Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rakkaudettomuus.

Irtipäästäminen

Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.
Kun kiinnipitäminen tekee kipeämpää, kuin irtipäästäminen, on aika irroittaa otteensa.

Kun ihminen kokee varhaisessa lapsuudessaan todella traumatisoivan hylätyksi tulemisen kokemuksen, saattaa tuo kokemus, käsittelemättömänä, vaikuttaa ihmisessä lähestulkoot läpi koko elämän. Ihminen kun voi tiedostamattaan tuon kokemuksen aiheuttamien tunnelukkojen ajamana takertua lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen.

Minä olen tuollainen takertuja. Viimeisin asia, johon huomaan takertuvani on omat tunteet. Lähes tahtomattani sukellan niihin siten että se suurinpiirtein hukuttaa minut.

Paljon olen saanut tässä tutkimusmatkallani paikantaa itsessäni asioita, samalla purkaen itsessäni olevia solmukohtia. Nyt tämä viimeisin oivallus tuli eilen, ajellessani nelisen tuntia tavanomaista työmatkaani. Nuo matkat kun ovat minulle eräänlaisia hiljentymisen paikkoja. Yleensä tuossa ajellessa huomaan tasaisin väliajoin itsessäni jotakin. Niin nytkin.

Huomasin ihmetteleväni itseäni siinä, kuinka julmetun paljon minulle kuluu aikaa erilaisten tunteiden keskellä elämisessä. Kunnes yhtäkkiä oivalsin sen, että yhä edelleen minulla on taipumus takertua noihin tunnetiloihin. Riippumatta siitä, onko kyse positiivisista tai negatiivisista tunteista. Eikä siinä, olen jo kauan ymmärtänyt olevani monin tavoin tunteiden kautta elävä ihminen ja hyväksyen itseni siltä osin. Mutta toisaalta tuo on kaiken muun elämän lisäksi hetkittäin varsin raskasta.

Eilen totesin ykskantaan, et nyt ehkä olisi taas aika päästää irti. Hellittää otteensa asiasta, jolle tähän hetkeen minulla ei ole juurikaan enempää tehtävissä. Menneisyys, kaikkine kauhuineen on nimittäin siinä määrin käsitelty, ettei sieltä enempää ole ammennettavissa, ei vaikka kuinka siellä pyörisin. On siis aika vihdoin jättää se taakse. Pyrkien suuntaamaan katseensa tulevaan. Silti tätä hetkeä eläen. Huomasin nimittäin myös sen, että vaikka olen jo pitkään pyrkinyt elämään tätä päivää, mieleni viipyy yhä menneessä. Vieläpä niin, että se tykkää piehtaroida kaikessa siinä surkeudessa, jota mennyt elämä monin eri tavoin on ollut. Mutta ei enää! Nyt saa riittää! Haluan päästää irti siitä! Mennyt olkoon mennyttä. Nyt keskityn elämään nykyhetkessä.

Minulla kuitenkin mitä erilaisimmista haasteista huolimatta on kokolailla hyvä elämä tässä ja nyt. Miksi siis takertua asioihin, tapahtumiin ja tunteisiin joille todellakaan en voi enää yhtikäs mitään.

Yksi kuvaavin ajatus tuosta irtipäästämisestä tulee tässä. Erilaisiin asioihin takertuvana ihmisenä, olen kuin pieni lapsi jota takertuu vanhempansa jalkaan, pelätessään tämän jättävän ja hylkäävän hänet. Nyt tuota irtipäästämistä kuvatessani, on kuin olisin tuo pieni hätäänsä huutava lapsi. Lapsi joka kaikin inhimillisin voimin roikkuu kiinni vanhempansa jalassa. Nyt, tietoisesti irtipäästäessäni menneestä, on kuin olisin edelleen tuo sama pieni lapsi, mutta nyt takertumisen ja tarrautumisen sijaan löysään irti tuosta vanhemmasta. Kirkumisen ja parkumisen sijaan todeten, että jos sinä nyt minut hylkäät, en minä lapsena ole velvoitettu yrittämään sinua elämässäni pitämään. Sillä jos sinä et aikuisena kykene kantamaan sinulle kuuluvaa vastuutasi, niin ei se ainakaan minulle lapsena kuulu.

Vaikka tuo ylläoleva kuvaus voi alkuun vaikuttaa kokolailla karulta, niin juuri nyt, tätä kirjoittaessani voin käsi sydämellä sanoa, että tuo irtipäästäminen on miljoona kertaa parempi tunne, kuin mitä tuo takertumisesta koskaan olen edes villeimmissä harhoissani itselleni turvallisuuden tunnetta saanut luoduksi. Miksi siis takertua, kun voin päästää irti.


Puhumisen merkityksestä.

Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.
Mitä enemmän sanoitan sisimpääni, sitä selkeämmäksi käy se polku jolla minun on tänään määrä askeltaa.

Jos jotakin voisin omalla elämälläni jättää jälkeeni, olisi se esimerkki siitä, kuinka puhuminen auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti löytämään tasapainoa elämäänsä.

