Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on armo.
Edellinen

Sananen elämisen haasteista.

Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.
Jokaisessa päivässä on pieni palanen unelmaa.

Nykyaikana puhutaan paljon siitä, kuinka tiukille ihmistä ajetaan tässä tuottavuuteen tähtäävässä maailmassa. Maailmassa, jossa ihmisarvoa mitataan sillä, kuinka tuottava ja aikaansaava ihminen on.

Ajattelin kirjoittaa yhden esimerkin siitä, mitä huonoa tässä mallissa on.

Kuten moni joka kirjoituksiani on lukenut tietää, minulla on takana varsin vaihderikas elämä. Nykyhetken elämä on monessa kohden huomattavan paljon parempaa, kuin mitä joskus on ollut. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, että huomaan hetkittäin pysähtyväni lukemaan lehtijuttuja, joissa epätoivoiset ihmiset ajautuvat tekemään mitä epätoivoisimpia asioita, kun elämä pyörii totaalisen uupumuksen, talousongelmien ja edellisiä seuraavien parisuhdeongelmien ympärillä. Uskokaa pois kun sanon ymmärtäväni heitä. Niin radikaaleja kuin joissain tapauksissa heidän epätoivoiset ratkaisunsa ovatkaan. Ihminen kun ei lopulta jaksa määräänsä enempää ja kun tietty raja ylitetään, astutaan alueelle, jossa järjellä ei ole mitään tekemistä tekojen taustalla. Suurin vaikutin on vain raastava tuska ja epätoivoinen pyrkimys päästä siitä eroon.

Itse olen siinä kiitollisessa asemassa että minulla on elämässä ihmisiä, joiden kanssa puhumalla jakaa asioita. Läheskään kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole. Eli ymmärrän myös omaan kokemukseeni peilaten sen, jos ihminen ei pääse jakamaan pahaaoloaan kenenkään kanssa, se lopulta kasvaa sietämättömäksi.

Omassa elämässäni kaikki peruspalaset on tähän hetkeen kunnossa. Oikeastaan ainoa, mutta sitäkin suurempi haasteeni on talousongelmat. Kiitos 3v sitten tulleen sukelluksen yritystoiminnassa, olen nyt jo kohta 2,5v yrittänyt paikata tilannetta, tehden työtä niin paljon kuin ihmisellä nyt käytännön tasolla on mahdollista itse uupumatta kyetä tekemään. Haaste tässä kaikessa on lähinnä se, kun tietyt yritystoiminnan velat pamahti ulosottoon, pamahti samalla luottotietoni ja vaikka minulla tähän hetkeen on tuottava yritystoiminta taustalla, tuo luottotietojen puuttuminen pitää huolen siitä, ettei kovinkaan nopeaa korjausta asiassa ole mahdollista toteuttaa. Kun ei vaan mistään rahalaitoksesta saa lainaa, jos jossain kohden näytät hoitaneesi talousasiasi huonosti. Riippumatta siitä, vaikutitko itse siihen eli et.

Olen nyt siis kiltisti hoitanut velkojani kuukausittain ulosottoon jo parin vuoden ajan. Ongelma tässä tulee siinä, kun nuo velat kasvavat korkoa sitä vauhtia että laskiessani maksuaikataulua, vaikuttaa siltä että saan maksaa noita vuosikymmenen jotta kaikki korot ja kulut mukaanlukien tulee lopulta hoidetuksi. Eikä siinä, kyllähän minä maksan. Välillä vain kaikki tämän hetken elämääni liittyvät koukerot mukaanlukien tuo yksittäinen taakka heijastuu läpi koko elämäni siinä volyymissä, etten yhtään ihmettele jos joku toinen päätyy epätoivoiseen ratkaisuun samankaltaisessa epätoivossaan. Minulle kuitenkin elämä on jo monessa kolhussa opettanut sen, ettei pakeneminen ole lopulta ratkaisu. Ei vaikka hetkittäin tuntuisi kuinka tuskaiselta.

