Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Hengellisyydestä ja paljon muustakin

Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.

Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.

Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta.

Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.


Yrittämisen sietämätön kepeys

Olkoon Joulu alkuna uuden mahdollisuuden
Olkoon Joulu alkuna uuden mahdollisuuden

Luin tällä aamua ensimmäisenä aamukahvin kera kovasti arvostamani, Ville Tolvasen kirjoittaman bloggauksen Yrittämisen menestystarina ja tuo kirjoitus upposi minuun kuin tulikuuma veitsi voihin. Kolahtaen kovaa, mutta samalla hellästi. Ymmärsin samalla oman yrittäjyyteni ongelmakohtia aivan uudella tavalla.

Ongelmallisuus omassa yrittäjyydessäni on siinä, etten ole kunnolla panostanut suunnitelmallisuuteen, enkä sen myötä myöskään tehnyt kunnollista kartoitusta mahdollisista asiakkaistani. Olen vain elänyt yrittäen, samalla juuri tuolla Villen kirjoittamalla väärällä asenteella, että, menestys synnyttäisi kysyntää tai minun tapauksessani enemmän tunnettavuutta. Tässä kohtaa totean vain sen, etteipä olisi parempaa ajankohtaan voinut tulla tämä herätys. Olen nimittäin huomenna lähdössä työreissulle, jossa osaltaan naulataan joko viimoisia nauloja yrittäjyyden arkkuuni tai toisaalta aloitetaan raapia itseään ylös montusta. Tässä hetkessä uskon jäljimmäiseen vaihtoehtoon, sillä muutoin minun olisi avian turha lähteä ajamaan 1500km reilun vuorokauden periodilla, ellen uskoisi asiaani ja palveluuni. Uskosta tama homma ei ainakaan jää uupumaan. Jos joku tässä asiassa mättää, niin suunnitelmallisuus.

Ihminen vain tuppaa olemaan siinä määrin jännä otus, että kun sitä tarpeeksi monesta suunnasta puristetaan, niin ennenpitkää jostain kohtaa on annettava periksi. Minulle tuo periksianto tarkoitti väärällä tavalla luottamista siihen, että pelkällä raa'alla työnteolla kyllä hankitaan asiakkuuksia. Kissan viikset.

Nyt kiitos Villen kirjoituksen, havahduin huomaamaan kokonaan uuden mahdollisuuden elämässäni, yrittäjänä. Olenhan aloittamassa tammikuun puolivälissä oppisopimuskoulutuksena toteutettavaa Johtamisen erikoisammattitutkinto koulutusta, jonka ymmärrän tällä hetkellä sisältävän kokonaan uuden mahdollisuuden aloittaa kuin puhtaalta pöydältä rakentamaan omaa menestystarinaani. Kaiken lisäksi tuota projektia osaltaan edesauttaa myös se, kun tiedostin vasta joitain viikkoja sitten pimennossa olleen vimman tuhota kaikki hyvä elämässäni. Nyt sen tiedostaessani, en enää tietämättäni torpedoi omia hyviä ideoita tai ansaitulla työllä rakentamaani kokonaisuutta, vain sen vuoksi että syvällä sisimmässäni en koe ansaitsevani elämältä mitään hyvää. Tänään ymmärrän olevani sensijasta avian samalla tavoin kuin kuka tahansa muukin, oikeutettu kaikkeen siihen hyvään mitä elämä minulle on varannut. Lisäksi olen enemmän kuin motivoitunut sen eteen tekemään kaikkeni. Yleensä tuo valmius kohdallani merkitsee totaalisen vauhtisokeuden alla tapahtuvaa suorittamista, jossa ei ole järjenhiventäkään, mutta taas kiitos itseni prosessoinnin, voin tuonkin ennalta tiedostaen pyrkiä välttämään.

