Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on pakonomaisuus.

Sananen paniikkihäiriöstä.  1

Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.
Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.


Kohtuuttomista vaatimuksista, rauhalliseen odottamiseen.  1

Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.
Mikään ei luonnossakaan kasva yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka vaatisin.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3