Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on puhuminen.
Edellinen

Tulevaisuus menneisyydestä.

Mielenrauha. Tämä hetki. Hyväksyminen.
Mielenrauha. Tämä hetki. Hyväksyminen.

Tämä hetki. Juuri nyt. Onnellisuus. Läsnäolo. Kiireettömyys. Pysähtyminen.

Siinä nippu sanoja, joita jokainen meistä elämässään enempi vähempi hetkittäin hapuilee. Jotkut meistä, minä mukaanlukien, joskus niinkin kiivaasti tavoitellen, että itse tuolla tavoittelulla tulee tahtomattaan hukanneksi ne.

Mutta kuten elämässä yleensä, niin tässäkin, kaikella tarkoituksensa.

Mennyt elämä vaikuttaa meissä jokaisessa, halusimmepa sitä tahi emme. Joissain enemmän, toisissa vähemmän, mutta silti vaikuttaen.

Itse aika intensiivisesti sisimpääni tutustuneena uskon, ettei ihminen voi välttyä kohtaamasta itsessään tiettyjä asioita, vaikka kuinka sitä keinolla jos toisellakin yrittäisi. Tärkeämpi mielestäni onkin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä esimerkiksi minä itse olen itsessäni läpi elämäni paennut. Helppo vastaus tähän olisi esimerkiksi se, että toteaisin vain ykskantaan, itseäni. Tottahan tuo sinällään on. Mutta toisaalta niin laaja käsite, ettei se kerro sen enempää itselleni, kuin kenellekään yhtään siitä, mitä lopulta pakenin. Tai hetkittäin yhä huomaan pakenevani.

Itseä, omia tunteitani. No, nyt päästään jo hieman lähemmäs totuutta siitä mikä tämän jo vuosikymmeniä jatkuneen pakomatkani tarkoitus oikein on. Tunteet. Tarkemmin määriteltynä omien tunteiden sietämättömyys. En vain yksinkertaisesti kestä omia tunteitani. Olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Niiden äärelle pysähtyminen on yhä hetkittäin lähes mahdottomuus. Huomaan sen lähinnä siinä, kun jossain kohtaa olosuhteet ovat riittävän suotuisat, voidakseni hetken vain olla paikallani. Silti kykenemättä paikoillani olemaan. Sillä vaikka fyysisesti pysähtyisin, henkisesti en ole hetkeäkään aloillani. Joku voi miettiä, et mitähän hittoa se Rasilan poika taas rustailee. Tähän voin todeta, et omia kokemuksia kuten yleensäkin. Kun esimerkiksi heitän jossain kohtaa pitkälleni, ollakseni hetken aloillani, hieman leväten, niin päässä sinkoilee ajatuksia huomisesta eiliseen ja viime uudesta vuodesta tulevaan jouluun. Kaikkea siltä väliltä.

Mutta tämä hetki. Kuinka suunnattoman vaikeata, mutta samalla niin sairaan yksinkertaista olisi kiinnittyä tähän hetkeen. Todeta etteihän elämässä lopulta ole muuta. Sillä kaikki muu on harhaa. Mielikuvituksemme tuottamaa harhaa jostakin sellaisesta, jota ei enää ole tai mitä toisaalta ei välttämättä koskaan tule olemaan.

No mikä sitten estää tähän hetkeen kiinnittymisen? Uskon aikas vahvasti siihen, että syy löytyy menneisyydestä. Sillä mitä enemmän siellä on erilaisia häiriötekijöitä, käsittelemättömiä asioita, tapahtumia tai tunteita, sitä enemmän ne määrittelevät sen, millä tavoin tämä hetki meille näyttäytyy.

Tähän voisin kirjoitella senkin seitsemän miljoonaa esimerkkiä aiheeseen liittyen, mutta tyydyn sensijaan yhteen.

Kun menneisyydessä on tapahtumia ja tunteita, jotka määrittelevät minuuttani ja tunteitani tässä hetkessä, toimin kuin vaiston varassa niiden ohjaamana, pahimmillaan ihmetellen kuin sivustakatsojana sitä kuinka kerta toisensa jälkeen elämässäni toistuu tietyt samat tapahtumat, aiheuttaen tiettyjä samoja tunteita itsessäni. Syy siihen tulee tässä. Niinkauan kuin yritän välttää kohtaamasta noita tapahtumia tai tunteita itsessäni, ne ohjaavat elämääni kaikessa siten, että aina yhä uudelleen ja uudelleen huomaan kysyväni itseltäni, enkö minä koskaan opi. Mutta opinhan minä, heti kun vain suostun kohtaamaan itsessäni nuo tunteet. Toinen vaihtoehto kun on yrittää niitä vältellä. Joskus se pahimmillaan onnistuu jopa vuosia, kunnes taas olen tiettyjen samojen asioiden äärellä jälleen kerran.