Tuskaista tästä kaikesta tekee ehkä eniten se, että nykyinen työni sisältää joka viikko n. 1500km työajoa. Samalla merkiten sen että olen viikosta riippuen 5-9 päivää poissa lasteni elämästä. Eikä siinä, lapsethan sopeutuu. Lähinnä itseäni syö sisältä se, kun tuntuu ettei tuo poissaoleminen hyödytä tilannettani juurikaan. Velat kun tuntuvat lyhentyvän siinämäärin hitaasti, kiitos korkojen, että hetkittäin mietin onko tämä kaiken sen arvoista.

Itse aikoinaan päihdehelvetissä päädyin epätoivoisiin ratkaisuihin loputtoman monet kerrat. Siitä johtuen tiedostan tänään sen etten enää moisiin ratkaisuihin päädy. Joskus sitä vaan illalla ristii kätensä toivoen, että se oppi minkä elämä kohdalleni tässä kaikessa on varannut, tulisi jo menneen perille siinä, ettei enää tätä tarvitsisi kovin pitkään kipuilla. Mutta samalla ymmärtäen myös sen tosiasian, että meitä talousongelmien alla eläviä ihmisiä on maassamme kokolailla paljon. Enkä minä ole yhtään ketään toistaan kummempi. Uskon ainoastaan saaneeni elämässäni sellaista kallisarvoista oppia noiden päihdevuosieni aikana, että tiedostan tänään sen, milloin on aika puhaltaa peli poikki, välttääkseen totaalinen loppuunpalaminen ja sitä seuraavat epätoivoiset ratkaisut. Uskokaa pois kun käsi sydämellä lopuksi totean vielä sen, että ennemmin minä puhallan pelin kokonaan poikki hyvissäajoin, kohdaten pystypäin sitä seuraavan häpeän, kuin se että menisin tietyn rajan yli, jossa häpeä olisi kokolailla pieni tunne kaiken muun kauhun keskellä.

"Enempää ei anneta, kuin mitä ihminen jaksaa kantaa." Ilmeisen voimakas minä kapeine hartioineni lopulta olen.


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Tähän olen tullut

Matka jatkukoon.
Matka jatkukoon.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.


Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


"Hyvän" ja "huonon" päivän ero.

Olen tässä pitkään miettinyt itseäni sekä omaa suhtautumistani elämään ja erilaisiin olosuhteisiin nähden. Tullen huomaamaan kohdallani sen että päivillä sinällään ei niinkään ole suuria eroavaisuuksia, aivan kuten ei välttämättä olosuhteillakaan, vaan suurin ero löytyy siitä millä asenteella ja minkälaisten tunnetilojen ja ajatusten vallassa kyseisinä päivinä elämässäni operoin. Alla hieman enemmän aiheesta.

"Hyvä päivä."

Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.
Asenteen ollessa kohdillaan, oheisesta maisemasta päällimmäisenä tunteena nousee rauha ja kiitollisuus.

