Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on onnellisuus.
Edellinen

Matkalla muutokseen. Mutta minne?

Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.
Seesteisyys elämässä löytyy kun oikealla tavalla maltan pysähtyä katsomaan.

Olen kuluneen 11 vuotta tehnyt intensiivisesti matkaa sisimpääni. Nyt miettien, onnistunut paikantamaan melkoisen määrän kieroumia minuudestani. Samalla noiden paikantamisten myötä ja niitä muovaamalla, muuttunut ihmisenä kokolailla paljon.

Täydellisen itsekkäästä ja itsekeskeisestä, riippuvuuksista elämäänsä hetkellistä helpotusta hakeneesta, itsetuhoisesta sekopäästä varsin tasapainoiseksi, itsestään ja lähimmäisistään välittäväksi ihmiseksi.

Tälle aamua istuessani tavoilleni uskollisena hiljaisuudessa jotakin liikahti sisimmässäni. Huomasin miettiväni erään ystäväni sanoja. ”Miksi ihmeessä jatkuvasti etsit vikaa itsestäsi?” Niinpä! Miksi?

Osa tästä johtuu siitä, että eräällä tavalla itseäni jatkuvasti tutkien, olen onnistunut matkustamaan kokolailla lähelle syvintä sisimpääni. Tämä on ollut minun keinoni selvitä tuolta sysimustasta riippuvuuksien täyttämästä elämästä takaisin päivänvaloon. Mutta jossain kohtaa olisi kenties aika jo sallia itselleen hieman helpompaakin elämää. Keskittyen itse elämään.

Mietin nimittäin tuossa aamulla sitä, että tuskin minusta tämän parempaa ihmistä tulee, vaikka kuinka pyrkisin 24/7 paikantamaan itsessäni vallalla olevia vääristymiä. Ei, ja vaikka tulisikin, siinä samalla jäisi yksi kaikista oleellisin asia elämässä kuin huomaamattaan kokematta. Itse elämä, kaikkine sen erilaisine väreineen. Jossain kohtaa on aika todeta olevan aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja vain hengitellä syvään, nauttien maisemista.

Itselläni kun kaikessa on aina ollut niin ääretön tarve saavuttaa jotakin. Olla jotakin enemmän, parempaa. Kaikki tämä nivoutuu syvällä selkäytimessä olevaan arvottomuuden tunteeseen. Tunteeseen, jonka riivaamana olen pyrkinyt elämässäni kokoajan johonkin suurempaan. Ymmärtämättä, että tuo itsensä arvostaminen ei löydy joistain suorituksista, sen enemäpää kuin mistään mitä itseni ulkopuolelta onnistun itselleni haalimaan. Ei, tuo itsensä arvostaminen löytyy sisältäni. Itseasiassa se on ollut olemassa jo alkujaan, mutta hautautunut kaikkien niiden ikävien kokemuksien alle, joita matkallani olen kohdannut.

Nyt sitten totesin itselleni sen, etten enää millään tavalla enemmällä pohtimisella, analysoinnilla, saati jatkuvalla jäsentämisellä voi saavuttaa itseni arvostusta yhtikäs enempää. Tajuten samalla itselleni kokolailla tärkeän asian. Minä arvostan itseäni tällaisenaan. Juuri nyt.
Yhtään väärällä tavalla ylpeillen, voin käsi sydämellä todeta myös niiden ihmisten, joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä, todentavan omalla käytöksellään sen ettei minun enää tarvitse yrittää olla enää yhtikäs enempää. Riitän tällaisenaan. Omana itsenäni.

Älkääkä käsittäkö väärin. En ole valmis. Saati perillä. Kyse on lähinnä siitä terveestä hellittämisestä, jonka koen tähän hetkeen tarvitsevani, kyetäkseni oikeasti alkamaan nauttimaan matkastani.
Jos tätä yrittää hieman rautalankamallina kuvata, niin kyse on siitä, että olen läpi elämäni juossut kilpaa itseni kanssa. Pyrkien voittamaan itseni. Olemaan kokoajan parempi. Tämä kaikki näkyy kaikessa tekemisessäni. On kuin olisin MM-hiihtäjä, joka vuodesta toiseen valmistautuu päämatkalleen, hiihtäen lopulta tuossa kisassa elämänsä parhaan suorituksen. Silti hyvin pian kisan jälkeen kokien, että huolimatta huippusuorituksestaan, silti voisi ehkä seuraavalla kerralla hitusen vielä parempaan suoritukseen pyrkiä. Minun kohdallani tämä on jatkuvaa suorittamista. Suorittamista, mikä itsessään tappaa elämän.

