Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on hengellisyys.
Edellinen

Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 2

"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.
"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.

Maltathan lukea kirjoitukseni loppuun, vaikka jo tuo ylläoleva kuvateksti saattaa antaa vaikutelman siitä että kyse on jostakin jeesustelusta. Usko pois, en koe enää tänään mitään tarvetta jeesustella, saati muutoinkaan asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Päinvastoin, pyrin tänäänkin kohtaamana jokaisen ihmisen tasavertaisena. Huolimatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan, saati muusta. Olemme ihmisiä kaikki. Kaikkine vikoinemme. Arvokkaita. Ainutlaatuisia.

Mutta itse asiaan. Päihdetyö. Viimeksi tälle aamua, sain mahdollisuuden keskustella todella rakentavasti kyseisestä asiasta. Lämmin kiitos. Tunnet kyllä piston sydämessäsi, josta tässä puhun.

Olen nyt tässä taas kerran tilanteessa, jossa päivätyöni on juurikin tuota mainitsemaani päihdetyötä. Kohtaan ihmisiä, jotka tavalla tahi toisella ovat heikoimmillaan. Jokaisella heistä on oma ainutlaatuinen tarinansa. Oma pohjansa, jota alemmas he eivät suurin surminkaan halua enää vajota. Tiedän itse kokemuksesta sen, että tuo tila on avain parempaan huomiseen, kun kyse on niinkin tappavasta taudista kuin alkoholismi. Ilman tuota tilaa nimittäin saa tehdä hartiavoimin työtä, silti juurikaan saamatta aikaiseksi mitään. Päihdeongelma kun on siinä viheliäinen sairaus, että se itsessään aiheuttaa siitä kärsivälle ihmiselle tilan, jossa hän tahtomattaan kieltää koko sairauden olemassaolon. Minä jos kuka tiedän tämän. Mennessäni lähes vastentahtoisesti päihdekuntoutukseen, oli takanani liki 10v helvetti, jossa viimeisimmän kuluneen 6v aikana olin yrittänyt omakätisesti päättää kurjimukseni kaikkiaan 13 kertaa. Silti elin niin vahvassa kieltämisen tilassa, että kirkkain silmin yritin väittää, ettei päihteet ole minulle ongelma. Ongelma oli tuossa hetkessä kaikessa muussa.

Tänään tiedän, etten olisi enää elossa, ellei minua olisi tuolloin laitettu selkä seinää vasten. Toisaalta jos en tuossa hetkessä, kuten monesti muulloinkin matkani varrella, olisi saanut osakseni aitoa välittämistä, ei voimavarani olisi riittäneet taistella niitä taisteluita, joita kohdallani päihteistä luopuminen vaati. Sen vuoksi ja siitä syystä, pyrin tänään niin työssäni kuin vapaalla ollessani tasapainoilemaan sen asian kanssa, että toisaalta osaisin asettaa oikealla tavalla rajat, silti turvallista rakkautta unohtamatta. Opettelua se on yhä tänäänkin ja varsinkin ihmisenä joka on elänyt elämäänsä huutaen rakkautta, silti sitä saamatta, rakkaus on asia joka painaa tänään enemmän kuin rajat. Luojan kiitos, minun ei tarvitse taivaltaa tätä matkaani yksin. Siitä syystä on ihmisiä, jotka siinä hetkessä kun itse olen menossa väärällä tavalla puhtaasti rakkaudella, pysäyttää minut, osoittaen tilanteen vaativan tarkkojen rajojen asettamista.

Jos jotakin omassa elämässäni, omalla toiminnallani toivoisin saavuttavani, on se se, että jossain vaiheessa tulevaisuutta, maassamme vallitsisi toipumiskeskeinen päihdetyön kulttuuri, joka ennen muuta olisi yhtenäinen. Mikään muu tilanne kun ei aiheuta niin paljon pahaa, kuin se jos signaalit on kovasti ristiriitaisia.

Toivoisin todella, että maassamme alettaisiin panostaa, nykyisen lyhytnäköisen hoitotyön sijasta pitkäjännitteiseen, kuntouttavaan päihdetyöhön. Kun kerran jos jonkinmoisia toimikuntia perustetaan, jos jonkinmoisia asioita tutkimaan ja laatimaan, miksi ei sitten voitaisi koota moniammatillinen ryhmittymä, joka laatisi tietyt kriteerit täyttävän päihdehoitosuunnitelman, jota sitten portaittain alettaisiin ajaa sisälle aina kunnallisen terveydenhuollon, kuin laajemmassakin mittakaavassa valtakunnalliseksi.