Olen tässä reilun neljän vuosikymmenen matkallani kasvanut huomaamaan itsessäni sen, kuinka äärettömän tärkeätä on oppia puhumaan kaikesta siitä, mitä sisimmässään milloinkin mietiskelee.

Ensimmäiset kolme vuosikymmentä olin mykkä. Vaikka hetkittäin puhuin paljonkin, en silti koskaan puhunut niistä asioista, joista minun olisi pitänyt puhua. Sensijaan kaikin keinoin yritin välttää noista itselleni kovin kipeistä asioista puhumista. Ymmärtämättä yhtään että toimimalla näin, aiheutin osaltani vain itse itselleni lisääntyvää pahaaoloa. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli kukaan ei saisi tietää kuinka rikki sisältäni olinkaan, kykenisin tulemaan toimeen ihmisten kanssa, ilman että he hylkäsivät minua. Hassua nyt miettien kokonaisuudessa se, että juurikin nuo eniten rikkinäisyyttä sisimmässäni aiheuttaneet tunteet ja tapahtumat itseasiassa ohjasivat minua kohtaamaan itseäni. Sillä mitä enemmän yritin piilottaa hylätyksi tulemisen pelkoani, sitä huomaamattomammin hylkäsin itse itseäni ja vetäydyin pois ihmisten seurasta. Ollen lopulta täysin erakoituneena, omassa henkisessä tyhjiössäni. Tilassa, johon kukaan toinen ei päässyt.

Nyt reilun vuosikymmenen itseäni puhumalla ja kirjoittaen kohdanneena ymmärrän, että kaikki ne ikävät tunteet puskevat sitä hanakammin pintaan, mitä tiukemmin yritän niitä sisimpääni kätkeä. Vieläpä niin että kaikki tunteet joita pelkäsin, tulin itse, omalla käyttäytymiselläni eläneeni todeksi.

Kun sitten päädyin elämäni raunioille, alkaen pala palalta kasata itseäni ja elämää uusiksi, ymmärsin hyvin pian sen kuinka suuri mahti tunteilla lopulta minuun ihmisenä onkaan.

Jos pelkäsin jotakin, ilmeni tuo pelko vihana, jolla pidin huolen siitä että tuo kohtaamaton pelko vain kasvoi kasvamistaan. Kun pelkäsin etten kelpaisi ihmisenä, tällaisenaan, yritin olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti olen ja tuosta valheellisuudesta johtuen, en koskaan saanut kokea aitoa yhteyttä toisen ihmisen kanssa. Ymmärtämättäni yhtälöä yritin yhä vain kovemmin. Päätyen lopulta tilaan, jota läpi elämäni olin kuollakseni pelännyt. Yksinäisyyteen jollaista en koskaan osannut kuvitella kohtaavani, vaikka kuinka olin pelkoni vallassa tuota etukäteen mielikuvissani visioinut.

Mutta aivan samoin kuin kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa, kaikki karmeus kääntyi lopulta voimavaraksi. Voimaksi, joka laittoi minut lopulta liikkeelle, tekemään asioissa oma osuuteni.

Parasta kaikessa se, että kun aikanaan menetin elämässä kaiken, tässä seikkailussa minulla ei lähtökohtaisesti ollut yhtikäs mitään menetettävää. Päinvastoin voitettavaa.

Elämä osoittaa ihmeellisyytensä, kun nöyrryn sen tosiasian edessä etten minä todellakaan hallitse tätä kaikkea. Tuo hallinnan harha kun aikanaan myös kumpusi pelosta, aiheuttaen mitä erilaisimpia epätoivoisia, lähes pakonomaisia yrityksiä kontrolloida asioita tai yrittää takertua ihmisiin. Vasta kun kipu sisälläni kävi sietämättömäksi, suostuin hellittämään otteeni. Huomaten hyvin pian sen, että itseasiassa itse, omalla tarrautumisellani olin estänyt asioiden oikeanlaisen etenemisen.

Yhä vielä tänäänkin, sopivan ärsykkeen ilmaantuessa, tuo tietynlainen tarrautuminen valtaa alaa, mutta aikaisemmasta poiketen, hyvää tekevä hellittäminen tapahtuu huomattavasti paljon aikaisemmin, kuin ennen. Syykin siihen on selvä, nimittäin juurikin asioista puhuminen. Kun suostun rehellisenä itselleni, puhumaan tai kirjoittamaan sisälläni vellovista ajatuksista tai tunteista, elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, auttaen minut lopulta yli edessäni olevien esteiden. Parasta tässä kaikessa jäsentämisessä on ollut se, että tänään pystyn kohtaamaan itseni ja sen myötä toisen ihmisen aidon rehellisesti. Siitä taas seurauksena se ettei minun enää tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin mitä olen, saati pelätä sitä etten kelpaisi. Kun nimittäin tänään kelpaan tällaisenaan itselleni, sen myötä kelpaan kelle vaan.

