Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset lokakuulta 2016.

Sananen muutoksesta.

Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.
Muutos. Vanha kuolee, jotta jotain uutta saisi tilaa syntyä.

Olen kulkenut läpi elämäni mitä erinäisimpiä muutoksia kokien. Nyt miettien osa niistä, kuten elämässä yleensä on taipumus, on tapahtunut vastentahtoisesti. Lähinnä muutokset, joihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, ovat juuri näitä jotka aiheuttavat suurimmat vastaanhangoittelut. Yleisimmillään nämä ovat joko läheisen ihmisen sairastumisia tai pahimmillaan äkillisiä menetyksiä. Muutoksia, jotka tapahtuessaan eniten aiheuttavat kysymyksiä miksi? Toisaalta mitä enemmän näitä sinällään haastavia muutoksia olen joutunut tahi saanut läpikäydä, sitä enemmän noista aiheutuneista kivuista on kasvanut nöyryyttä suhteessa elämään ja siihen, että vaikka yhä tänäänkin elämässä on muutoksia, joita minun on hetkittäin lähes mahdotonta hyväksyä, myös näiden muutosten taustalla on piilotettuna se hyvä, mitä elämä on minulle varannut. Ainoastaan omasta erinomaisuudestani kumpuava harha hallita hallitsematonta, aiheuttaa tuota lapsen itkupotkuraivareihin pahimmillaan verrattavaa vastaanpanemista. Asioissa jotka tapahtuvat, hyväksyinpä tämän tapahtumahetkellä tahi en.

Sitten on olemassa myös niitä muutoksia, joihin minulla oikeasti on vaikutusvaltaa. Näitä ovat muutokset, jotka koskevat omaa ja sen kautta lähimpieni hyvinvointia. Ihmiselle joka on elämässään kokenut omasta mielestään niin paljon vääryyttä, että on sen varjolla "oikeutettu" hankkimaan itselleen välitöntä hyvää, lähestulkoon keinolla millä hyvänsä, nämä hyvinvointia koskevat muutoksetkaan eivät tapahdu helpolla. Kuinka moni meistä voisi käsisydämellä sanoa olevansa valmis samantien luopumaan jostain sellaisesta, mistä edes hetkeksi saa helpotusta, muutoin niin raskaalta tuntuvasta vaelluksesta. Omalla kohdallani näitä hetken helpotuksia onkin sitten riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lähinnä nämä kaikki ovat olleet niitä aineita ja asioita, joista jossain vaiheessa elämääni on tullut tavalla tahi toisella pakonomaisia riippuvuuksia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että näissä muutoksissa, tuon muutoksen hyväksyminen on lähestulkoon yhtä mahdotonta hyväksyä kuin noissa aikaisemmissa muutoksissa, joille osaltani en voinut mitään. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin, muutos tapahtuu vääjäämättä, halusin minä sitä eli en.

Viimeisimpinä ovat ne muutokset, joita jokainen meistä voi tehdä päivittäin. On kyse sitten lenkkipolusta, joka on turvallista kiertää aina saman mutkan kautta. Ruokailu samassa paikassa, samaan aikaan, istuen samassa kohtaa missä aina ennenkin on istunut. Nämä muutokset, joita myös tavoiksi kutsutaan, ovat niitä, joita voimme jokainen tehdä tai jättää tekemättä siten, ettei tuo valinta lopulta näytä vaikuttavan mitään kenenkään elämään. Oikeastaan ainoa mihin se vaikuttaa, on lopulta se millaisena oman elämän tänään koemme. Onko se harmaata arkea, vai täynnä mitä erilaisimpia, pieniä seikkailuja. Ihminen kun tahtoo olla tiettyjen tapojensa orja, mutta samalla myös sellainen, että liiaksi noihin kangistuessaan, kovin äkkiä tylsistyvä, niin sitä suurempi merkitys lopulta näillä pienillä muutoksilla arjessamme todellisuudessa on.

Jos tänään nimittäin teen tietyt asiat juuri samalla tavoin kuin eilen, toissapäivänä tai puolivuotta sitten, voi hyvin olla että huomenna koen tylsistymistä joka aiheuttaa tarpeen, tehdä jotakin repäistäkseni itseni irti tuosta tilasta ja yleisimmillään meillä ihmisillä tuo repäisy tarkoittaa asiaa, ainetta tahi tekemistä, mistä tuon tylsistymisen vastapainona koemme hetkellistä hekumaa. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole. Niinkauan kuin tuosta hetken hekumasta ei huomaamattaan pääse muodostumaan hekuman helvettiä, joka pahimmillaan nielee kaiken valon omasta ja läheistemme arjesta.

Tällä kaikella haluan sanoa sekä itselleni että sinulle sitä, että lopulta juuri ne pienet muutokset, joihin voimme vaikuttaa, ovat niitä merkityksellisempiä tätä suurta kokonaisuutta ajatellen. Nimittäin parhaimmillaan noista pienistä muutoksista seuraa juuri niitä meille jokaiselle elintärkeitä, pieniä ilonaiheita, joilla jokaista päivää täydentäessä, välttyy tarpeelta tavoitella jotain suunnatonta hyvänolontunnetta. Tunnetta, jota täysin tiedostamattamme lopulta kuitenkin kovin harvoin oikealla tavalla osaamme käsitellä.

Muutos yhteiskunnassamme on vääjäämätön. Samoin elämässämme. Mutta se miten tuo muutos tapahtuu, lähtee vain ja ainoastaan itsestämme. Kuten todettua, se tapahtuu. Mutta siihen, tapahtuuko se tahtomattamme, voimme kenties yllättävänkin paljon lopulta vaikuttaa.


Pohdintaa addiktioista.

Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.
Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.


Yksinäisyys. Mielenterveysongelmat. Riippuvuudet.

Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?
Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.
Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.

Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.