Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on kiitollisuus.
Edellinen

Ahdistus - henkistä tuskaa.

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Onnellisuus: Läsnäoloa kiitollisuudessa.

Läsnäolo luo valon sisimpääni.
Läsnäolo luo valon sisimpääni.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Sananen kiitollisuudesta.

Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.
Työmatkaa ajaessa, on aikaa miettiä mistä olen kiitollinen.

Aihe josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Kiitollisuus. Tunne jota kokiessani kaikki on hyvin. Oli olosuhteet mitä tahansa. Tuo tunne nimittäin liikauttaa sisälläni jotakin siten, ettei mitkään asiat, ei isot, eikä pienet vaivaa.

Yleisimmillään tässä hetkessä tuo vapauttava tunne saavuttaa minut elämän pienissä perusasioissa. Iso muutos siihen nähden, kun olen aikaisemmin ollut ihminen jolle mikään ei oikein ole riittänyt.

Ehkä elämässäni pitkään vallalla olleet henkiset tuskat ovat muovaillet minusta suuruudenhulluutta, jättäen jälkeensä sopivan määrän nöyryyttä suhteessa itseeni ja elämään.

Jos nyt hetkeksi pysähdyn miettimään mitä me ihmiset eniten elämässä kaipaamme, on se että joku näkisi ja kuulisi meidät. Itse elän tähän hetkeen siinäkin mielessä onnellista elämää, että siihen sisältyy lukematon määrä ihmisiä jotka näkevät minut, sellaisena kuin olen. Yksinäisyydestä kärsineelle ihmiselle tämänkaltainen siunaus on yksi monista asioista, joista tänään saan kiitollisuutta kokea.

Muutos tapahtuu, kun opettelen uskomaan sen tapahtuvan, alkaen osaltani kulkea sitä kohti.


Pari sanaa Peurungasta.

Tervetuloa Peurunkaan.
Tervetuloa Peurunkaan.

Kuten aikaisemmista postauksistani lienee käynyt ilmi, olen matkustellut viikot yrittäjyyteni kautta Keskisessä Suomessa, yöpyillen säännöllisesti arkipäivät Laukaan Peurungassa. Tutustuin paikkaan 2013 vieraillessani kyseisessä paikassa pitämässä kokemusluentoani. En tuolloin osannut kuvitellakaan että tulisin viettäneeksi aikaa säännöllisesti kyseisessä paikassa.

Kun työni toi minut Keski-Suomeen, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mihin majoittuisin, niin kaunis ja viihtyisä kyseinen paikka on. Ajattelin nyt tässä postauksessani hieman esitellä tätä kyseistä paikkaa, sellaisena kuin se itselleni tässä vajaan 10 kuukauden säännöllisen majailun on esittäytynyt.

Maisemaa aamupalapöydästä.
Maisemaa aamupalapöydästä.

Onko parempaa aamun aloitusta, kun aamupalalla istuessaan saa katsella ylläolevan kuvan kaltaista maisemaa, jossa avautuu kaunis järvimaisema. Itselleni on tullut jo tavaksi istua hetki ihan rauhassa, katsellen tuota kuvankaunista Peurunkajärveä. Jos tuossa maisemassa ei sielu lepää, niin sitten on aika katsahtaa peiliin. Yleensä kyllä itselläni päivä käynnistyy varsin kiitollisin mielin, katsellessani hetkisen tuota rauhoittavaa järvimaisemaa. Aamupalan ollessa samalla ravitsevan monipuolinen.

Lenkkipolulta.
Lenkkipolulta.

Olen pyrkinyt opettelemaan siihen, että joka viikko, ainakin kerran, jos ei parikin, raivaan kalenteristani aikaa siihen että käyn rauhallisella kävelyllä lenkkipolulla joka kiertää sopivan matkan hotellin ympäristössä, Peurunkajärveä mukaillen. Jos taas tuolla polulla ajatukset eivät rauhoitu, voi kysyä itseltään, onko elämässä tullut tehtyä valintoja joiden myötä kiire on liiallisesti läsnä.

