Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on itsetuntemus.
Edellinen

Eksynyt elämään.

Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.
Vasta suostuessani myöntämään olevani eksyksissä, saan mahdollisuuden kokea löytämisen riemun.

Sen mitä tätä elämää olen saanut tallustella, parasta se on silloin kun kykenen kohtaamaan oman tietämättömyyteni. Silloin voin pelkäämättä todeta, että mistäs minä voisin kaikkea tietää. Vapauttavaa, kerrassaan.

Ei siinä, aikanaan, pelätessäni itseäni ja sen myötä muita ihmisiä, ajattelin kauhuissani että jäisin totaalisen yksin, ellen kykenisi vakuuttamaan ihmisiä siitä että minä muuten sitten tiedän kaikesta kaiken. Enhän minä oikeasti tiennyt, mut toisaalta pelkäsin niin armottomasti hylätyksi tulemista, että olin valmis hukkaamaan ennemmin itseni, identiteettini kuin kohtaamaan tuon kauhistuttavan pelon itsessäni.

Onneksi elämä tietää minua paremmin sen mitä milloinkin tarvitsen. Niimpä se kuljetti minut elämässäni tilanteeseen, jossa pakosta jouduin kohtaamaan itsessäni sen miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä ihmispolo. Eikä siinä, suurimmaksi osaksi omasta itsestäni ja käytöksestäni johtuen.

Ymmärtänättömänä yritin kaikkeni välttääkseni hylätyksi tulemista, silti kuin pakon sanelemana itse tuon pelon elämässäni toteuttaen. Yrittäessäni mukautua ihmisten odotuksiin, väsytin itseni niin totaalisesti että lopulta haistatin paskat kaikille. Päihteet olivat oiva keino haistattaa ihmisille. Kuka sitä nyt päihdeongelmasta kärsivää ihmistä kovin kauan hyvällä katsoisi. Eikä siinä, en katsoisi tänään minäkään. Senverran paljon kaaosta kyseisestä ongelmasta kärsivä ihminen kylvää ympärilleen.

Yllättävää silti omalle kohdalleni on ollut kaikessa se, kuinka tuosta ongelmasta erkaantuessani totesin hyvin pian sen, että mitä enemmän omana aitona itsenäni ihmisiä uskaltaudun kohtaamaan, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sitä etten kelpaisi. Tästä kaikesta sai alkunsa matka omaan sisimpään. Matka jossa tärkeintä ei ole perille pääseminen, vaan tasaisin väliajoin suostuminen hukassa olemisen kohtaamiseen.

Kun siis suostun myöntämään olevani totaalisen hukassa itseni kanssa, huomaan tarvitsevani toisia ihmisiä jotta löytäisin taas takaisin sille tielle, jolla minun tänään on määrä taivaltaa.

Mitä tämä elämässä eksyminen sitten kohdallani tänään merkitsee? Sitä että aina tasaisin väliajoin onnistun rakentelemaan itselleni kuin vahingossa mitä erilaisimmin keinoin kulissin, jossa kuvittelen hallitsevani elämää. Onneksi elämä ei kuitenkaan suostu hallittavakseni, vaan se hellästi mutta sitäkin tiukemmin ravistaa minut irti tuosta hallinnan harhastani. Pääsääntöisesti niin, että se tarjoilee elämääni ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia joista nousevien tunteiden myötä joudun lopulta aina kerta toisensa jälkeen myöntämään oman tietämättömyyteni. Vielä niin, että yleensä nuo tapahtumat ovat aikataulutettu juuri niin, että pääsen niiden kautta kohtaamaan juuri niitä tunteita, joita itsessäni tuon aikaisemmin mainitsemani hallinnan harhan kulisseissa epätoivon vimmalla yritän vältellä.

Mutta. Niin pirun pelottavaa kuin tuo eksyksissä oleminen onkaan, on sen myöntäminen samalla äärimmäisen vapauttavaa. Merkitseehän se samalla sitä että tuon eksymisen kohtaamisen kautta suostun hellittämään otteeni niistä asioista ja ihmisistä joihin tuossa hallinnan harhassani olen kuin vaistomaisesti takertunut. Jos jotakin tuosta takertumisesta olen elämässäni tullut oppineeksi, on se se että takertumalla asioihin, saati ihmisiin, tulen tukehduttaneeksi kaiken elämän ympäriltäni. Hellittäessäni otteeni, elämä palaa näyttämölle ja hengittäminen helpottuu.


