Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kärsimättömyys.

Hyväksyminen ja kärsivällisyys.

Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla.
Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla.

Hyväksyminen. Sanana ei kovinkaan kummoinen, mutta asiana sitäkin merkityksellisempi. Nimittäin kun ihminen kykenee hyväksymään jonkin asian, olosuhteen tai vaikkapa vallalla olevan tunnetilan, elämä helpottuu samantien. Mutta. Miksi sitten meidän ihmisten, ainakin minun tulee säännöllisin väliajoin kipuilla mitä erilaisimpien asioiden kanssa? Uskoisin tässä olevan kysymys, ei enempää, eikä vähempää kuin siitä että kasvu yleensä tekee kipeätä.

Muistan lapsuudestani ajan, jolloin koin säännöllisesti kovia kipuja jaloissani. Kasvukipuja. Muistan kuinka laitoin niihin kipuvoidetta, villasukat ja nostin jalat aina seinälle, jotta pystyin nukkumaan. Ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä kuinka kipu myös henkisellä puolella kasvattaa minua ihmisenä. Kasvoinhan tuolloin lapsuudessanikin ihmisenä, joskin fyysistä pituutta.

Juuri tähän hetkeen olen kamppaillut oman riittämättömyyden tunteeni kanssa. Siihen liittyy tämän hetkisessä elämässäni pari asiaa. Toinen niistä on tämä nykyinen työni ja siihen liittyvä jatkuva, säännöllinen reissaaminen. Kipuilen sen asian kanssa, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Toisaalta sisimmässäni tiedän, että elämä on ohjannut näytelmääni siten, että olen tässä hetkessä juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Kohdaten juuri niitä ihmisiä, joita minun tässä hetkessä kuuluukin kohdata. Mutta. Niin. Koti ja perheeni. Kipuilen hetkittäin sen kanssa, kun toinen puoli minusta haluaisi olla kotona vaimon ja lasten luona. Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä että tämän hetken elämässä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Järjellä ajatellen kykenen tuon hyväksymään. Mutta ne tunteet. Tunnetasolla tuon asian hyväksyminen onkin sitten jo heti kokolailla haasteellisempaa. Eikä pelkästään tuon asian hyväksyminen, vaan lisäksi se, että tuon tuodessa tunteisiini riittämättömyyttä, siinä samalla aktivoituu ne osat tunnemuistista, joihin en vielä tähän hetkeen tuon riittämättömyyden tunteeni osalta ole syystä tahi toisesta kurkistanut. Siitä syystä tuo sinällään varsin helposti jäsennettävä ja läpikäytävä tunne muuttuukin kokolailla haasteelliseksi. Lähinnä siitä syystä että pitäisi kyetä kaivamaan itsestään esiin nuo alkuperäiset tapahtumat, joista nämä suht voimakkaat tunteet kumpuavat. Noh, samalla lohduttaudun sillä ajatuksella, että ne nousevat kuin itsestään, kun sen aika on.

Tässä päästääkin kuin kepeästi kävellen aasinsiltaa seuraavaan hyväksymistä vaikeuttavaan asiaan minuudessani, nimittäin kärsimättömyyteen. Kun asioiden tulisi tapahtua nyt. Heti. Eikä viidestoista päivä. Onneksi elämä on tässäkin kohtaa opettanut minua varsin kovalla kädellä siinä, että nopeasti tapahtuvat asiat tuppaavat olemaan asioita joiden äärelle syystä tahi toisesta joudun ennepitkää palaamaan. Jos ei muuta, niin katumaan ratkaisuitani. Olen varsin impulsiivinen ihminen. Siis ihminen joka tekee ratkaisuja hetken mielijohteesta. Vasta lukemattomien nöyryyttävien kokemusten saattelemana olen oppimassa itsehillintää asioissa. Pyrin aina pysähtymään asioiden äärelle, tarkastellen niitä eri näkökulmista, ennenkuin teen hätiköityjä ratkaisuja. Tämä jos joku on helpottanut elämääni huomattavasti. Aikaisemmin kun toimin kokoajan hätiköiden, lopputuloksena oli vain täydellinen kaaos. Nyt kun olen oppimassa jo luottamaan elämään siinä, että asiat tapahtuvat ajallaan, on tuo jatkuva säntäily ja säheltäminen jäänyt jo huomattavan paljon vähemmälle.

Toisaalta tähän hetkeen kärsimättömyys kumpuaa tietyistä olosuhteista elämässäni. Vaikka taas järjellä miettien tiedän asioiden olevan juuri niille kuuluvilla paikoillaan, toisaalta tunteeni on taas aivan eri aalloilla. Kun tuntuu siltä että tuo asia tulisi olla noin ja tuo asia näin. Lopputuloksena on vain varsin yksiselitteinen kaaos sisälläni.

Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla. Siinä lause jonka saattelemana päädyin pysähtymään itseni äärelle tälle aamua. Todeten että nyt on aika hieman jarruttaa. Kävin kävelemässä luonnossa, katsellen sen kauneutta. Silti aistimatta sitä. Todeten että taas kerran olen ajautunut väärille urille, kiirehtiessäni asioissa, joiden järjestyminen ottaa aikansa. Juurikin tuo aika, minkä tietyt asiat ottaa, on tarpeen kärsivällisyyteni kasvatuksessa. Mikäli juuri nyt saisin kaikki haluamani asiat sellaiseksi kuin ne itse haluaisin, seuraisi siitä vain se, että taas kohta olisin haluamassa jotakin muuta. Mutta koska tietyt asiat ottavat enemmän aikaa, siinä samalla odotellessani niiden järjestymistä, pystyn tarkastelemaan itseäni siten, etten enää uudestaan ole säntäämässä kohti samankaltaisia ongelmia. Hitaasti tapahtuvat muutokset kun elämässä tuppaavat olemaan pysyvämpiä ja toisaalta juurikin sen myötä myös itse muutun pysyvämmin.

Hiljaa hyvä tulee. Niin myös hyväksymisessä. Se nimittäin ei ole suorite, jonka voin vain järjelläni päättää tekeväni. Sensijaan se, kuten muutkin tunnepuolen asiat, vaatii aikansa, samalla kun ihmisenä kasvun prosessi etenee.

Kuitenkin, katsoessani taaksepäin, näen siellä ihmisen joka joskus olin, mutta jollainen en enää koskaan toivo olevani. Juuri siksi tänäänkin, ymmärrän että nämä kipuilut joita sisälläni käyn, on minulle rakkaudella räätälöity. Aivan kuten kaikki muukin elämässä.

Tässä hetkessä. Juuri nyt. Tällaisenaan. Minä riitän.
Tässä hetkessä. Juuri nyt. Tällaisenaan. Minä riitän.

Kohtuuttomista vaatimuksista, rauhalliseen odottamiseen.

Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.
Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3


"Minulle kaikki heti!"

Joskus elämä tuntuu kuin suolla tarpomiselta, kunnes huomaan korjata omaa asennettani.
Joskus elämä tuntuu kuin suolla tarpomiselta, kunnes huomaan korjata omaa asennettani.

Otsikon mukainen ajatusmalli on kuljettanut minut väistämättä elämässäni ongelmista toiseen. Pitkän tutkimusmatkani aikana olen oppinut tiedostamaan itseäni ja sen myötä saanut roppakaupalla kärsivällisyyttä monessa eri elämänalueessa, mutta yhä edelleen joissain asioissa minua vaivaa kärsimättömyys ja tuo kärsimättömyys ajaa minut joskus tekemään ratkaisuja joita hetken edes mietittyäni olisin jättänyt tekemättä.

Toisaalta kun olen tutustunut itseeni niin syvällisesti kuin vain kaikin tarjolla ollein apukeinoin kuluneen reilun 8 vuoden aikana olen kyennyt, olen oppinut tuossa matkalla ajattelemaan elämästä siten että kaikella on oikeasti tarkoituksensa.

Tätä kaikkea on helppo peilata jälkikäteen esimerkiksi ensimmäisen konkurssin, sitä seuranneen velkahelvetin sekä itsetuhoisen sekakäyttökierteeni valossa siten että tuosta kaikesta kuoriutui minulle raitis elämäntapa, jonka myötä olen saanut kasvaa ihmisenä kokolailla paljon. Toisaalta ilman tuota tapahtumaketjua, minulla ei tänään olisi puolisona sitä ihmistä joka tänään rinnallani kulkee eikä lapsia, joten kaikella todellakin tarkoituksensa.

Tässä hetkessä pyrin lohduttamaan itseäni sillä, että vaikkakin elämä juuri nyt näyttää nurjanpuolensa niin jonkun ajan kuluttua kun tätä kaikkea en lähde pakenemaan, tästäkin seuraa vielä jotakin paljon suurempaa kuin mitä tällä hetkellä osaan kuvitella.

Kärsimättömyys. Omat kohtuuttomat vaatimukset. Siinä parivaljakko joka aiheuttaa kaikki elämäni ongelmat. Toisaalta osaan jo hetkittäin löytää lohdun siitä, että juurikin kaikki tämän hetken tapahtumat kuin väkisellä kasvattavat kärsivällisyyttäni sekä samalla asettavat minut tilanteeseen, jossa vaatimuksille ei yksinkertaisesti ole sijaa. Niin kovasti kuin haluaisinkin tiettyjen asioiden korjautuvan mieluiten heti ja sillä tavoin kuin itse nyt niiden toivoisin korjautuvan, niin elämä on jo liiankin usein osoittanut minulle sen että hitaasti tapahtuvat muutokset ovat niitä pysyvimpiä ja ettei läheskään aina se mitä itse asioiden korjautumisella tarkoitan ole ollenkaan niin hyvä minulle kuin miten ne lopulta korjautuvat.