Ahdistus - henkistä tuskaa.

Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.
Miksi niin moni meistä taistelee elämässä yksin, kun yhdessä selviämme lopulta mistä tahansa.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.


Vertaistuen merkitys riippuvuuden hoidossa.

Päihderiippuvuus on sairautena suoraan verrattavissa syöpäsairauteen. Niin kauan, kuin molemmissa keskitytään itse sairauden hoitamisen sijaan, hoitamaan pelkästään sairauden aiheuttamia oireita, itse sairaus etenee vääjäämättömästi kohti päätepistettä joka näissä molemmissa edellä mainituista on sama. Kuolema.

Haasteellisen vielä tänäkin päivänä riippuvuussairaudesta, sen hoitonäkökulmasta tarkasteltuna tekee se, millä tavoin kotimaassamme suhtaudutaan esimerkiksi alkoholiin. On sallitumpaa ja hyväksytympää hillua hurjassa humalassa, kuin se että eläisi raittiina. Jälkimmäinen aiheuttaa huomattavan paljon enemmän ihmettelyä, kuin se että ihminen esimerkiksi sekoilee tuhannen sekaisin kaupungilla, satuttaen pahimmillaan itseään tai muita. Puhumattakaan siitä, kuinka myönteisesti nuorten keskuudessa suhtaudutaan kannabiksen käyttöön, pienempänä pahana kuin alkoholi. Molemmat kuitenkin kun ovat päihteitä ja molemmista on ennen pitkää enemmän haittaa kuin hyötyä ihmisen elämässä. Tärkeintä olisikin myönteisen suhtautumisen sijaan pysähtyä omalla kohdallaan hetkeksi pohtimaan sitä, mitä tuolla päihteellä itsessään yrittää paeta.

Miksi sitten vertaistuki on tänäänkin se toimivin hoitomuoto riippuvuussairauksissa? Lähinnä siitä syystä, että vertaisella on sama kokemus päihteen tuomista erilaisista ongelmista, kuin itse avunhakijallakin. Samoin on myös yhteinen pyrkimys tuosta ongelmien aiheuttajasta erossa pysymisen kanssa.

Lisäksi kun tämän kyseisen sairauden taustalla lähes poikkeuksetta vaikuttaa ja on vaikuttanut nippu erilaisia ikäviä kokemuksia sekä niihin liittyviä tunteita, on vertaistuen kautta mahdollisuus turvallisesti ja luottamuksella opetella rehellisesti puhumaan noista itselle vaikeista asioista.
Riippuvuussairaus kun ei ole sairaus, joka voitaisiin parantaa lääkkeillä. Tämä juuri ehkä vaikeuttaa sen ymmärtämistä sairautena. Mutta vielä vain ei ole olemassa pilleriä, joka parantaisi tämän sairauden. Sen sijaan jo kohta vuosisadan, on ollut olemassa hoito joka tehoaa toivottomammaltakin näyttävään tapaukseen, sikäli kun hän itse vain ensin tulee halukkaaksi ponnistella eroon tuosta itsessään tappavasta sairaudestaan.

Puhuminen on kaiken a ja o. Asioiden kohtaaminen, pakenemisen sijasta. Kun ihminen pahimmillaan kasvaa lapsuudestaan lähtien tietynlaiseen puhumattomuuteen, alkaen sitten hoitaa tuosta johtuvaa ahdistustaan päihteillä, on käsittämättömän vaikeata saada ihminen ymmärtämään se, että puhuminen olisi ratkaisu. Toisaalta itse tätä kyseistä sairautta jo varhaisesta lapsuudestani sairastaneena ja nyt kuluneen reilun vuosikymmenen tuosta toipumismatkaa taivaltaneena, totean omasta ja lukemattoman monen kohtalotoverin kokemuksesta sen, että tästä sairaudesta voi todellakin toipua. Kaikki on lähinnä kiinni siitä yksinkertaisesta, mutta samalla äärettömän monimutkaisesta asiasta, oman voimattomuutensa kohtaamisesta.