Matkalla muutokseen. Mutta minne?

Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.
Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.

Olen kuluneen 11 vuotta tehnyt intensiivisesti matkaa sisimpääni. Nyt miettien, onnistunut paikantamaan melkoisen määrän kieroumia minuudestani. Samalla noiden paikantamisten myötä ja niitä muovaamalla, muuttunut ihmisenä kokolailla paljon.

Täydellisen itsekkäästä ja itsekeskeisestä, riippuvuuksista elämäänsä hetkellistä helpotusta hakeneesta, itsetuhoisesta sekopäästä varsin tasapainoiseksi, itsestään ja lähimmäisistään välittäväksi ihmiseksi.

Tälle aamua istuessani tavoilleni uskollisena hiljaisuudessa jotakin liikahti sisimmässäni. Huomasin miettiväni erään ystäväni sanoja. ”Miksi ihmeessä jatkuvasti etsit vikaa itsestäsi?” Niinpä! Miksi?

Osa tästä johtuu siitä, että eräällä tavalla itseäni jatkuvasti tutkien, olen onnistunut matkustamaan kokolailla lähelle syvintä sisimpääni. Tämä on ollut minun keinoni selvitä tuolta sysimustasta riippuvuuksien täyttämästä elämästä takaisin päivänvaloon. Mutta jossain kohtaa olisi kenties aika jo sallia itselleen hieman helpompaakin elämää. Keskittyen itse elämään.

Mietin nimittäin tuossa aamulla sitä, että tuskin minusta tämän parempaa ihmistä tulee, vaikka kuinka pyrkisin 24/7 paikantamaan itsessäni vallalla olevia vääristymiä. Ei, ja vaikka tulisikin, siinä samalla jäisi yksi kaikista oleellisin asia elämässä kuin huomaamattaan kokematta. Itse elämä, kaikkine sen erilaisine väreineen. Jossain kohtaa on aika todeta olevan aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja vain hengitellä syvään, nauttien maisemista.

Itselläni kun kaikessa on aina ollut niin ääretön tarve saavuttaa jotakin. Olla jotakin enemmän, parempaa. Kaikki tämä nivoutuu syvällä selkäytimessä olevaan arvottomuuden tunteeseen. Tunteeseen, jonka riivaamana olen pyrkinyt elämässäni kokoajan johonkin suurempaan. Ymmärtämättä, että tuo itsensä arvostaminen ei löydy joistain suorituksista, sen enemäpää kuin mistään mitä itseni ulkopuolelta onnistun itselleni haalimaan. Ei, tuo itsensä arvostaminen löytyy sisältäni. Itseasiassa se on ollut olemassa jo alkujaan, mutta hautautunut kaikkien niiden ikävien kokemuksien alle, joita matkallani olen kohdannut.

Nyt sitten totesin itselleni sen, etten enää millään tavalla enemmällä pohtimisella, analysoinnilla, saati jatkuvalla jäsentämisellä voi saavuttaa itseni arvostusta yhtikäs enempää. Tajuten samalla itselleni kokolailla tärkeän asian. Minä arvostan itseäni tällaisenaan. Juuri nyt.
Yhtään väärällä tavalla ylpeillen, voin käsi sydämellä todeta myös niiden ihmisten, joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä, todentavan omalla käytöksellään sen ettei minun enää tarvitse yrittää olla enää yhtikäs enempää. Riitän tällaisenaan. Omana itsenäni.

Älkääkä käsittäkö väärin. En ole valmis. Saati perillä. Kyse on lähinnä siitä terveestä hellittämisestä, jonka koen tähän hetkeen tarvitsevani, kyetäkseni oikeasti alkamaan nauttimaan matkastani.
Jos tätä yrittää hieman rautalankamallina kuvata, niin kyse on siitä, että olen läpi elämäni juossut kilpaa itseni kanssa. Pyrkien voittamaan itseni. Olemaan kokoajan parempi. Tämä kaikki näkyy kaikessa tekemisessäni. On kuin olisin MM-hiihtäjä, joka vuodesta toiseen valmistautuu päämatkalleen, hiihtäen lopulta tuossa kisassa elämänsä parhaan suorituksen. Silti hyvin pian kisan jälkeen kokien, että huolimatta huippusuorituksestaan, silti voisi ehkä seuraavalla kerralla hitusen vielä parempaan suoritukseen pyrkiä. Minun kohdallani tämä on jatkuvaa suorittamista. Suorittamista, mikä itsessään tappaa elämän.