Siinä hetkessä kun kipu sisälläni on käymässä sietämättömäksi, tuntuu vain niin kovin vaikealta löytää luottamus siihen että kaikki järjestyy. Samoin aivan yhtä vaikeata on etsiä sisältään se pieni ihminen joka osaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässä kuitenkin tälläkin hetkellä on. Pakottamalla näitä kumpaakaan ei kaiveta esiin, mutta juuri silloin kun tuntuu ettei enää yksinkertaisesti jaksaisi jatkaa, jostain kuin ihmeen kautta eksyyntyy sisälleni olo jossa huomaan tarkastelevani jotakin hyvin pientä, monissa kohdin mitätöntä asiaa siten että taas löytyy voimia jatkaa.

Juuri nyt minulla on ollut jo monta päivää olo jossa ei jakaisi yhtään mitään. Uupumus. Masennus. Loppuunpalaminen. Onhan näitä sanoja joilla tätä oloa kuvata, mutta toisaalta jo useita vuosia aikanaan masennuksesta kärsineenä tiedostan omalla kohdallani tien tuosta olosta ulos. Luopua kaikista vaatimuksista, etsien mahdollisimman pienistä, tavallisista asioista kiitollista mieltä ja samalla pienin askelin pyrkiä tekemään asioita joita ei sillä hetkellä yhtään tekisi mieli tehdä. Jostain kumman syystä tekemisellä on nimittäin minun kohdallani sellainen vaikutus että tehdessäni hyvinkin pieniä asioita, koen kuitenkin onnistuneeni edes jossakin asiassa ja kun näitä asioita kertyy useampia samalla päivää, huomaan ennen pitkää löytäväni itseni miettimästä siten, etteihän minulla nyt mitään hätää elämässä ole. Vaikka monissa kohdin onkin, mutta kuitenkin.

Lopuksi vielä oivallus jonka äärelle pysähdyin nyt kuluneen viikonlopun aikana. Ei ole, eikä tule olemaan asiaa jonka tekemällä tai saavuttamalla koen olevani ehjä kokonaisuus. Aina, joka päivä prosessi etenee. Joskus askeleen eteen, toisinaan pari taakse, mutta mikä tärkeintä, etenee.
Joskus olen vain kohtuuttomine vaatimuksineni itseni suhteen ajatellut niin, etten koskaan tule muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ellen saa kasattua itsestäni kaikinpuolin kokonaista. Nyt viikonloppuna oivalsin sen, etten koskaan tule olemaan sellainen ihminen, jonka jok'ikinen ihminen hyväksyisi sellaisenaan. Toisessa kohtaa syynä on tämän toisen ihmisen harhakuvitelmat siitä millainen minun tulisi olla. Toisessa syynä on vain se ettei kemiamme koskaan kohtaa siinä määrin että vaikka tekisin mitä, tulisin hyväksytyksi sellaisenaan. Eikähän siinä muutoin mitään, mutta ihmiselle joka läpi elämänsä on yrittänyt pakonomaisesti miellyttää kaikkia, tuntien itsenä totaalisen epäonnistuneeksi, tuosta miellyttämisestä poisoppimiseen tarvitaan lukematon määrä yhteentörmäyksiä erinäisten ihmisten kanssa, ennen kuin tuosta ajatusmallista on valmis luopumaan. Mitä vähäpätöisemmästä asiasta minulla jonkun ihmisen kanssa tulee olo ettei meillä synkkaa, sitä hanakammin olen asioissa halukas tekemään sen eteen että synkkaisi. On vain käsittämättömän vaikeata hyväksyä se ettei kaikki tule kaikkien kanssa ylimmäksi ystäväksi, eikä se lopulta keneltäkään ole pois. Minulla vain on sellainen haavekuva muhinut päässäni, jossa oman kokemukseni kautta saisin ihmisille tuotua tietoisuuteen sen, kuinka paljon helpompaa ihmisen elämä onkaan kun sitä ei väritä erinäiset ennakkoluulot saati -asenteet. No ehkäpä tämän hetken hankaluudet elämässäni ovatkin tarkoitettu tuomaan minulle tarvitsemani lepohetken. En minä yksinäni tätä maailmaa pelasta. Oman osuuteni asioissa voin tehdä, en enempää.