Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on itsensä arvostaminen.

Sananen itsetuntemuksesta.

"Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan."

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.


Kunnioittaessani itseäni, kykenen kunnioittamaan myös muita.

Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.
Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.


Sananen itsensä arvostamisesta.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.

Itsensä arvostaminen. Mitä se on? Onko se sitä että ostaa itselleen viimeisintä muotia olevia vaatteita? Tai vaikka uudenkarhean auton? Isomman asunnon? Kesämökin? Etelänmatkan? Voi hyvinkin olla. Sillä mikä minä olen sanomaan yhtenä ainoana totuutena sitä minkä itse koen omassa elämässäni olevan itsensä arvostamista. Ei se välttämättä siltikään kaikille se sama määritelmä ole.

Tässä ajatusmallissa elin pitkän aikaa raitistuttuani, ajatellen nimittäin niin että mikäli päihdeongelmista kärsivä ihminen ei tee samalla tavoin, tai vielä pahempaa ajattele kuten minä, hän tuskin selviää raittiiksi koskaan. Luojan kiitos enää minulla ei ole tuota pakkomiellettä. Tänään ymmärrän sen että jokaisella meistä on oma yksilöllinen tiensä, niin elämässä kuin esimerkiksi raitistumisessakin.

Ei silti, onhan olemassa tiettyjä hyväksi havaittuja keinoja kuinka tuon asian itselleen mahdollisimman vähin taisteluin voi saavuttaa, mutta enää minulla ei ole mitään pakkoa julistaa noita keinoja yhtenä ainoana totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Koen saaneeni kasvaa ihmisenä siinä, että pyrin tänään enemmän elämään todeksi tiettyjä asioita kuin puhumaan vain niistä. Puhuahan moni meistä osaa, mutta se oikea tekeminen onkin sitten aivan eri asia.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy itsensä arvostamiseen. Pohdin tuossa lähinnä sitä että aikaisemmin kun en osannut arvostaa itseäni, hain tuota arvostusta itseni ulkopuolelta mitä erinäisimmin keinoin. Yksi loputtoman monista keinoista oli tuo jatkuva, loputon julistaminen. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli minä saisin omilla kokemuksillani jonkun ihmisen esimerkiksi raitistumaan, tämä ihminen varmasti arvostaisi minua ja sen myötä myös minä osaisin arvostaa itseäni ehkä enemmän. Kissan viikset!

Tänään ymmärrän nimittäin sen että vaikka millä tavoin olisin tuota arvostusta tuolta jostain etsinyt tai vaikka kerjännyt tai rukoillut, ei sitä keneltäkään muulta ihmiseltä itselleni olisi tippunut. Minun oli kuitenkin käytävä tässäkin asiassa vaikeimman ja kivuliaimman polun kautta, jotta tuo kipu pysäyttäisi minut olennaisimman asian ääreen, nimittäin itseni. Itsestäni tuo arvostus on lähtökohtaisesti kaivettava esiin. Kaiken sen paskan alta, joka matkan varrella tuon joskus olemassa olleen ominaisuuden on haudannut.

En nyt tiedä tarvinneeko tuota asiaa sitten sen kummemmin alkaa määritellä tai mittailla. Minkä verran sitä nyt on kertynyt tai millaista se on. Itselleni riittää se että osaan tässä hetkessä arvostaa itseäni siinä määrin että jatkuvan itseni tuhoamisen sijasta, haluan taistella sen puolesta että saan elää. Toisaalta kokolailla paljon tuohon arvottomuuden tunteeseen on nivoutunut mitä erilaisimpia suoritteita ja säntäilyitä. Ehkä myös sen itseäni arvostan, ettei minun enää tarvitse niin kamalasti touhottaa. Riittää kun aina päivän ajan teen osuuteni asioissa ja mihin se sitten aina riittääkin, riittää myös minulle.

Lopuksi kun totean vielä sen, että mikäli työtehtävääni ei kuuluisi niin vahvasti puhuminen, niin olisin kokolailla hiljaa. Olen nimittäin löytänyt myös tuon itsensä arvostamisen kautta hiljaisuuden. Ei kokoajan tarvitse olla äänessä, kuin todistellakseen omaa erinomaisuuttaan. Tai paremminkin hiljentääkseen sisällään kirkuvaa arvottomuuden tunnettaan.

Niin tai näin. Tuskin minä koskaan opin täysin hiljaa olemaan. Joku sisäinen tarve minulla on yhä esimerkiksi kirjoittaa näitä aatoksiani tänne nettiin. Joskin jonkin verran vähemmän kuin aikaisemmin. Johtuneko kylläkin siitä tosiasiasta, että minulla on vähemmän aikaa siihen, kun on enemmän töitä.

Opetelkaamme arvostamaan itseämme. Tulemme nimittäin huomaamaan sellaisen ihmeellisen seikan, että samalla myös muut alkavat arvostaa meitä, huomattavasti vähemmillä ponnistuksilla.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. Voikaa hyvin.