Nyt sensijaan päätin jättää tuon jatkuvasti parempaan pyrkimisen. Alkaa kilpahiihtämisen sijaan lykkimään rauhallisessa tahdissa eteenpäin, samalla kauniin lumisia maisemia ihaillen ja mikä tärkeintä, raitista, puhdasta ilmaa sisääni hengitellen. Minulla kun ei ole tässä hetkessä kiire yhtikäs mihinkään. Maisemat kun vaihtuvat juuri siinä tahdissa, kuin itselleni tähän hetkeen on tarkoitus vaihtua. Mikä parasta, nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen, että olinpa sitten tässä tai tuolla jossain, minulla on mukanani kaikki se, mitä elämässäni tähän hetkeen tarvitsen. Ei onni ja onnellisuus ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Kyse kun on vain siitä, että uskaltaudun sallimaan tuon onnellisuuden itselleni. En nimittäin millään suoritteella, saati saavutuksella tule kyenneeksi muuttamaan sitä sisäistä tilaani yhtään sen suuremmaksi, tilaa jota onnellisuudeksi kutsutaan. Sen vuoksi ja juuri siitä johtuen, toteankin tässä ja nyt. Olen onnellinen.


Tunteista puhumisen merkitys.

Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.
Täydellinen hiljaisuus on paikka, jossa todelliset tunteet saavat tilaa tulla esiin.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään sitä, miksi ajoittain sinut valtaa oudonlainen ahdistava tunne ilman mitään sen suurempaa syytä? Entä oletko koskaan uskaltautunut oikeasti pysähtymään kuuntelemaan tuota ahdistavaa tunnetta, mitä sillä kenties olisi sinulle kerrottavana?

Minä olin aikoinaan mestari pakenemaan omia tunteita. Jo hyvin nuorena opin, ettei niille ole tilaa minun elämässäni, olinhan jo syntyjäni monin tavoin yliherkkä tunteiltani. Saatoin pienenä itkeä jo hyvin vähästä. Kun lapsuudessa koin, ettei tunteiden näyttäminen ole hyvästä, opettelin kuin vaistonvaraisesti kätkemään ne keinolla millä hyvänsä. Ymmärtäen vasta aikuisena sen, kuinka nuo tunteet ovat juuri yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ihmisenä elämisessä.

Nykyään kun hakeudun säännöllisesti hiljaisuuteen, olen monta kertaa saanut kokea mitä erilaisimpia muistikuvia lapsuudestani. Päästen kosketuksiin sen pienen pojan kanssa, joka kuollakseen pelkäsi elämää ja varsinkin omia tunteitaan. Ymmärtämättä yhtään, miksi nämä mitä erilaisimmat tunteet tuolloin vyöryivät hyökyaallon lailla ylitseni.

Tänään ymmärrän. Olenhan tässä jo vuosien ajan saanut konkreettisesti huomata sen, kuinka elämä on varannut minulle tärkeän osan juuri tunteiden saralla, auttaa ihmisiä löytämään kosketus omiin tunteisiinsa.

Mielenkiintoisinta tällä matkalla on aina huomata se, kuinka lähes jokainen uusi ihminen jonka kohtaan, on aivan yhtä hukassa tunteidensa kanssa, kuin itse aikoinani olin. Mutta vielä mahtavampaa on saada kerta toisensa jälkeen todentaa se, että ihmisen suostuessa tutustumaan omaan itseensä, menneisyyteensä ja varsinkin siihen millaisia tunteita erilaisiin tapahtumiin liittyykään, jokaisesta kohtaamastani ihmisestä kuoriutuu esiin äärimmäisen rakastava persoona.

Uskokaa pois, ymmärrän jos tämä kaikki kirjoittamani ensilukemalta vaikuttaa täysin järjenköyhältä raapustelulta. Sillä sitähän se aidoimmillaan onkin. Tunteilla nimittäin ei ole yhtikäs mitään tekemistä järjen kanssa. Ei vaikka vuosia ja taas vuosia minäkin aikoinaan itselleni noita tsunameja järkeilin. Olihan se yksi monista keinoista yrittää selvitä järjissäni noiden vyöryjen keskellä.