Se jos ensi alkuun tästä aiheutuisikin jopa suurehkoja kulueriä, olisi se kovin jo vähälläkin kokemuspohjalla ennustettavissa että pidemmällä aikavälillä säästöt muodostuisivat kokolailla mittaviksi. Puhumattakaan niistä inhimillisistä kärsimyksistä joita nämä kyseiset sairaudet tänäkin päivänä ympäri Suomea aiheuttavat.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästämme. Kun lähdin hapuillen ja liki vastentahtoisesti rakentamaan raitista elämää itselle ja perheelleni, elin tilanteessa jossa parisuhteeni veteli viimeisiään. Lapset oltiin ottamassa huostaan. Kuten todettua, kuormitin harvasen päivä ensihoitoa, päivystystä, tarkkailuosastoa kuin psykiatrisiakin terveyspalveluita. Näiden lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta. Velkataakka hipoi 100 000€ ja näiden yhtälönä kuormitin suoraan tai välillisesti liki 50 lähellä elävää ihmistä.

Kun meidän perheemme hyvinvointiin satsattiin vuoden ajan rahallisia panostuksia, kaikki muuttui. Tänään elämme tasapainoista uusioperheen arkea, jossa lapset käyvät koulua. Vanhempien tehdessä työtä. Asumme omassa kodissa. Käytämme terveyspalveluita vain muutamia kertoja vuodessa, silloinkin vain flunssasta tai muusta tavallisesta vaivasta johtuen. Lisäksi tuo aikaisemmin mainitsemani 50 lähellä elävän ihmisen elämä on siltä osin mitä perheemme pahoinvointi heille tuolloin aiheutti, tasapainottunut kummasti. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea hyvää perheemme on omien kokemuksiensa kautta saanut osaltaan auttaa vielä näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Tuossa vain siis yksi esimerkki siitä, mitä kunnollinen, pitkäjänteinen päihdetyö parhaimmillaan mahdollistaa. Puhumattakaan siitä, mitä mahdollisuuksia valtakunnallinen, yhtenäinen, kuntouttava hoito voisi koko maassamme saada aikaiseksi.

Toivoisinkin että näitä asioita joskus pysähdyttäisiin pohtimana oikein ajan kanssa ja kunnolla. Nyt kun valitettavasti vallalla näyttää näin sivusta katsottuna siltä, että kaikkialla vallitsee se itsekeskeinen elämänmalli. Malli jossa tärkeintä on itsekkäästi varmistaa oma toimeentulonsa, muiden ihmisten kärsimyksistä välittämättä. Tottakai kaiken lähtökohta itsellänikin on oma ja perheeni hyvinvointi. Mutta tällä hetkellä sen ollessa omissa uomissaan, pyrin omalta osaltani parhaani mukaan jakamaan sitä hyvää mitä itse sekä perheeni elämältä on saanut.

Annetaanko hyvän kiertää? Toivottavasti.


Olisiko aika löytää kiitollisuutta elämään.

Joskus oman osuuden tekeminen asioissa on helpompaa kuin tiedostaa se.
Joskus oman osuuden tekeminen asioissa on helpompaa kuin tiedostaa se.

Olen vaihteeksi uinut hieman tavallista syvimmissä vesissä tunteineni. Taas kerran tullen todenneeksi sen, että kaikki hyvä saa alkunsa hyväksymisestä, asioissa joille en tässä hetkessä voi mitään.

Kun kykenen edes suurinpiirtein hyväksymään vallitsevat olosuhteet, aivan kuten myös itseni tässä hetkessä, saan huomata heti oloni kohentuvan kummasti.

Jännä sinällään tässä matkani varrella on ollut huomata kerta toisensa jälkeen se, kuinka oma asenne sekä oma sisäinen tasapaino auttavat suhtautumaan elämään siten, että vaikka vaikeuksia olisikin näköpiirissä, niiden kohtaaminen tulee mahdolliseksi.

Luojan kiitos, minun ei tänään tarvitse kohdata elämää yksin. Joskus aikanaan kun elin siinä harhassa että elämästä tulee selvitä yksin apua pyytämättä, ymmärrän hyvin miksi niin totaalisesti väsyin kaikkeen. Yhä vieläkin hetkittäin sorrun liialliseen yksin yrittämiseen, mutta toisaalta nyttemmin tiedostaen jo sen, että olon käydessä hiemankaan tukalaksi osaan avata suuni, pyytäen apua.

