Patikointia ilman panikointia

  • Kimmo Rasila

Tarkoitukseni oli tänään lähteä hieman kokeilemaan sitä, kuinka onnettomassa kunnossa fyysisesti olen. Lähtötilanteessa lähinnä huumorilla mietitty Luostotunturin valloitusoperaatio.

Lähtiessäni tarpomaan opastettua polkua, mietin jo lähtiessäni sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla raittius on tuonut elämääni lukemattoman määrän asioita, joita paitsi päihdehelvetissä suunnattomine pelkoineni olin jäänyt. Liikunta oli yksi näistä asioista. Elin nimittäin reilusti yli vuosikymmenen ajan elämää, jossa ulkona liikkuminen yleensäkin, saati jalan, oli automaattisesti paniikkitilan tuova asia. Voinette siis vain arvailla millaisin miettein tätä patikointiani aloittelin.

Kävellessäni metsän keskellä kiemurtelevaa polkua, ihmetellen taas kerran luonnon käsittämätöntä kauneutta ja rauhaa, mieleeni väkisin hiipi ajatus siitä, kuinka kiva olisi käydä kävelyllä tuolla tunturin laella. Muistelin tuossa astellessani aikaa, jolloin mahdoin olla jotakuinkin vähän toisella kymmenellä kun perheemme kanssa matkustelimme asuntovaunulla ja eräällä reissulla pysähdyimme Saanatunturin juurelle. Tuolloin naperona tuonne tunturin laelle kipuaminen oli lastenleikkiä, mutta tässä hetkessä on todettava se, että vaikkakin koen olevani monin paikoin vielä mies parhaassa iässä, on tuo päihdehelvetti auttamatta jättänyt jälkensä minuun. Silti tuo kaunis tunturin laki silmissäni astelin eteenpäin.

Toisaalta niin hassua kuin se jostakusta saattaa vaikuttaa, niin minulle tämänkaltainen itsensä haastaminen asioissa on jokapäiväistä elämää. Vaikkakin monen mielestä tällainen tunturille kipuaminen ei vielä vastaakaan mitään Mount Everestin valloitusta, niin minulle se oli sitä suurimmassa määrin, niin pitkään omien ajatusteni ja sieltä kumpuavien pelkotilojen vankina olen ollut.

Polku kiemurteli syvemmälle metsään ja vaikka matkaa ei ollut vielä kulunut kuin vajaan pari kilometriä, niin silti jo tuo tarpominen alkoi tuntua jaloissa kummasti.

Maisemien muuttuessa karummaksi, aloin pohtia itseäni entistä syvällisemmin. MIetin sitä, miksi elämäni on täytynyt kulkea näinkin vaikeata reittiä tähän päivään. Eipä silti, olen paljosta noista tapahtumista tänään kiitollinen, mutta joskus sitä silti eksyy uneksimaan siitä että elämä olisi joskus voinut olla helpompaakin. No lopussa kiitos seisoo, sanotaan.

Jossain kohtaa polulla oli hieman tasaisempia pätkiä, joissa huomasin hönkväni jo varsin raskaasti. Silti ihmettelin itseäni siinä, ettei aikaisemmasta mielikuvitukseni väärinkäyttämisestä tällaisissa tilanteissa ollut tietoakaan. Hyvä niin.

Välillä pysähtelin vain ihailemaan luontoa, siitä innokkaasti kuvia räpsien, aivan kuten pieni lapsi joka haluaisi ikuistaa jokaisen hetken elämästään. Toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa koen olevani kuin pieni lapsi. Tämä kaikki vapaus kun on minulle sinällään aivan uutta ja ihmeellistä.

Käveltyäni parisen kilometriä, opasteet yhtäkkiä loppuivat ja hetken käveltyäni minut alkoi vallata turhautuminen. Enkö nyt edes osannut merkittyä polkua seurata vai olinko kenties vain ymmärtänyt jossain kohtaa opasteita väärin. Silti sinnillä jatkoin tarpomista, sillä kuitenkin polku näytti jatkuvan eteenpäin.

Päätyessäni eräälle mökkialueelle, totesin etten enää ollut oikealla reitillä, sikäli kun määränpääni oli tuo Luostotunturin huippu. Käveltyäni vähän matkaa, päädyin johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa oli suuri määrä penkkejä, sekä isoja esiintymislavoja. Ilmeisesti vasta täällä oli pidetty jokin konsertti.