Mutta tässä juurikin tullaan siihen yhteen suurimmista oivalluksista tällä matkallani. Sillä yksi suurimmista ja samalla tuskaisimmista luopumisista mitä olen tehnyt, on juurikin se, että uskaltauduin luopumaan järjen käytöstä tunteideni prosessoimisessa. Toisin sanoen, suostuin tulemaan hulluksi, tullakseni järkiini. Ilman jatkuvasta järkeilystä irtipäästämistä, en koskaan olisi aidosti päässyt kosketuksiin omien herkimpien tunteideni kanssa.

Suurin haaste sekä itselleni, että myös niille ihmisille, joita matkallani kohtaan, on juuri se että tuo irtipäästäminen pelottaa ihan suunnattomasti. Tämän takia esimerkiksi työssäni tärkein asian ihmisten kohtaamisessa, on osaltani kyetä luomaan tarpeeksi turvallinen ja luottamuksellinen suhde tuohon toiseen ihmiseen. Onneksi elämä järjesteli tämänkin asian puolestani. Sen vuoksi minusta tuli terapeutin sijaan, kokemusasiantuntija. Jos toimisin terapeuttina, en kykenisi läheskään niin paljoa käyttämään omaa kokemustani ihmisten kanssa keskustellessani. Mutta kokemusasiantuntijana voin. Voin esimerkiksi tuosta irtipäästämisen aiheuttamasta pelosta kertoa konkreettisen kokemuksen omasta elämästäni. Olinhan tuon tapahtuessa totaalisen, lamaannuttavan ahdistuksen vallassa, josta eteenpäin pääsemisen edellytys kohdallani oli suostua tipahtamaan polvilleni, luopuen samalla kaikesta vääränlaisesta kontrollista mitä matkani varrella olin elämänpolullani oppinut. Kaikki riippuvuudet, joita kohdalleni on siunaantunut varsin kiitettävä määrä, ovat esimerkiksi olleet vain yksi pieni esimerkki siitä suunnattomasta kontrolloinnista mitä itseni ja omien tunteideni kanssa olen harjoittanut.

Lopulta päästään siihen tämän kirjoitukseni kanssa, minkä vuoksi tätä ehkä tässä aamussa kirjoittelen. Toivoisin nimittäin sitä, että me kaikki ihmiset uskaltautuisimme enemmän kohtaamaan ja sen myötä vähemmän pakenemaan omia tunteitamme. Tietysti tämä pelottaa, mutta uskokaa pois, tuon pelon sekä muidenkin sen taustalla olevien tunteiden kohtaamisen kautta oma elämä helpottuu suunnattomasti. Samalla kun tämän palapelin jota elämäksi kutsutaan, rakentamisesta tulee itsessään niin mielenkiintoinen seikkailu, ettei sen lisäksi välttämättä tarvitse alkaa erikseen etsiä vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämäänsä esimerkiksi erilaisten riippuvuuksien saralta. Sillä mitä enemmän olen uskaltautunut itseäni ja sen myötä omia tunteitani kohtaamaan, sitä enemmän minussa on vapautunut tilaa olla läsnä myös toisille ihmisille. Yhtälö, jonka ainakin omalla kohdallani olen saanut konkreettisesti kokea omassa elämässäni olleen yksi tärkeimmistä syistä jonka vuoksi minut tälle matkalleni joku aikoinaan on lähettänyt. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Matka saa alkunsa siitä, kun kysyy itseltään, mitä minä voisin osaltani tehdä toisen ihmisen auttamiseksi. Sensijaan että aina pohtisi, saati odottaisi että tuo toinen ihminen tekisi jotakin minun puolesta tai minulle.


Tähän olen tullut

Matka jatkukoon.
Matka jatkukoon.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.


Vaadinko vallankumousta vai toteutanko sen itse. Itsessäni.

Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?
Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.


Häpeä kokemukseni.  3

Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.
Katse suunnattuna kaukaisuuteen, tässä hetkessä eläen.

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3


Sananen itsetuntemuksesta.

"Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan."

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.


Sananen itsensä arvostamisesta.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus.

