Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on päihteet.

Sananen päihderiippuvuudesta vol. 2

"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."
"Niin kauan on toivoa kuin on elämää."

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.


Itsensä hyväksymisestä toisten kunnioitukseen.

Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.
Katsoessan järvelle, koen kaipauksen.

Tuo ylläoleva maisema on viime aikoina tullut kovin tutuksi, olenhan viimeiset parisen kuukautta viipyillyt useita öitä työreissullani Peurungalla. Nyt viikolla, kun taas tavoilleni uskollisena istuskelin aamusella, katsellen järvenselälle, koin sisältäni nousevan kaipauksen. Mistä tuo kaipaus kumpusi? Hetken aikaa tuota tunnetta mutusteltuani totesin sen yhä nousevan kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä tällaisenaan. Tämä kyvyttömyys hyväksyä, on minulle itseni suhteen varsin tuttu tunne. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että tuo tunne nousee enää vain kovin harvoin, kun se aikaisemmin oli jatkuvasti läsnä.

Ihminen joka jatkuvasti sisällään kokee olevansa hylkiö, kasvaa väkisinkin käsitykseen ettei koskaan kelpaa omana itsenään. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta yritin lähes pakonomaisesti juosta karkuun mitä erinäisimmin keinoin, kunnes tulin pakomatkallani tieni päähän. Kohtaan jossa en päässyt enää karkuun. Tuossa kohden koin sellaisen tyhjyyden, joka pakotti minut luopumaan omista suojauksistani sen, että avun vastaanottaminen tuli ylipäänsä mahdolliseksi.

Pitkä matka on tuosta hetkestä kuljettuna. Osaltaan kiitos tuon matkan, aika on tehnyt tehtävänsä. Mutta suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kun en enää yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan pakomatkaani, minun tuli opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja elämään.

Toisiin ihmisiin luottaminen on mullistanut elämäni. Olenhan tuon luottamuksen kautta oppinut jo kokolailla paljon hyväksymistä suhteessa itseeni. Itseni hyväksymisen kautta olen myös oppinut aivan uudella tavoin kunnioittamaan toisia ihmisiä, heidän ihmisarvoaan. Aikaisemmin kun itse koin itseni arvottomaksi, samalla tavoin kokien myös kaikki muut. Elin ja hengitin totaalista yksinäisyyttä, joka syveni ja pimeni päivittäin.

Tänään kykenen jo kohtaamaan ihmiset, mikä osaltaan kuvastaa taas sen, että kykenen kohtaamaan itseni. Tällainen peilaus on yksi suurimmista oivalluksista elämässäni. Peilaus jonka kautta olen löytänyt suurimman osan minuuttani, ollen tänään jo lähes kokonainen.

Vielä joitain palasia puuttuu ja tämän huomaa siinä, kun tietyssä hetkin saa itsensä vielä kiinni vanhoista, itselleen haitallisista toiminta- ja ajatusmalleista. Silti kuitenkin koen olevani siinämäärin eheytynyt, ettei minun enää erikseen tarvitse ottaa aikaa, saati tilaa tutkaillakseni mistä milloinkin jokin negatiivinen tunnetila aiheutuu. Se yleensä tässä hetkessä kun on jo likipitäen samantien selvillä.

Esimerkkinä voisin kertoa sen, että kun oma isäni poti tuota samaa arvottomuuden tunnetta, tiedostamattaa sitä yhtään, hän kuin automaattisesti kasvatuksessaan siirsi sen meihin lapsiin ja ilman jatkuvaa prosessointiani minä olisin tahtomattani antanut tuon sukupolvien ylitse jatkuvan ketjun vain kasvaa kasvamistaan, mutta koska tässä hetkessä olen jo kokolailla sinut itseni kanssa, voin jatkuvan rankaisemisen sijasta arvostaa ja kunniottaa itseäni siinämäärin, että tulen kuin automaationa siirtämään omille lapsilleni armollisuutta, enkä rankaisua suhteessa itseensä.

Näitä sukupolvien yli siirtyviä juttuja olen huomannut itsessäni paljonkin. Lohdullista siitä tekee se, että aina sitä mukaan kun jotakin tiedostan, on se merkki siitä, että osaltani voin tuota ketjua olla katkaisemassa, enkä tietentahtoen siirtämässä eteenpäin.

Itsensä hyväksymisen kautta olen siis oppinut arvostamana myös muita ihmisiä. Ymmärtäen samalla sen, että mikäli olen tuomitsemassa jonkin toisen ihmisen, tulen samalla huomaamatta tuomitsemaan itseni. Toista kun ei yksinkertaisesti kykene tuomitsemaan, ilman että ennen pitkää tavalla tahi toisella tulisi tuominneeksi myös itseään.

