Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on perhe.

Perhelomaa Peurungassa.

Illan tyyneyttä Peurunkajärvellä.
Illan tyyneyttä Peurunkajärvellä.

Kuten varmasti kaikki jotka blogiani viime aikoina on vähänkään lueskellut tietänevät, vietän työviikkoni Keski-Suomessa, yöpyen Laukaan Peurungassa. Sen vuoksi perheemme yhteisen kesäloman kohdetta ei tarvinnut sen kauempaa mietiskellä, onhan tässä lähinnä sekin seikka huomioitavana, ettei minulla itselläni varsinaisesti kesälomaa tässä hetkessä ole ollenkaan. Niimpä päätimme yhdistää työni ja perheeni lomailun yhteen pakettiin ja näin jälkiviisaana todettakoon sen olleen varsin oivallinen paketti kaikkineen. Hieman lyhyehkö (3vrk.) mutta todellakin parempi kuin ei mitään.

Frisbeegolfia Peurungan maastoissa.
Frisbeegolfia Peurungan maastoissa.

Perheeni saapui tänne viime torstaille ja perjantaina kokoonnuimmekin porukalla perheeni sekä osan ryhmäläisteni kanssa eräänlaiseen virkistyspäivään, käyden porukalla kokeilemassa frisbeegolfia. Harrastus, johon ainakin täällä on olemassa mitä parhaimmat puitteet. Olihan meitäkin osallistujia niin lapsia kuin aikuisiakin ja kaikki saivat kokeilla kuinka lajin saloihin sukeltaminen sujui. Lopuksi kun kokoonnuimme kahville, totesimme kaikilla olleen kivaa ja sehän se tärkeintä tässä päivässä olikin.

Lapset iltauinnilla Peurunkajärvessä.
Lapset iltauinnilla Peurunkajärvessä.

Tähän hetkeen säät olivat kokolailla suotuisat, ja niimpä perheen pienimmät polskivatkin päivisin kylpylässä ja illan päätteeksi vielä järvessäkin. Varsinaisia vesipetoja kun ovat.

Hirvaskankaan Huutokauppakeisari.
Hirvaskankaan Huutokauppakeisari.

Perjantaina vuorossa olikin vierailu Hirvaskankaalle tutustumaan Huutokauppakeisarin huutokauppaan, jonne olikin sitten eksynyt jokunen muukin ihminen tuolloin. Tien vierus nimittäin oli likipitäen kilometrin matkalta parkkeerattu täyteen autoja, parkkipaikkojen täytyttyä jo hyvissäajoin. Noh, tärkein tuli koettua, eli aito huutokauppatunnelma. Väkeä oli kyllä todella paljon, eikä istumapaikasta ollut enää toivoakaan, vaikka reilu tunti ennen huutokaupan alkamista menimmekin jo paikalle. Kyllä medialla on vain ihmeellinen vaikutus ihmisiin. :)

Keskisen Kyläkauppa Tuurissa.
Keskisen Kyläkauppa Tuurissa.

Lauantaina heräsimme aikaisin, olihan vuorossa vajaan parintunnin automatka Töysään. Vuorossa siis vierailu Tuurin Kyläkaupalle. Väkeä riitti täälläkin, joskin isosta alueesta johtuen varsinaista tungoksen tuntua oli havaittavissa yllättävän vähän. Teimme kahden pienimmän lapsen kanssa parhaan peliliikkeen heti alkuun, välttyen kiertelemästä kaupassa, kun kentällä oli tarjolla ilmaista tivolia alle 13-vuotiaille, Tivoli-Sariolan tarjotessa sirkushuvejaan Miljoona-Tivolin merkeissä. Lapsilla oli hauskaa, joten sehän se tärkeintä kaikessa.

Maisemia maailmanpyörästä.
Maisemia maailmanpyörästä.

Maailmanpyörä olikin se ainoa laite, johon isi suostui lasten kanssa, mutta kokemuksena tämäkin oli yhdessä lasten kanssa koettuna kokolailla hieno. Pienimmäistä meinasi alussa hieman hirvittää, mutta jo kohta hän oli tinkaamassa josko voisimme mennä samaan uudestaan.

Hieman jännittää isin Rinssessaa yläilmoissa.
Hieman jännittää isin Rinssessaa yläilmoissa.

Nuorempi poikani sensijaan nautti suunnattomasti maailmanpyörästä, pelleillen totuttuun tyyliinsä kokoajan. Olisi pyörittänyt vaunuakin jatkuvasti ympäri, ellen olisi heikkohermoisena kieltänyt. :)

Hauskaa oli ja sehän se tärkeintä lasten kanssa.
Hauskaa oli ja sehän se tärkeintä lasten kanssa.