Vertaistuki on ollut minulle avain vapauteen erilaisista riippuvuuksista. Toisaalta tuo tuki on auttanut minua paljon kokonaisvaltaisemmin elämässäni. Toivoisinkin osaltani voivani madaltaa sitä kynnystä jota ihmisillä asiaa kohtaan on, sillä tuota vertaistukea voitaisiin tarjota nykyistä huomattavasti laajemmallakin kentällä.

Minulla esimerkiksi kun nyt on ollut selvittelyn alla nämä taloudellisten ongelmien ratkomiset, olisi ollut kertakaikkisen mukava ottaa yhteyttä johonkuhun joka on samankaltaisten asioiden kanssa painiskellut ja niistä selvinnyt eteenpäin. Törmäsin nimittäin tälle viikkoa siihen tosiasiaan, että tuolla virastopuolella, niin päteviä kun ihmiset varmasti työssään ovatkin, tietojen saaminen tietyissä käytännöissä tuntuu hetkittäin kertakaikkisen vaikealta. No onneksi en enää ole periksiantavaista sorttia.

Toisaalta huomaan silti hetkittäin turhautumista, kun tuo yksinyrittelijäisyys alkaa vallata alaa, sillä se saa minussa aikaan myös sen, että ennen kuin saan asioita varmistetuksi, olen jo valmiiksi heittämässä toivottomuudessani hanskojani tiskiin. Onneksi asioilla silti on taipumus järjestyä, niin tässäkin tapauksessa vahvasti uskon.

Siis jos sinulla on kokemusta ihan mistä tahansa vaikeuden voittamisessa elämässäsi, älä epäröi jakaa sitä toisten kanssa, saatat nimittäin yllättyä siitä kuinka suureksi avuksi saatat jollekulle olla.

Tässä hetkessä, juuri nyt koen kiitollisuutta äärettömän monesta asiasta. Ne asiat, jotka minua huolettavat, ovat kuitenkin sellaisia, jotka järjestyvät ajallaan. Oman aikataulunsa mukaisesti. Luottamus kantaa pitkälle.


Vapaus valita.  2

Koen tässä hetkessä vahvasti sen, että minulle on suotu elämässä kovan koulun kautta ymmärrys siitä että minulla jok'ikinen päivä on vapaus valita se millaisella asenteella lähden kyseessä olevaa päivää kohtaamaan.

Olen tunnevammainen. Ollut aina ja todennäköisesti jollain tasolla aina olen. Mutta jos ihminen ei eläisikään sen mukaan, miltä milloinkin tuntuu, vaan alkaisi tietoisesti harjoittaa itseään aistimaan erilaisia asioita kokemusten kautta.

Mielenkiitoiseksi, joskin hieman haasteelliseksi asian tekee todennäköisesti se, että me ihmiset, tai ainakin minä henkilökohtaisesti olen aina peilannut elämääni sen pohjalta miltä minusta milloinkin tuntuu.

Tämä ajatus lähti tälle aamua siitä, kun oikeasti istuin vain aloillani, pyrkien sivuuttamaan päällimmäisenä tunteena olleen väsymyksen, kuin katsoakseni sen minkälaisen kokemuksen itselleni saisin tällä tuotetuksi. Olin positiivisesti yllättynyt. Koin rauhaa. Armollisuutta. Jopa rakkautta itseäni kohtaan.

Kun pää hiljenee kaikista vaatimuksista, päällimäisinä näistä nousevista tunteista ja hetken tuossa tyhjässä hiljaisuuden tilassa viipyessä huomaa kuin vaivihkaa alkavansa aistia asioita aivan erilaisella tavalla. Saattaa olla että saa kosketuksen siihen syvimmällä sisimmässään olevaan perustarpeeseen. Tarpeeseen joka meillä jokaisella on jo syntyessämme, mutta jonka hukkaamme monesti jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, luulotellessamme sen olevan toissijainen asia tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Minä koen saaneeni elämässäni ainutlaatuisen mahdollisuuden todella vaiken tien kautta löytää tarpeen tarkastella sisintäni ja tuon taipaleen takaa olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea sen, että löytäessäni tuon syvällä sisimmässäni olevan, lähes alkukantaisen rakastetuksi tulemisen huutavan kaipuun, alan kuin vaiston varaisesti etsiä tuolle täyttymystä. Pitkä matka tuli minunkin kulkea, ymmärtääkseni sen, ettei tuota tarvetta koskaan tyyydytä tämän maailman tarjoamat lähteet. Tarvitaan jotain suurempaa. Tuolla matkallani olen saanut kokea uskomattomia kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuisella tavalla kuin opastanut minua yhä syvemmälle itseeni. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä lähemmäs tuota aidon rakkauden lähdettä pääsin. Tänään koen saavani jo hetkittäin vierailla tuolla lähteellä, kuin hetkellisesti sammuttamassa janoani. Kunnes taas tämän maailman melskeet kuin väkipakolla repien riuhtovat minut kauemmas tuolta hyvää tekevältä rauhan tyyssijalta.

