Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Auttaminen.
Edellinen

Riippuuvuus mielen sairautena.

Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.
Kun ihmisen mieli voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Hieman jatkoa edelliseen kirjoitukseeni liittyen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, uskon vahvasti siihen, että yksi suurin osa riippuvuuskäyttäytymistä, on selitettävissä sillä kuinka ihmisen sisällä on suuri määrä käsittelemätöntä tuskaa.

Sen vuoksi heitänkin seuraavan ajatuksen. Silti välttämättä sen olevan ainoa totuus tai muutoinkaan kirjoittamatta tätä siten, kuin itse ainoana tietäisin miten asiat on. Lähinnä tälläkin kirjoituksella, kuten kirjoituksillani yleensä, pyrin herättämään ihmisiä pohtimaan asioita hieman useammalta kantilta.

Olen nimittäin tässä vuosikymmenen aikana saanut tutustua melkoiseen määrään ihmisiä, jotka kukin tahoillaan ja tavoillaan toteuttavat näiden sairauksien alla elävien ihmisten auttamistyötä.

Yksi surullinen yhtäläisyys heillä kaikilla on. Eräänlainen, lähes pakonomainen tarve todistella sitä, kuinka heidän toteuttamansa työmenetelmä on se yksi, ainut, ja oikea tapa lähestyä näitä ongelmia. Esitän tähän hetkeen kysymyksen: Entä jos näin ei olekaan? Mitä tapahtuu, jos ihminen joutuu kyseenalaistamaan omat toimintatapansa? Astumaan eräällä tavoin epämukavuusalueelle?

Yleisimmillään tuosta seuraa suunnaton määrä vastustusta. Mitä tiukemmin, jopa fanaattisemmin ihminen uskoo omaan tekemiseensä, sitä suurempaa vastarintaa hänestä nousee, jonkun räkänokan kehdatessa esittää että tuossa toiminnassa olisi jotakin vialla.

Mutta siitä itse asiaan. Riippuvuuksiin mielen sairautena. Omalla kohdallani olen siinä siunauksellisessa asemassa, että omalla taipaleellani elämä on katsonut tarpeelliseksi tasaisin väliajoin ravistaa minut irti mitä erilaisimmista rakennelmista, joita hallinnan harhoissa olen kyväillyt. Samalla osoittaen kerta toisensa jälkeen sen, että päihdetyössä tärkeintä on aina ja kaikessa ihminen. Ei siis se sairaus, jonka vallassa ihminen elää, saati lukemattomat oireet, joita tuo sairaus aiheuttaa. Ei. Vaan ihminen näiden takana. Se aito, herkkä, haavoitettu ihminen. Ihminen, joka kuollakseen kaipaa vain sitä, että joku oikeasti ymmärtäisi sen, ettei hän pahuuttaan tee, saati ole tehnyt kaikkia niitä kauheuksia joita hän tuon sairauden orjuuttamana on vuosien ja vuosikymmenten aikana itselleen ja rakkaille läheisilleen tehnyt. Pysäyttävintä tässä työssä kerta toisensa jälkeen on se hetki, kun kaiken tuon kaaoksellisuuden takaa paljastuu se lukemattomien roolien alle itsensä kadottanut ihminen. Yksi positiivisimmista palautteista mitä työssäni olen saanut, on se, kun ihminen kiittää suoraan sydämestään sitä kun ensimmäistä kertaa joku kohtasi hänet ihmisenä, ongelmaisen sijasta.

Haaste näiden sairauksien kanssa on lähinnä se, kun lähestulkoon kaikki jotka tämän äärellä toimivat, pyrkivät kilpaa vakuuttamaan toiset oman toimintansa oikeellisuudesta. Tässä kilpalaulannassa unohtuu vain se tärkein, ihminen joka apua on hakemassa. On lähes sama tilanne, kuin alkoholistiperheessä, missä kaksi vanhempaa riitelee siitä kuinka hänen mielestään toinen ei kasvata lapsia oikein ja loppupeleissä se joka eniten tästä kaikesta kärsii on juurikin tuo lapsi.

Olisikin äärimmäisen tärkeätä, että tämän jatkuvan kinastelemisen sijaan, voitaisiin avata oikeasti rakentavaa keskustelua siitä, millätavoin jo olemassaolevia palveluita voitaisiin yhdistää ja sen myötä käyttää mahdollisimman tehokkaasti näiden sairauksien alla elävien ihmisten sekä heidän läheistensä auttamiseen.

Jokaisella meistä on ainakin jollain tasolla itsessämme käsittelemättömiä tapahtumia ja tunteita. Mielen sairautta. Kun sitten ihminen näiden tiedostamattomien tapahtumien ja tunteiden ajamana lähtee ohjautumaan elämässä, elämä on jatkuvaa taistelua ja vääntämistä jos milloin mistäkin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä, se mikä olisi oikea tapa lähestyä riippuvuussairauksien hoitoa.

Entäpä jos tuon vääntämisen sijaan, jokainen vääntäjä kääntäisikin katseensa omaan itseensä. Omaan tekemiseen. Siihen mitä siinä kenties voisi olla parannettavaa.

Sillä aivan samoin kuin aikanaan käytin päihteitä ja muita riippuvuuksia keinona hallita sisäistä kaaostani, lähestulkoot jokainen ihminen meistä luovii tätäkin päivää läpi, ainakin jollain tasolla pyrkien hallitsemaan omaa sisintään. Mitä enemmän sitä yrittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jokin tekeminen tai toiminto alkaa lähennellä pakonomaisuutta. Aivan kuten riippuvuuksissa yleensä.


Sananen yrittäjyysrahasta.

Henkka Hyppönen - Pelon hinta.
Henkka Hyppönen - Pelon hinta.

Aivan alkuun häpeäkseni totean, etten ole lukenut (vielä) tuota ylläolevaa kirjaa mutta tuo teksti sopii tähän kirjoitukseeni varsin hyvin.