Nyt sensijaan päätin jättää tuon jatkuvasti parempaan pyrkimisen. Alkaa kilpahiihtämisen sijaan lykkimään rauhallisessa tahdissa eteenpäin, samalla kauniin lumisia maisemia ihaillen ja mikä tärkeintä, raitista, puhdasta ilmaa sisääni hengitellen. Minulla kun ei ole tässä hetkessä kiire yhtikäs mihinkään. Maisemat kun vaihtuvat juuri siinä tahdissa, kuin itselleni tähän hetkeen on tarkoitus vaihtua. Mikä parasta, nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen, että olinpa sitten tässä tai tuolla jossain, minulla on mukanani kaikki se, mitä elämässäni tähän hetkeen tarvitsen. Ei onni ja onnellisuus ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Kyse kun on vain siitä, että uskaltaudun sallimaan tuon onnellisuuden itselleni. En nimittäin millään suoritteella, saati saavutuksella tule kyenneeksi muuttamaan sitä sisäistä tilaani yhtään sen suuremmaksi, tilaa jota onnellisuudeksi kutsutaan. Sen vuoksi ja juuri siitä johtuen, toteankin tässä ja nyt. Olen onnellinen.


Onnellisuus: Läsnäoloa kiitollisuudessa.

Läsnäolo luo valon sisimpääni.
Läsnäolo luo valon sisimpääni.

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.


Pieniä palasia elämää ja onnellisuutta.

Elämä rakentuu valoista ja varjoista. Heijastuksista, pilkahduksista ja hyppysellisistä.
Elämä rakentuu valoista ja varjoista. Heijastuksista, pilkahduksista ja hyppysellisistä.

Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.

Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.

Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.

Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.

Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.

Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.

Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.

Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.

Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.

Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.

Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.

Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.


Erilaisuus yhdistää.

Kaksi erilaista voi olla lopulta yllättävän samankaltaisia
Kaksi erilaista voi olla lopulta yllättävän samankaltaisia

"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.

Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.

Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.

Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.

Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.

Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.

Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.

Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.

Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.

Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.


Aihetta kiitokseen.

Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.
Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen aamupäivälle sain varmistuksen siitä että reissutyö jatkuu useamman vuoden ajan. Tämä kaikki on kohdallani sen verran uutta, etten vieläkään aivan täysin tätä kaikkea ole pystynyt käsittämään.

Ihminen joka on neljän vuosikymmenen ajan etsinyt omaa paikkaansa, tehden hyvin erimittaisia sekä erilaisia pätkätöitä, pääsääntöisesti joko ollen joutonomi tai opiskelija, joutuu hetken tuumaamaan tilannetta, jossa toteaa saavansa tehdä työtä jota oikeasti koko sydämestään rakastaa.

Toisaalta tässäkin, aivan samoin kuin elämässäni yleensä, minun tuli kulkea monta mutkaa saavuttaakseni tämän hetken. Toisaalta tänään ymmärrän kaiken tuon kiertelyn, kuin valmistaneen minua kohtaamaan tämä hetki. Ilman tuota säntäilyä, tuskin nimittäin kykenisin keskittymään tähän työhön sillä tavoin kuin mitä tässä hetkessä koen kykeneväni.

Olen elämässäni lähes poikkeuksetta etsinyt helpointa tietä onneen. Ymmärtämättä yhtään sitä, että juuri tuosta johtuen, onni on vain paennut luotani. Olen kuin sokkona säntäillyt edestakas, ajatellen että tuon seuraavan kulman takana tuo onni on.

Jotenkin nyt ymmärrän sen, ettei onni ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt. Sisäistääkseni tuon asian, minun oli toistamiseen viime vuoden lopulla havahduttava tilanteeseen, jossa totesin olevani taloudellisesti umpikujassa. Pääsemättä enää mihinkään suuntaan. Vasta myönnettyäni hävinneeni tuon taistelun, kykenin luopumaan siitä lähes itsepintaisesta elämäni käsikirjoittamisesta, jonka seurauksena olin itseni tuohon umpikujaan kuin tahtomattani ajanut.

Vaikeuksien kautta voittoon-lausahdus ei voisi kohdallani osua enempää oikeaan. Juuri tässä hetkessä nimittäin istun kotini sohvalla, kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien kiitollisena sitä, että mikäli mikään asia olisi elämässäni tullut minulle helpommalla, en tässä hetkessä osaisi sitä oikealla tavalla arvostaa.