Ollessani niinsanotusti piirulla elämäni suhteen, kaikki tuntuu varsin vaivattomalta ja helpolta. Kaikki kulminoituu kohdallani siihen, että kykenen luottamaan elämään, samalla luopuen valheellisesta hallinnanharhasta, jossa kuvittelen tarvitsevan ponnistella ja suorittaa lähes kohtuuttomasti, jotta elämä soljuisi vaivatta eteenpäin. Tuossa luottamuksen tilassa parasta on se, että tuolloin kykenen keskittymään hyvin pitkälti käsillä olevaan hetkeen ja mieleni oikeasti rauhoittuu, aistien virittyessä oikeille taajuuksilleen, kyetäkseni havainnoimaan ympäristöäni eräänlaisesta läsnäolontilasta käsin. Kiireettömyys kuvastanee parhaiten tuota tilaa. Sillä vaikka tällaisena päivänä kalenteri olisi tupaten täynnä ja puhelin sekä sähköposti kirkuisi punaisenaan, tuossa hetkessä eläminen auttaa keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, eikä ylimääräisiä häiriötekijöitä sinkoile päänsisällä edestakas. Toisaalta tuossa luottamuksessa on parasta se, että tuolloin turhat pelot eivät valtaa alaa, kuluttaen energiaa epäolennaisiin asioihin. Tuossa hetkessä esimerkiksi taloudelliset haasteet ovat vain etappeja, joita yksi kerrallaan tuosta hetkestä käsin eläen kohdataan. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä ja helposti lähestyttäviltä ja itse koen olevani hyvin pieni osa todella suuressa kokonaisuudessa. Kun tuossa hetkessä elämä heittää jonkin tiukan haasteen, senkin kohtaamiseen löytyy tukku mitä erilaisimpia keinoja, asioista puhumisesta, asioiden kirjoittamiseen sekä pitkä liuta tuossa välillä.

Toisinsanoen elämä kantaa, ilman että minun tarvitsee kannatella elämää.

"Huono päivä."

Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.
Asenteen ollessa vinksallaan, kyseisestä maisemasta ei juurikaan positiivisia viboja löydy. Aurinkoisena päivänäkin vain kenkuttaa kun on kuuma ja aurinko paistaa silmiin niin että sattuu.

Ehkä tuo ylläoleva kuva on hieman yliampuva tummuusessaan, mutta toisaalta se kuvateksteineen varsin hyvin kuvaa sitä mielentilaa, mistä käsin "huonona" päivänä tätä maailman menoa tarkastelen. Kaikki tuntuu kokolailla synkältä. Hyvin nukutun yön jäljiltä väsyttää edelleen armottomasti. Paikat on kipeänä ja pääkoppa tuottaa kuin liukuhihnalta mitä erilaisimpia itsesäälinsävyisiä ajatuksia siitä kuinka kurjaa ja raskasta tämä elämä kaikkineen onkaan. Olen väsynyt, mutta päässä sinkoilee sadattelua siitä kuinka loputtoman paljon asioita on vielä tekemättä. Noiden ajatusten ja tunteiden aallokossa, elämästä katoaa kiireettömyys. Samoin käy läsnäolon. Kalenterissa ei tarvitse tuolloin olla kuin yksi merkintä. Puhelin ja sähköposti voi huoletta olla mykkänä, kun tuo yksi asia muuttuu vuorenkokoiseksi suoritteeksi, itsesäälisten, uhriutuvien ajatusten säestäessä tekemistä sillä, kuinka yksinäinen olenkaan. Kuinka kukaan ei soita tai viestitä koskaan kun itse sitä kaipaisin. Aikaisemmin, ennen raitistumista vuodessa oli valehtelematta 365 "huonoa" päivää. Ei siis ihme että liki kuuden vuoden ajan ennen pohjani löytymistä vedin viinaa 24/7, kun elämässä ei ollut yhtään mitään. Raitistuttuani aloin tutustua itseeni uudella tavalla ja tässä hetkessä vaikka yhä tietyissä hetkissä on päiviä joita aikaisemmin pidin huonoina, nykyään jo ymmärrän sen ettei päivässä, saati olosuhteissa ole ollenkaan välttämättä vikaa, niinkään kuin siinä millä ajatuksin taikka minkä tunteiden kautta tätä elämää tarkastelen. Puhuminen tuossa tilassa on se vihonviimeinen asia, mikä mieleen tulee, mutta jo nykyään tuppaan kuitenkin jo jotakin kehnosta fiiliksestäni puhuvani ja tällä tavoin nämä päivät eivät enää jatku katkeamattomana ketjuna, vaan jossain kohtaa totean tehneeni tilanteen edellyttämät toimenpiteet, havahtuakseni huomaamaan sen kuinka lopulta hyvin minulla asiat elämässä onkaan. Edelleenkään en ole löytänyt päästäni sitä katkaisijaa mitä kääntämällä moodin saisi käännetyksi hetkessä, mutta sensijaan kärsivällisesti näiden tunteiden ja ajatusten alkulähteille samoillessani olen kerta toisensa jälkeen tullut toteamaan sen että nämä kaikenkaikkiaan ikävät olotilat aina haluavat kertoa minulle jotakin itsestäni ja toisaalta siitä, kuinka yksinäni taas yritän tätä elämäni tilkkutäkkiä virkkailla. Yleensä nimittäin kun itsellä on vallalla 'Kyllå minä yksin tämän hoidan"- tai "Minä haluan"-asenteet, lopputulos on ennenpitkää verrattavissa kaulaa myöten rämeisessä suossa tarpomiseen.