Minä kun vaivaan päätäni jatkuvasti mitä erilaisimmilla asioilla, niin nytkin, tästä juolahti mieleen pohdintana se kun mietitään tätä kotimaamme tilaa ja sen parantamista, niin miksi ei toimittaisi seuraavalla tavalla:

Kun kuitenkin kaikki toivovat työttömyyden vähenevän ja ihmisten ostokyvyn paranevan ja osa rummuttaa sen puolesta että yrittäjät ovat tämän maan toivo, yhdistettäisiin näitä asioita.

Kirjoitin Twitterissä 140 merkkiin moisen ajatuksen ja siitä virisi varsin mielenkiintoista keskustelua. Tuosta keskustelusta löysin tuon Hyppösen kirjan tekstinpätkän ja seuraavassa yhdistän nämä omaan kokemukseeni yrittäjyydestä.

Kaikkien todennäköisyyksien mukaan minun ei tulisi olla tänään yrittäjä. Eihän minulla moinen ole edes geeneissä. Tuohon kun lisätään vielä se fakta, että vuosikymmen sitten olin masentunut, paniikkihäiriöinen, sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja päihteitä sekakäyttävä syrjäytynyt luuseri, niin se että ylipäänsä tänään olen hengissä on pienimuotoinen ihme, saati että olen yrittäjä joka osaltaan elättää perhettään.

Tuosta aasinsillasta päästään pelkoon ja pelon kautta itse asian ytimeen.

Ihminen joka pitkään elää työttömänä passivoituu, alkaen lopulta pelätä työelämää. Pahimmillaan elämää itseään. Tähän yleisesti liittyy masennus, päihteet tai muut mielenterveyden ongelmat.

Mutta jos meinaamme saada maamme jaloillemme, miksi emme alkaisi toinen toistamme tukien ja rohkaisten toteuttaa sitä. Idea joka minulle tuli on siis se että työttömänä olevalle ihmiselle alettaisiin maksaa työttömyyskorvauksen sijaan yrittäjyysrahaa, jonka avulla ihminen voisi työllistää itse itsensä. Ja ennenkuin aloitatte sen "KAIKISTA EI OLE YRITTÄJIKSI"-mantraanne, niin sanon, ettei minustakaan pitänyt olla. Mut niin vain oli, kun oikealla tavalla tuettiin löytämään voimavarat sisältäni.

Mitä sitten tulee esimerkiksi ihmisiin jotka tarvitsevat kuntoutusta tai kykenevät vain osa-aikaiseen työhön, heille voisi olla osa-aikaista yrittäjyyttä. Edellyttäen tietysti myös sen että nykyisellään ymmärrettävää yrittäjyyttä voitaisiin miettiä hieman laatikon ulkopuolelta, eli se että koko yrittäjyys käsitettä muovattaisiin erilaiseksi.

He jotka ovat ansiosidonnaisella, voisivat aivan samoin saada tuota rahaa ja kaikissa näissä edellä mainituissa olisi tietynlainen portaistus sen mukaan että itse yrittäminen kannattaisi.

Lisäksi tähän kokonaisuuteen olisi hyvä sisällyttää sellainen kaunis sana, kuin moniammatillisuus. Eli ihminen joka haluaisi työllistää itse itsensä, voisi nykyisen pelkän ammatinvalintapsykologin sijaan, saada neuvoja ja opastusta laajemmalta tukiverkostolta, riippuen tietysti tapauskohtaisesti tilanteesta. Meistä kaikista kun ei kuitenkaan tule myöskään niitä ammatinvalintatestien mukaan yleisimmin esiintyviä veturinkuljettajia.

Mitä tähän moniammatilliseen tukeen tulee, niin itse kun työskentelen ihmisten parissa joiden suurimmat ongelmat nivoutuvat akselille työttömyys, päihde- ja mielenterveysongelmat, niin olen aitiopaikalta oman elämäni rakennusprojektin lisäksi saanut seurata sitä, kuinka oikealla tavalla tuttuina, ihmiset löytävät sisältään voimavarat joiden olemassaolon he olivat jo aikaa sitten haudanneet.

Itse kun olen käynyt todella kivisen tien yrittäjyyteen, toivoisin todella ettei yrittämisen tarvitsisi olla niin haastavaa. Byrokratia on paikoitellen ihan hullua ja tämä olisi yksi monista asioista joihin voisi tehdä samalla muutoksia.

Sillä kuten tuossa ylläolevassa kuvassa olevan Henkka Hyppösen kirjoittaman mukaan voi päätellä, yrittäjyys voisi oikeasti olla yksi todella hyvä keino nostaa kotomaamme takaisin jaloilleen. Mutta itse yrittäjyyteen ryhtyminen tulisi tehdä huomattavan paljon helpommaksi.

Loppuun vielä totean sen, että jos joku nyt aikoo ottaa Starttiraha-kortin käyttöön, niin itse yrittäjyyden alussa tuon starttirahan saaneena sanon, että tuo on yksi varsin tuskainen ja liian byrokraattinen tie. Tuon starttirahan sijaan, työttömän ihmisen olisi kannustavampaa alkaa yrittäjäksi, jos tuota rahaa saisi esimerkiksi ensimmäisen kolmen vuoden periodilla. Tietysti tässäkin voisi olla portaistus sen mukaan, miten yritys alkaisi tuottamaan. Mutta kuitenkin niin, että kun jokainen yrittäjä tietää että ensimmäiset kolme vuotta on sitä käynnistämisvaihetta, niin olisihan huomattavan paljon kannattavampaa tukea aloittavaa yrittäjää, kuin passivoiden maksaa pelkkää työttömyyskorvausta.

Ymmärrän kyllä että tämä on ajatuksena monin osin raakile, mutta sen vuoksi tuosta Twitterissä virinneestä keskustelusta innostuneena tätä tässä hieman hahmottelen, että mikäli tästä yhdessä saataisiin jollain ilveellä rakenneltua kokonaisuus jolla maamme tilaa parannettaisiin, niin eihän siitä ainakaan mitään haittaa olisi.

Jos tästä syystä tahi toisesta ei mitään tulisikaan, niin ei sekään mitään muuta. Olen nimittäin tottunut viljelemään ajatuksia, joilla hetkittäin ei ole mitään tekemistä arkirealismin kanssa. :)


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Hyvä pahassa.

Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.
Asiat harvoin ovat sitä, mitä ne ensivaikutelmaltaan näyttäisivät olevan.

Pelko lapsuudessa. Koulukiusaaminen. Konkurssi. Avio-ero. Itsetuhoinen päihdehelvetti. Isän itsemurha.

Siinä muutamia elämäni tapahtumia, joiden keskiössä eläessäni, en voinut kuvitellakaan sitä, että näihin karmaiseviin asioihin olisi verhoutuneena mitään hyvää. Tänään sensijaan ymmärrän. Nimittäin kaikista noista sinällään pahoista tapahtumista ja niihin liittyvistä negatiivisista tunnetiloista on matkanvarrella muovautunut se ihminen joka tänään olen.

Kun ihminen kokee elämässään jotakin pahaa, harva meistä, tuskin kukaan osaa tuossa hetkessä ajatella siinä itseasiassa olevan piilotettuna mitään hyvää. Minä ehkä tällä hetkellä, kiitos menneisyyteni jo monessa kohdin osaan. Ei se siltikään poista niitä ikäviä tunteita joita näihin tapahtumiin omalle kohdalle sattuen liittyy, mutta jos jotakin rankoista kokemuksista koen oppineeni, niin sen, että tässä hetkessä jo tuollaisten tapahtuessa, taustalta löytyy se lohtu, että jo kertaalleen tai useamminkin elämästä näistä selvinneenä, selviän kyllä tästäkin. Puhumattakaan pienemmän luokan vastoinkäymisistä, joita aikanaan elämä tuntui varanneen minulle lähes päivittäin. Ehkä ei ollutkaan. Ehkä kyse kohdallani olikin pelkästään siitä ristiriidasta sisälläni, mitä minä elämältä halusin ja toisaalta siitä, mitä elämä minulle tarjoilisi.

Vuosien javuosikymmenten saatossa lähes pakonomaisesti pidin kiinni, pahimmillaan jopa takerruin asioihin ja ihmisiin. Mitä enemmän takerruin, sitä enemmän kipua irtipäästämisen hetki tuotti tullessaan.

Oppiessani kivun kautta hyväksymistä. Luovuttamista ja ennenkaikkea sen, etten todellakaan tiedä mikä kohdallani on hyväksi, olen saanut mahdollisuuden kasvaa ihmisenä niin, että ihan tavalliset arkipäivän asiat eivät enää juurikaan heilauta tunne-elämääni. Aikaisemmin kun tunteeni painuivat sysimustan masentuneeksi jo pienimmästäkin asiasta joka syystä tahi toisesta ei suostunut menemään kuten olisin sen toivonut kohdallani menevän.

Tänään tiedostan omaavani jo jonkinverran tervettä nöyryyttä suhteessa elämään. Ymmärtäen esimerkiksi sen että jokaisella meistä on täällä eräpäivänsä. Jotakin kun on kuoltava, jotta jotakin uutta saa tilan syntyä.

Kerronpa tähän loppuun hyvin pienen, mutta eiliselle päivälle silti kovin merkityksellisen tapahtuman.

Reilu viikko sitten työreissulla ollessani, elohopea laskeutui tämän talven kylmimpiin lukemiin. Mittarin näyttäessä -32 astetta. Olin suunnitellut edellisenä iltana seuraavan päivän alustavan ohjelman, niin työpäivän kuin kotimatkankin osalta. Vaikkakaan enää suunnitelmani ei ole entiseen verraten läheskään enää niin kiveen hakattuja, silti ei käy kieltäminen, etteikö auton hyytyminen ennenkuin edes pääsin päivääni aloittamaan, sapetti tietyllä tavoin. Siitä huolimatta, "tapellessani" auton kanssa reilun neljä tuntia, työpäivä muutti suunnitelmien osalta kummasti muotoaan. Samoin kävi suunnitellulle aikataululle kotiin palaamisen osalta. Jouduin temppuilemaan melkoisesti, jotta sain lopulta hommattua tarvittavat kaapelit ja toisen auton saadakseni autoni käyntiin ja päästäkseni hoitamaan kyseisen päivän vastuuni. Toisaalta tuosta takapakista ei ollut hyötyä vielä seuraavana aamuna, kun kiitos kovien pakkasten, kotimme sähkötaulusta oli kärähtänyt yksi pääsulakkeista mikä osaltaan aiheutti sen että osa kodistamme oli kovin kylmähkö ja lisäksi sen että juuri esimerkiksi se pistorasia oli pimentynyt, jossa molemmat perheemme autoista olivat roikan nokassa lämpiämässä.

Aikaisemmin tällaiset tapahtumat olisivat aiheuttaneet sen että olisin kironnut maailman ja sen ihmiset alimpaan helvettiin, raapaisten sopivan humalatilan. Nyt sensijaan vain tein tarvittavat toimenpiteet asiantilan korjaamiseen sekä lisäksi maanantaina pakkasin matkaani käynnistyskaapelit, kaiken varalta, etten ainakaan enää joutuisi saman asian takia taiteilemaan aikataulujeni kanssa. No kulunut viikko oli alkujaan lauhempi ja ajattelinkin alkuun, että tietysti se on lauhempi nyt kun minulla ne kaapelit on turhanpanttina matkallani mukana. Noh, lopulta taas ties kuinka monennen kerran elämä osoitti minulle sen että turhan tupisemisen sijasta voisin keskittyä vain itse elämään, luottaen siihen että loppu hoituu kyllä. Eilen nimittäin pakkanen taas kiristyi ja vaikka nyt oma autoni starttasikin moitteetta, käynnistyskaapeleille oli sittenkin tilauksensa. Olin nimittäin eilen lähdössä viimeisestä paikastani kohti kotia, kun kyseisen paikan eräs työntekijä tuli sadattelemaan sitä kuinka joutuisi oman autonsa akun hyytyessä kävelemään kotiinsa. Naurahdin samassa hänelle, ettei hätä olekkaan tämän näköinen, sillä minulla on autossa kaapelit mukana. Saatuamme kyseisen työntekijän auton käynnistetyksi, mietin kotiin ajellessani tuota tapahtumaketjua. Jos minun autoni ei olisi tehnyt toppia viikko takaperin, ei minulla olisi ollut noita kaapeleita matkassani mukana ja niimpä taas kerran elämä osoitti minulle sen, että pienimpäänkin vastoinkäymiseen voi olla verhoiltuna jotakin hyvää. Tässä tapauksessa se että tämä kyseinen ihminen sai autonsa käynnistetyksi. Se mitä tuosta eteenpäin tapahtui, ei ole minun tiedossa, mutta olkoon tämä yksi esimerkki siitä kuinka jännällä tavalla elämä itsessään yhdistelee palapelin palasia, kunhan vain maltan olla kiukustumatta sille siitä ettei se juuri minun haluamani nurkkapala suostunutkaan menemään keskelle tuota palapeliä vaikka kuinka niin olisin halunnut tapahtuvan.


Masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.

Tässä maisemassa on jotakin maagista.
Tässä maisemassa on jotakin maagista.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.


Asiaa riippuvuuksista.  3

Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.
Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.


#yksinäisyystalkoot

Pohdintaa Peurungan poluilla.
Pohdintaa Peurungan poluilla.

Tämän päiväiset kokemukseni saivat minut pysähtymään yksinäisyyden äärelle. Tunne, jonka varmasti jokainen meistä jossain kohtaa elämäänsä tahtomattaankin tulee kohdanneeksi.

Tuo tunne on musertava. Se imee elämästä kaiken. Uskokaa pois, tiedän mistä kirjoitan. Kärsin nimittäin tuosta tunteesta enemmän tai vähemmän ensimmäisen kolmanneksen elämästäni. Viimeiset vuoteni ennen raitistumistani totaalisesti tuon tunteen alle musertuen.

Surulliseksi minut tässä hetkessä tekee se, kun tiedän että tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani loputtoman moni ihminen kuin tahtomattaan murtuu tuon tunteen alle. Tästä surullisena päätin kirjoittaa asiasta, toivottavasti jos ei muuta niin hetken aikaa saaden sinut miettimään sitä mitä sinulta vaatisi päivästäsi se, jos oman itsesi huomioimisen sijasta kiinnittäisit hetkeksi huomiosi johonkin toiseen ihmiseen.

Tänään sain kohdata taas kerran uuden ihmisen. Ihmisen joka viime vuodet oli elänyt totaalisessa tyhjiössä. Ei siis ihme että ensimmäiset minuutit jutellessani hänelle, oli kovin helposti aistittavissa ääretön epäluulo sekä käsittämättömän tuntuinen vastustus, vaikka itseasiassa en tältä ihmiseltä ollut yhtään mitään vailla vaan sensijaan olin hetken aikaa läsnä hänelle oman elämänkokemukseni kanssa.

Jälleen kerran sain todistaa myös sen, mitä ihmiselle joka on totaalisesti menettänyt viimeisetkin jäljellä olevat rippeet luottamuksesta suhteessa toisiin ihmisiin, vaikuttaa se kun joku kohtaa hänet ymmärtäen. Tuomitsematta.

Tämä ihminen olin minä vajaa 10v sitten. Tai siis kykenin samaistumaan kyseiseen ihmiseen siinä määrin, että mietin juttelevani itselleni tuolloin. Niin paljon samankaltaiset kokemukset minulla suhteessa tähän uuteen tuttavuuteeni olivat.

Tuntuu ihmeelliseltä kokea se, kuinka ihminen joka on lähtökohtaisesti tottunut kaikessa pettymään suhteessa toisiin ihmisiin, suhtautuen jo valmiiksi vastentahtoisesti jokaiseen joka häntä yrittää lähestyä, alkaa kuin huomaamattaan raottaa tuota vuosikymmenen ympärilleen rakentamaansa suojamuuria, ollen hetkisen kuluttua kuin toinen ihminen.

Parasta tässä kaikessa on se, kun tiedostan etten minä häntä tuossa kaikessa auta muutoin kuin siinä, että olen hänelle läsnä, ymmärtäen mitä hän ajattelee ja mitä hän on kokenut. Se mitä tuossa hetkessä sitten tapahtuu on lähes maagista. Siis jotakin sellaista mitä minun järjelläni ei ainakaan kyetä selvittämään siten että joku sen ymmärtäisi. Tätä minä tämän hetken elämässäni koen hengellisyytenä. Lähimmäisenrakkautena. Tai millä tahansa sanalla sitä nyt kukin haluaakin kutsuttavan.

Tuon kohtaamisen jälkeen, reilun tunnin matkan ajellessani työpaikalleni, mietin aikaa jolloin itse elin tuota samaa kaiken nielevää tyhjyyttä. Aivan samalla tavoin tuohon tyhjyyteeni murtautui samankokeneen ihmisen aito välittäminen ja osaltaan tuosta johtuen olen yhä tässä. Toisin sanoen minut rakastettiin raittiuteen.

Tähän hetkeen sisältäni kumpuava kiitollisuus saa minussa aikaan sen, että toivoisin osaltani voivani helpottaa mahdollisimman monen ihmisen yksinäisyyden tunnetta. Sinä et ole yksin, vaikka sinusta tällä hetkellä juuri nyt siltä vahvasti tuntuukin. Minä tiedän omasta kokemuksesta sen miltä sinusta tuntuu ja sen vuoksi et enää ole yksin. Se mitä elämä sinulle sitten tästä eteenpäin on varannut, on juuri se seikkailu joka meistä jokaisen tulee itse omalla kohdallaan kokea. Minä en voi tuota seikkailla sinun puolestasi. Mutta usko pois, tietyllä tavoin voin kulkea rinnallasi, sikäli kun minut siihen rinnallesi haluat kulkemaan.