Esimerkkejä tästä minulla on lukuisia. Vasta koettuani totaalisen yksinäisyyden, ymmärsin mikä käsittämätön voimavara aidot ystävät ovat. Vasta lähes menetettyäni toistamiseen pitkän parisuhteen, opin ettei parisuhde merkitse sitä että kaksi ihmistä sulautuu yhteen, eläen kuin symbioosissa. Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen side, jossa kumpikin on ja saa olla oma erillinen itsensä, silti ollen yhtä. Raha on ollut minulle aina vain väline, jolla tyydyttää pakonomaisia riippuvuuksiani. Tänään tuo asia on minulle ehkä jo enemmän sitä mitä sen oikeasti kuuluu olla, eli väline jolla ruokitaan itsensä sekä lapsensa, hankitaan katto päänpäälle ja vaatteita niskaan. Koti oli minulle aikaisemmin paikka, johon paettiin pahaa maailmaa, mutta tänään se on paikka joka on siellä missä sydämeni on. Eli toisin sanoen, reissussakin ollessani, kykenen kokevani olevani kotona, koska sydämeni ollessa mukana matkalla, on siellä mukana myös minulle rakkaat ihmiset sekä tämä aikaisemmin mainitsemani turvapaikka. Työ on ollut minulle aikanaan asia jota ihmiset pakosta tekevät ja sen vuoksi olen parhaan kykyni mukaan sitä yrittänyt vältellä. Tänään työ on minulle monin tavoin samaa kuin mitä oma osuuteni muutoinkin elämässä tässä hetkessä on, eli osaltani auttaa ja tukea ihmisiä löytämään elämässään se pikkiriikkinen toivonkipinä, minkä ohjaamina kuin itsestään se lähtevät kulkemaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Olen saanut elämältä paljon. Itseasiassa kaiken. Toisaalta juuri se että koska tuo ei ole tullut helpolla, on ehkä juuri se syy, miksi tässä hetkessä tuota kaikkea niin suunnattomassa arvossa juuri pidänkin. Minulta ei puutu mitään. Kaikki se mikä elämässäni jollain tasolla odottaa korjaamista, on vain lista asioita, joiden korjaantumisen aika ei ole vielä käsillä. Silti tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikki korjaantuisi ja siihen luottaen voinkin hengittää syvään ja kiitollisena sitä tietoisuutta että kaikki on itseasiassa tässä hetkessä juuri oikealla paikallaan.

Lopuksi haluan toivottaa juuri sinulle oikein aurinkoista, siunattua keskikesän juhlaa. Minä rauhoitun nauttimaan tästä juhlasta perheeni kanssa. Tehden hyvin pitkälti niitä samoja arkisia askareita, mitä muinakin perjantai päivinä olen tottunut tekemään. Onhan elämä juuri nyt, ilman juhannustakin yhtä juhlaa.

Kiitos että kuljet matkallani mukana.


Matka paniikinsekaisesta pelosta sisäiseen rauhaan.

Rauha sisälläni on kaunis kuin luminen maisema.
Rauha sisälläni on kaunis kuin luminen maisema.

Ihminen joka lähes läpi elämänsä on pelännyt, saa elämäänsä kaiken mitä ikinä on uskaltautunut unelmoimaan, löytäessään kaiken kauheuden jälkeen sisälleen rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kuten todettua, aina ei näin ole ollut. Ei todellakaan.

Kun ihminen kasvaa ja varttuu pelossa, siitä ajanmyötä kasvaa niin tiivis osa identiteettiä, ettei enää kohta osaa kuvitella elävänsä ilman tuota hyytävää tunnetta.

Kun ihminen tarpeeksi kauan viettää aikaa tuossa tunteessa, siihen jotenkin ihmeellisellä, sairaalla tavalla kiintyy. Kiinnittyy.

Nyt miettien, vielä joitain vuosia sitten en uskonut että voisin viettää elämää johon tuo epämiellyttävä tunne ei nivoutuisi mukaan. Elämää jossa jokaista kauppareissua ei tarvitsisi ajoittaa hiljaisempaan hetkeen päivässä saati suunnitella päässään etukäteen.

Olen oppinut pelkoni opastamana äärettömän paljon. Vähäisimpänä, todella nopeaksi shoppailijaksi. Huumorilla höystettynä jos saisin minuutin aikaa ostaa ilmaiseksi niin paljon tavaraa kuin ehtisin, osaisin varmaan kerätä vuoden ruokatarpeet seitsenhenkiselle perheelleni.

Aikaisemmin ei kylläkään naurattanut. Pelko tai paniikinsekainen kauhu kun pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen. Minulla, varsinkin rauhoittavat lääkkeet aiheuttivat vain oireiden pahenemista ja lisääntyvää lääkitystä. Lopulta oireet ilmaantuessaan aiheuttivat fyysisesti pahan olon. Oksensin kuin pahimmassa vatsataudissa. Sillä erotuksella, että samalla koin armotonta pakokauhua.