Itsensä arvostaminen. Mitä se on? Onko se sitä että ostaa itselleen viimeisintä muotia olevia vaatteita? Tai vaikka uudenkarhean auton? Isomman asunnon? Kesämökin? Etelänmatkan? Voi hyvinkin olla. Sillä mikä minä olen sanomaan yhtenä ainoana totuutena sitä minkä itse koen omassa elämässäni olevan itsensä arvostamista. Ei se välttämättä siltikään kaikille se sama määritelmä ole.

Tässä ajatusmallissa elin pitkän aikaa raitistuttuani, ajatellen nimittäin niin että mikäli päihdeongelmista kärsivä ihminen ei tee samalla tavoin, tai vielä pahempaa ajattele kuten minä, hän tuskin selviää raittiiksi koskaan. Luojan kiitos enää minulla ei ole tuota pakkomiellettä. Tänään ymmärrän sen että jokaisella meistä on oma yksilöllinen tiensä, niin elämässä kuin esimerkiksi raitistumisessakin.

Ei silti, onhan olemassa tiettyjä hyväksi havaittuja keinoja kuinka tuon asian itselleen mahdollisimman vähin taisteluin voi saavuttaa, mutta enää minulla ei ole mitään pakkoa julistaa noita keinoja yhtenä ainoana totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Koen saaneeni kasvaa ihmisenä siinä, että pyrin tänään enemmän elämään todeksi tiettyjä asioita kuin puhumaan vain niistä. Puhuahan moni meistä osaa, mutta se oikea tekeminen onkin sitten aivan eri asia.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy itsensä arvostamiseen. Pohdin tuossa lähinnä sitä että aikaisemmin kun en osannut arvostaa itseäni, hain tuota arvostusta itseni ulkopuolelta mitä erinäisimmin keinoin. Yksi loputtoman monista keinoista oli tuo jatkuva, loputon julistaminen. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli minä saisin omilla kokemuksillani jonkun ihmisen esimerkiksi raitistumaan, tämä ihminen varmasti arvostaisi minua ja sen myötä myös minä osaisin arvostaa itseäni ehkä enemmän. Kissan viikset!

Tänään ymmärrän nimittäin sen että vaikka millä tavoin olisin tuota arvostusta tuolta jostain etsinyt tai vaikka kerjännyt tai rukoillut, ei sitä keneltäkään muulta ihmiseltä itselleni olisi tippunut. Minun oli kuitenkin käytävä tässäkin asiassa vaikeimman ja kivuliaimman polun kautta, jotta tuo kipu pysäyttäisi minut olennaisimman asian ääreen, nimittäin itseni. Itsestäni tuo arvostus on lähtökohtaisesti kaivettava esiin. Kaiken sen paskan alta, joka matkan varrella tuon joskus olemassa olleen ominaisuuden on haudannut.

En nyt tiedä tarvinneeko tuota asiaa sitten sen kummemmin alkaa määritellä tai mittailla. Minkä verran sitä nyt on kertynyt tai millaista se on. Itselleni riittää se että osaan tässä hetkessä arvostaa itseäni siinä määrin että jatkuvan itseni tuhoamisen sijasta, haluan taistella sen puolesta että saan elää. Toisaalta kokolailla paljon tuohon arvottomuuden tunteeseen on nivoutunut mitä erilaisimpia suoritteita ja säntäilyitä. Ehkä myös sen itseäni arvostan, ettei minun enää tarvitse niin kamalasti touhottaa. Riittää kun aina päivän ajan teen osuuteni asioissa ja mihin se sitten aina riittääkin, riittää myös minulle.

Lopuksi kun totean vielä sen, että mikäli työtehtävääni ei kuuluisi niin vahvasti puhuminen, niin olisin kokolailla hiljaa. Olen nimittäin löytänyt myös tuon itsensä arvostamisen kautta hiljaisuuden. Ei kokoajan tarvitse olla äänessä, kuin todistellakseen omaa erinomaisuuttaan. Tai paremminkin hiljentääkseen sisällään kirkuvaa arvottomuuden tunnettaan.

Niin tai näin. Tuskin minä koskaan opin täysin hiljaa olemaan. Joku sisäinen tarve minulla on yhä esimerkiksi kirjoittaa näitä aatoksiani tänne nettiin. Joskin jonkin verran vähemmän kuin aikaisemmin. Johtuneko kylläkin siitä tosiasiasta, että minulla on vähemmän aikaa siihen, kun on enemmän töitä.