Puhuminen on parasta lääkettä. Lähestulkoon vaivaan kuin vaivaan. Jos nyt ei välttämättä parantaen kaikkea, mutta kummasti silti helpottaen ainakin oireiden kanssa elämistä.


Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.


Elämisen kipu, ylpeyden murentajana.

Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.
Joskus tarvitsen suunnatonta tuskaa, ymmärtääkseni luopua vääränlaisesta ylpeydestäni, pyytääkseni apua toisilta ihmisiltä.

Elämäni nyt miettien on ollut seikkailu vailla vertaansa. Sellainen, jonka tässähetkessä toivoisin jatkuvan vielä pitkään. Olenhan tuolla seikkailullani oppinut omaan elämääni sen tärkeimmän, toisten ihmisten merkityksen.

Elin todella pitkään ajatellen että kaikesta on selvittävä yksin. Kokien väärällä tavoin epäonnistuneeni, mikäli jossain kohtaa olisin pyytänyt apua. Se millaiseksi ihmiseksi tuo elämäntyylini minut muovasi, on nyt miettien äärettömän surullista. Surullista siinä on lähinnä se, että tiedostan tänä päivänä ympärilläni elävän tällaisia ihmisiä todella paljon. Ihmisiä jotka ajattelevat ettei kukaan voi kuitenkaan auttaa. Tai vielä pahempaa, kokevat suunnatonta häpeää siitä ajatuksesta että pyytäisivät apua.

Jos luet tätä tekstiä ja tunnistat itsesi tuosta ylläolevasta, kehoitan sinua rohkeasti kulkemaan kohti tuota häpeää, uskaltautuen luopumaan tuosta väärästä ylpeydestä ja pyytämään apua. Kenenkään ei nimittäin tarvitse yrittää selvitä elämästä yksin. Minä esimerkiksi olisin kuollut n. kolmikymppisenä, ellen olisi suostunut kohtaamaan tuota suunnatonta häpeän tunnettani. Tunnetta, jolla sinällään ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta samalla tunnetta jonka alle aikoinaan olin musertua. Yrittäen väistää tuota ikävää tunnetta keinolla millä hyvänsä. Päihteiden käytöstä pillereihin, pelaamisesta, pakonomaisen urheiluun ja työnteosta totaaliseen eristäytymiseen yhteiskunnasta. Kunnes lopulta tajusin sen tärkeimmän. Tuo tunne on minussa sisälläni, eikä lähde sieltä muutoin, kuin turvautumalla johonkuhun toiseen, puhuen läpi erilaiset tapahtumat ja lopulta konkreettisesti kokien nuo tunnetilat.

Mutta mikä vapaus tuosta seuraakaan. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa, että ollessani 32-vuotias, alkaessani opetella puhumaan siitä miltä minusta oikeasti milloinkin tuntuu, tuntui kuin olisin vapautunut yli 3-vuosikymmentä kestäneestä vankeudesta. Sillä tärkeintä tuossa kaikessa kohdallani oli ymmärtää se, että nämä tunteet olivat todellisia, omiani ja siitä huolimatta tunteita joita minulla ensimmäistä kertaa elämässäni oli lupa kokea. Olinhan tuon piinaavan vankeusaikani luulotellut ettei minulla ole lupa moista tuntea, vaan sensijaan tulisi tehdä kaikkeni nuo tunteet tukahduttaakseni. Lopulta en enää yksinkertaisesti jaksanut juoda niin paljon viinaa, saati napostella niin paljon pillereitä, että noiden yhteisvaikutus olisi noita tunteitani vaimentaneet. Sensijaan olin loputtoman monet kerrat vain kuolla yliannostukseen.

Tänään työskentelen ihmisten kans, jotka elävät tuolla samassa pimeydessä. Ymmärtäen että voin yrittää ojentaa heille kättä, tarjoten apua. Silti samalla myös hyväksyen sen että läheskään kaikki ei tuohon käteeni tartu, syystä tahi toisesta. Ehkä aika sille ei vielä ole oikea. Ehkä tuon ihmisen on määrä elää toisenlainen elämä kuin minun tai jotain. Silti sinnikkäästi tuota kättäni tarjoten luotan siihen, et se joka tuohon on tarttuva, saa mahdollisuuden ehkä ensikertaa elämässään tuntea niitä tunteita joita keinolla millä tahansa on pyrkinyt vaimentamaan. Parhaimmillaan, kuten minäkin aikoinani, löytäen aivan uudenlaisen tavan elää elämää, tuntien mitä erilaisimpia tunteita ja mikä parasta, nauttien elämästä kaikkine sen erilaisine sävyineen.

Jos siis koet ettet enää yksinkertaisesti jaksa yksin, voin lohduttaa sillä, ettei tarvitsekaan jaksaa. Olemme täällä nimittäin toisiamme varten. Ainoa mitä sinun tarvitsee tehdä, on luopua vääränlaisesta ylpeydestä pyytääksesi apua ja lopulta antaa itsellesi lupa tuntea ne kaikki tunteet, joita tuo luopuminen tapahtuessaan sinussa vapauttaa. Voin vakuuttaa että noita tunteita on ja paljon. Sitä enemmän, mitä kauemmin olet yrittänyt niitä piilottaa.