Kauniita maisemia metsästä.
Kauniita maisemia metsästä.

Minulle ihmisenä on tullut äärimmäisen tärkeäksi muistuttaa itseäni säännöllisesti rauhoittumisen merkityksestä elämässäni ja viime aikoina olenkin oppinut ottamaan aikaa itselleni ja liikkumaan taas luonnossa. Olen nimittäin tässä matkani varrella todennut sen, että juurikin luonto on sellainen paikka jossa kaikki ylimääräinen kiire ja stressi kaikkoaa. Ei siis ihme, että jo lapsuudessani kokiessani erinäisiä ahdistuksia, löysin itseni säännöllisesti luonnosta. Nyt tuolla lenkkipolulla liikkuessani, huomaan säännöllisesti palaavani lapsuuteeni, nyt ahdistumisen sijasta löytäen kiitollisuutta siitä miten elämä minua onkaan kuljettanut.

Rentoutumista frisbeegolf radalla.
Rentoutumista frisbeegolf radalla.

Lenkkeilyn lisäksi Peurunka tarjoaa todella monipuoliset puitteet mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Esimerkiksi perheen kanssa täällä majaillessa, voi kylpylässä polskimisen vastapainona käydä heittelemässä frisbeetä, keilaamassa, kuntosalilla tai vaikka kokeilemassa jousiammuntaa. Kaikki syyt jotka ovat este kuntoilulle täällä, ovat tekosyitä. :)

Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.
Peurunkajärvi hotellihuoneen parvekkeelta.

Majoitustiloissa ei myöskään ole mitään moittimista. Ylläoleva kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta avautuvasta näkymästä. Lisäksi kun töideni vuoksi olen nyt arkipäivät Laukaassa, niin joissain sopivissa kohdin perheeni on viipyillyt pieniä lomajaksoja täällä kanssani ja siitä huolimatta että meitä kaikkiaan on 7 henkinen sirkus, ei majoittuminen ole sittenkään ollut ongelma. Tähän tarkoitukseen täällä on olemassa muutamia korkeatasoisia huviloita sekä hotellin yhteydessä sijaitseva sviitti, joka tarjoaa todella hulppeat puitteet isommankin porukan majoittumiseen.

Hotelli järveltäpäin katseltuna.
Hotelli järveltäpäin katseltuna.

Sen mitä itse täällä olen säännöllisesti majoittunut, niin ei minulla tästä paikasta ole yhtikäs mitään pahaa sanottavaa. Lisäksi kun olen tässä ajansaatossa saanut tutustua henkilökuntaan hieman tarkemmin, niin en yhtään ihmettele sitä miksi täällä muutoinkin kuin minä porukka tykkää majailla. Aina tänne maanantai päivän päätteeksi saapuessani vastaanotto on yhtälailla ystävällinen. Ei siis ihme, että aionkin täällä viipyillä sen mitä nämä tämän hetkiset työni minut tällä alueella pitävät. Näillä näkymin vielä useamman vuoden ajan.

Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.
Peurunkajärven rannalta löytyy rauhoittava maisema.

Loppuun totean vielä sen, että tuo ylläolevan kuvan paikka on toiminut minulle paikkana, jossa tasaisin väliajoin käyn pohtimassa elämääni. Tuohon pysähtyessäni, ympärillä oleva hiljaisuus pysäyttää minut aina miettimään sitä kuinka ihmeellisellä tavalla elämä on minut tänne kuljettanutkaan. Tuossa miettiessäni ymmärrän kaikkien pelkojeni, ahdistusteni sekä pahimpienkin paniikkieni toimineen minulle matkakumppanina, kuin opastaen minua kohti tätä päivää. Helpolla ei tänne ole tultu, mutta nyt miettien ymmärrän sen haastavuuden olleen tarpeen lähinnä siinä, että se on kuin kysynyt minulta kuinka kovasti olen valmis ponnistelemaan saadakseni elämäni tasapainoon. Nyt elämän ollessa tasapainossa, ponnistelu on huomattavasti vähentynyt, mutta siitä huolimatta minulla ei ole aikomustakaan jäädä lepäilemään laakereilleni. Ymmärrän nimittäin elämäni niin, että oman osuuteni hoitaen, jok'ikisestä päivästä on mahdollisuus oppia jotakin uutta ja tarpeellista tulevaisuutta ajatellen.