Kun ihminen rypee pahimmillaan vuosikymmeniä päihdehelvetissään, lopulta päätyen totaaliseen henkiseen yksinäisyyteen, ei ole ihan helppo ymmärtää sitä että tuolta poispääseminen olisi kiinni toisista ihmisistä. Vielä kun lisätään se, että pääsääntöisesti päihderiippuvaisilla jokaisella on enemmän tahi vähemmän ongelmallinen historia luottamisesta toiseen ihmiseen.
Eikä siinä, niin minullakin oli. Ainoa asia joka pakotti minut kohtaamaan tuon helvetillisen piinan nostattaman voimattomuuteni päihteisiin oli se, että muussa tapauksessa olisin 31-vuotiaana kuollut tähän sairauteen. Samalla siirtäen tätä sairautta seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kun lopulta kohtasin sen todellisuuden, etten yksin, ilman apua tulisi tästä sairaudesta selviämään, huomasin jo hyvin pian sen heijastavan myös lähellä elävien ihmisten elämään positiivisella tavalla. Sillä mitä enemmän itse opettelin puhumaan asioistani ja tunteistani, sitä paremmin aloin itse voida. Kun itse voin paremmin, heijastui tuo myös samalla lähellä elävien ihmisten elämään. Puhumattakaan siitä, kuinka ihmeellisesti myös näiden läheisten ihmisteni kanssa alkoi samalla muodostua dialogia asioista joista aikaisemmin oli helpompi olla vaiti. Tämä kaikki taas aiheutti sen, että myös näiden lähellä elävien ihmisten lähellä elävät ihmiset huomasivat muutoksen ja osaltaan myös heille alkoi muodostua tarve ottaa selvää mitä oikeastaan oli tapahtunut. Eli siis yhden ihmisen vastuun ottaminen omista ongelmistaan, heijastui lopulta kymmenien ja taas kymmenien ihmisten elämään. Aivan samoin kuin päihderiippuvuuden ollessa aktiivisena tuo heijastusvaikutus on olemassa, joskin siinä että yhden päihderiippuvaisen riehuessa, ympärillä on kymmeniä ja taas kymmeniä enempi vähempi pahaa oloa potevia ihmisiä.

Yksi suurin haaste vuosikymmeniä jatkuneen puhumattomuuden katkaisemisessa on siinä, kun tuo vaikeista asioista puhuminen aluksi saattaa aiheuttaa kokolailla pahaa oloa ihmisen sisällä. Mutta voin vakuuttaa, että uskaltautumalla kohtaamaan sisimmästään kumpuavaa pahaa oloa, taas siitä puhumalla, jossain kohtaa saa omalla kohdallaan todeta sen ihmeen, että aikaisemmin elämän tärkein asia, eli päihteet, ovat kuin huomaamattaan menettäneet merkityksensä elämässä. Tuo vapauden tunne on sellainen, ettei sitä voi sanoin kuvata, ellei ihminen ole sitä omassa elämässään, omalla kohdallaan kokenut. Mutta sen voin vakuuttaa, että jokainen joka suostuu siirtymään hitaasti mutta sitäkin varmemmin totaalisen puhumattomuuden kulttuurista, asioista puhumisen kulttuuriin, tulee tuon vapauden omalla kohdallaan kokemaan. Tuon tapahtuman jälkeen, jäljelle jää vain se nöyrä tietoisuus siitä, ettei tuo silti tarkoita sitä, että olisimme tästä tappavasta taudista parantuneet. Yhä edelleen, tuota asioista puhumista ja toisiin, saman kokeneisiin on tukeuduttava, mikäli haluaa ettei tämä sairaus pääse takaisin valloilleen.
Nimittäin aivan samoin kuin syöpäsairaudessa, jatkuva tietynlainen herkkyys sairauden suhteen on hyvä olla olemassa. Mutta tuo aikaisemmin kuvaamani vapaus, auttaa siinä, ettei sairaus itsessään rajoita millään tavalla elämää. Oikeastaan ainoa lopulta millä päihderiippuvuus ihmisen elämässä koteloituneena näkyy, on se että ihminen kuin vaiston varassa pitää huolen siitä, että säännöllisesti puhuu omista murheistaan. Tähän tarkoitukseen juuri erilaiset vertaisryhmät ovat niitä parhaita paikkoja. Siellä kun ei tarvitse yhtäkään asiaa alkaa sen kummemmin selitellä. Kaikki tuolla olijat kun kovin karvaalla tavalla ovat omalla kohdallaan kokeneet tämän sairauden haasteellisuuden.