Lopuksi sitten tivoliin tärkeänä osana oleva hattaran syönti ja sehän se koko tivolireissun tärkein juttu tuntui molemmille pienimmilleni olevankin. Mikäs siinä, sokerihumalat taattu. :D

Hyvää on!
Hyvää on!

Onnistuttiinhan sitä paikallistamaan Tuuri-ohjelmasta tuttuja ihmisiäkin ja täytyy tässä käsi sydämellä todeta se että sen mitä minä viimevuosina olen saanut ihmisiä matkallani tavata, niin jo televisiossa yltiöpositiiviselta vaikuttava persoona Tuula, olikin vielä jos mahdollista positiivisempi luonnossa tavattuna. Kerrassaan ihana ihminen.

Päästiin samaan kuvaan julkkiksen kans. :D
Päästiin samaan kuvaan julkkiksen kans. :D

Nähtiinhän siinä sivussa myös muutamia muita julkisuuden henkilöitä, kuten Saarisen Niko, kuvaamassa jotakin ohjelmaansa. Samoin myös Keskisen Vesa oli vaimonsa ja lastensa kanssa kameramiesten kanssa liikkeellä, joten varmasti halutessaan olisi päässyt maistamaan hetkeä valokeilassa, mutta toisaalta jo kokemuksesta vaikka vähäisestäkin voinen sanoa ettei tuo televisiossa esiintyminen ihmisestä sen kummempaa tee, ellei itse anna sen tehdä itselleen sitä.

Vesa, Jane ja perheen pienin vaunuissa.
Vesa, Jane ja perheen pienin vaunuissa.

Sunnuntai päivä olikin sitten pyhitetty perheen kanssa yhdessäoloon. Aamulla kävimme aamupalalla ja sen jälkeen kylpylässä. Lopulta ennen kuin muu perhe lähti kotimatkalle, kävimme porukalla mittelemässä paremmuuttta hohtokeilauksessa ja niinhän siinä kävi että vanhempi poikani Aaron vei voiton. Tässäkin asiassa tärkeintä yhdessäolo sekä hauskanpito, ei niinkään itse kilpaileminen.

Aaron elementissään.
Aaron elementissään.

Kuten jo tuossa yllä kerroin, niin muu perhe lähti siis tänään kotiin, minun jäädessä odottelemaan tulevan viikon työhaasteita. Jotenkin haikeata oli kun he lähtivät ajelemaan kotia kohden ja mietinkin sitä kuinka paljon helpompaa onkaan minun lähteä maanantai aamuisin kotoa työreissulle, kuin se että perhe on ensin 3 vrk täällä ja sitten jään tänne yksinäni.

Kaislikko kuiskii kaipausta.
Kaislikko kuiskii kaipausta.

Kävelylenkillä mietin perhettäni ja elämääni noin yleensä. Olen äärimmäisen kiitollinen molemmista. Vaikka haikeutta olikin ilmassa kun perhe lähti, niin toisaalta koen olevani äärimmäisen kiitollinen siitä että vaikka nyt olemme erossa, minulla on koti ja rakkaat jotka minua odottavat taas viikon loppupuolella kotiutuvaksi.

Loppuyhteenvetona totean vain sen, että nyt kun olen puolisenvuotta säännöllisesti majaillut täällä Laukaan kupeessa, niin voin todellakin käsi sydämellä suositella tätä paikkaa niin yksittäisille matkamiehille, pariskunnille kuin perheillekin. Niin lomanviettopaikkana kuin vaikka työmatkalla majoittautumiseenkin. Aktiviteettia sekä vastavuoroisesti luonnonkauniita maisemia ja rauhaa täällä on kyllä riittämiin. Sen vuoksi aionkin majailla täällä jatkossakin niin kauan kuin työni minut näillä leveyksillä pidättelee.


Aihetta kiitokseen.

Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.
Sisälläni vallitsee juuri nyt samankaltainen tyyneys kuin Peurunkajärvessä.

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen aamupäivälle sain varmistuksen siitä että reissutyö jatkuu useamman vuoden ajan. Tämä kaikki on kohdallani sen verran uutta, etten vieläkään aivan täysin tätä kaikkea ole pystynyt käsittämään.

Ihminen joka on neljän vuosikymmenen ajan etsinyt omaa paikkaansa, tehden hyvin erimittaisia sekä erilaisia pätkätöitä, pääsääntöisesti joko ollen joutonomi tai opiskelija, joutuu hetken tuumaamaan tilannetta, jossa toteaa saavansa tehdä työtä jota oikeasti koko sydämestään rakastaa.