Yksi tärkeimmistä opeista mitä tämä reissutyö on minulle tarjoillut on se, että tänään ymmärrän kotona odottavien ihmisten tärkeyden elämässäni. Ilman heitä nimittäin en olisi tässä.


Menestyminen elämässä.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.


Uskosta elämään.

Tie. Totuus. Elämä.
Tie. Totuus. Elämä.

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.


Ihmeellisiä kohtaamisia Vol. 2: Matkaopus sisäisen lapsen äärelle.

Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.
Polku jota tänään kuljen, opastaa minut väistämättä syvälle sisimpääni.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.


Toisten auttaminen.

Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.
Jokainen askel, jokainen porras, jonka elämässäni luottavaisena eteenpäin astun on tae siitä että määränpää lähenee.

Joskus elämä näyttää nurjan puolensa. Tai ainakin itse harhautuu näin ajatellen kokemaan sen. Moniko meistä lie kykenee elämään elämänsä siten, ettei jossain kohtaa joutune toteamaan sen ettei asiat mene kuten elokuvissa, eikä tapahtumat menekään siten kuin itse itsellemme parhaaksi näemme. Silti, entä jos asiat menevätkin juuri niin kuin on parhaaksemme tarkoitettu.

Olen viime päivinä pysähtynyt miettimään omaa taivaltani hieman tarkemmin. Paljosta, todella suunnattoman paljosta saan tänään olla kiitollinen. Vaikka samaan hengenvetoon toteankin sen, ettei elämä minunkaan kohdallani läheskään aina ole tarjoillut sitä mitä itse olisin toivonut, saati kovinkaan helpolla. Mutta, koska jostain kumman syystä olen tullut suostuvaiseksi luopumaan tuhoon tuomitusta taistelustani kaikkea ja kaikkia vastaan, kyeten samalla luopumaan suurimmasta osasta vääränlaista suojaustani, olen saanut kokea sen miten ihmeellisellä tavoin toisten ihmisten tuki saa vaikealtakin vaikuttavat tilanteet tuntumaan huomattavan paljon helpommilta kohdata.

Tässä kohden totean sen, etten minäkään tästä yksin taistelustani vapaaehtoisesti halunnut luopua. Tuskan oli käytävä kohdallani monin eri tavoin sietämättömiin mittasuhteisiin, ennen kuin sain tuon halukkuuden. Sen jälkeen jokainen askel jonka tuon luopumisen jälkeen olen ottanut, on ollut edellistään helpompi.

Kirjoitan ja puhun paljon toisiin ihmisiin luottamisen puolesta. Lähinnä siitä syystä, että olen nyt kuluneen vuosikymmenen aikana saanut elämässäni ja itsessäni parsittua kasaan kaiken sen mitä kolmessa vuosikymmenessä tuhoutui, kasvaessani taistelemaan yksin. Ei siis toisiin tukeutuminen voi olla kovinkaan tuhoisaa.

Toisaalta olen elänyt monin tavoin onnellisten tähtien alla, saaden apua jos joltakin ihmiseltä, jos minkälaiselta taholta, mutta samalla tässä hetkessä uskon, etten ole niin erikoinen epeli, etteikö nuo samat instanssit tarjoilisi sitä samaa apua jota itse sain, kunhan tuota apua vain ihminen nöyrtyy pyytämään ja ennenkaikkea vastaanottamaan.