Surullisen tästä tietoisuudesta taas tekee se, että sen myötä alan havainnoida ympärilläni loputtoman määrän ihmisiä, jotka epätietoisuudessaan jatkavat väsymiseen asti itsensä pakenemista. Yksi konkreettisin esimerkki tästä on päihteiden käyttö. Ihminen joka on itsensä kanssa sinut, ei tarvitsisi päihteitä yhtikäs mihinkään. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole ollenkaan niitä miehiä, joka olisi tuomitsemassa päihteet tai niiden käyttäjät, vaan ykskantaan pohdin tässä ääneen sitä, kuinka surullisen yleistä kyseisen asian äärellä operointi maassamme onkaan.

Ajatellaan nyt hetki vaikka sitten jotain yleisötapahtumia. Itselleni konkreettinen tuollainen tilaisuus ja siihen osallistuminen oli viime maanantaina, kun vaimoni kanssa kävimme katsomassa Peurunka Areenalla esiintynyttä Haloo Helsinkiä.
Olisikohan konsertissa karkeasti arvioiden ollut jotakuinkin tuhatkunta katsojaa ja kovin paljoa en valehtele, jos sanon että me vaimoni kanssa, olimme järjestysmiehiä ja muuta henkilökuntaa lukuunottamatta ne harvat, jotka kyseisen konsertin seurasivat selvinpäin. Tuohon määrään mahtuukin sitten monen näköistä alkonkäyttäjää. Oli niitä joilla oli hilpeää. Niitä jotka itkivät. Örvelsivät. Sammuivat. Itse nautin keikasta suunnattomasti, mutta samalla huomaten itselleni nousevan surun tunteen siitä, kuinka ihmiset enää kovin harvoin osaavat pitää hauskaa selvinpäin. Toisaalta osa tuosta surusta kumpusi kylläkin siitä muistikuvasta, kun itse päihteitä käyttäessäni otin osaa mitä erilasimpiin konsertteihin ja festareille. Ollen enempi vähempi päisällänsä joka kerta. Silti kokien aina tuon huuruisen ja turran olon takanakin tuota kyvyttömyyttä kuulua joukkoon. Omalla kohdallani tämä kumpusi kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nyt miettien väitänkin melkoisella todennäköisyydellä sen, että omalla kohdallani olisi voinut elämässä käydä kokolailla toisin, sikäli kun olisin jo varhaisessa lapsuudessani oppinut terveellä tavoin arvostamaan ja armahtamaan itseäni. Joskin samaan hengenvetoon todeten sen, etten kylläkään osaisi kuvitella elämäni menneen millään muulla tavoin kuin miten se meni ja tästä kaikesta oppineena toteankin, vahvasti tiedostavani tässä hetkessä sen, että sikäli kun itselläni jotakin tehtävää suhteessa omiin lapsiini tai heidän tulevaisuuteensa on, tulen tekemään kaikkeni siinä että he osaavat arvostaa itseään juuri sellaisena kuin joksi heidät on tänne elämään luotu.

Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015
Haloo Helsinki Peurungassa 13.4.2015

Lopuksi totean vain sen, että tuo konsertti oli taas yksi esimerkki kohdallani siitä, mitä päihteetön elämä minulle tullessaan toi. Aikaisemmin kun en edes sekakäyttöpöllyssä olisi enää loppuajasta kuvitellut kykeneväni tuollaiseen tilaisuuteen osallistuvani, niin paljon kaikkea ja kaikkea loppuajasta pelkäsin. Tänään, kiitos raittiuden, en enää pelkää.

Lopuksi siteeraan kappaleen, jossa mielestäni on paljon samaa kuin omassa elämässäni on ollut ja yhä on. Siispä, Kuussa tuulee:

Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen,
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Ei pitäis liikaa yrittää,
et saisin jonkun itsestäni pitämään.
Tiedän mitä oon ja mitä teen,
jos sä sen näät et pysty ohi menemään
ja kaikki voi joskus rikkoutuu.
Mutta ainakin olin hetken ehjempi kuin moni muu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Mä heitin turhan pelon kauas pois,
et sydän vihdoin jotain tuntea vois.
Nyt seison reunalla,
mä olen valmiina.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.


Lastensuojelu ja päihdetyö

Ajattelin hieman purkaa tuntojani tänne, kun olen tässä jo useamman kuukauden ajan työskennellyt erään päihdeongelmasta kärsivän ihmisen kanssa ja nyt tilanne on se, että sosiaalipuoli tai varsinaisesti lastensuojelu on yks kantaan tehnyt päätöksen ettei kyseistä perhettä heidän mielestään ole enää tarpeen tukea, vaan ainoa vaihtoehto on alaikäisten lasten huostaanotto.

Huostaanottolaissa todetaan seuraavaa:

Lapsi on otettava sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto jos (lastensuojelulaki 40 §, Finlex):

puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä tai
lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään vaarantaa kehitystään ja terveyttään

Huostaanottoon ja sijaishuollon järjestämiseen voidaan kuitenkin ryhtyä vain, jos:

avohuollon tukitoimet eivät ole lapsen edun mukaisen huolenpidon toteuttamiseksi sopivia tai mahdollisia taikka jos ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja
sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista.