No, kuinka tuosta epämiellyttävästä ystävästä sitten vieroittauduttiin? Oikeastaan kaikki hyvä sai alkunsa äärimmäisestä pahuudesta. Toisinsanoen väsyin pelkäämään. Väsyin siihen etten enää hetkeksikään kyennyt vaimentamaan päästäni noita pakokauhun tunteita, vaikka mitä aineita kehooni pumppasin. Toisaalta väsyin myös siihen jatkuvaan omalla elämällä leikkimiseen sekä läheisteni rankaisemiseen omien ongelmieni suhteen. Halusin jotakin muuta. Itseasiassa halusin olla se ihminen joka kaikesta sekopäisyydestäni huolimatta sisälläni koin olevani. Se pieni poika joka kaipasi rakkautta, mutta joka samalla pelkäsi myös sitä. Väsyin siis pelkäämään. Halusin kokeilla voisinko edes hetken elää ilman tuota pitkäaikaista matkakumppania.

Kun lopulta olin niin väsynyt kaikkeen, tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä. Eipä silti, mitä minulla tuossa hetkessä olisi ollut hävittävänä, olinhan jo pidempään ollut valmis kuolemaan jotta saisin itselleni rauhan. No kuten elämässä yleensä, asiat ei menneet kuten minä halusin, eli en saanut helpotusta hetkessä, vaan todella hitaan mutta samalla äärimmäisen antoisan matkan seurauksena.

Kaikki alkoi siitä että suostuin myöntymään etten yksin selviä. Sen jälkeen opettelin luottamaan yhteen ihmiseen. Toiseen. Kolmanteen. Opettelin kirjoittamaan pahaa oloani ulos. Kohdaten tuon tunteen, pakenematta. Opettelin puhumaan. Tuntemaan. Jäsentämään. Ymmärtämään. Hyväksymään sekä yhtenä tärkeimmistä, opettelin askeleen kerrallaan luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista, jotka jo pidempään olivat aiheuttaneet minulle vain lisääntymässä määrin pahaa oloa.

Matka tähän hetkeen on ollut monin tavoin kivulias, mutta tuon matkan myötä olen oppinut itsestäni sekä elämästäni niin paljon, ettei minun enää vähään aikaan ole tarvinnut pelätä. Toisaalta olen saanut elämääni aivan käsittämättömän hienoja ihmisiä sekä mullistavia kokemuksia, kun olen kyennyt tekemään asioita joita en aikaisemmin kuvitellut koskaan kykeneväni tekemään.

Kaiken hyvän lähtökohta kohdallani oli suostuminen muutokseen, tarkoittipa se kohdallani mitä tahansa. Halusin muutosta ja muutosta myös olen saanut. Aikaisemmin kaikkea ja kaikkia jatkuvasti pelänneestä ihmisestä on kasvanut elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin luottava ihminen. Ihminen joka käsi sydämellä tässäkin hetkessä voi todeta omakohtaisesti todeta tiedostavansa sen mitä sanat kuten levollisuus, sisäinen rauha tai luottamus parhaimmillaan ihmisen elämässä merkitsevät. Asioita joita ei tässä niin kovin materialistisessä maailmassa ei voi ostaa saati mitata rahassa. Olen saanut uuden elämän.


Omien tunteiden kohtaaminen.

Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.
Luonto ei nuku, vaikka kuinka uneliaalta näyttäisikin.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, olen paennut itseäni ja elämääni todella pitkään. Vasta kun tuo pakeneminen alkoi tuoda suuremmat tuskatilat kuin mitä asioiden kohtaaminen toisi, tulin halukkaaksi lopettaa pakenemisen.

Tuosta ajankohdasta tulee ensi vuoden alussa kuluneeksi yhdeksän vuotta. Tuon yhdeksän vuoden aikana elämä on tarjoillut minulle kipuja, joiden ohjaamana olen ollut halukas vastaanottamaan kaiken mahdollisen avun minkä tukemana olen saanut läpikäydä oman menneisyyteni, samalla oppien myös ymmärtämään nykyhetken tapahtumia sekä niistä nousevia tunnetiloja.

Aivan aluksi sain jäsentää elämäni intensiivisessä kuntoutuksessa joka kesti kaikkineen liki vuoden. Tämän jälkeen opettelin seuraavaksi luottamaan yhteen ihmiseen. Tukihenkilööni. Hänen opastuksellaan pääsin pureutumaan menneisyyteeni taas aivan uudella tavalla.