Hetken tuumittuani ajattelin kiivetä jonkin matkaa rinnettä ylös, sellaisesta kohtaa joka ensisilmäyksellä näytti varsin helppokulkuiselta. Samalla tietysti kuvia tasaisesti näpsien. :)

Lopulta rinne alkoi olla jo sen verran vaikeakulkuista, että päätin itsesuojeluvaistoni herätessä istahtaa hetken ja räpsiä kuvia ympärillä avautuvasta maisemasta.

Seuraavaksi aloin tallustella takaisin samaa polkua, jota olin tullutkin, aikomuksena palata takaisin majapaikalleni. No toisin kuitenkin kävi. Huomasin nimittäin puolimatkassa eriävän polun, jonka päästä löysin portaat, joiden alkupäässä oli pari kylttiä joissa luki: "Portaat tunturille yht. 567kpl." "Näköalatasanne. Matka kestää n. 1-1,5h"

Olin jo kokolailla väsy tarpomisesta, mutta silti luontoni ei antanut periksi olla lähtemättä kapuamaan noita portaita ylös. Ajattelin nimittäin niin, että alastuleminenhan on kuitenkin kohtuullisen helppoa, joten miksipä en voisi kiivetä noita portaita sen verran kuin hyvältä tuntuisi.

No hyvältä tuntui ehkä ensimmäiset 100 porrasta, mutta siltikään ei luontoni antanut luovuttaa, vaan jatkoin sinnillä kiipeämistä. No päästessäni portaiden yläpäähän, matkaa tunturin huipulle oli vielä jonkin verran, mutta sen jo nyt näkyessä lähellä, päätin rauhallisesti kiivetä aivan ylös asti. Onneksi kiipesin.

Turhaan ei nimittäin kehuttu portaiden alapäässä olevassa taulussa näköalatasanteelta avautuvia maisemia. Istuskelin haltioituneena katsellen ympärilläni avautuvia maisemia. Ymmärtäen samassa sen, että nämä tunteet ovat minussa itsessäni, sinällään ei ympäristöllä läheskään aina ole vaikutusta siihen, mitä tunnen tai tietysti on, mutta tuolla istuessani koin, että vaikka tuossa hetkessä istuisin maailman katolla, ei minusta voisi enää yhtään paremmalta tuntua.

Hieman ilkeyttäkin tuli tuolla tehdyksi, sillä halusin ottaa mukaani kuvan muistoksi, jonka myös tulevaisuudessa haluan vaimoni näkevän myös ihan paikanpäällä. Nyt kun en hänen kanssaan tätä kokemusta ollut jakamassa. Ilman vaimoani kun en olisi tässä. (Pahoittelut vandalismista)

Takaisin taivaltaminen sujui kuin sujuikin huomattavan paljon helpommin. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että asetettu tavoite tuli saavutettua.

Samalla myös totesin oivaltaneeni yhden asian lisää itsestäni. Aina elämässä, asettaessani itselleni jotakin päämääriä, tai tavoitteita, minun tulisi keskittyä elämään ja aistimaan elämää, matkatessani kohti tuota tavoitettani, eikä vain pakonomaisesti yrittää saavuttaa aina jotakin suurempaa. Elämä sinällään kun on täynnänsä mitä erilaisempia asioita joista iloita.

No lopulta pääsin takaisin majapaikkaani ja respasta tiedustelin hieman noita etäisyyksiä joita olin liikuskellut. Ei sinällään että sillä enää olisi juurikaan väliä, koska reissu oli kaikkineen uskomaton, mutta kuitenkin, voinen taputtaa itseäni olalle. Ehkä minun kuntoni ei olekaan ihan onneton. Olin nimittäin tarponut n. 6-7km ja yhteensä ulkoillut kaikkinensa 3,5h Ensimmäiseksi varsinaiseksi lenkiksi ihan kohtuullinen suoritus, vai mitä? :D

Patikointireissun jälkeen kävin muutamia tunteja tekemässä töitä ja töiden jälkeen pyöräähdin vielä vertaisteni joukossa jakamassa tämän päivän kokemuksiani.

Lopulta, illan päätteeksi, päätin kerrankin hemmotella itseäni oikein kunnon a'la carte ruoalla. HIntaansa nähden varsin mainiota norjalaista lohta. Suosittelen, kun Luostolla liikutte.

Nyt painan pääni tyynyyn, todeten olevani äärettömän kiitollinen kuluneesta päivästä.

Kirjoitettaessa soi Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

1 kommentti

Anonyymi

5.12.2021 10:32

Täältä löydät pian seksiä, suhteita, Deittailua --> http://dating24.me

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Jos sinulla ei ole vielä tunnusta Cityssä tai Facebookissa, luo tunnus Cityyn. Se käy käden käänteessä ja on täysin ilmaista.

Luo ilmainen tunnus