Opetelkaamme arvostamaan itseämme. Tulemme nimittäin huomaamaan sellaisen ihmeellisen seikan, että samalla myös muut alkavat arvostaa meitä, huomattavasti vähemmillä ponnistuksilla.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. Voikaa hyvin.


Ihmiset, tunteet, ajatukset ja asenteet.

Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.
Peurunkajärvi kuulaassa kevätauringossa.

Olen tässä hetkessä siinä onnellisessa asemassa suhteessa itseeni, että alan huomata itsessäni enenemässä määrin kasvavaa hyväksyntää suhteessa itseeni. Osa tästä varmasti kumpuaa siitä kun joka päivä operoin nyt työelämässä ihmisten kanssa, pyrkien kohtaamaan heidät sellaisena kuin kukin tässä hetkessä on. Huomasin eilen pohtivani sitä, että kuinka mahdoton yhtälö onkaan pyrkiä kohtaamaan toinen ihminen hyväksyen hänet sellaisenaan, sikäli jos ei ensin kykene tuota samaa hyväksyntää suomaan suhteessa itseensä.

Kun tietoisesti valitsin työreissuillani majapaikan vajaan kolmenvartin ajomatkan päästä, tiedostaen tuon matkan olevan varsin tarpeellinen aina työpäivän päätteeksi eräänlaiseen pään nollaukseen, etten veisi niin sanotusti töitä omaan arkeeni, niin kuinka oikeassa lopulta tuossa olinkaan. Minulle nimittäin illalle töiden jälkeen, tuo matka, varsinkin kun nyt sitä rakkaan harrastukseni moottoripyöräilyn merkeissä saan taivaltaa, toimii eräänlaisena hautomona päivän aikana nousseille asioille. Yleensä ennen kuin pääsen määränpäähäni Peurunkaan, olen ehtinyt jäsentää asiat päässäni siihen kuosiin ettei niitä enää juurikaan iltasella tarvitse sen enempää pohdiskella.

Eilen huomasin miettiväni sitä, kuinka monessa eri kohdin huomaan puhuvani ihmisille sitä, mitä omassa elämässäni kaipaan ja tästä johtuen oivalsin että olen taas kerran jumittunut eräänlaiseen luuppiin asioiden kanssa. Luuppiin, jossa samat ajatusmallit suhteessa itseensä pyörivät vuodesta toiseen, vaikka sinällään nuo asiat ja ajatukset on jo moneen kertaan jäsennetty. Mutta ilmeisesti vasta nyt on aika jättää ne taakseen. Itsensä hyväksyminen on yksi tällainen asia. Aivan samoin kuin kauan etsimäni omanarvontunto. Eilen huomasin ajattelevani nimittäin niin, että nuo molemmat asiat ovat minulle jo olemassa, ainoa mitä minun enää tarvitsee tehdä, on oma osuus, eli toisin sanoen sallia nuo sinällään hyvät asiat itselleni.

Päihderiippuvuus tai riippuvuudet yleensä ovat myös yksi tällainen lähes ikuisentuntuinen luuppi elämässäni. Joskin tänään alan suhtautua tuohonkin asiaan hieman jo armollisemmin. Vaikka esimerkiksi raittius ei kohdallani koskaan saa olla väärällä tavoin itsestäänselvyys, niin toisaalta ei myöskään näiden riippuvuuksien minuuttani määrittävät ominaisuudet sitä saisi olla. Minussa kun on roppakaupalla muitakin ominaisuuksia kuin pelkät riippuvuudet ja niistä puhuminen. Nyt tietoisesti pyrinkin katselemaan itseäni hieman eri kanteilta. Ehkä jopa hieman armollisemmin. Asenne itseäni kohtaan ratkaisee nimittäin yllättävän paljon sen, miten elämä ja sen ihmiset minua yleisesti kohtelevat. Jos itse en arvosta itseäni, saati jos itseäni jatkuvasti parjaten arvostelen, niin sitä samaa minulla on odotettavissa niin elämästä yleensä kuin myös toisilta ihmisiltä. Kun taas asennoidun itseni suhteen armollisemmin, niin myös nämä kaksi edellä mainittua aspektia kohtelevat minua huomattavasti hellyttävämmin.