Onneksi voin joka hetki lohduttautua sillä ajatuksella, että aina kun löydän armollisuuden itseäni kohtaan, saan samantien palata tuonne lähteelle virvoittautumaan ja toisaalta ymmärrän myös sen, että ehkä tässä ajassa eläessäni tuolle lähteelle ei olekaan tarkoitus jäädä, vaan on kärsivällisesti jaksettava odottaa, kun tuon aika joskus tulee.

Lopuksi haluan hieman keventää tätä kirjoitustani, kun taas kerran tämä nousee syvältä sisimmästäni. Jos olet jaksanut lukea tähän asti, todennäköisesti toteat ykskantaan samoin, kuin rakas vaimoni toteaa lukiessaan tätä. "En kyllä valitettavasti ymmärtänyt yhtään mitään" Mutta ehkä sen ymmärtämisen aika onkin kohdallasi myöhemmin. Tärkeintä tässä hetkessä lienee vain se, että minä teen tässä omaa vaatimatonta osuuttani, jakaen sitä mitä itse ilmaiseksi olen saanut. Se mitä kukanenkin tästä itselleen irroittaa, ei ole minun käsissäni, aivan kuten esimerkiksi elämäni ei ole koskaan ollut, vaikka kuinka uhmakkaasti sitä loputtoman monet kerrat vannoin hallitsevani.

En hallitse elämääni. Valehtelematta en haluaisikaan hallita. Minulle tässä hetkessä riittää vain se, että saan palvella, parhaan kykyni mukaan. Sitä tässäkin hetkessä tällä kirjoituksella koen tekeväni.

Ymmärtäkään olla ymmärtämättä. Kokekaa se.


Elämän haastellisuus.

Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.
Joskus polku jota tässä hetkessä kuljen, näyttää varsin kauniilta, sisältäen myös omat haasteensa.

Olen tässä taas tapojeni mukaan pohtinut elämääni. Entiseen peilattuna, elämä on kaikinpuolin auvoista, ja tavallisen rauhallista. Silti huomaan satunnaisesti itse, omilla valinnoillani kuin tahallaan tekeväni elämästäni haastellisempaa kuin se todellisuudessa on. Miksi näin?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen kasvanut niin pitkään ajatuksessa että elämän tulee olla jatkuvaa taistelua, että tuosta ajatuksesta irtaantuminen ei tapahdu hetkessä. Yrittäessäni hellittää asioissa, antaen niiden vain rauhalliseen tahtiinsa soljua eteenpäin sen kummemmin taistelematta, minut ensin valtaa suunnaton vapauden tunne siitä ettei minun tarvitsekaan taistella. Kunnes jo kohta huomaan eräänlaisen addiktin sisälläni heräävän, vaatimaan lisää tuolta hyvältä ololta, ampuen sen sellaiseen ääripäähän, jossa kohtaan oman laiskuuteni. Tuolla laiskuuden äärilaidassa, jo kahvin keittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritteelta. Kun toisessa ääripäässä tiedostan kykeneväni tekemään äärimmäisen paljon asioita ilman sen kummempia miettimättä. Tämä ylisuorittaja uuvuttaa minut hyvin nopeasti, eikä sen vuoksi ole yhtään sen tavoiteltavampi olotila kuin tuo yltiö laiskakaan ihminen on.