Minulla on siis oman elämäni avaimet käsissäni. Ensi kertaa elämässäni en halua niitä suoraan heittää menemään. Haluan mieluummin uteliaana kuin lapsi aloittaa etsimään sitä kirstua, jonka lukkoon nuo avaimet ovat sopivat ja katsoa mitä aarteita tuonne kirstuun on kätketty. Minä ansaitsen hyvää elämää ja sen eteenhän tässä olen kohta 8 vuotta täysillä töitä tehnyt. Oikeastaan ainoa tarkistus mikä minun tässä lähtötilanteessa mielestäni on hyvä tehdä, on se, etten enää suhtautuisi tähän yrittäjyyteeni niin kirotun vakavasti. Eräs ystäväni totesi elämänsä helpottaneen sen myötä, kun hän opetteli suhtautumaan asioihin niiden vaatimalla kepeydellä. Kepeys olkoon asenteenani.

Tänään, jälleen kerran, armosta, koittakoon loppuelämäni ensimmäinen päivä.


Rakastamalla itseäni, rakastan myös lähimmäistäni

Osatappa joku päivä rakastaa yhtä ehdoitta kuin nämä kaksi. Siinä haastetta kerrakseen.
Osatappa joku päivä rakastaa yhtä ehdoitta kuin nämä kaksi. Siinä haastetta kerrakseen.

Kuinka vaikeaa ihmisen, joka koko ikänsä on tottunut pitämään itseään täysin arvottomana, onkaan oppia rakastamaan itseään? Siinä riittänee opeteltavaa koko allekirjoittaneen elämän ajaksi.

Toisaalta olen aina kuvitellut osaavani rakastaa toista ihmistä. Luullut että toista rakastamalla ehdoitta, oppisin rakastamaan itseäni. Eipä asia olekaan niin helppoa. Itseasiassa toisen ihmisen kautta voin oppia rakastamaan itseäni ja vasta sen jälkeen kykenen rakastamaan tuota toista ihmistä aidosti. On kovin helppoa sanoa sanat "Rakastan sinua", mutta kuinka vaikeaa oikeasti onkaan tiedostaa mitä nuo sanat merkitsevät saati mitä niiden omassa käyttäytymisessä suhteessa tuohon toiseen ihmiseen tulisi tarkoittaa.

Viime aikaisten tapahtumisen valossa tuo käyttäytymiseni on osoittanut minulle sen, etten edelleenkään osaa rakastaa itseäni, saati toista ihmistä. Olen mestari yrittämään elämässäni mitä erilaisempia asioita. Yleensä hyvää tarkoittaen, mutta sitä yleisemmin päätyen tilanteeseen jossa hyvät tarkoitukseni osoittautuvat tuoneen tullessaan lopputuloksen, jossa moni ihminen minun itseni lisäksi on vain joutunut tavalla tahi toisella kärsimään. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka se, että olen kuluneen vuoden yrittänyt yrittää yrittäjänä. Motiivina puhdas auttamisenhalu, yhdistettynä tarpeeseen elättää seitsenhenkinen perheeni. Mitä epätoivoisemmin yritän, sitä enemmän tuo mainitsemani, minulle tärkein ihmisryhmä, eli perheeni, tuosta yrittämisestäni kärsii. Jotakin pientä positiivisuutta, kaikessa tässä suuressa negatiivisuudessa kuitenkin on. Se nimittäin vie minua kokoajan lähemmäs aitoa minuuttani. Olen nimittäin löytänyt itsestäni viime aikoina sen, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa elämässäni hyvää, en itseasiassa itse salli noiden sinällään hyvien asioiden toteutumista elämässäni. Lähinnä jälleen siitä perustavanlaatuisesta syystä johtuen etten osaa rakastaa itseäni, saati salli itselleni mitään hyvää tapahtuvan. Sen sijasta toisaalta armottoman yrittämiseni huipentumana, tuhoan kaiken tavalla tai toisella tekemieni valintojen seurauksena. Tästä kaikesta seuraa vain se, että mitä kovemmin yritän, sitä vähemmälle läsnäolo perheen parissa jää ja sitä huonommin meillä perheen sisällä voidaan. Yritä tässä nyt sitten.