Kun erilaiset riippuvuudet oli pureskeltu atomeiksi, oli aika alkaa kohdata näistä kaikista nousseita tunteita tai aluksi purkamaan vuosikymmenien ajan syvälle sisälle padottuja tunteita, jotta nykyhetken tunteille olisi tilaa nousta. Aloitin 3v raittiuden kohdalla 3v kestäneen tiiviin psykoterapian. Samalla alkaen kirjoittamalla prosessoida elämääni. Terapia, yhdistettynä säännölliseen kirjoittamiseen sekä jatkuvaan keskusteluyhteyteen vertaisteni kanssa, auttoi minua pureutumaan syvälle sisimpääni siinä määrin, että 15v ajan elämääni rajoittanut paniikkihäiriö alkoi antautumaan.

Terapian päätyttyä, ohjauduin opiskelemaan kokemusasiantuntijaksi ja kiertäessäni kertomassa elämästäni, oma tarinani kuin väkisellä jäsentyi tapahtumien kertautuessa mielessäni kerta toisensa jälkeen.

Samoihin aikoihin aloin toimia itse tukihenkilönä, aloittaen lisäksi opiskella Ihminen tavattavissa mentoriksi. Nyt siis kaikkineen 9v ajan olen pureutunut itseeni, menneisyyteeni sekä tästä kaikesta nousseisiin tunteisiini. Voinen käsi sydämellä todeta olleeni valmis mihin tahansa, ettei entiseen pakenemiseen tarvitsisi enää koskaan palata. Matka on kaikkineen ollut varsin raskas, mutta niin äärettömän antoisa, etten hetkeäkään kadu sitä että tälle matkalle suostuin. Lisäksi kun tällä matkalla olen onnistunut muodostamaan itselleni soveliaan tavan luottaa elämässä hyvään ja tätä luottamusta tänään kutsun uskoksi.

Tämä usko on yksi elämäni peruskivistä. Usko hyvään. Usko rakkauteen. Välillä tietysti tämä matkani on yhä paikoitellen varsin haastava, mutta tänään ymmärrän sen johtuvan omista itsekkäistä vaatimuksistani. Kuten viime postauksessani kirjoitin, olen löytänyt tavan elää tässä hetkessä onnellisena ja tätä elämää haluan nyt elää. Elämää, jossa olosuhteet, saati muut ihmiset eivät enää sanele minulle sitä olenko onnellinen vai onneton. Toisaalta enää kukaan toinen ihminen ei enää sanele myöskään sitä, mitä milloinkin minun elämässäni tapahtuu. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kiitos syvällisen prosessoinnin, tiedostan tässä hetkessä sen missä vaiheessa matkaani olen menossa. Tiedostan myös sen että elämässä tulee tilanteita sekä niistä johtuvia tunteita, joita yksinään ei tarvitse kantaa ja äärimmäisen kiitollisena voin todeta sen, ettei minun enää onneksi tarvitsekaan. Minulla on todella monta äärimmäisen hyvää ystävää jotka seisovat rinnallani juuri silloin kun heitä eniten tarvitsen.

Kuten tässä kirjoituksessa olevista muutamasta kuvasta voinee päätellä, nautin tässä hetkessä luonnossa liikkumisesta. Sen hiljaisuus puhuttelee minua aivan uudella, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tämä johtunee pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että itse osaan hiljentyen pysähtyä kuuntelemaan.

Juuri nyt koen eläväni kaikin puolin hyvää elämää. Parasta kaikessa se, että tuo elämä perustuu rehellisyyteen ja sen myötä nousevaan sisäiseen rauhaan. Rauhaan, josta joskus vuosia sitten äärimmäisten pelkojeni alla uneksi, mutta jota en koskaan uskonut saavuttavani. Tuntuu uskomattomalta kirjoittaa saavansa elää nyt todeksi omaa unelmaansa. Olen kiitollinen.

Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.
Lumipeite luonnossa on kuin kokonaan uusi maailma syntyisi.

Kaikki on hyvin.  6

Kaikki hyvä on jo valmiiksi minussa, sisälläni. Ei tuolla jossain.
Kaikki hyvä on jo valmiiksi minussa, sisälläni. Ei tuolla jossain.

Otsikossa yksinkertaisesti kiteytyy juuri tämän hetken ajatusmallini. Kaikki on hyvin.

Sain eräältä ystävältäni vihjeen lukea Lee Jampolskyn kirjan: Vapaudu riippuvuudesta
Kirjassa käsitellään addiktiivisesta persoonallisuudesta vapautumista. Olen lukenut kyseisestä kirjasta kolmanneksen ja voin käsi sydämellä todeta tämän kirjan olleen yksi puhuttelevimmista kirjoista mitä koskaan olen saanut lukea. Mitä pidemmälle kirjan lukeminen etenee, sitä enemmän itseäni ja omaa toimintaani ymmärrän. Olenhan koko elämäni elänyt tavoitellen jotakin. Aina ja kokoajan. Yhä suurempia saavutuksia. Silti koskaan juuri kokematta olevani tyytyväinen.