Kultainen keskitie näiden kahden ääripään välissä on kuin tila, johon astuessani toisaalta luovutan pois kaikki vaatimukseni, löytäen armollisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen myötä myös nöyryyden ymmärtää oman osuuteni olevan vain häviävän pieni tässä jumalattoman suuressa kokonaisuudessa. Silti samalla osaten arvostaa sitä, juuri sen ansaitsemalla tavalla. Tässä tilassa tehdessäni asioista tulee helppoja kohdata ilman minkäänlaista suorittamista. Samalla kun pääkoppani hiljenee, kaikesta tekemisestä, olipa sitten kyse päihdeongelmaisten auttamisesta, tai wc:n pesusta kotona tekemisestä tulee yhtälailla mielekästä.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi sitten en aina kykene tekemään asioita tuolta levollisuudesta käsin? Kyse lienee kohdallani siitä, etten kykene vielä luottamaan elämään tarpeeksi, osatakseni jättää pois kaiken sen ylimääräisen häärimisen mitä tapojeni mukaan olen läpi elämäni, tehnyt, vaan sitkeästi alan aina kuin pakonomaisesti järjestellä elämäni palasia mielestäni niille kuuluville paikoilleen. Päätyen vain aina toteamaan saman, olen totaalisen väsynyt.

Tänään, tässä hetkessä en ole väsynyt, mutta tällekkin aamua tiedostin tuon saamattoman persoonani nostavan päätään. Siinä samassa päätin etten anna tämän puolen pilata päivääni, vaan tietoisesti aloin tehdä asioita, ajatellen että ennenpitkää tekeminen muuttuu taas mielekkääksi ja niin lopulta kävikin.

Minä ja minun ajatukseni. Kun pääsen siihen tilaan elämässäni, etten aina ja joka tilanteessa reagoituisi jokaiselle ajatukselleni mitä pääni tuottaa, on elämä varsin hyvältä maistuva seikkailu. Sitä odotellessa, alla linkki juttuun, joka karulla mutta rakkaudellisella tavalla osoittanee sen, mitä kaikkea elämä saattaa matkallaan meille tarjoilla, osoittaakseen meille vain sen tärkeimmän asian. Rakkauden.

Aamusydämellä - Irti riippuvuuksista

P.s Kyseinen ohjelma tulee ulos tulevana sunnuntaina klo. 9.05 ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa. Sikäli kun siis kiinnostaa. :)


Armollisuus itselleen.  2

Stairway to heaven.
Stairway to heaven.

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.


Patikointia ilman panikointia

Tarkoitukseni oli tänään lähteä hieman kokeilemaan sitä, kuinka onnettomassa kunnossa fyysisesti olen. Lähtötilanteessa lähinnä huumorilla mietitty Luostotunturin valloitusoperaatio.

Lähtiessäni tarpomaan opastettua polkua, mietin jo lähtiessäni sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla raittius on tuonut elämääni lukemattoman määrän asioita, joita paitsi päihdehelvetissä suunnattomine pelkoineni olin jäänyt. Liikunta oli yksi näistä asioista. Elin nimittäin reilusti yli vuosikymmenen ajan elämää, jossa ulkona liikkuminen yleensäkin, saati jalan, oli automaattisesti paniikkitilan tuova asia. Voinette siis vain arvailla millaisin miettein tätä patikointiani aloittelin.

Kävellessäni metsän keskellä kiemurtelevaa polkua, ihmetellen taas kerran luonnon käsittämätöntä kauneutta ja rauhaa, mieleeni väkisin hiipi ajatus siitä, kuinka kiva olisi käydä kävelyllä tuolla tunturin laella. Muistelin tuossa astellessani aikaa, jolloin mahdoin olla jotakuinkin vähän toisella kymmenellä kun perheemme kanssa matkustelimme asuntovaunulla ja eräällä reissulla pysähdyimme Saanatunturin juurelle. Tuolloin naperona tuonne tunturin laelle kipuaminen oli lastenleikkiä, mutta tässä hetkessä on todettava se, että vaikkakin koen olevani monin paikoin vielä mies parhaassa iässä, on tuo päihdehelvetti auttamatta jättänyt jälkensä minuun. Silti tuo kaunis tunturin laki silmissäni astelin eteenpäin.

Toisaalta niin hassua kuin se jostakusta saattaa vaikuttaa, niin minulle tämänkaltainen itsensä haastaminen asioissa on jokapäiväistä elämää. Vaikkakin monen mielestä tällainen tunturille kipuaminen ei vielä vastaakaan mitään Mount Everestin valloitusta, niin minulle se oli sitä suurimmassa määrin, niin pitkään omien ajatusteni ja sieltä kumpuavien pelkotilojen vankina olen ollut.

Polku kiemurteli syvemmälle metsään ja vaikka matkaa ei ollut vielä kulunut kuin vajaan pari kilometriä, niin silti jo tuo tarpominen alkoi tuntua jaloissa kummasti.