Otetaanpa pieni esimerkki tunteista sekä ajatuksista ja asenteista. Laitan alle kaksi kuvaa Peurungasta. Kun katsot noita kuvia, kuulostele hetki mitä tunteita ne sinussa herättävät. Jos rehellisesti kuulostelet itseäsi, noista tunteista voit päätellä sen kuinka tyytyväinen tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiisi olet. Tai millaisella asenteella elämään juuri nyt elelet. Testi alkaa:

Mutkainen kesätie.
Mutkainen kesätie.

Jos katsot kuvaa miettien kuinka huono otos se on, tai kuinka ihmeelliseltä jotkin asiat siinä näyttävät, voit pysähtyä miettimään suhtaudutko elämään sekä itseesi juuri nyt arvostellen vai armollisesti.

Tyyni järvenpoukama.
Tyyni järvenpoukama.

Jos taas tämä kuva herättää sinussa ajatuksen siitä kuinka hyvä olo tuosta kuvasta tulee, voit miettiä sitä tarvitsetko edes tuota kuvaa voidaksesi todeta itseasiassa sisälläsi vallitsevan varsin hyvän ja tasapainoisen olotilan.

Aivan samoin kuin muut asiat, niin myös toiset ihmiset herättävät meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia. Mitä vahvemmin ennakkoon asennoidumme jollakin tietyllä tavoin tiettyihin ihmisiin, sitä varmemmin tuosta ihmisestä itselle nouseva tunnetila on hyvin pitkälti tuon asenteen kaltainen. Kun taas pystymme kohtaamaan ihmisen juuri sellaisena kuin hän tässä hetkessä on, nuo tunteet jotka hänestä itseesi peilautuvat, ovat itseasiassa juuri niitä tunteita, joita juuri nyt sinun on hyvä käydä läpi itsessäsi. Olemme nimittäin aitoja peilejä toinen toisillemme. Halusimmepa sitä tahi emme.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. :)


Läsnäolo. Läsnä ilo.

Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.
Luonnossa talvi ja kevät kohtaavat.

Ihmiselle kuten minä, kevät on aikaa jossa huomaa valon lisääntyessä, myös omien energiavarantojen lisääntyvän. Samaan hengenvetoon on todettava kylläkin se, etten enää nykyään ole läheskään niin herkkä reagoimaan säiden tai vuodenaikojen vaihteluun tunnetasollani kuin ennen olin.

Olen löytänyt elämääni ihmeellisen tasapainon. Läsnäolon, jossa paikoillaan oleminen on aivan yhtälailla helppoa kuin liikkeellä olo.

Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava kylläkin se, että kohdallani tämä nykyinen tila ei ole tullut mitenkään helpolla, saati yhtäkkisesti. Olenhan tietoisesti tehnyt matkaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan.

Ehkäpä tärkein elementti tässä hetkessä vallitsevassa sisäisessä rauhan tilassa on hyväksyminen. Kyetessäni hyväksymään itseni sekä vallitsevat olosuhteet tällaisenaan, vapautan itseni lähes koko elämäni ajan ongelmia aiheuttaneesta vaivasta, nimittäin pätemisen tarpeesta.

Kun kasvoin lapsuuteni muodostaen itsestäni minäkuvan, jonka mukaan en koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin olin, saati koskaan saamatta peilausta siitä että se mitä tein olisi koskaan ollut kyllin hyvä, tulin lähteneeksi tielle jossa hukkasin itseni lukemattomien roolien alle, samalla loputtomasti erinäisten suoritteiden kautta pyrkien lunastamaan oikeutuksen omalle olemassaololleni. Väsyessäni lopullisesti tähän piinaavaan oravanpyörään, tulin väärällä tavoin vapauttaneeksi itseni siitä, alkaen paeta elämää, itseäni sekä ihmisiä mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Riippuvuuksiin joiden alla eläessäni vain kadotin itseäni yhä enemmän.

Vaati totaalisen seinään törmäyksen, jotta sain ensin pysäytetyksi sen itseäni tuhoavan pakomatkani ja vasta jonkin ajan kuluttua totaalisesta topista, kykenin alkamaan purkaa itseäni palasiksi. Tai oikeammin, alkaa rakentamaan minuuttani niistä loputtomista pienistä sirpaleista, joksi itseni matkan varrella olin hajottanut.