Yrittäkäämme jokainen edes hetken aikaa joka päivä pysähtyä sen asian äärelle, että oikeasti tarvitsemme toisiamme. Emme kukaan selviä kaikesta yksin. Eikä ole tarkoituskaan. Jos nimittäin niin olisi tarkoitettu, tuskin meitä olisi rymäytetty kuutta miljardia yhdelle pienelle pallolle, vaan meidät olisi yksitellen tiputeltu jokainen yksittäin omalle pienelle planeetallemme. Mutta koska näin ei todellakaan ole, on hyvin pitkälti itsestämme kiinni se kuinka paljon yksinäisyyttä ympärillämme olevat ihmiset tänään kokevat. Tuo yksinäisyyden vähentäminen kun ei vähimmilläänkään vaadi kuin sen että edes yhdelle sinulle vielä tuntemattomalle ihmiselle suo hetken ystävällisyyttä, hymyn ja lämpimän tervehdyksen kera. Mitä siitä sitten seuraakaan, saattaa hyvinkin olla jotakin todella ihmeellistä. Uskokaa pois, myös tämän tiedän kokemuksesta.

Unohdetaan siis hetkeksi jatkuvat säntäilyt päättömästi tavoitellen jotakin mitä meillä ei ole. Pysähtyen katselemaan ympärillemme sitä kenen kanssa tässä hetkessä juuri nyt tätä seikkailua olemme jakamassa.

Yksinäisyyttä vastaan. Yhteisöllisyydellä.

Pidetään huolta toisistamme.


Toisten auttaminen.

Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.

Joskus elämä näyttää nurjan puolensa. Tai ainakin itse harhautuu näin ajatellen kokemaan sen. Moniko meistä lie kykenee elämään elämänsä siten, ettei jossain kohtaa joutune toteamaan sen ettei asiat mene kuten elokuvissa, eikä tapahtumat menekään siten kuin itse itsellemme parhaaksi näemme. Silti, entä jos asiat menevätkin juuri niin kuin on parhaaksemme tarkoitettu.

Olen viime päivinä pysähtynyt miettimään omaa taivaltani hieman tarkemmin. Paljosta, todella suunnattoman paljosta saan tänään olla kiitollinen. Vaikka samaan hengenvetoon toteankin sen, ettei elämä minunkaan kohdallani läheskään aina ole tarjoillut sitä mitä itse olisin toivonut, saati kovinkaan helpolla. Mutta, koska jostain kumman syystä olen tullut suostuvaiseksi luopumaan tuhoon tuomitusta taistelustani kaikkea ja kaikkia vastaan, kyeten samalla luopumaan suurimmasta osasta vääränlaista suojaustani, olen saanut kokea sen miten ihmeellisellä tavoin toisten ihmisten tuki saa vaikealtakin vaikuttavat tilanteet tuntumaan huomattavan paljon helpommilta kohdata.

Tässä kohden totean sen, etten minäkään tästä yksin taistelustani vapaaehtoisesti halunnut luopua. Tuskan oli käytävä kohdallani monin eri tavoin sietämättömiin mittasuhteisiin, ennen kuin sain tuon halukkuuden. Sen jälkeen jokainen askel jonka tuon luopumisen jälkeen olen ottanut, on ollut edellistään helpompi.

Kirjoitan ja puhun paljon toisiin ihmisiin luottamisen puolesta. Lähinnä siitä syystä, että olen nyt kuluneen vuosikymmenen aikana saanut elämässäni ja itsessäni parsittua kasaan kaiken sen mitä kolmessa vuosikymmenessä tuhoutui, kasvaessani taistelemaan yksin. Ei siis toisiin tukeutuminen voi olla kovinkaan tuhoisaa.

Toisaalta olen elänyt monin tavoin onnellisten tähtien alla, saaden apua jos joltakin ihmiseltä, jos minkälaiselta taholta, mutta samalla tässä hetkessä uskon, etten ole niin erikoinen epeli, etteikö nuo samat instanssit tarjoilisi sitä samaa apua jota itse sain, kunhan tuota apua vain ihminen nöyrtyy pyytämään ja ennenkaikkea vastaanottamaan.

Ihminen voi elää läpi elämänsä taistellen. Sitä tuskin kukaan olisi minultakaan kieltänyt. Nyt miettien on kovin surullista, kuinka loputtoman moni tänäänkin tuota yksinäistä taisteluaan jatkaa, turvautuen samalla mitä erilaisimpiin, itselleen tuhoisiin keinoihin, kestääkseen elämän suomat haasteet, totaalisen yksin. Ei elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, eikä siitä ole tarkoitus selvitä yksin. Lopussa kun kukaan ei ole ojentamassa minkäänlaista kunniamerkkiä siitä kuinka hienosti ja hyvin onnistui välttämään toisten ihmisten tuen.

Kuten todettua, minä pyrin tänään elämään luottamuksessa. Luottaessani toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, elämä antaa kohdalleni juuri ne oikeat vaikeudet, jotka tässä hetkessä tarvitsen matkallani. Mitä suurempia haasteita, sitä enemmän minun tulee kyetä luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja ennakkoluulojeni luomista peloista suhteessa toisiin ihmisiin. Kipu hellittää sen mukaan, kun uskaltaudun asioista toisille ihmisille puhumaan. Älkääkä kuvitelkokaan että tuo luottamus tuli minulle helpolla. Kuten totesin, tuskan oli ensin käytävä sietämättömäksi. Jossain kohtaa sen yhä tulee käydä, jotta palaan siihen toteamukseen, että jaettu taakka on helpompi kantaa.

Menetin viime viikolla taas yhden ystävän päihteille. Kaveri oli rakentanut itselleen sellaiset suojamuurit, että vaikka vain hitusen tuosta suojauksesta koin onnistuvani omien kokemusteni kautta murentaa, sain huomata sen, kuinka äärimmäisen herkkä ja hauras ihminen siellä pohjimmiltaan oli. Mutta kuten totesin, joskus ihminen ei osaa luopua suojauksistaan, vasta kun viimeinen matka on aluillaan. Surullistahan se on. Äärimmäisen surullista. Mutta samalla kovin ymmärrettävää. Kukaan toinen ihminen kun ei voi toiselle tuota ojentaen antaa. Voi vain pyrkiä kulkemaan rinnalla, tarjoten auttavan kätensä, tuohon käteen tarttumisen vastuun ollessa tällä toisella ihmisellä. Silti, tänäänkin, yhä ponnekkaammin olen tuota auttavaa kättä tarjoamassa. Jokaiselle jonka näen yksinään elämässään taistelevan. Luoja tietää että minä taistelin.