Maisemien muuttuessa karummaksi, aloin pohtia itseäni entistä syvällisemmin. MIetin sitä, miksi elämäni on täytynyt kulkea näinkin vaikeata reittiä tähän päivään. Eipä silti, olen paljosta noista tapahtumista tänään kiitollinen, mutta joskus sitä silti eksyy uneksimaan siitä että elämä olisi joskus voinut olla helpompaakin. No lopussa kiitos seisoo, sanotaan.

Jossain kohtaa polulla oli hieman tasaisempia pätkiä, joissa huomasin hönkväni jo varsin raskaasti. Silti ihmettelin itseäni siinä, ettei aikaisemmasta mielikuvitukseni väärinkäyttämisestä tällaisissa tilanteissa ollut tietoakaan. Hyvä niin.

Välillä pysähtelin vain ihailemaan luontoa, siitä innokkaasti kuvia räpsien, aivan kuten pieni lapsi joka haluaisi ikuistaa jokaisen hetken elämästään. Toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa koen olevani kuin pieni lapsi. Tämä kaikki vapaus kun on minulle sinällään aivan uutta ja ihmeellistä.

Käveltyäni parisen kilometriä, opasteet yhtäkkiä loppuivat ja hetken käveltyäni minut alkoi vallata turhautuminen. Enkö nyt edes osannut merkittyä polkua seurata vai olinko kenties vain ymmärtänyt jossain kohtaa opasteita väärin. Silti sinnillä jatkoin tarpomista, sillä kuitenkin polku näytti jatkuvan eteenpäin.

Päätyessäni eräälle mökkialueelle, totesin etten enää ollut oikealla reitillä, sikäli kun määränpääni oli tuo Luostotunturin huippu. Käveltyäni vähän matkaa, päädyin johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa oli suuri määrä penkkejä, sekä isoja esiintymislavoja. Ilmeisesti vasta täällä oli pidetty jokin konsertti.

Hetken tuumittuani ajattelin kiivetä jonkin matkaa rinnettä ylös, sellaisesta kohtaa joka ensisilmäyksellä näytti varsin helppokulkuiselta. Samalla tietysti kuvia tasaisesti näpsien. :)

Lopulta rinne alkoi olla jo sen verran vaikeakulkuista, että päätin itsesuojeluvaistoni herätessä istahtaa hetken ja räpsiä kuvia ympärillä avautuvasta maisemasta.

Seuraavaksi aloin tallustella takaisin samaa polkua, jota olin tullutkin, aikomuksena palata takaisin majapaikalleni. No toisin kuitenkin kävi. Huomasin nimittäin puolimatkassa eriävän polun, jonka päästä löysin portaat, joiden alkupäässä oli pari kylttiä joissa luki: "Portaat tunturille yht. 567kpl." "Näköalatasanne. Matka kestää n. 1-1,5h"

Olin jo kokolailla väsy tarpomisesta, mutta silti luontoni ei antanut periksi olla lähtemättä kapuamaan noita portaita ylös. Ajattelin nimittäin niin, että alastuleminenhan on kuitenkin kohtuullisen helppoa, joten miksipä en voisi kiivetä noita portaita sen verran kuin hyvältä tuntuisi.

No hyvältä tuntui ehkä ensimmäiset 100 porrasta, mutta siltikään ei luontoni antanut luovuttaa, vaan jatkoin sinnillä kiipeämistä. No päästessäni portaiden yläpäähän, matkaa tunturin huipulle oli vielä jonkin verran, mutta sen jo nyt näkyessä lähellä, päätin rauhallisesti kiivetä aivan ylös asti. Onneksi kiipesin.

Turhaan ei nimittäin kehuttu portaiden alapäässä olevassa taulussa näköalatasanteelta avautuvia maisemia. Istuskelin haltioituneena katsellen ympärilläni avautuvia maisemia. Ymmärtäen samassa sen, että nämä tunteet ovat minussa itsessäni, sinällään ei ympäristöllä läheskään aina ole vaikutusta siihen, mitä tunnen tai tietysti on, mutta tuolla istuessani koin, että vaikka tuossa hetkessä istuisin maailman katolla, ei minusta voisi enää yhtään paremmalta tuntua.