Parasta itselleni vertaistuessa juuri on ollut ja yhä on se, että siellä ihmisten keskustellessa ja kertoessa mitä erilaisimmista tämän sairauden ja elämän tarjoilemien haasteiden joukosta, voi joka kerta poimia itselle sen juuri tarpeellisimman tiedon, voidakseen taas jatkaa matkaa hieman helpottuneempana. Samalla kun joka kerta on mahdollisuus purkaa myös omassa sisimmässään painavia asioita, saattaen kuin huomaamattaan auttaa jotakuta toista ryhmässä olijaa.

Puhuminen on parasta, mutta silti, jokaisella meistä, tätä sairautta sairastavalla on tänään vastuu siitä, keskitymmekö hoitamaan itse sairautta, vai annammeko sen edetä, keskittymällä hoitamaan pelkästään tämän sairauden aiheuttamia oireita.

Mielestäni tämä Armanin Pohjantähden alla -ohjelma on kokolailla karu kuvaus siitä, kuinka suunnattomia kärsimyksiä ihminen joutuu läpikäymään elämässään, kun vallalla on sairauden hoitamisen sijaan, oireiden lievittämiseen tähtäävä päihdepolitiikka. Vaikka tiedän, ettei yksittäin ihminen voi suuriakaan tehdä tuon politiikan muuttamiseksi, mutta sitäkin hanakammin keskityn joka päivä omalta osaltani pyrkimään siihen, että kohtaamani ihmiset saisivat apua sairauteensa, eikä vain helpotusta sen aiheuttamiin oireisiin.

Lopuksi siteeraan erästä itselleni rakasta lausetta. Rukousta, jonka turvin jaksan päivän kerrallaan tehdä päihdetyötä, ymmärtäen ettei tuosta sairaudesta havahtuminen ole todellakaan minusta, sanomisistani, saati tekemisistäni kiinni. ”Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Vastuu omasta pahoinvoinnista.

Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?
Voinko minä pahoin? Jos voin, niin miksi?

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.


Sananen paniikkihäiriöstä.

Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.
Mitä pidempi ja synkempi pimeys, sitä kirkkaampana näen tuon pimeyden jälkeen valon.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.


Pohdintaa addiktioista.

Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.
Ne olosuhteet, mitkä tässä hetkessä on, ovat juuri ne jotka ohjaavat minua valitsemaan tänään niin että huominen voisi olla parempi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.


Yksinäisyys. Mielenterveysongelmat. Riippuvuudet.

Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?
Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.
Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.

Ihmisenä elämisen ihanuus ja haasteet.

Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.
Jokainen uusi aamu on uusi mahdollisuus.

Melkein kuukausi viimeisimmästä kirjoituksesta. Kuvastanee sitä, että tämän hetken elämässä riittää kiitettävästi tekemistä. Kirjoittaminen on minulle eräs monista keinoista jäsentää sisintäni ja nyt kun se on jäänyt vähemmälle, huomaan sisimpäni kaipaavan jäsentämistä. Taas kerran konkreettista pysähtymistä itsensä äärelle.

Kiire on sarja vääriä valintoja - sanotaan. Toisaalta allekirjoitan tuon sanonnan täysin, mutta siinä hetkessä kun elämässä on paljon meneillään, sitä kuin tahtomattaan tulee imeytyneeksi sen pyörteisiin, kuin pyörremyrskyn silmään, kykenemättä yhtään ohjaamaan itse sitä minne tuulenpuuskat kuljettavat.

Itse olen elämässäni ollut niin monta kertaa sellaisissa pyörityksissä, että tiedän jo milloin on hyvä kiskaista jarrua. Muutoin menon käydessä yhä hurjemmaksi, jossain kohden tahtomattaankin tulee stoppi. Sen vuoksi juuri tässä kohden päätin palata kirjoittamaan. Pysähtyen itseni äärelle.