Leap of faith - yksinäisyydestä yhteyteen.  2

"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.
"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.

"Opettele levollisuutta, epäsuotuisissa olosuhteissa, ilman että malttamattomasti odottaisit noiden olosuhteiden muuttuvan silloin kun se ei ole mahdollista. Nimittäin heti kun ymmärrät noiden olosuhteiden toimivan sinun parhaaksesi, löydät sisällesi rauhan.

Aivan aluksi pieni varoituksen sana. Seuraava kirjoitus saattaa aiheuttaa lukiassaan suuriakin negatiivisia tuntemuksia. Siitä huolimatta rohkaisen sinua lukemaan tekstin loppuun saakka, kohdaten nuo sinussa olevat tunteesi. Saatat nimittäin tulla huomaamaan sen että ne ovat vain tunteita. Kokemuksesta tiedän, että vaikka nuo tunteet, täydellä voimalla ylitse vyöryessään tuntuvat siltä, että niiden alla joskus jopa toivoisi ennemmin kuolevansa, kuin kohtaavansa ne, niin silti, uskaltautuessasi nuo tunteet itsessäsi kohtaamaan, tulet löytämään niiden alta elämän jollaista et villeimmissäkään unelmissasi osannut kuvitella löytäväsi.

Yksinäisyys - asia joka viimeaikoina on runsaasti ollut esillä, lähinnä siitä syystä että todella suuri joukko ihmisiä kärsii siitä tälläkin hetkellä. Sen vuoksi ja juuri siksi, minä ajattelin kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Ehkä, kenties, tällä tavoin osaltani auttaen ihmisiä ymmärtämään sen, ettei tuon tunteen vangiksi ole pakko jäädä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ajatukseen, että elämästä, tarjoilipa se mitä tahansa, tulisi selvitä yksin. Kehenkään, saati mihinkään luottamatta. Toisiin ihmisiin turvautuminen olisi heikkoutta, jollaista ei suvaita. Elämässä tulee olla vahva. Vaikka se veisi hengen. Itseasiassa, se olikin kohdallani sen tehdä.

Tänään ymmärrän kohdallani sen, että minun oli käytävä tutustumassa elämän pimeään puoleen, löytääkseni sieltä sisälleni valon, jonka ohjaamana tässä hetkessä, tässä päivässä pyrin osaltani jakamaan ihmisille sitä tietoisuutta, jonka tuo matka minulle on antanut. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Toisiin ihmisiin tukeutuminen on oikeanlaista vahvuutta. Vahvuutta, jossa olemme valmiit kohtaamaan oman heikkoutemme. Myöntämään itsellemme sen, ettemme yksinkertaisesti voi selvitä yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta saamme voiman, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Tuo voima on Rakkaus.

Luoja tietää, että minä tiedän mitä on elää tunteessa jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Vaikka tasaisin väliajoin elämääni ohjautui ihmisiä, silti ollessani kykenemätön luopumaan suojauksistani, elin totaalisessa tyhjiössä. Yksinäisyydessä, johon ei kukaan päässyt. Pelkäsin nimittäin niin suunnattomasti kohdata kaikista kipeimpiä asioita itsessäni. Hylätyksi tulemista. Tuo tunne kasvoi kiinni minuuteeni jo hyvin varhain. Niin suunnatonta tuskaa tuo tunne toi, että keskitin kaiken energiani suojamuurieni rakenteluun, joiden takana sitten katselin elämää ja sen ihmisiä. Muistan lopun ikääni hetken, jolloin seisoin pienessä myötäisessä, kotikuntamme keskustan liepeillä olevassa puistikossa, katkerana katsellen ohikulkevia ihmisiä, kiroten sitä kuinka hyvä noilla ihmisillä oli. Itselläni kun oli jatkuvasti todella paha olla.

Lopulta paha olo kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että halusin kuolla. Loputtomasti tuotakin yrittäen, havahduin siihen tosiasiaan, että tuosta jatkuvasta itsetuhoisuudesta kasvoi elämäntapa. Tapa, jossa säännöllisesti päätyessäni erilaisiin laitoksiin, suunnattoman häpeän ja syyllisyyden vallassa, silti sain edes hetken kokea sitä miltä tuntuu kun joku ihminen välittää. Syyllisyys ja häpeä olivat kuitenkin kaikesta johtuen sitä luokkaa, etten kauaa voinut noissa paikoissa olla, vaan pakenin sieltäkin, vain päätyen pian takaisin. Tätä oravanpyörää juoksin liki vuosikymmenen ympäri. Lopulta löytäen elämässäni pisteen, jossa kaikki vääränlainen ylpeys oli romutettava. En koskaan kykene kuvaamaan sitä tuskaa, jonka vallassa tulin valmiiksi mihin tahansa, että saisin elämääni jotakin muuta. Silti juuri tässä hetkessä olen äärimmäisen kiitollinen tuosta kaikesta kaoottisuudesta. Tuskasta joka opasti minut kohtaamaan itseni ja sen myötä löytämään toiset ihmiset. Toisenlaisen elämän.