Huomenna taas istahdan pyörän selkään, ajellen nelisen tuntia työmatkaa, kypäräni sisällä elämääni miettien. Ollen varma siitä, että taas illalla päästessäni alla olevan järven rannalle istuskelemaan, niin tiedän ettei minun tarvitse kiitollisuutta elämääni etsiä. Ei Peurungasta, saati Perusta. Tuo kiitollisuus kulkee matkallani mukana. Onhan se osa minuuttani, tänään, tässä ja nyt.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, oikein aurinkoista ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle äidille!

Peurunkajärven rannalla.
Peurunkajärven rannalla.

Kokemukseni päihdetyöstä vol. 3

Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.
Joskus elämänpolulla on mutkia, mutta niiden tarkoitus on vain testata sitä, uskallammeko jatkaa matkaa luottaen siihen, että mutkan jälkeen tie on suorempi.

Nyt kun olen taas saanut elämässäni mahdollisuuden työskennellä päivittäin näiden ongelmien alla elävien ihmisten kanssa, huomaan konkreettisesti sen kuinka haastavan ongelman kanssa painiskelemme. Nämä ongelmat eivät poistu maastamme toivomalla. Vaaditaan konkreettista toimintaa. Niin kauan kuin ihmiset eivät ymmärrä sitä tosiasiaan, että olemme tekemisissä tappavan sairauden kanssa, hoitotoimenpiteet, jotka vain hetkellisesti helpottavat ongelman kanssa elävää ihmistä, itseasiassa vain vievät tätä ihmistä yhä syvemmälle pimeyteen.

Miksi ihmisten on sitten niin käsittämättömän vaikeata ymmärtää tätä sairautta? Johtunee osaltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että asenne alkoholia kohtaan on maassamme sellainen, että lähes poikkeuksetta on hyväksyttävämpää heilua käkenä päissään viikonlopusta toiseen, kuin se että elää elämäänsä kohdaten se selvinpäin.

Joskus kun kuuntelee ihmisten keskustelua kuluneesta viikonlopusta, niin ei voi kuin ihmetellä sitä, miten aikuinen ihminen voi olla alkoholin suhteen niin lapsellinen. Aine, joka tänäkin viikonloppuna aiheuttaa äärettömän paljon erinäistä tragediaa kotimaassamme, on ihmisten puheissa kuin joku hassu juttu, jonka varjolla on lupa sitten pelleillä menemään. Jos ihmisten elämä olisi tarkoitettu pelkkään pelleilyyn, voisimme harrastaa sitä ihan selväpäisenäkin. Eihän sitä mikään estä, että minäkin tänään lähden sikailemaan tuonne kylille ja kujille, tehden mitä käsittämättömämpiä asioita, joita sitten töissä maanantaina huumorilla höystettynä naureskeltaisiin. Tämä toiminta aiheuttaa minussa lähinnä surua. Surua siitä tietämättömyydestä, joka kokonaisuuden ympärillä vallitsee.

Älkääkä käsittäkö väärin. Vaikka itse join itseni totaalisen tuhon partaalle, en sinällään tänään kiroa tuota ainetta enkä muutoinkaan koen enää minkäänlaista vihasuhdetta kyseiseen asiaan, vaan pelkästään mietin sitä, kuinka suunnattoman paljon helpompaa ihmisten elämä voisikaan olla, jos tätä ainetta osattaisiin käyttää kohtuudella. Valitettavasti vain todella harvat sen osaavat. Lähinnä juuri siksi joudumme jatkuvasti lukemaan uutisia siitä, mitä kamalaa missäkin päin Suomea milloinkin tämän asian tiimoilta on tapahtunut.

Mitä sitten olisi tehtävä? Mielestäni koko paletti pitäisi kipata päälaelleen. Jo lapsesta saakka, ihmiselle pitäisi rehellisesti kertoa siitä, mitä päihteet ihmiselle pahimmillaan saattavat aiheuttaa, oli sitten kyse itse alkoholismisairaudesta tai "pelkästään" viihteellisestä (suur)kulutuksesta. Fakta kun on kuitenkin se, että jo tuo ns. viihdekäyttö työllistää virkavaltaa resurssien äärirajoille. Kun lapsesta alkaen asiasta puhuttaisiin sen oikealla nimellä, saattaisi tästä ajanmyötä muodostua uudenlaínen suhtautuminen koko asiaan.

Toisaalta tämän hetken päihdepolitiikka on totaalisen hukassa. Lähinnä huvittuneena olen seurannut sitä, että toisaalta ihmisiä holhotaan kuin järjettöminä otuksina, mutta toisaalta samasta asiasta autuaan tietämättömät ihmiset yrittävät epätoivon vimmalla lakaista lopulta ongelmaksi muodostuneen asian seurauksia maton alle. Ei asiat siitä mihinkään muutu, jos kaikki ongelmat yritetään piilottaa. Vain kohtaamalla ne, jotakin positiivista muutosta on mahdollista saavuttaa.

Jos kyseinen sairaus otettaisiin vakavasti, maassamme vallalla oleva politiikka asian ympärillä uudistettaisiin lähes kokonaan. Siinä hetkessä kun ihmisen elämässä alkaa kyseisen sairauden tiimoilta näkyä ongelmia, asiaan puututtaisiin ihan eritavalla kuin tänään. Jatkuvien, muutaman päivän kestävien katkojaksojen sijasta, ihmisiä ohjattaisiin pidempiaikaisiin, moniammatillista tukea sisältäviin hoitoihin, joissa ihminen ja hänen elämänsä laitettaisiin kokonaan remonttiin. Tietysti tässä tilanteessa, kaiken alku olisi ihmisen itsensä halu muutokseen, mutta tuo halu ei ole saavutettavissa niillä toimenpiteillä, jota tämän hetken päihdepolitiikassa toteutetaan. Eikait kukaan meistä tule halukkaaksi kohtaamaan itseään, saati kaikkea sitä paskaa mitä elämässään on ikänsä paennut, jos toisaalta tarjotaan vain loputon määrä mahdollisuuksia sulkea silmänsä kaikelta siltä, mitä erinäisimmin keinoin todellista näkökykyämme varjostaen.

