Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on mahdollisuus.
Edellinen

Ahdistus - henkistä tuskaa.

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Yksinäisyys. Mielenterveysongelmat. Riippuvuudet.

Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?
Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.
Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.

Elämästä. Itsestä. Toiveista, haaveista ja unelmista.

"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."
"Tyyneyttä hyväksyä. Rohkeutta muuttaa."

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.


Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Sananen mielenrauhasta.

Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.
Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.


Hieman erilainen näkökulma yrittäjyyteen.

Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.
Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.

Olen tässä viimeaikoina jonkinverran seurannut yrittäjyyden ympärillä käytävää keskustelua. Oikeastaan tähän kirjoitukseen sain inspiraation toisaalta Henri Alenin twiitistä, jossa hän toivoi enemmän keskustelua siitä kuinka yrittäjyydessä epäonnistuvat selviävät, toisaalta inspiroituen oheisesta kirjoituksesta.

Olen elämässäni siis kokenut kaksi varsin rankkaa epäonnistumista yrittäjyyden saralla. Ensimmäisestä toipumisen viedessä reilun vuosikymmenen, tämän jälkimmäisen kulkiessa matkassani ainakin vielä tovin matkaa.

Jos näitä kahta mahalaskua hieman vertailen, niin yhtäläisyyksiä näissä löytyy siinä, että molemmissa on ollut melkoinen määrä epäonnea, mutta toisaalta lähes yhtäpaljon peilin kautta tarkasteltavaa. Eroavaisuus, suurimmassa määrin löytyy vastuun ottamisessa. Ensimmäisen konkurssin jysähtäessä niskaan, olin nuoresta aikuisuudestani huolimatta, täysin keskenkasvuinen kakara, jolla ei muutoinkaan elämässä ollut kykyä kohdat asioita, vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tässä jälkimmäisessä koen osaltani ottaneeni aimo harppauksen vastuun kantamiseen ja ehkäpä siinä juuri suurin syy siihen, että tästä selviytyminen ei ota aikaa maksimissaankaan kuin kolmanneksen siitä mitä ensimmäinen kulutti. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta pahaa sain elämässäni aikaiseksi juostessani tuota vastuuta pakosalle.

Nyt tullaankin tähän hetkeen. Hetkeen jossa yhä tänäänkin toimin yrittäjänä. Tästä johtuen koen olevani oikeutettu kertomaan oman näkemykseni yrittäjyydestä, sen haasteista, mutta varsinkin mielestäni tähän hetkeen elämääni siitä tärkeimmästä asiasta omaan yrittäjyyteeni liittyen. Nimittäin yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista tämän hetken elämässäni.

Olen opiskellut elämästäni koulunpenkillä kaikkiaan liki 20v. Toisen mokoman käyden tätä hurjan paljon opettavampaa elämänkouluani. Tullen tähän päivään toteamaan omassa elämässäni yhden tärkeimmistä asioista, nimittäin sen, ettei tässä niinkään aina ole kyse minusta. Vaan kyse on meistä ihmisistä.

Aikaisemmin elin ja hengitin oman napani ympärillä pyörivää itsekkyyttä. Pyrkien esimerkiksi yrittäjyydellä siihen mitä moni ihminen tänäänkin sillä tavoittelee, eli rikastumista. Taloudellista riippumattomuutta. Ehkä siinä juuri nyt miettien olikin suurin syy näihin kahteen maahan syöksyyn. Motiivini tekemisteni taustalla olivat väärät, vaikka monissa kohdin pyrinkin parhaani mukaan esimerkiksi auttamaan ihmisiä. Ymmärtämättä sitä etten edelleenkään voisi antaa eteenpäin mitään sellaista, mitä itselläni ei olisi.

Toisaalta juuri tässä hetkessä mietittynä nuo molemmat rymähdykset, rähmälleen menot ovat olleet enemmän kuin tarpeeseen. Ilman niitä tavoittelisin yhä kohtuuttomuuksia. Sensijaan että malttaisin keskittyä olennaisimpaan, eli toimentulon hankkimiseen, kyetäkseni elättämään itseni ja perheeni. Tänään tuohon kyetessäni, ei minun enää tarvitse muuta tällä yrittäjyydelläni taloudellisella sektorilla ainakaan tavoitella.