Hassua tuossa yrittäjyydessäni lähinnä viime aikoina on ollut se, etten ole raaskinut pyytää ihmisiltä rahaa palveluistani, vaan enemmänkin tehnyt asioita hyväntahtoisesti palkatta. Se mistä tama johtuu, valkeni minulle vasta eilen. Koen saaneeni omaan elämääni raittiuden myötä äärettömän paljon hyviä asioita, maksamatta niistä itse mitään ja sen vuoksi toiselta ihmiseltä korvauksen pyytäminen, edes oikeista töistä on äärettömän hankalaa. Ainoa ratkaisu tähän pulmalliseen tilanteeseeni on siinä, jos saan hankittua itselleni asiakkaaksi joko ison yrityksen, tahi toisaalta esimerkiksi kunnan tai kaupungin, sillä nämä edellä mainitsemani instanssit ovat tahoja joilta voin surutta palveluistani maksun olla pyytämässä.

No palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, itseni rakastamiseen, voin mainita sen, että mitä enemmän ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olen, sitä enemmän saan korvaavia kokemuksia ja sitä kautta sitä enemmän opin hitaasti mutta varmasti myös itseäni rakastaa. Sen myötä rakkaus myös lähimmäiseen lisääntyy ja näin ollen Hyvä vaikuttaa yhä useamman ihmisen elämässä.

Vekkulia tuossa lähimmäisenrakkaudessa on se, että olen ottanut itselleni kuin haasteen, pyrkien rakastamaan juuri niitä ihmisiä jotka vähiten sitä osaavat tai käytöksellään antavat ymmärtää haluavansa. Toisaalta kuinka helppoa on rakastaa ihmistä joka kykenee rakastamaan ja rakkautta vastaanottamaan, mutta eikö juuri ne ihmiset eniten rakkautta tarvitsisi, jotka eivät sitä kykene osoittamaan saati itselleen vastaanottamaan. Kaikki tämäkin peilautuu suoraan minuudestani, lähinnä siitä, kun itse omakohtaisesti tiedän kuinka vaikeaa ja haasteellista rakkauden vastaanottaminen on, niin siitä syystä samalla kun haastan itseäni rakastamaan vaikeasti rakastettavaa ihmistä, opin itse sitä vastaanottamaan aidommin.

Elämä on päivittäin, erinäisten haasteiden kohtaamista. Parasta kaikessa kuitenkin se, että kiitos menneen elämäni olen oppinut luottamaan toisiin ihmisiin siinä, etten enää noista haasteista yksi pyri selviämään vaan keskustelen asioista päivittäin jonkun kanssa ja sitä kautta saan myös erilaisia näkökulmia noita haasteita kohdatessani. Puhuminen onkin yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Sen avulla kaikesta mahdollisesta mitä elämä mukanaan tuokaan, on mahdollista selvitä.


Kiitollisuus on voimavara, joka auttaa jaksamaan

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."
"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa."

Olen taas siinä onnellisessa asemassa että kaikenlainen kiire on hetkeksi tauonnut ja olen pysähtynyt itseni äärelle, pohtimaan elämääni. Vaikka elämä tässä hetkessä vaikuttaisi kuinka monimutkaiselta tai jopa vaikealta, niin hetken mietinnän ja pohdinnan alta löytyy tuttu ja turvallinen, eteenpäin vievä voima, kiitollisuus.

En minä yksinkertaisesti nykyhetkessä osaa elämääni siinämäärin sotkea, vaikka mestari siinä olenkin hetkittäin, etteikö pieni peilaaminen menneisyyden kauhuihin, palauttaisi minut todellisuuteen siinä, että tässä hetkessä minulla on kaikki hyvin.