Ihminen voi elää läpi elämänsä taistellen. Sitä tuskin kukaan olisi minultakaan kieltänyt. Nyt miettien on kovin surullista, kuinka loputtoman moni tänäänkin tuota yksinäistä taisteluaan jatkaa, turvautuen samalla mitä erilaisimpiin, itselleen tuhoisiin keinoihin, kestääkseen elämän suomat haasteet, totaalisen yksin. Ei elämän tarvitsisi olla jatkuvaa taistelua, eikä siitä ole tarkoitus selvitä yksin. Lopussa kun kukaan ei ole ojentamassa minkäänlaista kunniamerkkiä siitä kuinka hienosti ja hyvin onnistui välttämään toisten ihmisten tuen.

Kuten todettua, minä pyrin tänään elämään luottamuksessa. Luottaessani toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, elämä antaa kohdalleni juuri ne oikeat vaikeudet, jotka tässä hetkessä tarvitsen matkallani. Mitä suurempia haasteita, sitä enemmän minun tulee kyetä luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni ja ennakkoluulojeni luomista peloista suhteessa toisiin ihmisiin. Kipu hellittää sen mukaan, kun uskaltaudun asioista toisille ihmisille puhumaan. Älkääkä kuvitelkokaan että tuo luottamus tuli minulle helpolla. Kuten totesin, tuskan oli ensin käytävä sietämättömäksi. Jossain kohtaa sen yhä tulee käydä, jotta palaan siihen toteamukseen, että jaettu taakka on helpompi kantaa.

Menetin viime viikolla taas yhden ystävän päihteille. Kaveri oli rakentanut itselleen sellaiset suojamuurit, että vaikka vain hitusen tuosta suojauksesta koin onnistuvani omien kokemusteni kautta murentaa, sain huomata sen, kuinka äärimmäisen herkkä ja hauras ihminen siellä pohjimmiltaan oli. Mutta kuten totesin, joskus ihminen ei osaa luopua suojauksistaan, vasta kun viimeinen matka on aluillaan. Surullistahan se on. Äärimmäisen surullista. Mutta samalla kovin ymmärrettävää. Kukaan toinen ihminen kun ei voi toiselle tuota ojentaen antaa. Voi vain pyrkiä kulkemaan rinnalla, tarjoten auttavan kätensä, tuohon käteen tarttumisen vastuun ollessa tällä toisella ihmisellä. Silti, tänäänkin, yhä ponnekkaammin olen tuota auttavaa kättä tarjoamassa. Jokaiselle jonka näen yksinään elämässään taistelevan. Luoja tietää että minä taistelin.

Huomenna taas istahdan pyörän selkään, ajellen nelisen tuntia työmatkaa, kypäräni sisällä elämääni miettien. Ollen varma siitä, että taas illalla päästessäni alla olevan järven rannalle istuskelemaan, niin tiedän ettei minun tarvitse kiitollisuutta elämääni etsiä. Ei Peurungasta, saati Perusta. Tuo kiitollisuus kulkee matkallani mukana. Onhan se osa minuuttani, tänään, tässä ja nyt.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, oikein aurinkoista ja rauhallista äitienpäivää jokaiselle äidille!

Peurunkajärven rannalla.
Peurunkajärven rannalla.

Omien tunteiden kohtaaminen.

Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.
Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen paennut itseäni ja elämääni todella pitkään. Vasta kun tuo pakeneminen alkoi tuoda suuremmat tuskatilat kuin mitä asioiden kohtaaminen toisi, tulin halukkaaksi lopettaa pakenemisen.

Tuosta ajankohdasta tulee ensi vuoden alussa kuluneeksi yhdeksän vuotta. Tuon yhdeksän vuoden aikana elämä on tarjoillut minulle kipuja, joiden ohjaamana olen ollut halukas vastaanottamaan kaiken mahdollisen avun minkä tukemana olen saanut läpikäydä oman menneisyyteni, samalla oppien myös ymmärtämään nykyhetken tapahtumia sekä niistä nousevia tunnetiloja.

Aivan aluksi sain jäsentää elämäni intensiivisessä kuntoutuksessa joka kesti kaikkineen liki vuoden. Tämän jälkeen opettelin seuraavaksi luottamaan yhteen ihmiseen. Tukihenkilööni. Hänen opastuksellaan pääsin pureutumaan menneisyyteeni taas aivan uudella tavalla.