Kirjassa ehkä tärkein anti tähän hetkeen on ollut se, ettei esimerkiksi onnellisuus löydy mistään minun ulkopuoleltani. Se on minussa sisällä. Ainoa mitä onnellisuus kohdallani edellyttää, on sallia se itselleni. Aivan samoin on rakkauden kohdalla. En löydä rakkautta, vaikka kuinka armottomasti sitä etsisin. Mitä kovemmin sitä tavoittelen, sitä kauemmas se minusta vetäytyy, mutta todetessani rakkauden olevan minussa tässä ja nyt, saan kokea sitä kokoajan saavani.

Olen luulotellut tarvitsevani aina milloin mitäkin, saadakseni kokea onnea. Silti vaikka kaiken mitä ikinä olen kuvitellut haluavani, olen saanut, aina lopputulos on ollut sama tyhjyyden tunne tavoitteen täytyttyä. Toisaalta olen ollut aivan liian herkkä reagoimaan siihen mitä muut ihmiset minusta ovat milloinkin olleet mieltä. Jos esimerkiksi joku on kyseenalaistanut onnellisuuteni, olen hetikohta itse ollut sitä samalla tavoin kyseenalaistamassa. Niin hassua kuin se kaikkineen onkin ja samalla kovin vaikeata järjellisesti selittää, koen juuri nyt äärimmästä onnea siitä oivalluksesta, ettei onnellisuuteni ole sidoksissa mihinkään asiaan, ihmiseen tai olosuhteeseen. Onnellisuus on minussa. Kun totean sallivani itseni olevan onnellinen juuri nyt, saan sitä olla. Vapauttavinta kaikessa, minun ei tarvitse kuin pakonomaisesti tavoitella kokoajan jotakin. Silti voiden tehdä yhä asioita joista nautin, mutta siinä mielessä eri tavalla, ettei tuohon tekemiseen liity enää minkäänlaista vaatimusta siitä että minun on tekemisteni kautta saavutettava jotakin sellaista jota esimerkiksi tekemisilläni en koskaan tule kuitenkaan saavuttamaan.

Voi luoja että minä olen yrittänyt kaikkea. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja ystävällinen. Olen käynyt kouluja. Tehnyt töitä. Yrittänyt. Prosessoinut. Ryypännyt. Pelannut. Vetänyt aineita. Ostanut. Urheillut. Taviotellut ja vaatinut. Silti juurikaan ohikiitävää hetkeä lukuun ottamatta saamatta kokea olevani tasapainossa. Eli toisin sanoen kaikki touhottaminen on turhaa. Kun hyväksyn sen tosiasian että minulla ja minussa on jo kaikki valmiiksi, kaikki touhottamien taukoaa. Kykenen keskittymään elämään ja nauttimaan elämästä. Tehden todellakin niitä asioita joista nautin. Samalla saaden kaiken mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta.

Yhtenä esimerkkinä voin tässä jäsentää sitä ajatusta jonka ajamana olen läpi elämäni onnistunut päätymään aina ja samalla tavoin umpikujaan itseni ja elämäni kanssa. Olen ajatellut siten että kunhan saan itselleni töitä, joista säännöllisten tulojen avustamana kykenen rakentamaan itselleni taloudellisen riippumattomuuden ja vasta sitten kaikki elämässäni on hyvin. Nyt miettien jos alkaisin tuota ajatustani toteuttamaan, tarkoittaisi se tässä hetkessä lähtökohtaisesti sitä että varaisin seuraavan 5-7 vuotta armottomaan taisteluun, jossa tärkeimpänä motiivina olisi taas kerran saavuttaa jotakin. Lopulta, pääsisinpä tai en tuohon tavoitteeseeni, olisi se lopulta kuitenkin vain taas yksi etappi, jonka saavutettuani alkaisin heti kohta tavoitella taas jotakin seuraavaa. Sen sijaan, kun tässä hetkessä sisäistäen ymmärrän sen, että voin olla onnellinen, tasapainoinen ja hyvinvoiva juuri nyt, vapaudun kuin pakonomaisesti tavoittelemasta onnea, voiden elää onnellisena, tehden asioita joista nautin, silti voiden samalla luottaa myös siihen, että joku kaunis päivä, sikäli kun se minun kohdallani on tarkoitettu, saan elää taloudellisesti riippumattomana. Erona aikaisempaa siis se, ettei tuon asian saavuttaminen enää määritä sitä olenko juuri nyt tyytyväinen elämääni vaiko en.