Katkojakso on varmasti monelle tarpeellinen keino saada juomaputki poikki, siitä en käy kiistelemään. Mutta sen jälkeen tapahtuva jatkohoito tulisi olla aivan jotakin muuta kuin kotiutus ilman mitään tukea. Kun ihmisellä ei ole muuta keinoa kuin ne mitkä on käytetty jo loppuun, hän ei itse voi keksiä muuta keinoa, kuin käyttää yhä edelleen sitä samaa ainetta, joka jo valmiiksi elämän on solmuun saattanut. Samalla potien vain kokoajan syvenevää epätoivoa itseään ja elämäänsä kohtaan. Miksi sitten tuohon kuntouttavaan jatkohoitoon ei nykyisellään panosteta? Syy lienee yksinkertaisesti siitä ajatustavasta joka nykyisellään on vallalla kaikkialla ja kaikessa. Tuloksia pitäisi takoa heti eikä viidestoista päivä. Päihdeongelmissa tuo tuloksellisuus kun vain saavutetaan ajan myötä. Ihminen joka on vuosikymmeniä elänyt tietyn ajatustavan ja siitä kumpuavan toimintamallin alla, ei muutu yhdessä, tai kahdessa yössä. Silti, kokemuksesta tiedän, että tuo muutos on saavutettavissa. Pitkäjänteisellä ja tarpeeksi monipuolisella työllä. Minä esimerkiksi tiedostan tänään sen, että mikäli minua ja perhettäni ei olisi alkuvaiheessa autettu riittävän pitkään, niin en enää olisi elossa. Sen sijaan olisin kuollut reilu kolmikymppisenä. Lapseni olisi sijoitettu sijaisperheeseen ja isättömänä ja äidittömänä, heillä olisi ollut todella suuri vaara päätyä jatkamaan sitä samaa tuohoisaa kierrettä, jonka seurauksena jo monta sukupolvea on päätynyt ennenaikaiseen hautaan. No tietystikään en ole ennustaja, enkä voi sen vuoksi varmuudella sanoa sitä että lapseni eivät koskaan tule sairastumaan tähän jo meidän sukuamme usean sukupolven ajan kuormittaneeseen sairauteen, mutta sensijaan, voin varmuudella todeta tänään sen, että kiitos pitkäjänteisen työn, minä olen se tasapainoinen vanhempi, joka tämän sairauden puhjetessa lapsessani, voin vanhan tuhoisen mahdollistamisen sijasta, kulkea lapseni rinnalla tarjoten rakkautta ja turvaa jota paitsi itse lapsuudessani ja nuoruudessani vaille jäin. Toisaalta kun tänäänkin panostan tuohon rakkauden ja turvallisuuden osoittamiseen suhteessa lapsiini, olen osaltani ehkäisemässä sitä, että lapseni kasvaisi pakenemaan tai patoamaan tunteitaan mihinkään.

Voi kumpa täällä maassamme joskus ymmärrettäisiin se voimavara mikä näidenkin sairauksien alla elävissä ihmisissä ja heidän perässään tulevissa sukupolvissa piilee. Sen ymmärryksen ilmaantuessa, suhtautuminen näihin riippuvuussairauksiin muuttuisi kummasti. Kun ei enää olisikaan kyse selkärangattomuudesta, saati itseaiheutetusta tilasta, niin uskoisin vahvasti siihen, että panostamalla laadukkaaseen, pitkäjänteiseen, kuntouttavaan hoitoon, näiden ongelmien alla elävistä ihmisistä voisi tulevaisuudessa rakentua, vastuunsa kantavia, toisista välittäviä ja huoltapitäviä aikuisia.

Matka tuohon on vielä kovin pitkä. Enkä minä yksinäni näitä asioita tai ajatusmalleja muuta. Sitä en enää edes erehdy kuvittelemaan. Mutta sen tiedostan tänään, että päivän kerrallaan elämällä omassa elämässäni niin työssä kuin arjessakin todeksi sitä kohdalleni suotua siunausta ymmärryksestä tämän sairauden suhteen, tulen osaltani auttamaan ihmisiä sen mitä osaltani heitä auttaa voin. Pysyvimmät muutokset tapahtuvat hitaasti, mutta juuri tuo hitaus on noiden muutosten pysyvyyden salaisuus.

Niin kauan on toivoa kuin on elämää. Lisäksi uskon vahvasti siihen, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain toivottomia ihmisiä, etsimässä epätoivoisesti toivonpilkahdusta elämäänsä. Sitä toivoa minä tänäänkin osaltani haluan olla luomassa. Toivottavasti myös sinä, sillä yhdessä saamme aikaan sen, mihin yksinämme emme koskaan tule pystymään.

Lopuksi jaan erään ajatuksen raamatusta. Kirjasta, josta tähänkin päivääni, saan halutessani hakea lauseita toivosta.

Gal. 6:9
Gal. 6:9

Kokemukseni päihdetyöstä vol. 2

"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.
"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.

Maltathan lukea kirjoitukseni loppuun, vaikka jo tuo ylläoleva kuvateksti saattaa antaa vaikutelman siitä että kyse on jostakin jeesustelusta. Usko pois, en koe enää tänään mitään tarvetta jeesustella, saati muutoinkaan asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Päinvastoin, pyrin tänäänkin kohtaamana jokaisen ihmisen tasavertaisena. Huolimatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan, saati muusta. Olemme ihmisiä kaikki. Kaikkine vikoinemme. Arvokkaita. Ainutlaatuisia.

Mutta itse asiaan. Päihdetyö. Viimeksi tälle aamua, sain mahdollisuuden keskustella todella rakentavasti kyseisestä asiasta. Lämmin kiitos. Tunnet kyllä piston sydämessäsi, josta tässä puhun.