Kun erilaiset riippuvuudet oli pureskeltu atomeiksi, oli aika alkaa kohdata näistä kaikista nousseita tunteita tai aluksi purkamaan vuosikymmenien ajan syvälle sisälle padottuja tunteita, jotta nykyhetken tunteille olisi tilaa nousta. Aloitin 3v raittiuden kohdalla 3v kestäneen tiiviin psykoterapian. Samalla alkaen kirjoittamalla prosessoida elämääni. Terapia, yhdistettynä säännölliseen kirjoittamiseen sekä jatkuvaan keskusteluyhteyteen vertaisteni kanssa, auttoi minua pureutumaan syvälle sisimpääni siinä määrin, että 15v ajan elämääni rajoittanut paniikkihäiriö alkoi antautumaan.

Terapian päätyttyä, ohjauduin opiskelemaan kokemusasiantuntijaksi ja kiertäessäni kertomassa elämästäni, oma tarinani kuin väkisellä jäsentyi tapahtumien kertautuessa mielessäni kerta toisensa jälkeen.

Samoihin aikoihin aloin toimia itse tukihenkilönä, aloittaen lisäksi opiskella Ihminen tavattavissa mentoriksi. Nyt siis kaikkineen 9v ajan olen pureutunut itseeni, menneisyyteeni sekä tästä kaikesta nousseisiin tunteisiini. Voinen käsi sydämellä todeta olleeni valmis mihin tahansa, ettei entiseen pakenemiseen tarvitsisi enää koskaan palata. Matka on kaikkineen ollut varsin raskas, mutta niin äärettömän antoisa, etten hetkeäkään kadu sitä että tälle matkalle suostuin. Lisäksi kun tällä matkalla olen onnistunut muodostamaan itselleni soveliaan tavan luottaa elämässä hyvään ja tätä luottamusta tänään kutsun uskoksi.

Tämä usko on yksi elämäni peruskivistä. Usko hyvään. Usko rakkauteen. Välillä tietysti tämä matkani on yhä paikoitellen varsin haastava, mutta tänään ymmärrän sen johtuvan omista itsekkäistä vaatimuksistani. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olen löytänyt tavan elää tässä hetkessä onnellisena ja tätä elämää haluan nyt elää. Elämää, jossa olosuhteet, saati muut ihmiset eivät enää sanele minulle sitä olenko onnellinen vai onneton. Toisaalta enää kukaan toinen ihminen ei enää sanele myöskään sitä, mitä milloinkin minun elämässäni tapahtuu. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kiitos syvällisen prosessoinnin, tiedostan tässä hetkessä sen missä vaiheessa matkaani olen menossa. Tiedostan myös sen että elämässä tulee tilanteita sekä niistä johtuvia tunteita, joita yksinään ei tarvitse kantaa ja äärimmäisen kiitollisena voin todeta sen, ettei minun enää onneksi tarvitsekaan. Minulla on todella monta äärimmäisen hyvää ystävää jotka seisovat rinnallani juuri silloin kun heitä eniten tarvitsen.

Kuten tässä kirjoituksessa olevista muutamasta kuvasta voinee päätellä, nautin tässä hetkessä luonnossa liikkumisesta. Sen hiljaisuus puhuttelee minua aivan uudella, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tämä johtunee pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että itse osaan hiljentyen pysähtyä kuuntelemaan.

Juuri nyt koen eläväni kaikin puolin hyvää elämää. Parasta kaikessa se, että tuo elämä perustuu rehellisyyteen ja sen myötä nousevaan sisäiseen rauhaan. Rauhaan, josta joskus vuosia sitten äärimmäisten pelkojeni alla uneksi, mutta jota en koskaan uskonut saavuttavani. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa saavansa elää nyt todeksi omaa unelmaansa. Olen kiitollinen.

Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.
Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.
Edellinen