Ihmisen mieli on varsin vekkuli kapistus. Ainakin mitä minun mieleeni tulee. Olipa elämäni millä tolalla tahansa, aina löytyy joitain asioita jotka voisivat olla tavalla tahi toisella toisin. Tuosta yleisimmin saa alkunsa ajattelu, jonka tuloksena olen oman pääni sisällä siinä ajatuksessa, kuin minulta puuttuisi jotakin, vaikka kuten todettua, minulta ei puutu tässä hetkessä yhtikäs mitään. Siis ainakaan mitään sellaista, mitä ilman en tässä hetkessä voisi olla ja hengitellä.

No sitten varsinaiseen asiaani, nimittäin kiitollisuuteen. Olen elänyt elämääni niin pitkään erilaisten pelkojen ja ahdistusten alla, että jo pelkästään noista vapautumisen myötä olen jokaisesta hetkestä jonka vapaana saan elää ja hengittää, äärettömän kiitollinen. Kun elämä alkaa pyöriä yhä vain kiihtyvässä tahdissa esimerkiksi erilaisten pelkojen alla, tulee elämästä ennenpitkää kokolailla sulkeutunutta. Tuo sulkeutuneisuus ruokkii taas epäluuloisuutta ja sitä kautta jokainen ihminen joka elämääsi edes hetkellisesti poikkeaa, on pääsi sisällä ajatuksissasi jonkin ihmeellisen salaliittoteorian mukaan jotenkin uhka. No jokainen varmasti ymmärtää sen, että ennenpitkää tuosta seuraa totaalinen erakoituminen, yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Yksinäisyys. Olen tuon konkreettisesti joutunut kokemaan. Se ei ole kivaa.

Vaikka minulla on tässä hetkessä etäisyyttä ajallisesti jo vuosia tuohon tilaan, niin silti jatkuvasti, kuljeskellessani ajatuksissani tuossa totaalisessa yksinäisyydessä, sieltä yhä nousee ääretöntä tuskaa. Positiivista tuossa on se, että havahtuessani ajatuksistani takaisin todellisuuteen, minut valtaa sanoinkuvaamaton kiitollisuuden tunne. Olen elossa. Olen yhteiskunnassa. En ole enää yksin. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Enemmänkin.

Tästä kaikesta minulle on muodostunut sellainen tapa, että aamulla herätessäni, olipa ensimmäinen olo, ajatus tahi tunne mikä tahansa, pyrin tietoisesti miettimään jotakin sellaista asiaa, josta minulle tulee kiitollinen olo ja tällä tavoin saan aloittaa jokaisen päivän uskoen siitä
tulevan loppuelämäni paras.

Esimerkkinä mainittakoon tämä aamu. Olen työ- ja opiskelureissussa koko viikon Etelä-Suomessa. Herätessäni aamulla hotellilla, minulla oli aivan järkyttävä päänsärky. Juuri sellainen jysäri, kuin olisi pari viikkoa tauotta tintannut kirjasta viinaa. Asia sinällään josta allekirjoittaneella on liiaksikin kokemusta. Mutta asiaan. Ajattelin tietysti ensimmäisenä, kiroten, ettei perskules olisi voinut paremmin sattua tämä jysäri, nyt kun pitkin päivää pitää olla siellä ja täällä tekemässä sitä ja tätä. No seuraavaksi käytin totuttelemaa tapaani, ajatellen tietoisesti jotakin positiivista asiaa. Tässä tapauksessa rakasta puolisoani. Tullessani tästä kiitolliseksi, seuraava teksi kuvannee sen hetkistä ajatusmaailmaani, siis sitä, jonka tuo kiitollisuus esille nosti:

Heräsin armottomaan päänsärkyyn, silti sisällä ääretön rauha siitä tietoisuudesta että edessä, armosta, yhden päivän matka aikaa tehdä hyvää.

Tämä kuvannee lähinnä sitä prosessia, joka minussa tapahtuu kun tietoisesti pyrin löytämään kiitollisuuden elämässäni. Löytäessäni kiitollisuuden, löydän nöyryyden tarkastella elämääni oikeassa mittasuhteessa ja sen myötä myös negatiivinen ajatustapa muuttuu positiiviseksi.

