä. Niissä kun yleisimmillään on piilotettuna ne tärkeimmät opetukset joita elämäntaipaleellani olen tarvitseva. Tästä johtuen tänäänkin pyrin asennoitumaan omalta osaltani päivän tapahtumiin siten, että olivatpa ne tänään mitä tahansa, yritän olla reagoitumatta niihin liiaksi. Ymmärtäen niiden olevan vain asioita ja tapahtumia joita jonkin ajan kuluttua elämääni taaksepäin tarkastellen huomaan tässä hetkessä tarvinneeni.

Lopuksi pieni palanen tekeillä olevasta opuksestani.

Kiltteydestä kipeytynyt

Ihminen joka sisällään ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään, alkaa hakea tuota hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Ymmärtämättä sitä että itseasiassa hänen ensin tulisi kyetä hyväksymään itse itsensä ja vasta sen jälkeen ihmiset joiden hyväksyntää hän epätoivon vimmalla yrittää saavuttaa, kykenevät muodostamaan tähän ihmiseen yhteyden. Sikäli kun tuo yhteys ylipäänsä on heidän välilleen tarkoitus muodostua.

Minä nimittäin kuvittelin miellyttämällä saavuttavani kaikkien ihmisten kanssa yhteyden, kunnes vasta totaalisen murtumisen myötä tulin todenneeksi sen että mikäli minulla ei itselleni ole yhteyttä itseeni, kuinka minulla voisi olla yhteyttä muihinkaan ihmisiin.


"Älä ota itseäsi niin kirotun vakavasti."  5

Luottamus kuiskaa, ei haittaa vaikka epäonnistut. Yritä uudelleen.
Luottamus kuiskaa, ei haittaa vaikka epäonnistut. Yritä uudelleen.

Otsikon lause on yksi lohdullisimmista mihin tähänastisessa elämässäni olen törmännyt. Ihmiselle jonka identiteetti on romutettu, omalle itselleen nauraminen on kuoleman vakava asia. Johtunee niistä loputtomista kerroista jolloin joku toinen on nauranut sinulle.

Minun elämässäni kaikki on mennyt äärilaidasta toiseen. Niin myös itseeni suhtautumisen kohdalla. Lapsena ja nuorena piilotin oman epävarmuuteni kuin pukeutuen pellen rooliin. Maskiin jonka hymyilevän naaman takaa tarkkaailmäisimmänkin oli liki mahdotonta tunnistaa sitä suunnatonta surua jota sisälläni kannoin.

Toisena ääripäänä raitistuttuani aloin suhtautua elämään sekä itseeni kuoleman vakavasti. Jokainen asia tuli kohdata tilanteen vaatimalla vakavuudella. Olihan kyse elämästä ja kuolemasta. Äärettömän raskasta tämäkin.

Juuri tästä syystä koen suunnatonta riemua siitä, että hetken mietittyäni, päätin ainakin kymmenennen kerran alkaa kirjoittaa havaintojani matkani varrelta kirjaksi. Asia josta olen haaveillut todella kauan. Asia johon olen ryhtynyt todella monesti ja asia joka on jäänyt yhtämonta kertaa vaiheeseen.

Suurin syy keskenjäämiseen olen ollut minä itse. Kohtuuttomine vaatimuksineni. Kuinkas muuten. Milloin teksti ei ole ollut riittävän hyvää. Milloin kirjoittaminen olisi tapahduttava kuukaudessa jne. jne. jne.

Se miksi tämän taas kerran tässä julkisesti ilmoitan, johtuu siitä että tällätavoin osoitan itselleni että en halua enää ottaa itseäni niin kirotun vakavasti. Vain pelkästään laatia tietyt suuntaviivat ja antaa tekstin kirjoittaa itsensä. Sieltä sieluni syvimmistä syövereistä.

Tässä mainitsemani raamit: Käsikirjoituksen olisi hyvä valmistua loppuvuodesta. "Miksi? Koskaan laatimasi aikataulut eivät ole pitäneet." No juuri siksi ja toisaalta sen vuoksi että mikäli Luoja minulle elinpäiviä suo, niin päivä kerrallaan eläen, helmikuussa 2016 tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun tämän tutkimusmatkani raittiiseen elämäntapaan tulin aloittaneeksi. Olisi hienoa lukea matkanivarrella tulleita oivalluksia kirjan kansien välistä tuolloin. Puhumattakaan myöhemmin. Lisäksi jos joku kokonaisuudesta jotakin omaan elämäänsä vaikka saisi, matkani olisi saavuttanut tarkoituksensa.

Nyt toivonkin, että mikäli luit tähän asti, niin tule mukaan tsemppaamaan minut unelmani äärelle. Uskon vahvasti että meistä molemmat todennäköisesti saa siitä jotakin. Se mitä se on, ei ole minun harteillani. Ja hyvä niin.

Pienenä esimerkkinä tyyliä millätavoin tätä oivallusteni ilotulitusta vuosien varrelta ajattelin luettavaan muotoon jäsentää:

Turvattomuus

Ihmiselle joka on kasvanut olosuhteissa jossa itseensä, saati toisiin ihmisiin luottamisesta on tehty mahdotonta, lähes ainoa vaihtoehto selvitä, on rakentaa loputon määrä suojamuureja, selviytymisstrategioita, valeidentiteettejä sekä kehittää sellainen valheellinen vahvuus jonka läpi ei kukaan koskaan tulisi pääsemään. Noiden muurien takana luulisi olevan turvassa. Mutta ainoa mikä tuolla tilassa vallitsee on suunnaton yksinäisyys sekä paniikinsekainen pelko. Nuo kaksi, tänään minulle tärkeää tunnetta, joiden pakottamana lopulta tulin uskaltautuneeksi luopumaan suojauksistani yksi kerrallaan...