Tämä oivallus auttaa ymmärtämään myös muita ihmisiä. Kaikki meistä jollain tasolla kärsii tästä samasta vaivasta. Jatkuvasti tavoitellen jotakin, aina yhä suurempia asioita, saadakseen hetken aikaa sallia itselleen hyvää mieltä. Minä en enää halua asettaa itselleni tahtomattani esteitä omalle onnellisuudelleni. Enkä toisaalta enää halua jatkuvasti tavoitella jotakin, silti saavuttamatta sitä mitä eniten halajan. Sensijaan salliessani itselleni juuri nyt sen mitä eniten elämässäni aina olen halunnut, kaikki muu asettuu kyllä aloilleen, juuri oikeisiin mittasuhteisiin.

Tämä kuvastanee todellisuudessa juurikin tuota raamatun lausetta: "Tavoitelkaa ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Kun hyväksyn itselleni sen, että tuo valtakunta on minussa, tässä ja nyt, saan elää kaikin puolin hyvää elämää¨. Voiden luottaa siihen että kaikki muu mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta annetaan.


Vastuun ottaminen omasta onnesta.

Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..
Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..

Olen pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki elämäni ongelmat kumpuavat siitä todellisuudesta, että joku osa minua ajattelee että minun tarkoitukseni elämässä on aina tavalla tai toisella epäonnistua.

Tästä esimerkkinä se, että olipa elämäni palaset kuinka järjestyksessä tahansa, onnistun jollain tavalla sotkemaan asiani siten että lähes kaikki on alettava rakentamaan uusiksi.

Tiedostaessani itsessäni sen että omat ajatukseni ja niihin reagoiminen tai paremminkin näistä käsin toimiminen aiheuttaa suurimmat ongelmat elämässäni, olen päättänyt lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti. Haluan onnistua elämässä. Haluan voida hyvin. Haluan että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Haluan tehdä hyvää. Haluan olla onnellinen.

Aikaisemmin tällainen ajattelu on ollut minulla juuri päinvastaista. Olen nimittäin ajatellut etten voi onnistua elämässäni. Lisäksi olen kuin automaattiohjauksella elänyt siten että lähes poikkeuksetta minun lähelläni eläneet ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin kärsimään edesottamuksistani.

Tästä hetkestä eteenpäin haluan oikeasti edetä elämässäni. Mennä eteenpäin, enkä enää jatkuvasti joutua toteamaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Tästä johtuen laadin itselleni puolivuotissuunnitelman. Tarkka suunnitelma siitä millaista elämäni tulisi näyttää puolenvuoden päästä. Tätä suunnitelmaa lähtiessäni toteuttamaan, kuljen yhden päivän matkan kerrallaan, luottaen siihen että kaikki unelmani on toteutettavissa, sikäli kun en itse niitä omilla negatiivisilla ajatuksillani jo lähtökohtaisesti ala torpedoida.

Olen aivan liian kauan säälinyt itseäni ja sitä etten näytä elämässäni saavuttavan sitä mitä eniten tähän hetkeen, mutta samalla lähes läpi elämäni olen tavoitellut, nimittäin taloudellista riippumattomuutta. Toisaalta tiedän kokemuksesta sen, ettei raha pelkästään tuo onnea, mutta sen jatkuva puute tuo huolta ja murhetta liiaksikin asti. Nyt aion osaltani tehdä voitavani asiantilan korjaamiseksi. Elämä kuitenkin on osoittanut minulle sen, että päättäessäni jotakin, ei mikään estä minua toteuttamasta unelmaani. Kun päätin liki 9 vuotta sitten raitistua, niin olen sittemmin saanut lähes saman ajan elää taistelematta tuon asian kanssa. Sama homma muiden riippuvuuksieni kanssa. Samoin opiskelut yms. Eli todellisuus pohjaa tälle kirjoitukselleni on olemassa.

Yksinäni tähän en pysty sen tiedän. Mutta onneksi minun ei tarvitse tänään yksin yrittääkkään. Minulla on lukuisia ihmisiä elämässäni joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja opastusta. Lisäksi on olemassa paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet menestymään elämässä, enkä epäile hetkeäkään, jos heiltä jotakin neuvoa olen kysymässä, etteikö heiltä sellaista saisi.