Olen nyt tässä taas kerran tilanteessa, jossa päivätyöni on juurikin tuota mainitsemaani päihdetyötä. Kohtaan ihmisiä, jotka tavalla tahi toisella ovat heikoimmillaan. Jokaisella heistä on oma ainutlaatuinen tarinansa. Oma pohjansa, jota alemmas he eivät suurin surminkaan halua enää vajota. Tiedän itse kokemuksesta sen, että tuo tila on avain parempaan huomiseen, kun kyse on niinkin tappavasta taudista kuin alkoholismi. Ilman tuota tilaa nimittäin saa tehdä hartiavoimin työtä, silti juurikaan saamatta aikaiseksi mitään. Päihdeongelma kun on siinä viheliäinen sairaus, että se itsessään aiheuttaa siitä kärsivälle ihmiselle tilan, jossa hän tahtomattaan kieltää koko sairauden olemassaolon. Minä jos kuka tiedän tämän. Mennessäni lähes vastentahtoisesti päihdekuntoutukseen, oli takanani liki 10v helvetti, jossa viimeisimmän kuluneen 6v aikana olin yrittänyt omakätisesti päättää kurjimukseni kaikkiaan 13 kertaa. Silti elin niin vahvassa kieltämisen tilassa, että kirkkain silmin yritin väittää, ettei päihteet ole minulle ongelma. Ongelma oli tuossa hetkessä kaikessa muussa.

Tänään tiedän, etten olisi enää elossa, ellei minua olisi tuolloin laitettu selkä seinää vasten. Toisaalta jos en tuossa hetkessä, kuten monesti muulloinkin matkani varrella, olisi saanut osakseni aitoa välittämistä, ei voimavarani olisi riittäneet taistella niitä taisteluita, joita kohdallani päihteistä luopuminen vaati. Sen vuoksi ja siitä syystä, pyrin tänään niin työssäni kuin vapaalla ollessani tasapainoilemaan sen asian kanssa, että toisaalta osaisin asettaa oikealla tavalla rajat, silti turvallista rakkautta unohtamatta. Opettelua se on yhä tänäänkin ja varsinkin ihmisenä joka on elänyt elämäänsä huutaen rakkautta, silti sitä saamatta, rakkaus on asia joka painaa tänään enemmän kuin rajat. Luojan kiitos, minun ei tarvitse taivaltaa tätä matkaani yksin. Siitä syystä on ihmisiä, jotka siinä hetkessä kun itse olen menossa väärällä tavalla puhtaasti rakkaudella, pysäyttää minut, osoittaen tilanteen vaativan tarkkojen rajojen asettamista.

Jos jotakin omassa elämässäni, omalla toiminnallani toivoisin saavuttavani, on se se, että jossain vaiheessa tulevaisuutta, maassamme vallitsisi toipumiskeskeinen päihdetyön kulttuuri, joka ennen muuta olisi yhtenäinen. Mikään muu tilanne kun ei aiheuta niin paljon pahaa, kuin se jos signaalit on kovasti ristiriitaisia.

Toivoisin todella, että maassamme alettaisiin panostaa, nykyisen lyhytnäköisen hoitotyön sijasta pitkäjännitteiseen, kuntouttavaan päihdetyöhön. Kun kerran jos jonkinmoisia toimikuntia perustetaan, jos jonkinmoisia asioita tutkimaan ja laatimaan, miksi ei sitten voitaisi koota moniammatillinen ryhmittymä, joka laatisi tietyt kriteerit täyttävän päihdehoitosuunnitelman, jota sitten portaittain alettaisiin ajaa sisälle aina kunnallisen terveydenhuollon, kuin laajemmassakin mittakaavassa valtakunnalliseksi.

Se jos ensi alkuun tästä aiheutuisikin jopa suurehkoja kulueriä, olisi se kovin jo vähälläkin kokemuspohjalla ennustettavissa että pidemmällä aikavälillä säästöt muodostuisivat kokolailla mittaviksi. Puhumattakaan niistä inhimillisistä kärsimyksistä joita nämä kyseiset sairaudet tänäkin päivänä ympäri Suomea aiheuttavat.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästämme. Kun lähdin hapuillen ja liki vastentahtoisesti rakentamaan raitista elämää itselle ja perheelleni, elin tilanteessa jossa parisuhteeni veteli viimeisiään. Lapset oltiin ottamassa huostaan. Kuten todettua, kuormitin harvasen päivä ensihoitoa, päivystystä, tarkkailuosastoa kuin psykiatrisiakin terveyspalveluita. Näiden lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta. Velkataakka hipoi 100 000€ ja näiden yhtälönä kuormitin suoraan tai välillisesti liki 50 lähellä elävää ihmistä.

Kun meidän perheemme hyvinvointiin satsattiin vuoden ajan rahallisia panostuksia, kaikki muuttui. Tänään elämme tasapainoista uusioperheen arkea, jossa lapset käyvät koulua. Vanhempien tehdessä työtä. Asumme omassa kodissa. Käytämme terveyspalveluita vain muutamia kertoja vuodessa, silloinkin vain flunssasta tai muusta tavallisesta vaivasta johtuen. Lisäksi tuo aikaisemmin mainitsemani 50 lähellä elävän ihmisen elämä on siltä osin mitä perheemme pahoinvointi heille tuolloin aiheutti, tasapainottunut kummasti. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea hyvää perheemme on omien kokemuksiensa kautta saanut osaltaan auttaa vielä näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Tuossa vain siis yksi esimerkki siitä, mitä kunnollinen, pitkäjänteinen päihdetyö parhaimmillaan mahdollistaa. Puhumattakaan siitä, mitä mahdollisuuksia valtakunnallinen, yhtenäinen, kuntouttava hoito voisi koko maassamme saada aikaiseksi.

Toivoisinkin että näitä asioita joskus pysähdyttäisiin pohtimana oikein ajan kanssa ja kunnolla. Nyt kun valitettavasti vallalla näyttää näin sivusta katsottuna siltä, että kaikkialla vallitsee se itsekeskeinen elämänmalli. Malli jossa tärkeintä on itsekkäästi varmistaa oma toimeentulonsa, muiden ihmisten kärsimyksistä välittämättä. Tottakai kaiken lähtökohta itsellänikin on oma ja perheeni hyvinvointi. Mutta tällä hetkellä sen ollessa omissa uomissaan, pyrin omalta osaltani parhaani mukaan jakamaan sitä hyvää mitä itse sekä perheeni elämältä on saanut.

Annetaanko hyvän kiertää? Toivottavasti.

Edellinen