Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään kirjoitukset huhtikuulta 2017.

Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.