Tiedostan omat vahvuuteni talouteni tasapainottamisessa. Toisaalta hyvin pitkälti tiedostan myös heikkouteni ja hyväksyessäni molemmat, alkaen tietoisesti kulkea vahvuuksieni kanssa kohti parempaa huomista, silti heikkouksiani unohtamatta, en epäile hetkeäkään, ettenkö minäkin voisi joku päivä todeta kaikista epäonnistumisistani huolimatta, onnistuneeni rakentamaan tasapainoisen elämän myös talouteni saralla. Parasta kaikessa se, että lähtökohtaisesti koen jo usean kerran viikossa niitä hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Jos tuosta lähtötilanteesta lähtee rakentamaan elämää siten, että kokee sisällään olevansa jo 90 prosenttisesti elämäänsä tyytyväinen, ei epäonnistumisen luulisi kovinkaan kipeästi koskevan. Toisaalta tässä hetkessä ajateltuna, asennoidun siten ettei epäonnistuminen ole tässä projektissani vaihtoehto. Kuten todettua haluan onnistua, enkä suostu alistumaan negatiivisille ajatuksilleni enää. Olen ollut niiden orjana jo ihan liian kauan. Haluan vapauteen.


Usko ihmeisiin.  6

Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.
Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.

Epätoivoisessa taistelussani pääsin unohtamaan sen todellisuuden, että jo pelkästään se että ylipäänsä olen hengissä on ihme. Lisäksi raitistumisen myötä elämässäni on tapahtunut lukuisia asioita, joita nyt miettien en todellakaan ole omaa erinomaisuuttani aikaansaanut.

Silti ihmiselle joka lähes koko elämänsä on pelännyt luottaa mihinkään, ihmeisiin uskominen on ensisijaisesti merkinnyt lapsellista haihattelua tai muuta taikauskoista hömppää.

Todellisuus on toinen. En minä esimerkiksi päättänyt enää siitä jäänkö henkiin, kun kännipäissään päätin rymäyttää autoni täydellä vauhdilla moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen. Joku muu päätti, ettei aikani ollut vielä tuolloin lähteä, vaikka epätoivoissani sitä kuinka tuossa hetkessä toivoinkin.

Olen aikaisemminkin jo kertonut siitä, että tänäänkin aamulla katsoessani 6-vuotiasta pientä raittiuden ihmettäni, hänen innokkaana valmistautuessa edessä olevaan eskaripäivään, ei minun tarvitse miettiä miksi tuolloin syvimmästä pimeydessäni en itsetuhoisissa aikeissani onnistunut.

Toisaalta perheeni yhdessäolo, puhumattakaan siitä että rinnallani on elämän myrskyissä tarponut sama ihminen jo liki 13 vuotta, on sen suuruusluokan ihme että tiedostan etten tuotakaan asiaa ole elämääni käsikirjoittanut. Onneksi en. Olisin kuitenkin onnistunut vain sotkemaan roolitukset, puvustukset, lavastuksen jne.

Mutta vakavasti puhuen, heräsin tänään ihmettelemään yhtä ihmettä taas kerran.

Kuten todettua taistelin itseni totaaliseen uupumukseen kuluneen vajaan parin vuoden periodilla, yrittäen itse ohjata elämääni. Lopputulos liki katastrofaalinen.

No tuo ihme tai itseasiassa useampi sellainen tapahtui kun otin vastuun epäonnistumisestani. Nostaen kädet ylös luovutuksen merkiksi. Halusin tienata elantoni ihmisten rinnallakulkijana. Joku muu vain tähän hetkeen oli erimieltä. Nimittäin kun luovuin yrittämisestä, melkein samana päivänä minua pyydettiin mukaan pariin ohjelmistoprojektiin, minkä myötä minulla on tiedossa nyt töitä pidemmäksi aikaa.

Parasta kaikessa se, että tuon luovuttamiseni myötä ehdin jo haudata muutaman ison unelmani tähän hetkeen, mutta taas joku toinen päätti toisin.

Kuten olen jossain kohtaa kertonut, olen lähes pari vuotta opiskellut Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa-koulutusohjelmassa ja ehdin jo luopua haaveestani saattaa tuo koulutus tähän hetkeen loppuun, koska se tietäisi vielä kahden vuoden opiskelua ja sen myötä lisää taloudellisia velvoitteita.

Nyt kuitenkin voin käsi sydämellä todeta luottavani intuitiooni siinä, että pyrin jatkamaan tuota koulutusta vielä tuon kaksi vuotta, luottaen siihen että asiat järjestyvät juuri siten kuin ne tässä hetkessä kohdalleni parhaaksi on järjestyäkseen.

Elämä on ihmeellistä. Ainoa mitä minun tulee tehdä on luopua asettamasta vaatimuksia sille ja keskittyä nauttimaan matkasta.

Herra, kädelläsi
asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.

Edellinen