Tie jota kuljen, ei aina näy selkeästi mutta siitä huolimatta voin tänään luottavaisena kulkea sitä.
Luottamus on siinä vekkuli asia ihmisen elämässä, että se toimii suoraan mittarina siihen kuinka hyvin läsnä tässä hetkessä kykenen olemaan.
Pelko on ollut matkakumppanini todella pitkään. Toimien kuin oppaana sille että minun olisi luovuttava elämästä tuolla jossain. Kun pelkään, suurimmaksi osaksi pelko kumpuaa siitä että elän jossain tulevassa. Palatessani käsilläolevaan hetkeen, pelko hellittää otettaan. Poislukien tietysti tilanteet, joissa jokin uhkaa minua juuri nyt. Silti kokemuksesta voin todeta sen että tuohon peilaten, 99 tapauksesta sadasta, pelko on ollut aiheeton.
Luottamus on myös siinä suhteessa haasteellinen asia, että se kertoo jotakin myös menneisyydestäni. Siitä kuinka sinut sen kanssa olen. Jos minua on kohdeltu menneisyydessä kaltoin, enkä tässä hetkessä ole noita tapahtumia jäsentänyt, luottamuksesta rakentuu todella haastava aspekti. Joten jos sinun on tässä hetkessä vaikea luottaa, voit kysyä itseltäsi elätkö tulevaisuudessa, peläten jotakin vai elääkö menneisyys sinussa, torpedoiden tämän hetken elämääsi.
Itselleni tämän hetken elämä on sellaista, jossa kyetessäni keskittymään käsillä olevaan hetkeen, luottamus löytyy suht helposti, mutta haasteelisen tuosta kokonaisuudesta tekee se, että tällä hetkellä vallalla on asioita, joiden kautta tässä hetkessä pysytteleminen on hetkittäin vaikeaa.
Ehkä tällä kirjoituksella taas kerran jäsennänkin lähtökohtaisesti asiaa itselleni. Todeten tätä kirjoittaessani huokaavani syvään. Ei minulla oikeasti juuri nyt mitään hätää ole. Tietyt asiat ja niiden korjaantuminen vaatii aikansa, mutta juuri tässä kohden menneisyyteni kääntyy voimavaraksi, osoittaen nimittäin juuri sen, että ne asiat joiden korjaantuminen on ottanut pisimmän aikaa, ovat toisaalta niitä tämän päivän vahvimpia tukipilareita. Kärsimättömyys on yhä yksi suurimpia syntejäni tietyissä kohdin, aiheuttaen sen että lähden tästä hetkestä karkaamaan peläten tulevaa. Kykenemättä kärsivällisesti lepäämään tässä hetkessä luottaen siihen että asiat järjestyvät kyllä, juuri minulle parhaaksi olevan aikataulunsa mukaisesti.
Se kuinka hyvin tai huonosti kykenen luottamukseen kiinnittymään, on tässä hetkessä helposti tarkastettu kohdallani sillä, kuinka lapsenomaisesen leikkisästi elämään juuri nyt kykenen suhtautumaan. Tuon kirjoitettuani totean ykskantaan sen että olen oleillut viimeaikoina ilmeisen kaukana luottamuksesta, sillä niin vakavasti asioihin olen suhtautunut. Toisaalta selitellen asiaa sillä, että työ jota tänään saan tehdä, sisältää todella vakavia juttuja ja niiden myötä myös itsestäni on tullut liiankin vakava. Höpsis, sanon minä. Vaikka työ ja sen tiimoilla olevat asiat ovat vakavia, ei minun silti tarvitse 24/7 itse sitä olla. Kyse on vain siitä että olen harhautunut kauas luottamuksesta, alkaen omavoimaisesti elää elämääni, taas kerran pyrkien vääntämään asioita väkisin niille kuulumattomille paikoille. Joten taas kerran voinen todeta sen että lapset ovat minulle oiva peili siihen, kuinka hyvin luottamuksessa lepäilen. Kun nimittäin uskaltaudun luottamaan elämään kuin lapsi, löydän luovuuteni. Tämän hetken elämäni haasteiden muovautuessa mahdollisuuksiksi.
Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.
Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.
Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.
Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.
Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.
Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.
Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.
Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.
Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.
Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.
Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.
No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.
Kuinka vaikeata suorituskeskeisen ihmisen onkaan hellittää, antaen elämän vain soljua omalla painollaan. Todella vaikeata.
Tässä muutamana päivänä taas kotona vaihteeksi oltuani, olen hetkittäin jopa onnistunut hiljentämään villinä laukkaavat ajatukseni työn ja muun vähemmän oleellisen osalta, keskittyen vain nauttimaan läsnäolosta vaimon ja lasteni kanssa. Se hetki kun aidosti kykenen pysähtymään olemaan läsnä, on niin käsittämätön seesteisen tuntuinen että huomaa hätkähtäen miettivänsä sitä miksi tähän läsnäoloon ei panosta enemmänkin. No kaikella tarkoituksensa.
Minun elämäni ei aina ole helppoa, mutta toisaalta mitä haastavammista asioista ja tilanteista olen selvinnyt, sitä paremmalta ihan perusasiat elämässä tuntuvat. Tässä hetkessä nautin siitä, kun oikeasti saan pysäytettyä itseni vain olemaan läsnä tässä hetkessä.
Ihmiselle joka aina ja kokoajan on menossa johonkin, jos ei muuten niin ajatuksen tasolla, tuo pysähtyneisyys on parasta mitä elämällä on tarjottavana.
Esimerkkinä tästä voin kertoa sen, kun tälle aamua olin lähdössä taas kerran työreissulleni, ja aamukahvia keittiössä ottaessani pysähdyin halaamaan vanhempaa poikaani ihan ajan kanssa ja kunnolla oli tunne ihan käsittämätön. Minä muutoinkin olen varsin halaileva tyyppi, mutta yleisemmin nämä hellyyden osoitukset ovat jotenkin sellaisia hetken mielijohteesta tehtyjä, mutta tässä aamullisessa olin oikeasti tuon muutaman minuutin läsnä pojalleni, tuntien kuinka tuo halaus antoi meille molemmille jotakin ainutlaatuista. Se mistä tämän tiedän, on se kun yleensä vanhempaa poikaani halatessa hän jollain tavalla menee hämilleen, mutta nyt hän ihan selvästi nautti tuosta pysähtyneisyyden tilasta itsekin. Hymy jonka hän tämän jälkeen minulle soi, oli kerrassaan ihana.
Minä tiedän monelta osin olevani todella siunattu hyvillä asioilla ja ihmisillä, mutta toisaalta kun ihminen on kokoajan menossa johonkin, tavoitellen jotakin, näistä jo olemassa olevista asioista ja ihmisistä tulee vääjäämättä ihan liian itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä koen tässä hetkessä kiitollisuutta elämälle siitä, että se on luonut minusta tällaisen omanlaisen sekopään, joka kelaa ihan liikaa asioita, väsyttäen itsensä jo pelkällä ajattelullaan. Tuo väsymys on minun kohdallani siinä hyvästä, että se saa minut oikeasti pysähtymään ja miettimään sitä, mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeätä.
Ennen kuin tätä tekstiä aloin kirjoittaa mietin sitä, kuinka ihmiset jotka oikeasti ei koskaan elämässään pysähdy pohtimaan tällaisia asioita, ovat oikeasti onnekkaita siinä, että he jotenkin ihmeellisellä tavalla kykenevät olemaan ja elämään omalla tavallaan läsnä ollen, kun taas minun on tämänkin asian kanssa käytävä tällainen ihmeellinen jaakopinpaini, jotta tietyt palaset päässäni löytäisivät omalle paikalleen. No kuten jo moneen kertaan todettua, jokaisella meistä oma polkumme ja minä ainakin juuri nyt seison omalla polullani määrätietoisesti paikoillaan, kuin odottaen sitä, mihin seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Oikeastaan ei haittaisi yhtään, vaikka voisin jäädä tähän vaikka hieman pidemmäksikin aikaa. Tämä pysähtyneisyys nimittäin juuri nyt tuntuu aikas pirun hyvältä. Ehkä vain istahdankin alas, enkä hötkyile sen enempää.