Minun matkani yksinäisyydestä yhteyteen alkoi seurakunnasta. Se nimittäin oli lopulta paikka jonka ainoana saatoin kuvitella tarjoavan minulle jotakin sellaista, jota aikaisemmin en elämässäni ollut jo kokeillut. Nyt miettien hassulla tavalla tulin eksyneeksi paikkaan, joka aikaisemmin ajateltuna tuntui vihonviimeiseltä paikalta johon menisin. Silti, kuten todettua, kivun ollessa kovimmillaan, oli aivan se ja sama mihin menisin, kunhan vain edes hieman tuota taakkaani saisin keveämmäksi.

Muutos ei tapahtunut yhdessä, saati kahdessa yössä. Mutta se tapahtui. Tuosta päivästä on osapuilleen 10v aikaa. Nyt miettien tuon kynnyksen yli kävely muutti elämäni. Ei mitenkään kertaheitolla, vaan yhden askeleen kerrallaan hitaasti kulkien. Kohdatessani yhden suurimmista peloistani, tulin huomanneeksi nimittäin sen, ettei mikään näiden pelkojeni kohteista vastaisi sitä kauhua jota kaikesta kaoottisuudesta johtuen sisälläni kannoin.

Tänään elän elämää, josta ei puutu ihmisiä. Ystäviä. Rakkaita. Sen vuoksi toivoisinkin rohkaisevani ihmisiä uskaltautumaan kohtaamaan omat tunteensa. Vaatiipa se sitten sinun kohdallasi mitä tahansa. Voin vannoa käsi sydämellä sen, että käytpä matkasi aikana missä tahansa, ei nuo paikat, saati ihmiset voi olla sen pahempia mitä se raastava yksinäisyyden tunne sisälläsi tässäkin hetkessä aiheuttaa. Tulet yllättymään siitä, kuinka juuri ne ihmiset joista aikaisemmin ajattelin, ettei ainakaan he minua voisi tilanteessani auttaa, ovat juuri niitä ihmisiä jotka sinua eniten auttavat.

Joku voisi tässä kohden todeta että hyvähän sinulla on. Ihmisenä joka osaa puhua ja kirjoittaa. MUTTA, tuossa hetkessä jossa matkani aloitin, en todellakaan osannut. Kumpaakaan. Silti kipu sisälläni oli sitä luokkaa, että se pakotti minut liikkeelle. Paikoilleen jääminen kun olisi tehnyt vielä kipeämpää. Ei siis vaadita lähtökohdalla muuta, kuin uskaltautumista lähteä liikkeelle. Kun sitten löydät oman paikkasi, on se sitten seurakunta kuten minulla. Terveyskeskus tai muu vastaava taho. Suurin kynnys, jonka yli sinun on käytävä, olet sinä itse. Kun uskaltaudut sanomaan ääneen, ettet yksinkertaisesti selviä yksin, voin kokemuksesta vakuuttaa, että sen jälkeen elämälläsi on mahdollisuus muuttua. Tietysti tuo muutos vaatii kokolailla paljon ennakkoluulotonta mieltä sekä jatkuvia ponnisteluita, mutta uskokaa kerralla kun sanon. Ihminen jolla ei enää elämässään ollut kerrassaan mitään menetettävää, löytää kyllä matkan aikana ihmeellisellä tavoin voimia ponnistella eteenpäin, tullessaan huomaamaan jokaisella askeleella saavuttavansa jotakin sellaista mitä ei koskaan kuvitellut saavuttavansa.

Kysy siis itseltäsi nyt: "Olenko väsynyt tähän jatkuvaan yksinäisyyteen?" Jos vastaus on kyllä, on se signaali siihen, että on aika muuttaa elämä.

Ihmeitä nimittäin alkaa tapahtua heti, kun alamme uskoa niihin.


Pysähtymistä rakkaudettomuuden äärelle.

Luuk. 11:9-11
Luuk. 11:9-11

Tuo ylläoleva raamatun lause aikoinaan toi minulle suunnattomasti, kokiessani äärettömiä pelkotiloja. Toistin mielessäni tuota lausetta, kykenemättä saavuttamaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Olin kaikelta järkeistämiseltäni sekä suunnattomalta väärältä ylpeydeltäni kykenemätön uskomaan yhtikäs mihinkään. Tänään kykenen. Melkoinen helvetti on tullut käytyä tuon asian kanssa, kunnes lopulta olin niin totaalisen loppu järkeistämiseni kanssa, etten enää kyennyt muuhun kuin luopumiseen kaikesta, mikä esti minua uskaltautumasta luottamaan.

MUTTA! Ei usko yksin tee autuaaksi. En nyt tähän hetkeen muista oliko tuo suoraan raamatusta, mutta ei sen väliä, sillä seuraavaksi ajattelin oksentaa hieman sisintäni ulos siinä toivossa että se hieman helpottaisi tätä käsittämättömiin mittasuhteisiin noussutta tuskaani edes hieman.