Hieman ilkeyttäkin tuli tuolla tehdyksi, sillä halusin ottaa mukaani kuvan muistoksi, jonka myös tulevaisuudessa haluan vaimoni näkevän myös ihan paikanpäällä. Nyt kun en hänen kanssaan tätä kokemusta ollut jakamassa. Ilman vaimoani kun en olisi tässä. (Pahoittelut vandalismista)

Takaisin taivaltaminen sujui kuin sujuikin huomattavan paljon helpommin. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että asetettu tavoite tuli saavutettua.

Samalla myös totesin oivaltaneeni yhden asian lisää itsestäni. Aina elämässä, asettaessani itselleni jotakin päämääriä, tai tavoitteita, minun tulisi keskittyä elämään ja aistimaan elämää, matkatessani kohti tuota tavoitettani, eikä vain pakonomaisesti yrittää saavuttaa aina jotakin suurempaa. Elämä sinällään kun on täynnänsä mitä erilaisempia asioita joista iloita.

No lopulta pääsin takaisin majapaikkaani ja respasta tiedustelin hieman noita etäisyyksiä joita olin liikuskellut. Ei sinällään että sillä enää olisi juurikaan väliä, koska reissu oli kaikkineen uskomaton, mutta kuitenkin, voinen taputtaa itseäni olalle. Ehkä minun kuntoni ei olekaan ihan onneton. Olin nimittäin tarponut n. 6-7km ja yhteensä ulkoillut kaikkinensa 3,5h Ensimmäiseksi varsinaiseksi lenkiksi ihan kohtuullinen suoritus, vai mitä? :D

Patikointireissun jälkeen kävin muutamia tunteja tekemässä töitä ja töiden jälkeen pyöräähdin vielä vertaisteni joukossa jakamassa tämän päivän kokemuksiani.

Lopulta, illan päätteeksi, päätin kerrankin hemmotella itseäni oikein kunnon a'la carte ruoalla. HIntaansa nähden varsin mainiota norjalaista lohta. Suosittelen, kun Luostolla liikutte.

Nyt painan pääni tyynyyn, todeten olevani äärettömän kiitollinen kuluneesta päivästä.


Ihmellisiä kohtaamisia.

Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.
Elämän kauneus ei ole sen ymmärtämisessä, vaan siinä että kykenee hyväksymään elämän sellaisenaan.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.


Minä riitän. Itsenäni

Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.
Aivan kuten luonto välillä kuolee, synnyttääkseen uutta, niin myös meidän ihmisten tulee kuolla kaikelle vanhalle saadaksemme syntyä uudelleen.

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.


Elämää suurempia tunteita

Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.
Sisäinen rauha. Tila jonka saavuttamiseen riittää että luovutan luottaen elämään.

Aivan aluksi on todettava se, että kuten tuolla jossain aiemmassa postauksessani totesin, pyrin kirjoittamaan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi tämän kuun loppuun, sikäli kun elämä ei tarjoile mitään isompia mullistuksia. No, nyt voin hyvillä mielin todeta ensikertaa löytäneeni armollisuutta suhteessa itseeni, mitä tulee näihin suht kohtuuttomiin vaatimuksiin joita säännöllisesti itselleni lataan.
Näinhän se elämä tarjoili taas tunnepuolelle sellaiset myllerrykset vähäksi aikaa, ettei kirjan kirjoittaminen ollut se ensimmäinen aamulla mieleeni noussut asia. Mutta ei se mitään. Aikaa on.

Silti tässä hetkessä luottavaisena mietin sitä, kuinka vahvasti uskon sen toteutumiseen silti aivan lähiaikoina, alkaahan siitä jo kohta 1/3 olla valmiina.

Sitten muihin asioihin. Nimittäin tähän minun poloiseen tunne-elämääni. Se kun on ollut ja on yhä aspekti, joka aiheuttaa minulle välillä varsin kohtuuttomia vastuksia elämässä. Toisaalta, toisessa äärilaidassaan ollessaan, saa minut tekemään ja toteuttamaan mitä ihmeellisempiä asioita.

On ollut toisaalta jännä huomata itsessään se, että taas viimeaikaisten tapahtumien valossa tarkasteltuna, hyväksyminen suhteessa itseensä ja omaan rikkinäisyyteensä on ollut nousemassa. Johtunee pitkälti tapahtumista ja asioista, joille en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Tästä seurauksena se, että henkisen tuskan kasvaessa sietämättömiin mittoihin, luovuttamisen kautta tapahtuva hyväksyminen tulee kuin itsestään.