Toisaalta tässäkin, aivan samoin kuin elämässäni yleensä, minun tuli kulkea monta mutkaa saavuttaakseni tämän hetken. Toisaalta tänään ymmärrän kaiken tuon kiertelyn, kuin valmistaneen minua kohtaamaan tämä hetki. Ilman tuota säntäilyä, tuskin nimittäin kykenisin keskittymään tähän työhön sillä tavoin kuin mitä tässä hetkessä koen kykeneväni.

Olen elämässäni lähes poikkeuksetta etsinyt helpointa tietä onneen. Ymmärtämättä yhtään sitä, että juuri tuosta johtuen, onni on vain paennut luotani. Olen kuin sokkona säntäillyt edestakas, ajatellen että tuon seuraavan kulman takana tuo onni on.

Jotenkin nyt ymmärrän sen, ettei onni ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt. Sisäistääkseni tuon asian, minun oli toistamiseen viime vuoden lopulla havahduttava tilanteeseen, jossa totesin olevani taloudellisesti umpikujassa. Pääsemättä enää mihinkään suuntaan. Vasta myönnettyäni hävinneeni tuon taistelun, kykenin luopumaan siitä lähes itsepintaisesta elämäni käsikirjoittamisesta, jonka seurauksena olin itseni tuohon umpikujaan kuin tahtomattani ajanut.

Vaikeuksien kautta voittoon-lausahdus ei voisi kohdallani osua enempää oikeaan. Juuri tässä hetkessä nimittäin istun kotini sohvalla, kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien kiitollisena sitä, että mikäli mikään asia olisi elämässäni tullut minulle helpommalla, en tässä hetkessä osaisi sitä oikealla tavalla arvostaa.

Esimerkkejä tästä minulla on lukuisia. Vasta koettuani totaalisen yksinäisyyden, ymmärsin mikä käsittämätön voimavara aidot ystävät ovat. Vasta lähes menetettyäni toistamiseen pitkän parisuhteen, opin ettei parisuhde merkitse sitä että kaksi ihmistä sulautuu yhteen, eläen kuin symbioosissa. Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen side, jossa kumpikin on ja saa olla oma erillinen itsensä, silti ollen yhtä. Raha on ollut minulle aina vain väline, jolla tyydyttää pakonomaisia riippuvuuksiani. Tänään tuo asia on minulle ehkä jo enemmän sitä mitä sen oikeasti kuuluu olla, eli väline jolla ruokitaan itsensä sekä lapsensa, hankitaan katto päänpäälle ja vaatteita niskaan. Koti oli minulle aikaisemmin paikka, johon paettiin pahaa maailmaa, mutta tänään se on paikka joka on siellä missä sydämeni on. Eli toisin sanoen, reissussakin ollessani, kykenen kokevani olevani kotona, koska sydämeni ollessa mukana matkalla, on siellä mukana myös minulle rakkaat ihmiset sekä tämä aikaisemmin mainitsemani turvapaikka. Työ on ollut minulle aikanaan asia jota ihmiset pakosta tekevät ja sen vuoksi olen parhaan kykyni mukaan sitä yrittänyt vältellä. Tänään työ on minulle monin tavoin samaa kuin mitä oma osuuteni muutoinkin elämässä tässä hetkessä on, eli osaltani auttaa ja tukea ihmisiä löytämään elämässään se pikkiriikkinen toivonkipinä, minkä ohjaamina kuin itsestään se lähtevät kulkemaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Olen saanut elämältä paljon. Itseasiassa kaiken. Toisaalta juuri se että koska tuo ei ole tullut helpolla, on ehkä juuri se syy, miksi tässä hetkessä tuota kaikkea niin suunnattomassa arvossa juuri pidänkin. Minulta ei puutu mitään. Kaikki se mikä elämässäni jollain tasolla odottaa korjaamista, on vain lista asioita, joiden korjaantumisen aika ei ole vielä käsillä. Silti tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikki korjaantuisi ja siihen luottaen voinkin hengittää syvään ja kiitollisena sitä tietoisuutta että kaikki on itseasiassa tässä hetkessä juuri oikealla paikallaan.

Lopuksi haluan toivottaa juuri sinulle oikein aurinkoista, siunattua keskikesän juhlaa. Minä rauhoitun nauttimaan tästä juhlasta perheeni kanssa. Tehden hyvin pitkälti niitä samoja arkisia askareita, mitä muinakin perjantai päivinä olen tottunut tekemään. Onhan elämä juuri nyt, ilman juhannustakin yhtä juhlaa.