Rakkaudettomuus. Kuten edellisessä postauksessani jo aihetta hieman sivusin, niin nyt olen oikein kirjaimellisesti jäänyt märehtimään kyseistä tunnetta. Saaden ehkä jo hieman syvällisemmin kiinni siitä. Huomasin nimittäin tälle iltaa jakaessani omia kokemuksiani vertaisteni parissa, puhuvani siitä äärettömästä tyhjyyden tunteesta jonka ajamana olen onnistunut kerta toisensa jälkeen hukkaamaan itseni mitä erilaisimpien pakokeinojen alle. Ymmärtämättä loppupeleissä yhtään mitä oikeasti pakenen. Nyt ymmärrän.

Tuo tunne ja kokemus on kasvanut minuuteeni kiinni vuosikymmenten aikana ja tässä hetkessä yrittäessäni tuota tunnetta lähestyä, se vyöryy ylitseni sellaisella volyymillä, etten meinaa kestää sitä. Siinä samassa kun tuo tunne käy liian voimakkaaksi kohdata, aktivoituu minussa eräänlainen suojamekanismi, joka on varjellut minuuteni herkintä kohtaa ja varjelee yhä. Silti uskon olevani niin lähellä oman itseni totuutta kuin tähän hetkeen minun on mahdollista sukeltaa ja sen vuoksi kahta uhmakkaammin tuota karmaisevaa tunnetta kohti sukellan. Samalla kuitenkin järjen tasolla ymmärtäen että aivan kuten rakkaus tunteena, samoin rakkaudettomuuskin tulee lähelle, kun pysähdyn lakaten yrittämästä sitä saavuttaa.

Olen juossut lähes koko ikäni tavoitellen sisäistä rauhaa. Joskus jollain turvajärjestelyllä saavuttaen sen hetkeksi, kunnes taas kohta havahtunut huomaamaan, että taas menen kuin pakon ajamana johonkin, yrittäen peittää itseltäni tuota ammottavaa tyhjyyttä.

Mitä tämä rakkaudettomuus sitten on? MInulle se on tässä hetkessä kokemus omasta arvottomuudesta, joka on kasvanut kiinni minuuteeni vuosikymmenten saatossa, lukuisten tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Niin tuttu osa tuo tunne on minuudessani, että nautin sairaalla tavalla siitä että taas henkisellä tasolla käyn läpi yhtä äärettömimmistä helveteistäni. Tuntuu hyvälle, kun tuntuu niin saatanan pahalle.

No kuinka tuo tunne sitten käydään läpi? Uskon vahvasti siihen että kohtaamalla menneisyyden haamut, niin tapahtumien kuin tunteidenkin tasolla, jakaen ne joidenkin ihmisten kanssa keskustellen, näistä traumatisoivista tunteista voi kasvaa eroon. Niin tässäkin uskon.

Minulla vain kun esimerkiksi tämä jatkuva prosessointi ja asioista kirjoittaminen on yksi lukuisista pakokeinoista, tarkoittaa se vain sitä että tuosta prosessoinnista on luovuttava. Pysähdyttävä ja hiljennyttävä oman itsensä äärelle. Uskon nimittäin vahvasti myös siihen, ettei ole olemassa ihmistä, saati Jumalaa joka voi minulta poistaa tämän tyhjyyden, vaan minun on pelottomasti ensin se suostuttava itsessäni kohtaamaan. Vasta kohdattuani sen, löydettyäni omasta itsestäni tuo heikko kohta, ja hyväksyttyäni se, voin oppia vastaanottamaan rakkautta niin muilta ihmisiltä kuin Jumalaltakin.

Jos en kykene rakastamaan itseäni, kuinka kukaan muu siihen kykenisi.

Tässä kohtaa yksi kipeimmistä asioista elämässäni on ollut kohdata itsessään se huutava kaipuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Olen notkunut netissä ja somessa, yrittäen kuin epätoivon vimmalla tulla huomatuksi. Lopputuloksena vain totaalinen tyhjyyden kokemus. Olo on kuin olisin vetänyt aineita. Sillä erotuksella että aineiden tai päihteiden sijasta olen huomiohuorannut, myyden itseäni, saamatta lopulta yhtikäs mitään. Hetken helpotus on muuttunut äärettömäksi moraaliseksi krapulatilaksi, jossa itseinho on päällimäisenä tunteena. Tässä kohtaa minua kuitenkin lohduttaa tietoisuus tästä ja sen myötä löytyy myös armollisuus itseään kohtaan. Yritin epätoivon vimmalla kokea olevani olemassa, ymmärtämättä että olen olemassa jo. Siis sama tyhjyyden kokemus vain hieman jalostuneemmassa muodossa.

Tälle iltaa kaikki jytisi kohdilleen. Kaikki järjettömyys muotoutui järjelliselle tasolle ymmärtäessäni kaiken tekemisteni taustalla vaikuttaneen kyvyttömyyteni kokea rakkautta suhteessa itseeni ja sen myötä kyvyttömyyteni vastaanottaa sitä keneltäkään muultakaan.