Jotenkin olen nyt hieman hellittämässä jatkuvasta prosessoinnista, tai toisaalta siitä alkaa tulla jo niin elämäntapaa, ettei siinä enää kuluta ääretöntä määrää energiaa turhaan. Huomasin nimittäin sen, että taas vaihteeksi olen saanut kokea loistavia oivalluksia suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin nähden. Jotenkin surullista on tajuta se, että vaikka monta vuotta olen rakennellut itseäni eheämmäksi, silti toisten ihmisten hyväksyntä on yhä edelleen kiinni siitä, kuinka hyvin ja hyväksytysti käyttäydyn. Toisaalta tämähän on varsin normaalia yleensä, mutta toisaalta peilaten sitä matkaa jonka olen suhteessa itseeni kulkenut, joissain kohtaa herää ajatus siitä, että ehkä minä en sittenkään ole ainut ihminen joka itselleni kohtuuttomia vaatimuksia asetan. Jos nimittäin tekemäni virhe elämässä romuttaa yhtäkkiä jonkun mielestä kerralla vuosien työni, niin ehkä vika ei olekaan pelkästään minussa. Ehkä tuon toisen ihmisen myös tulisi tarkastella omia motiveejaan asioissa. No se on taas asia joka on hänen vastuullaan, ei minun. Minä pidän huolen omasta tontistani, naapuri pitäköön omastaan. :)

Olen tässä hetkessä viettämässä viimeistä vapaata, ennen töiden alkua. Odotan töitä innolla, mutta toisaalta olen jotenkin konkreettisesti saanut kokea sen, että kun minulla ei ole ylimääräisiä rasitteita harteillani, kykenen yhä enemmän olemaan läsnä tärkeimmilleni, eli perheelle. Olenkin pohtinut suhdettani heihin ja itseasiassa tälle aamua, istuskellessani aamuauringon noustessa pihakiikussamme, aloin miettiä sitä, kuinka voisin enemmän huomioida noita minulle niin rakkaita ihmisiä. Pienempien lasten kanssa tämä on helppoa, he kun ovat kokoajan minussa kiinni ja teemme suhteellisen paljon yhdessä. Vanhin pojistani sen sijaan alkaa olla jo siinä iässä, että jo kohta yhteinen mopoprojekti voisi olla seuraava yhdistävä harrastus. No josko siihen joku vuosi vielä menee, mutta kuitenkin. Vanhimpiaseni kun on luoteeltaan kuten minä, viihtyen paljon omissa oloissaan. Mutta kun löytyy asia joka häntä kiinnostaa, hän samantien on silmät kiiltävinä kertoilemassa kaikkea asiaan liittyvää tietouttaan. No tähän liittyen, ajattelinkin aloittaa meille kahdelle oman harrastuksen. Poikani on nimittäin hulluna kaikkeen autoviihteeseen ja vaikka ikää ei vielä olekaan kuin 10v niin tietomäärä kyseisessä asiassa on aivan käsittämättömän huikea. Siinä siis isä-poika-suhteelle varsin sopiva yhteinen ajanviettokeino. Kahden isomman kohdalla tämä yhteinen tekeminen tai sen kohde on vielä mietinnässä, joskin heidän kohdallaan koen meillä jo olevan tässä hetkessä sellainen suhde, etten koe erityistä tarvetta vartavasten miettiä yhteistä tekemistä, koska sen mitä he kotona pyörivät, meillä kyllä mielestäni varsin toimiva, molemminpuolista luottamusta huokuva suhde on jo olemassa. Vanhimmaisen pojan kanssa ajattelin talvella värkkäillä moottoripyörän kimpussa autotallissa, joten siinä varmasti riittää yhteistä tekemistä kokolailla.
Vaimoani miettiessäni koen, että meidän suhde syvenee vain entisestään, mitä pidemmälle yhteinen matkamme jatkuu. Tässä hetkessä ehkä kaipaisin sellaista kahdenkeskistä tekemistä ja olenkin miettinyt sitä, että alkaisimme joka ilta käydä yhdessä kävelyllä, siinä kun saa kummasti jutelluksi päivän tapahtumia ja samalla tuuletettua omaa pääköppaansa.

Kaikkineen minulla on tässä hetkessä äärettömän hyvä olla. Luotan elämään ja siihen, että vaikka vielä hetkittäin harhaudunkin väärille urille, niin kauan kun en konkreettisesti palaa entiseen itseni pakenemiseen, elämä kyllä pitää minusta huolta.

Edellinen