Huostaanotto on lastensuojelutyön viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys.

Ongelmaksi tässä kohtaa muodostuu lähinnä se, että itse työskenneltyäni varsin tiiviisti tämän perheen kanssa, koen omaavani osaltani kyvyn arvioida mikä ratkaisu tässä kohtaa olisi lasta ajatellen paras, mutta sosiaalitoimi on haluton neuvottelemaan asiasta ja yrittää väkisin vääntää asioita haluamaansa tilaan. No ymmärrettävästi vanhemmat eivät tähän mukisematta suostu ja tästä seuraa se, että tämä asia näillä näkymin etenee oikeuteen. Surullista tässä kaikessa on se, että juuri ne pienet ihmiset, jotka tähän tilanteeseen ovat kokonaan syyttömiä, joutuvat silti tässä tilanteessa kärsimään eniten.

Minua tässä kaikessa sapettaa eniten se, että ihmiset jotka keskusteluidemme perusteella eivät juurikaan omaa tietoutta päihdeongelmasta, ovat yhtäkkiä siinä asemassa jossa he kykenevät päättämään kuka raitistuu ja kuka ei. Lisäksi kun tällaisessa tilanteessa tulisi ensisijaisesti kuulla perheen jokaista jäsentä, niin tähän tilanteeseen on tultu, kuulematta juurikaan ketään.

No minun osuuteni tässä kokonaisuudessa on ollut toimia omalta osaltani tukemassa raitistumisprosessia ja kun tätä työtä tehdessäni varsin tiiviisti tutustun koko perheeseen, niin sen vuoksi luulisi että myös minun mielipiteelläni olisi tässä hetkessä jotakin painoarvoa. Huvittava tilanne oli se, että menimme palaveriin, jossa sosku lateli pelisäännöt, välittämättä yhtään mikä meidän muiden mielipide asioissa on. Eikä siinä enää auttanut vaikka kuinka yritti kertoa sitä että lapset haluaisivat, ja tarpeellisen tuen järjestyttyä myös voisivat asua kotona.

Eikä siinä, ymmärrän heillä olevan varsin haastavan työkentän, mutta kyynisyys asioissa tuskin helpottaa tuota työsarkaa ollenkaan. Jännä oli todeta se, että kun tästä kyseisestä asiasta muutaman puhelun verran aloin ottamaan selvää, niin heti ensimmäisen puhelun aikana, puhelimen toisessa päässä ollut varatuomari pystyi siltä istumalta luettelemaan lukuisia kohtia missä ei oltu ollenkaan menty lakipykälien velvoittamalla tavalla.

Loppukaneettina tästä kaikesta haluan todeta surullisena sen, että tämä on vain yksi häviävän pieni esimerkki siitä, missä kotimaassamme näiden päihdeasioiden kanssa mennään. Sen sijaan, että perheiden tukemiseen panostettaisiin riittävästi aikaa ja resursseja, heidät pistetään keskelle valtapeliä, jossa suurinta roolia näyttää valitettavasti näyttelevän raha sekä yksittäisen ihmisen kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä. Edelleen koen että monessa kohden varmasti lastensuojelu tekee myös hyvää, olenhan itse perheineni yksi esimerkki siitä, mutta silti yhä enemmän saa jokapuolella olla lukemassa siitä kuinka mielivaltaisesti sosiaalipuoli ja lastensuojelu näissä tapauksissa toimii.

Kun itse tiedän päihdeongelman, tai minkä tahansa muun riippuvuuden kohdalla tärkeimpänä toipumisen kriteerinä olevan oman halun muutokseen, niin luulisi siinä tilanteessa kun ihminen tuota muutosta todella motivoituneesti haluaa, häntä siinä tuettavan eikä sen sijaan oltaisi survomassa yhä syvemmälle ongelmiin.

No kuten todettua, onneksi tässä kyseisessä tapauksessa lastensuojelu ei yksinään tätä asiaa päätä, joten uskon vahvasti siihen, että mikäli tämän asian on tarkoitus mennä oikeuteen asti, siellä viimeistään jokainen jota tämä asia koskettaa tulee kuulluksi ja sen myötä tähän saahaan aikaiseksi paras mahdollinen ja ennenkaikkea lasten parasta ajava päätös.

Viel kun lopuksi tätä kokonaisuutta tarkastellaan taloudelliselta kantilta, niin uskaltaisin väittää että tämänkin perheen tukemiseen käytettävät rahat maksaisivat itsensä monin kerroin vielä takaisin, kun sen sijaan huostaanotosta aiheutuvat kustannukset sitä tuskin koskaan tulevat tekemään. Surullista, mutta totta.