Nyt varmasti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran päätän jättää tuon huomiohuoraamisen kokonaan ja vasta oikeastaan ensimmäistä kertaa uskon sen tapahtuvan. Mikä sitten aikaisempiin päätöksiini liittyen on muuttunut. Se että nyt tiedostan mikä minua on tuohon järjettömyyteen ollut pakottamassa. Samalla ymmärtäen myös sen, että vastaus tuohon suunnattomaan tyhjyyteeni ja käsittämättömään kaipaukseeni löytyy minusta itsestäni, syvältä sisimmästäni. Ei tuolta ulkomaailmasta, eikä muista ihmisistä. Itsestäni. Kosketuksesta pieneen sisäiseen poikaani. Siihen naskaliin joka koskaan ei ole saanut kokea olevansa rakastettu. Siis minulta itseltäni. Otan siis aikaa, rauhoittuen antamaan tuolle ainutlaatuisen arvokkaalle ihmiselleni aikaa ja huomiota. Ilman pakenemista. Tyhjyyden tunnetta täyttäen.

Rakastakaa itseänne. Tulette yllättymään siitä, kuinka yhtäkkiä toisetkin alkavat rakastaa teitä. Tai jos eivät alakkaan, tiedätte ettei vika ole teissä, vaan näissä toisissa ihmisissä ja siinä että he kokevat samaa tyhjyyttä sisällään. Ymmärtämättä yhtään mistä on kyse. Ollen kyvyttömiä rakastamaan itseään ja sen myötä myös sinua.


Yksinäisyys, rakkaudettomuutta.  3

Kuten luonto, myös ihmisen on kuoltava vanhalle, jotta jotain uutta pääsisi syntymään.
Kuten luonto, myös ihmisen on kuoltava vanhalle, jotta jotain uutta pääsisi syntymään.

Olen kuunnellut Jari Sarasvuon Stronhold -videoita, ja tälle aamua lukenut Ville Tolvasen blogipostauksen yritysten kulttuurista. Jos tarkastellaan tuota Kulttuuri sanaa hieman eri näkökulmasta. Kokeillaas korvata sana Kulttuuri, sanalla Rakkaus. Kun yrityksessä on toimimaton kulttuuri, voisiko se ollakin oikeammin yrityksessä vallitsevaa rakkaudettomuutta?

Olen viime päivät pysähtynyt oman itseni äärelle. Aidosti pysähtyen. Kokien suunnatonta rakkaudettomuuden tunnetta.

Ensin tämä tunne oli murtaa minut. Ehkäpä hyvällä tavalla mursikin. Huomasin nimittäin silmäni avautuvan sille tosiasialle, että olen yhä edelleen epätoivon vimmalla yrittänyt paeta omaa syvintä pelkoani, kohtaamista oman rakkaudettomuuteni kanssa.

Paljon olen viime vuosina itsestäni esiin työstänyt, luulotellen olevani jo monessa kohden melkoisen tasapainoinen ihminen. Silti satunnaisesti yhä heräten ihmettelemään sitä, miksi vaikka koen tasapainoa, sisälläni on olo että elämästäni puuttuu jotakin. Nyt se lopulta avautui minulle. Syvällä sisimmässäni asuva pieni poika on yhä vailla rakkautta ja tuo rakkaudettomuus ajaa minua tekemään mitä erilaisimpia asioita elämässäni, joita järjellä tarkasteltuna ei ole mitään jären hiventäkään, mutta nyt miettien samalla ymmärtäen sen, että kaikki nämä ratkaisut ovat ohjanneet minut tähän hetkeen, oman syvimmän kaipaukseni äärelle.

Mistä tämä suunnaton kaipuu sitten kumpuaa? Sen mitä tässä vuosien aikana tapahtuneella tutkimusmatkallani tätä asiaa olen pääsyt pintapuolisesti raapimaan, meillä ihmisillä on alkukantainen tarve kokea itsensä rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen. Kun sitten elämässä erinäiset tapahtumat kerta toisensa jälkeen ohjaavat meidät vain kokemaan tyydyttämättömiä tarpeita tämän asian kohdalla, kasvamme käsitykseen ettei meitä omana itsenä rakasteta, vaan meidän tulisi olla jotakin aivan muuta.

Nykyisessä maailman menossa tarkasteltuna, joka puolella näkyy tämä sama ilmiö. Ihmiset epätoivon vimmalla yrittävät olla jotakin. Saavuttaa jotakin. Säntäillen kuin päättömänä edestakas, ymmärtämättä yhtään, miksi ja mihin he ovat juoksemassa. Todellisuudessa kaiken tämän taustalla vaikuttaa jokaisessa meissä syntymässä sisäänrakennettu tarve olla rakastettu omana itsenään. Kun tämä tarve ei tule tyydytetyksi, ihminen alkaa pakonomaisesti itse yrittää tyydyttää tuota tarvetta. Mitä kovemmin hän yrittää, siinä onnistumatta, sitä isommaksi tuo tarve vain kasvaa.