Monta asiaa tässä yhteiskunnassa on vinksallaan. Sitä en kiellä. On sitten kyse yrittäjyydestä, vanhusten hoidosta, työttömyysturvasta tai muusta. Helposti löytyisi ainakin kourallinen syitä siihen että alkaisin siirtää hetkittäin minut valtaavan pahanoloni itseni ulkopuolelle, alkaen syyttää siitä esimerkiksi hallitusta ja sen liki järjettömiä leikkauksia. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo totesin, olen tätä elämänkoulua vuosia ja taas vuosia käytyäni, muutaman kerran luokallenikin jääneenä oppinut siinä ainakin yhden asian joka helpottaa tämän päivän pahaaoloa. Keskityn muiden syyttelyn sijaan tässä päivässä tekemään oman osuuteni asioissa, pyrkien hyväksymään sellaiset asiat joille itse en tähän hetkeen mitään voi ja ehkä tällä tavalla saattaen saada ainakin senverran enemmän asioissa aikaan, mitä tuohon erinäisten tahojen, instituutioiden ja ihmisten syyttelyyn kuluttaisin. Pyrkien luottamaan samalla siihen että elämä tarjoilee minulle tänäänkin juuri niitä asioita ja olosuhteita mitä tässä elontielläni tähän hetkeen tarvitsen.

Mitä tähän yrittäjyyden haasteellisuuteen tulee, niin itse koen tänään esimerkiksi yrittäjyydestäni saavani työtulon olevan ihan riittävä, vaikkei se tässä hetkessä juurikaan suurten konsernien johtajien palkkatasoja hätyyttele. Riittävän pitkään kun ihminen elää työttömyysturvan, opintorahan tai toimeentulotuen varassa, niin jo se ihan perustason palkka tuntuu varsin kohtuulliselta. Puhumattakaan siitä että tuota korvausta vastaan saa tehdä työtä jota sydämestään rakastaa, ollen oman itsensä pomo ja sen myötä kyeten aika pitkälti määrittelemään esimerkiksi työpäivänsä alkamis- ja loppumisajankohdat sekä sen missä kohtaa päivää haluaa hetken istahtaa kahville.

Omalle kohdalleni yrittäjyys on suonut ainakin omiksi tarpeikseni haasteita ja nuo haasteet yhä tänäänkin pitävät huolen siitä etten lepäile juurikaan laakereillani, mutta silti koen että yrittäjyys, aivan kuten kaikki muukin elämässäni monessa kohtaa vastaantullut haaste, on opettanut minulle äärimmäisen paljon siitä millä tavoin tämän hetken elämääni suhtaudun ja toisaalta myös varsinkin sen, minkälaisin motiivein tämän päivän tekemisiäni lähden ylipäänsä tekemään.

Yrittäjyydessä kun mielestäni ei kuitenkaan ole kyse muusta, kuin elannon hankkimisesta, siinä kuin tavallisella työntekijälläkään. Kun molemmat tekevät työnsä hyvin, niin yleensä siitä ennenpitkää saa myös palkan. Tietysti jos alan arvostaa työpanostani liikaa, voi hyvin pian käydä niin että löydän itseni keskeltä erinäisiä ongelmia, miettien taas kerran katkerana sitä miksi elämä minua taas näin kaltoin kohteleekin. Tuon ehkäistäkseni, pyrinkin päivittäin tsekkaamaan peilistä sen ketä minun missäkin tilanteessa on sopiva alkaa arvostella.


Vastoinkäymiset - avain muutokseen.  2

Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.
Jokaisella meistä on oma polkumme kuljettavana. Samoin myös vastuu siitä mitä matkalta opimme.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.


Asenne ratkaisee.

Joskus elämä tuo polullemme esteitä, mutta se miten niihin suhtaudumme, vaikuttaa lopputulokseen.
Joskus elämä tuo polullemme esteitä, mutta se miten niihin suhtaudumme, vaikuttaa lopputulokseen.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Se millaisena tämän päivän polkuni edessäni avautuu, vaikuttaa ehkä eniten se, pyrinkö tarpomaan tuolla polullani yksin vai huolinko siihen rinnalleni astelemaan myös muita ihmisiä.
Se millaisena tämän päivän polkuni edessäni avautuu, vaikuttaa ehkä eniten se, pyrinkö tarpomaan tuolla polullani yksin vai huolinko siihen rinnalleni astelemaan myös muita ihmisiä.

Sananen luottamuksesta.  1

Tie jota kuljen, ei aina näy selkeästi mutta siitä huolimatta voin tänään luottavaisena kulkea sitä.
Tie jota kuljen, ei aina näy selkeästi mutta siitä huolimatta voin tänään luottavaisena kulkea sitä.