Yrittäjyys. Siinä yksi suurin asia elämässäni joka kuluneiden vuosien aikana on ollut tuomassa elämääni haasteita. Tänään olen tuon asian kanssa taistellut taisteluni, oppiakseni oikealla tavalla luovuttamaan. Apua pyytäen. En yksinkertaisesti ehdi, saati jaksa tehdä kaikkea yksin. Ainakaan ilman että siitä kärsisi minulle tärkeimmät ihmiset. Sen vuoksi ulkoistinkin kaiken mitä tässä kokonaisuudessa pystyin ulkoistamaan ja olikin jännä huomata se, kuinka paljon sitä ihminen pystyykin tahtomattaan keräämään taakkaa harteilleen. Taakka keveni kummasti, vaikka kyse oli pelkästään siitä että annoin yrittäjyyteeni tiiviisti liittyvän paperityön toisen tehtäväksi.

Yksi suurin syy siihen, miksi tuosta itselleni taakkaa kertyi, johtui siitä että kaiken reissaamisen sekä päivän töiden lisäksi ei oikein vain tahtonut löytyä aikaa kaikenlaisen byrokratian pyörteisiin, ainakaan ilman että viikonloput jotka olen pyrkinyt pyhittämään perheelleni, olisi kärsineet.

Jotkut ihmiset välillä ihmettelevät sitä, miksi niinkin paljon elän menneisyyteni kautta. Johtunee osaltaan siitä että tämän hetken työni koostuu päivistä joissa kohtaan ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä samaa kaoottisuutta jota itse aikanaan elin ja toisaalta myös siitä, että nykyhetken elämäni haasteet tuntuvat kohtuullisen pieniltä, kun hetkeksi palaa menneisyyteen miettimään millaisia haasteita elämässäni tuolloin oli kun vielä taistelussa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Ei siis ihme jos väkisinkin hetkittäin peilaan nykyhetken elämää menneisyyteeni.

Paljon on vuosien saatossa muuttunut. Eikä vähiten itsessäni. En ole ollenkaan se sama vapiseva ihmisraunio joka vuosikymmen sitten myöntyi pyytämään apua, taisteltuaan vuosikymmeniä yksin.

Puhun päivittäin työssäni ihmisten kanssa puhumisen tärkeydestä. Samoin kuin siitä, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytys elää tasapainoista elämää. Ihan liian paljon näkee tänäpäivänä sitä että ihmiset unohtavat puhua ja tuntea, suorittaen lähes robottimaisesti elämää. Kun hetkeksi edes pysähtyy tutkailemaan itseään, omia tunteitaan, saattaa yllättyä siinä kuinka paljon noilla onkaan merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Harmillista sinällään on ollut todentaa sitä että olemme jo useamman sukupolven ajan kasvaneet eräänlaiseen puhumattomuuden kulttuuriin. Kulttuuriin, jossa emme enää ehdi kohdata itseä, saati toisiamme. Hetken kun seuraa elämää hieman sivummalta, huomaa sen kuinka kiire ihmisillä tänään on. Ei siis ihme että osa väsyy ja uupuu. Samalla kun toisaalla vahvat porskuttavat, heikommat turvautuvat mitä erilaisimpiin selviytymisstrategioihin. Mutta toisaalta ymmärrän tässä hetkessä sen etten minä kovinkaan suuria voine kokonaisuudessa asioissa muuttaa, mutta sen olen konkreettisesti tässä matkallani todentanut, kun muiden muuttamisesta siirtyy itsensä muuttamiseen, lopulta yllättävän paljonkin muuttuu.

Sen vuoksi ja juuri siksi pyrin jatkossakin pysähtymään kuuntelemaan itseäni. Sen kautta nimittäin minulla on yhä enemmän kykyjä pysähtyä myös kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Sillä mitä vähemmän ihminen omista kipupisteistä puhuu, sitä suurempia tunteita ihminen kuin tahtomattaan sisällensä patoaa ja sen myötä myös alttius turvautua johonkin itselle haitalliseen ajatus- tai toimintamalliin kasvaa kasvamistaan.

Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.
Puhumalla ja tuntemalla kohti riippumattomuutta.

Mitä enemmän puhun, sitä enemmän tunnen ja mitä enemmän noita tunteita suostun läpikäymään, sitä vapautuneempi oma oleminen ja eläminen lopulta on.


Sananen mielenrauhasta.

Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.
Mielenrauha. Kun kaikki asiat ovat omilla paikoillaan.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.

Edellinen