Ihminen on järjellisesti fiksi otus. Hän kehittelee mitä ihmeellisimpiä asioita ratkaistakseen tämän huutavan ongelmansa, silti siinä koskaan onnistumatta. Joka puolella näkyy vain ihmisiä jotka kokoajan tekevät jotakin. Jos he hetkeksikin vain pysähtyvät, heidät valtaa samantien suunnaton ahdistus, pelko ja tunne kaiken tarkoituksettomuudesta. Oikeasti, ilman rakkauttahan elämä on tarkoituksetonta. Minä esimerkiksi olen käynyt läpi tapahtumia elämässäni, joita nyt miettiessäni ymmärrän kaiken vain ohjanneen minut tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on totaalinen pysähtyminen itsesä äärelle. Tai toinen vaihtoehto on olemassa, mutta mitä kovemmin yritän jollain tavoin piilottaa tämän syvimmän tarpeeni, sitä ahdistavammaksi oma oloni käy.

Olen tehnyt elämässäni loputtoman määrän käsittämättömiltä tuntuvia ratkaisuja, joita järjellä ajateltuna harva tuskin olisi tehnyt, mutta tässä hetkessä ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon järjettömyyteni, kyetäkseni tässä hetkessä kirjoittamaan siitä kaikesta.

Jos otetaan hieman erilainen tarkastelukulma tähän samaan asiaan, niin jokapuolella näkyy yrityksiä, joissa työskentelee lukematon määrä ihmisiä, yrittäen jatkuvasti kehittää meille jotakin, minkä avulla saisimme vaimennettua tämän sisäisen tyhjyytemme. No ongelma muodostuu siinä, että koska näillä ihmisillä itsellään on tuo sama tarve, kaikki kulminoituu lopulta siihen, että yrityksissä tehdäään loppuunpalamisen uhmalla töitä kellonympäri, tavoitellen kokoajan suurempia asioita, joilla voitaisiin peittää tuo jokaisen meidän sisällä oleva huutava kaipuu rakkauteen. Lopputuloksena syntyy vain yhä enemmän rakkaudettomuutta. Yksinäisyyttä. Syrjäytymistä. Masennusta. Itsemurhia.

Minä en edes yritä ratkaista tätä ongelmaa, muuta kuin omalta osaltani. Päätin lyödä konkreettisesti stopin kaikelle suorittamiselle elämässäni. Pysähtyen aidosti kohtaamaan tämän karmivan tunteen, jonka ajamana koko ikäni olen syöksyillyt päättömästi paikasta toiseen, luulotellen että tuolta toisaalta löytyy se, mitä niin kipeästi kokoajan kaipaan ja haluan. Ei se sieltä löydy. Ei, koska se on minussa itsessäni. Ei ole eikä tule olemaan ihmistä joka voisi täyttää tämän minun perustarpeeni. Ei ennen kuin itse olen valmis kohtaamaan tuon kauhistuttavan tyhjyyden tunteen itsessäni. Olen rakkaudeton.

Oikeastaan olen kiitollinen taas kerran elämälle, ettei se ole antanut minulle niitä siunauksia joita luulin tarvitsevani ollakseni onnellinen. Sillä tänään ymmärrän sen olleen vain harha siitä, että täyttäisin tuolla sen tyhjiön, jota millään korvaushoidoilla ei täytetä. Ihan sama ajanko 50k€ Bemarilla. Onko minulla 350 neliön omakotitalo. 100 neliön kesämökki. Jatkuvia etelänmatkoja. Perhe. Ystävät. Mitä tahansa. Niin kauan kuin en ole valmis pysähtymään itseni ja tuon perustarpeeni äärelle, noilla edellämainituilla asioilla ei ole sen suurempaa painoarvoa suhteessa sisäiseen kaipuuseeni.

Raamatussa sanotaan: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa ja kaikki tämä teille annetaan."

Juuri nyt ymmärrän tuon valtakunnan olevan minussa itsessäni. Sen löytyessä voin käsi sydämellä todeta kohdanneeni oman kipeimmän tyhjyyteni. Rakkaudettomuuteni. Sillä ilman tuota kohtaamista, minä vian haalin epätoivon vimmalla itselleni korvikkeita jotka saavutettuani, menettävät samantien merkityksensä, koska eivät koskaan kykene täyttämään sitä alkuperäistä kaipuutani. Kaipuuta olla rakastettu.

Niin kauan kuin ihmiset eivät tätä hyväkyen ymmärrä. Kestää vaikka minkälaisen Sarasvuon tai Tolvasen julistaa mitä tahansa kulttuurista työpaikoilla tai johtamisessa. Niin kauan kuin me ihmiset emme myönnä itsellemme kokevamme totaalista rakkaudettomuutta, ei mitkään strategiat tai hienot suunnitelmat tuo tähän mitään pysyvää ratkaisua. Juoksemme toisinsanoen karkuun sitä mitä epätoivoisesti samalla yritämme tavoittaa.

Kysymys kuuluukin: "Uskallammeko pysähtyä?"