Kiitos että kuljet matkallani mukana.


Elämässä tärkeintä?  17

Elämä soljuu eteenpäin kuin metsäpuro.
Elämä soljuu eteenpäin kuin metsäpuro.

Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.

Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.

Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.

Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.

Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.

Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.

Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.

Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.

Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.

Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.

No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.


Sananen kiitollisuudesta  2

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.


Läsnäolo  1

Läsnäolo avaa sydämeni rakkaudelle.
Läsnäolo avaa sydämeni rakkaudelle.

Kuinka vaikeata suorituskeskeisen ihmisen onkaan hellittää, antaen elämän vain soljua omalla painollaan. Todella vaikeata.

Tässä muutamana päivänä taas kotona vaihteeksi oltuani, olen hetkittäin jopa onnistunut hiljentämään villinä laukkaavat ajatukseni työn ja muun vähemmän oleellisen osalta, keskittyen vain nauttimaan läsnäolosta vaimon ja lasteni kanssa. Se hetki kun aidosti kykenen pysähtymään olemaan läsnä, on niin käsittämätön seesteisen tuntuinen että huomaa hätkähtäen miettivänsä sitä miksi tähän läsnäoloon ei panosta enemmänkin. No kaikella tarkoituksensa.

Minun elämäni ei aina ole helppoa, mutta toisaalta mitä haastavammista asioista ja tilanteista olen selvinnyt, sitä paremmalta ihan perusasiat elämässä tuntuvat. Tässä hetkessä nautin siitä, kun oikeasti saan pysäytettyä itseni vain olemaan läsnä tässä hetkessä.

Ihmiselle joka aina ja kokoajan on menossa johonkin, jos ei muuten niin ajatuksen tasolla, tuo pysähtyneisyys on parasta mitä elämällä on tarjottavana.

Esimerkkinä tästä voin kertoa sen, kun tälle aamua olin lähdössä taas kerran työreissulleni, ja aamukahvia keittiössä ottaessani pysähdyin halaamaan vanhempaa poikaani ihan ajan kanssa ja kunnolla oli tunne ihan käsittämätön. Minä muutoinkin olen varsin halaileva tyyppi, mutta yleisemmin nämä hellyyden osoitukset ovat jotenkin sellaisia hetken mielijohteesta tehtyjä, mutta tässä aamullisessa olin oikeasti tuon muutaman minuutin läsnä pojalleni, tuntien kuinka tuo halaus antoi meille molemmille jotakin ainutlaatuista. Se mistä tämän tiedän, on se kun yleensä vanhempaa poikaani halatessa hän jollain tavalla menee hämilleen, mutta nyt hän ihan selvästi nautti tuosta pysähtyneisyyden tilasta itsekin. Hymy jonka hän tämän jälkeen minulle soi, oli kerrassaan ihana.

Minä tiedän monelta osin olevani todella siunattu hyvillä asioilla ja ihmisillä, mutta toisaalta kun ihminen on kokoajan menossa johonkin, tavoitellen jotakin, näistä jo olemassa olevista asioista ja ihmisistä tulee vääjäämättä ihan liian itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä koen tässä hetkessä kiitollisuutta elämälle siitä, että se on luonut minusta tällaisen omanlaisen sekopään, joka kelaa ihan liikaa asioita, väsyttäen itsensä jo pelkällä ajattelullaan. Tuo väsymys on minun kohdallani siinä hyvästä, että se saa minut oikeasti pysähtymään ja miettimään sitä, mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeätä.

Ennen kuin tätä tekstiä aloin kirjoittaa mietin sitä, kuinka ihmiset jotka oikeasti ei koskaan elämässään pysähdy pohtimaan tällaisia asioita, ovat oikeasti onnekkaita siinä, että he jotenkin ihmeellisellä tavalla kykenevät olemaan ja elämään omalla tavallaan läsnä ollen, kun taas minun on tämänkin asian kanssa käytävä tällainen ihmeellinen jaakopinpaini, jotta tietyt palaset päässäni löytäisivät omalle paikalleen. No kuten jo moneen kertaan todettua, jokaisella meistä oma polkumme ja minä ainakin juuri nyt seison omalla polullani määrätietoisesti paikoillaan, kuin odottaen sitä, mihin seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Oikeastaan ei haittaisi yhtään, vaikka voisin jäädä tähän vaikka hieman pidemmäksikin aikaa. Tämä pysähtyneisyys nimittäin juuri nyt tuntuu aikas pirun hyvältä. Ehkä vain istahdankin alas, enkä hötkyile sen enempää.