Minun kohdallani tämä työ on vasta viime vuosina alkanut kantaa konkreettisesti hedelmää. Alkuvaiheessa kun otti aikansa, että edes opin sallimaan itselleni jotakin hyvää, olinhan vuosikymmeniä kasvanut ajatukseen että minun elämässäni kärsimys oli ainoa tunne jota minun oli lupa tuntea. Tuosta johtuen, tasaisin väliajoin myös tässä rakennusprosessissani tahtomattani saatoin itseni tilaan, jossa tuo tuttu ja turvallinen tunne oli läsnä. Vasta aivan viimeisen puolenvuoden ajanjaksolla olen aidosti oppinut hyväksymään sen, että myös minun on lupa olla onnellinen. Saada jotain hyvää elämältä. Matka ei todellakaan ole ollut helppo, saati kivuton. Mutta nyt miettien, kun vertaan sitä aikaan jolloin erinäisistä riippuvuuksista kumpuava tuska oli jokapäiväistä arkea, niin kasvukivut ovat olleet suhteellisen siedettävällä tasolla.

Toisaalta kaikki kipu on ollut tarpeen. Ilman tuota kipua nimittäin, tuskin olisin suostunut yhteenkään muutokseen, jota elämässäni tarvitsin eheytyäkseni. Olin niin tiukasti takertuneena itselleni haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin, että vasta kun kiinnipitämisestä aiheutuva kipu kasvoi suuremmaksi kuin mitä irtipäästämisestä kumpuava pelko kipua aiheutti, uskaltauduin irroittamaan otteeni vanhasta.

Kuolema. Sana joka niin osuvasti kuvaa sitä prosessia jonka läpi minun on ollut kuljettava, kyetäkseni syntymään siksi aidoksi, rakastavaksi ja läsnäolevaksi ihmiseksi joka tänään koen olevani. Ilman kuolemista minulle olisi nimittäin jäänyt aina jotakin haitallisia ominaisuuksia noista vuosikymmeniä minuuttani varjostavista luonteenvioista. Eipä silti, prosessi jatkuu tänäänkin. Joskin sillä hienoisella erolla entiseen, että entisestä poiketen, tuosta prosessista on kasvanut sellainen automaatio elämääni, jossa esimerkiksi itseni tutkailu ei enää juurikaan vaadi erikoista tilannetta, saati johonkin yksinäisyyteen vetäytymistä tai muutakaan erinäistä suoritetta, vaan se tapahtuu juuri tässä hetkessä, huomatessani mitä erinäisimmissä tilanteissa saavani itseni kiinni mitä erilaisimmista kieroutumista ajatustavoissani.

Tuntuu todella hyvälle voidessani käsi sydämellä todeta voivani antaa tänään itselleni armoa sen, että teinpä tänään mitä tahansa, tai tarjoilipa elämä minulle mitä vain, tiedän voivani kyetä sen vastaanottamaan ilman että minun tarvitsisi enää itseäni tai elämää lähteä karkuun juoksemaan.

Toisaalta ihmiselle joka todellakin lähestulkoon koko elämänsä on pyrkinyt ansaitsemaan oikeutuksen omalle olemassaololleen, tuntuu äärimmäisen hyvälle voidessani todeta sen, että vihdoinkin konkreettisesti sisälläni koen olevani arvokas ja oikeutettu elämään juuri tässä, ja nyt, tällaisenaan. Ilman erillistä ponnistelua, saati yrittämistä.

Tästä kaikesta seuraa se, että elämästäni poistuu kaikenlainen pakko. Vapauden samalla vallatessa alaa. Toisin sanoen olen vapaa elämään. Vapaa olemaan. Vapaa tekemään töitä. Vapaa laiskottelemaan. Vapaa leikkimään lasteni kanssa. Vapaa olemaan rakkaitteni lähellä. Vapaa olemaan läsnä ja nauttimaan olemisestani sekä siitä kumpuavasta ilosta.

Matka minuuteen on yksi niitä harvoja matkoja, jotka jatkuvat niin kauan kuin itse tuolla matkalla suostun olemaan. Matkamuistojen karttuessa joka hetki. Suosittelen tätä matkaa. Lämmöllä. Sydämestäni.

Edellinen