Tuolla suossa viimeinen ajatus on että elämä kantaa. Päällimmäisenä ajatuksena ennemminkin se että miksi hitossa minun pitää kantaa koko maailmaa.


Pysähtyminen - Hyväksyminen - Anteeksianto

-Sinä-
-Sinä-

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.


Valosta pimeydessä.  2

Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.
Mitä kirkkaampi valo, sitä selkeämmin pimeys erottuu.

Alkuun todettakoon se että minulle on tullut tähän hetkeen äärimmäisen tärkeäksi aamuisin viettää hetki herättyäni hiljaisuudessa, pohtien millä asenteella tämän päivän toivon aloittavani. Yleensä päällimmäinen tunne on kiitollisuus sekä siitä kumpuava kiireettömyys.

Nyt useampana aamuna olen todennut olevani tavallista negatiivisempi. Hetkittäin jopa suoraan sanottuna vittuuntunut. Taas kerran keskustelu luotto ystäväni kanssa avasi sisintäni sen että sain kiinni tuon negatiivisuuden alkulähteestä. Kyvyttömyydestä hyväksyä edelleen hetkittäin itsessäni esiintyvää pimeyttä.

Jokaisesta meistä löytyy sisältä valo. Hyvyys jonka ohjaamana kykenemme luopumaan kaiken tuhoavasta itsekkyydestämme. Itsekeskeisyydestä jonka vallassa ja ajamana minäkin vuosikymmeniä satutin itseä sekä siinä samalla jokaista joka elämässäni oli. Tuo suunnaton voima jyllätessään kun tuppaa imemään elämästä kaiken hapen. Sillä mitä enemmän ihminen tuon voiman ohjaamana itselleen elämässä haalii, sitä tyhjemmäksi hän lopulta sisimmässään itsensä kokee. Ei tarvitse kauaa seurata tämän maailman menoa tässähetkessä ymmärtääkseen minkä voiman vallassa ihmiset täällä operoivat. "Minulle kaikki heti ja moninverroin. Sama se muille, kunhan minulla on sitä, tätä ja vielä tuota."

Eikä siinä, en minä tiedostaessani tuon, ole silti yhtään sen puhtoisempi pulmunen. Mutta koska kohdallani tuo itsekkyys oli tappaa, tulin pakotetuksi luopumaan siitä vähä vähältä.

Tässä hetkessä elämääni suurin haaste itseni kanssa kulminoituu siihen että ymmärtäessäni mitä olen, toivoisin kykeneväni olemaan jotain ihan muuta. Paavali sanoi jo raamatussa sen mitä itse tässä hetkessä kipuilen: "Se hyvä mitä minä haluan tehdä, sitä minä en tee, mutta se paha mitä minä en halua tehdä, sitä minä teen."

