Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on avoimuus.

Asiaa riippuvuuksista.  3

Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.
Asioilla on tarkoituksensa. Joskus tarkoitus selviää vasta pitkän ajan kuluttua.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.


Sananen monikulttuurisuudesta.

Monikulttuurisuuden maantiellä.
Monikulttuurisuuden maantiellä.

Yritän kirjoittaa oman näkemykseni kyseisestä asiasta, ilman sen suurempia tunteenpurkauksia puolesta saati vastaan.

Aihe joka on herättänyt suunnatonta huomiota sekä liikehdintää, on kuitenkin monessa mittapuussa lopulta asia joka toisaalta hieman etäämmältä tarkasteltuna ei vaikutakaan olevan niin maailmaa ravisteleva asiakokonaisuus. Tai sitten on.

Mitä itse tätä asiaa omien kokemuksieni kautta peilaan, niin varmasti niin vastustajilla kuin puolustajillakin on omat vankat argumenttinsa, mutta kuinka moni noista lopulta tiedostaa sen mikä näiden argumenttien, saati niiden alta kumpuavien suunnattomien tunteiden alla kytee.

Itse tälle päivää töissä löysin itsestäni taas kerran yhden kipupisteen lisää. En voi sietää sitä että ihmisiä yleistämällä, saati täysin perusteetta aletaan sortaa. Toisaalta en myöskään edelleenkään tahdo kestää voimakasta vihaa toisen ihmisen taholta, vaikka kyse olisikin "vain" sanallisesta vahingoittamisesta. Syy tähän juontuu omaan elämääni ja omiin elämänkokemuksiini. Olen niin loputtoman monet kerrat ollut vastaanottavana osapuolena sekä henkisessä että fyysisessä väkivallassa ja monessa kohden vielä siten että omaa ulkonäköäni on käytetty lyömäaseena, siis asiaa jolla en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Ehkä tässä juuri on suurin syy siihen, miksi en ymmärrä sitä että ihmisiä sorretaan syystä johon he itse eivät ole voineet vaikuttaa.

Toisaalta se mikä itselläni on rikkaus tässä hetkessä elämää, on se että pyrin ensin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, ennen kuin muodostan heistä mielipidettä puolesta tai vastaan. Yleisimmillään tästä seuraa se että saan tutustua mitä mahtavimpiin tyyppeihin, heidän taustaan, ihonväriin tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.

Ei silti, aina en ole ollut läheskään näin avarakatseinen. Omalla kohdallani koettu rankka kiusaaminen aiheutti minussa nimittäin sitä että pyrin siirtämään omaa pahaa oloani ihmisiin joiden koin jollain tasolla olevan sopivia kohteita. Eli mitä erilaisimpiin vähemmistöihin. Ei se silti poistanut omaa pahaa oloani, päinvastoin.

Sittemmin kun olen saanut aikalailla perinpohjaisesti tutustua itseeni, minusta on kasvanut ajanmyötä huomattavasti suvaitsevaisempi ihminen, mutta tänään sain itseni kiinni suvaitsemattomuudesta. En nimittäin suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Opettelua siis riittää suvaitsevaisuudessakin.

Lopulta kaiken tämän armottoman vellomisen mitä asian äärellä viimepäivät on ollut, esittäisin yhden kysymyksen kaikille, samalla myös itselleni pohdittavaksi: Mikä erilaisuudessa pelottaa? Koska ainakin näin äkkiä miettiessäni tätä asiaa, tuo pelko on itselläni ensimmäinen asia mistä saan kiinni, jos mietin miksi en suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Jollain tasolla pelkään heitä. Tässä siis itselleni haaste. Tutustua ihmisiin ihmisinä, aivan kuten olen tutustunut mitä erilaisimmista kulttuureista tuleviin ihmisiin ihmisinä.

Kaiken tämän kirjoittelun ohessa toivoisi että ihmiset miettisivät edes hetken kiihkossaan sitä että juuri se ihminen joka sossunluukulta mielestäsi käy nostamassa liian isoja korvauksia meidän maassamme, on vain ihminen joka täyttää hakemuksen, toimittaa tarvittavat liitteet ja jonka hakemuksen käsittelee ihminen joka lukee tietyt pykälät, ennen kuin tekee työtää olevan päätöksen maksaa tietyn summan rahaa kyseisen hakijan tilille. Onko ongelma siis lopulta tämä muualta tullut ihminen, vaiko kenties tämä meidän itse laatimamme järjestelmä, jonka lakien ja asetusten mukaan nämä ihmiset, aivan samoin kuin oman maammekin kansalaiset noita avustuksia hakevat ja saavat. Jos työtön ihminen kokee ettei ole järkeä lähteä töihin, kun tekemättä työtä saa saman määrän rahaa kuukaudessa, niin jotakin luulisi silloin olevan jo pahasti vialla. Vika vain ei ole tässä työttömässä, saati maahanmuuttajassa, vaan järjestelmässä joka tällaisia tilanteita aiheuttaa.

Lopuksi lausun oman mielipiteeni tästä kauniista kotimaastamme. Tämä on meidän. Olemmehan itsenäinen kansa. Tuota itsenäisyyttä tuskin uhkaa tällä hetkellä tämä pinnalla oleva monikulttuurisuus. Kyse lienee taas kerran siitä mitä rakkaat päättäjämme viisaudessaan päättävät. Jos joku päivä tulee päätös että minun on pidettävä huntua mennessäni lasten kanssa uimaan, voitte olla varmoja siitä etten ensimmäisenä säntää sättimään sitä ihmistä joka kotimaassaan huntua uimarannalla pitää, vaan sitä päättäjää, joka kaikessa viisaudessaan tälläista suostuu omassa kotimaassamme säädöksenä asettamaan.

Noh, ehkä tuo ylläoleva oli hieman humoristinen kuvaus siitä, minkä ongelmien äärellä puolesta ja vastaan ihmisillä kuohuu, mutta toisaalta mielestäni yhä edelleen olisi tärkeintä pohtia jokaisen omalla kohdalla sitä omaa suhteutumistaan asioihin sekä omia tunnekuohujaan. Sillä aivan kuten minulle tänään, niin myös monelle muulle, tuolta saattaisi löytyä sellaista palapelinpalaa jolla se oma elämä ja oma oleminen tulisi huomattavan paljon helpommaksi.

Kuinka suunnaton määrä energiaa tähänkin asiaan nyt ihmisiltä on irronnut. Toisaalta ongelma ei lienekään siinä energiamäärässä, vaan siinä mihin tuo energia on kohdennettu. Toiset kohdentaa sen vihana ihmisiin joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Toiset pelkona siihen mitä tästä kaikesta seuraa ja loput menevät virran mukana, voidakseen edes hetken kokea jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis juuri sitä, minkä me Suomalaiset saamme kokea ainostaan silloin kun Leijonat tuovat MM-kisoista kultaa. Eikä siinä, paljon hyvää näillä tapahtumilla jossain muodossa on, mutta toisaalta jos ihmiset kanavoisivat tuon saman energian omaan itseensä ja siihen miten omaa elämää voisi parantaa, niin kas kummaa täällä voitaisiin vallan mainiosti, koska kaikki hyvä muutos saa alkunsa siitä että tuota muutosta haluava ihminen aloittaa muutoksen itsessään.


Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.