Luottamus on siinä vekkuli asia ihmisen elämässä, että se toimii suoraan mittarina siihen kuinka hyvin läsnä tässä hetkessä kykenen olemaan.

Pelko on ollut matkakumppanini todella pitkään. Toimien kuin oppaana sille että minun olisi luovuttava elämästä tuolla jossain. Kun pelkään, suurimmaksi osaksi pelko kumpuaa siitä että elän jossain tulevassa. Palatessani käsilläolevaan hetkeen, pelko hellittää otettaan. Poislukien tietysti tilanteet, joissa jokin uhkaa minua juuri nyt. Silti kokemuksesta voin todeta sen että tuohon peilaten, 99 tapauksesta sadasta, pelko on ollut aiheeton.

Luottamus on myös siinä suhteessa haasteellinen asia, että se kertoo jotakin myös menneisyydestäni. Siitä kuinka sinut sen kanssa olen. Jos minua on kohdeltu menneisyydessä kaltoin, enkä tässä hetkessä ole noita tapahtumia jäsentänyt, luottamuksesta rakentuu todella haastava aspekti. Joten jos sinun on tässä hetkessä vaikea luottaa, voit kysyä itseltäsi elätkö tulevaisuudessa, peläten jotakin vai elääkö menneisyys sinussa, torpedoiden tämän hetken elämääsi.

Itselleni tämän hetken elämä on sellaista, jossa kyetessäni keskittymään käsillä olevaan hetkeen, luottamus löytyy suht helposti, mutta haasteelisen tuosta kokonaisuudesta tekee se, että tällä hetkellä vallalla on asioita, joiden kautta tässä hetkessä pysytteleminen on hetkittäin vaikeaa.

Ehkä tällä kirjoituksella taas kerran jäsennänkin lähtökohtaisesti asiaa itselleni. Todeten tätä kirjoittaessani huokaavani syvään. Ei minulla oikeasti juuri nyt mitään hätää ole. Tietyt asiat ja niiden korjaantuminen vaatii aikansa, mutta juuri tässä kohden menneisyyteni kääntyy voimavaraksi, osoittaen nimittäin juuri sen, että ne asiat joiden korjaantuminen on ottanut pisimmän aikaa, ovat toisaalta niitä tämän päivän vahvimpia tukipilareita. Kärsimättömyys on yhä yksi suurimpia syntejäni tietyissä kohdin, aiheuttaen sen että lähden tästä hetkestä karkaamaan peläten tulevaa. Kykenemättä kärsivällisesti lepäämään tässä hetkessä luottaen siihen että asiat järjestyvät kyllä, juuri minulle parhaaksi olevan aikataulunsa mukaisesti.

Se kuinka hyvin tai huonosti kykenen luottamukseen kiinnittymään, on tässä hetkessä helposti tarkastettu kohdallani sillä, kuinka lapsenomaisesen leikkisästi elämään juuri nyt kykenen suhtautumaan. Tuon kirjoitettuani totean ykskantaan sen että olen oleillut viimeaikoina ilmeisen kaukana luottamuksesta, sillä niin vakavasti asioihin olen suhtautunut. Toisaalta selitellen asiaa sillä, että työ jota tänään saan tehdä, sisältää todella vakavia juttuja ja niiden myötä myös itsestäni on tullut liiankin vakava. Höpsis, sanon minä. Vaikka työ ja sen tiimoilla olevat asiat ovat vakavia, ei minun silti tarvitse 24/7 itse sitä olla. Kyse on vain siitä että olen harhautunut kauas luottamuksesta, alkaen omavoimaisesti elää elämääni, taas kerran pyrkien vääntämään asioita väkisin niille kuulumattomille paikoille. Joten taas kerran voinen todeta sen että lapset ovat minulle oiva peili siihen, kuinka hyvin luottamuksessa lepäilen. Kun nimittäin uskaltaudun luottamaan elämään kuin lapsi, löydän luovuuteni. Tämän hetken elämäni haasteiden muovautuessa mahdollisuuksiksi.

HELLITÄ HYVÄ HULLU! HELLITÄ! :D


Hylätyksi tulemisen kokemuksesta hyväksymiseen.

Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.
Hyväksyminen muovaa elämänpolustani huomattavasti helppokulkuisemman.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

1100cc Kawasaki ZZR
1100cc Kawasaki ZZR

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.
Luonto on täynnä ihmeitä. Miksei siis ihmisen elämäkin.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.

Edellinen