Olen saanut viimeisen vuosikymmenen aikana elämältä kaiken. Itseasiassa moninverroin. Aloitinhan rakentaa elämäni raunioita likipitäen tyhjästä. Pelkästä tomusta. Päästäkseni tähän päivään, päivään josta ei puutu mitään. Osaanko sitten kokoajan olla kiitollinen tuosta saamastani hyvästä? Paskat. Itsekkyyden vallatessa alaa, haluan lisää ja vieläpä moninverroin. Todellisuudessa en halua, mutta toisaalta en voi tuolle suunnattomalle sisäiselle pimeälle puolelleni siinä hetkessä mitään, kun se alkaa ohjata ajatteluani. Tai itseasiassa voin senverran, että aikaisempaa vastaan kapinointia ja sitä seurannutta yhä kiihtyvää pahaaoloa välttääkseni, pyrin vain toteamaan tilanteen, pyrkien olemaan reagoitumatta näihin ajatuksiini. Ennenpitkää ne vaimenevat.

Syy negatiivisuuteeni tässä kaikessa tulee tässä. Olen saanut siis nyt elää vuosikymmenen pakenematta elämää ja itseäni päihteisiin tai muuhunkaan kaiken tuhoavaan riippuvuuteen. Saaden siinä sivussa elämältä äärimmäisen paljon hyvää. Tänään tarjoilen vertaisryhmässä tavan mukaan kakkukahvit ja sekös minua ärsyttää. Niin hullulta kuin se ensilukemalta kuulostaakin, mutta syy tulee tässä. Ei se etten koskaan ole tykännyt olla huomion keskipisteenä niinkään ärsytä, kuin se että koen yhä hetkittäin olevani ihminen joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää, mitä elämä tarjoilee. Lähinnä siitä syystä, että vaikka pyrkimykseni onkin tänään elää hyvän ohjattamana, pyrkien osaltani tekemään hyvää, niin sisälleni sattuu, kun katson kaikkea sitä pahaa, mitä tässä vuosikymmenen raittiilla pätkällä olen elämässäni läheisilleni aiheuttanut. Syitä on loputtoman monia. Yrittäjyyden haasteista muihin epätoivoisiin selityksiin, mutta ollessani rehellinen itselleni, löydän tuon kaiken kaoottisuuden taustalta tuttuakin tutumman matkakumppanin. Kuinka ollakaan itsekkyyden. "Mutta kun minä haluan!!"

Tiedän silti nykyisen elämäntyylini olevan valovuosien päässä siitä itsekkyydestä jota päihteiden käytön aikaan elin ja hengitin. Mutta silti, yhä tuo "ystävä" minua tällä maallisella vaelluksellani kiusaa. Kuin muistutellen minua siitä mihin tuhontielle tulen lähteneeksi aina jos tuon vaikuttimen ohjaamana alkaisin elämääni elellä. Enää en halua ja siitä syystä tyydynkin tässähetkessä toteamaan tämän toverin olemassaolon, pyrkien hyväksymään tuon pimeän puolen itsessäni, silti alkamatta senkummemmin sen ohjailemana elää, enkä sen enempää sitä vastaankaan kapinoida. Sillä mitä kovemmin itsessä yritän jonkin puolen piilottaa, sitä varmemmin sen kanssa kasvokkain tulen joku päivä seisomaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.


Uudenlaiseen aamuun.

Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.
Tässä hetkessä viipyillessäni, kaikki on hyvin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.


Kiitollisuus raittiista elämäntavasta.

Playa de Ingles illalla.
Playa de Ingles illalla.

Miettiessäni vuosikymmenen takaista elämääni, en ihmettele yhtään sitä miksi kulunut viikko etelän lämmössä on pääsääntöisesti kulunut kiitollisuuden tunteessa.

Maailma on ihmeellinen paikka. Toisaalla ihmiset kulkevat selkäkyyryssä murahdellen, kun taas täällä ihmiset hymyilevät kokoajan, iloisen puheensorinan sekoittuessa mereltä tuleviin tuoksuihin. Toisaalta ymmärrän meitä pohjoisen pimeydessä eläviä ihmisiä sekä meidän melankolista suhtautumistamme. Toisaalta huomasin kaipaavani juuri tällaista iloisuutta.

Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.
Karuista maisemista huolimatta sielu hengittää suunnatonta kauneutta jota luonto tarjoilee.

Mutta itse asiaan. Ihmettelen lähes päivittäin sitä kuinka entisestä pelokkaasta, arasta ja sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä kuoriutui ajanmyöten täysin päinvastainen poika. Poika joka elää ja hengittää elämäänsä uteliaan innokkaana kaikkea uutta kohdaten. Välillä hetkittäin jopa liiankin kanssa, mutta vain huomatakseen hetken kuluttua sen ettei sekään haittaa mitään.

Elämän ihmeellisyys.
Elämän ihmeellisyys.

Esimerkkinä innokkuudestani, nyt kun viimeisetkin pelonrippeet on karistettu niskasta, huomasin miettiväni jo tulevaa niin että tehdessäni tarmokkaasti työtä, saan itselleni ja perheelleni sen kautta tarjottua mahdollisuuden tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja paikkoihin mitä maa päällään kantaa. Hiljaa hyvä tulee, itselleni toistellen, karkaan unelmoimaan siitä että vielä joku päivä kirjoitan elämästäni muistelmat, istuskellen merenrantahuvilamme terassilla meren aaltoja kuunnellen. Herää pahvi! Toteaisi Huugo-peikko. Päiväunia on hyvä uneksia, silti säilyttäen terve realismi mukana. Minulla kun tuppaa hetkittäin hukkumaan kaikessa uneksinnassa tuo terve todellisuudentaju.

Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.
Joskus joku pienikin kaunis asia saa haukkomaan henkeä.

Kuten jatkuvasti totean, niin totean nytkin sen, kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan miettiä aikaa kun paniikkihäiriön ja syvän masennuksen kourissa eläessäni jo postilaatikolla käyminen oli viikon rankin suoritus. Nyt täällä vaimon kanssa oleillessamme olemme varmasti kävelleet yhteensä enemmän kuin mitä aikanaan vuoden aikana sain jalkaisin kuljetuksi ja parasta kaikessa se ettei missään kohtaa ole tarvinnut pälyillä ympärilleen yrittääkö joku anastaa jotakin.

Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.
Kotkankouluttajan esitys Palmitosparkissa.

Yhden päivän kulutimme kiertäen paikallisessa eläinpuistossa ja sanonpahan vain ettei sitä osannut kuvitellakaan millainen paikka paksujen kivimuurien sisään kätkeytyy. Jos joskus Kanarialle eksyt, niin paikka on tutustumisen arvoinen.

Suomalainen Ev.lut. kirkko.
Suomalainen Ev.lut. kirkko.

Löytyipä täältä Suomalainen kirkkokin, jossa oli hyvä käydä hakemassa hengenravintoa. Joskin kaikkineen koko saari sitä jo valmiiksi henkiikin.

Kuten aikaisemmin totesin, odotan innolla mitä kaikkea seikkailuja elämä onkaan kohdallemme varannut. Sellainen seikkailu tämä kulunut vuosikymmen on jo ollut, niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaiten vieläpä niin että jopa pahassa on ollut lopulta kätkettynä jotakin itselleni tuiki tarpeellista ja hyvää.

Hotellimme sisäpiha.
Hotellimme sisäpiha.

Vaikka täällä varmasti ongelmitta viipymisilleen pidempäänkin, niin ilman yhtään haikeutta pakkaamme tälle iltaa kamppeet ja suuntaamme aamulla lentokentälle. Malttamattomana odottaen sitä hetkeä kun kotiin päästessämme lapset rientävät riemusta kiljuen vastaan.

Vapaus. Sitä se raitis elämäntapa parhaimmillaan tänään minulle on.

Edellinen