Lopuksi totean vielä sen, että yritän todella kovasti hyväksyä sen, ettei asiat aina tapahdu sillä aikataululla kuin minä niiden toivoisin tapahtuvan ja että ne silti järjestyvät aina juuri parhaassa aikataulussa. Olen nimittäin yhä sen ongelman edessä, etten vieläkään ole onnistunut luomaan itselleni tästä yritystoiminnasta varsinaista toimeentuloa, siis sellaista jolla voisi todeta elättävänsä perheensä. Jotenkin välillä ihmettelen sitä, että mikä tämän kaiken tarkoitus on, sillä en todellakaan mielestäni tavoittele kuuta taivaalta, jos nöyrästi pyydän, että saisin tehdä töitä edes sen verran, että tienaisin kuukaudessa enemmän kuin mitä suurimmaksi osaksi elämässäni olen kuukaudessa aina tienannut, eli työttömyyspäivärahan verran.

No asioilla on taipumus järjestyä. Niin haluan todellakin tässäkin asiassa uskoa. Joka päivä teen oman osuuteni tuon asian järjestymisen eteen, samalla joka päivä usean kerran rukoillen sitä, että vielä joku päivä puhelimeni soi tai sähköpostiini tulee viesti, jossa kerrotaan että minullekkin on tarjolla sen verran työtä, ettei minun tarvitsisi enää potea armotonta syyllisyyttä siitä että elättämisen sijasta elän perheeni varoilla. Kaikella tarkoituksensa. Sen uskon.

Lopuksi totean sen, että kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen, kyetäkseni hengittämään. Se riittää.


Kaikki me ihmiset olemme tasavertaisia. Vertaisia vertaistemme joukossa.  2

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.
Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää. Katsoo kevääseen, seisoo erillään. Ja kestää joka tuulen ja sään.

Olen ollut kaikkineen positiivisesti yllättynyt kaikesta palautteesta mitä aikaisemmassa postauksessani linkittämä juttumme on tuonut. Kuvastanee juurikin sitä, että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä riittää ja että kuitenkin näistä ongelmista ei edelleenkään puhuta riittävän avoimesti.

Mietin tässä aamussa elämääni. Lähinnä siltä kantilta, kuinka rajoittunut ihminen ennen raitistumistani olin. Olin omien ajatuksieni ja ennakkoluulojeni vanki. Pelkäsin ihmisiä, luullen jokaisen heistä vain haluavan hyötyä minusta jotakin, hyljäten heti kun itsekkäät tarpeensa saisivat tyydytetyiksi. Tänään ymmärrän tuon pelon kummunneen omasta itsestäni. Omista itsekkäistä ennakkoluuloistani. Olin kasvanut ajatukseen, että minun tulee aina hyötyä jotakin toisista, eikö koskaan antaa toiselle yhtään mitään. Kuinka hukassa ihminen voikaan olla.

Tänään olen kiitollinen siitä reilun 15 vuoden sysimustasta helvetistä, joka riisui minut auttamatta alasti kaikista ennakkoluuloistani, katsoakseni toista ihmistä ihmisenä. Kohtaamaan toiset ilman minkäänlaisia varauksia. Hyväksymään ihmisen ihmisenä. Olemmehan oikeasti täällä ajassa toinen toisiamme varten. Emme kilpaillaksemme siitä kuka on paras missäkin, saati kenellä on eniten mitäkin.

Surullista sinällään on se kuinka nykyinen yhteiskuntamme on kasvanut tuohon kilpajuoksuun. Sen sijasta että tukisimme toinen toistamme, saavuttaen yhdessä enemmän, me tallomme toisiamme, yrittäen siten muka päästä korkeammalle, ehtiä enemmän, saavuttaa jotakin millä kuitenkaan ei ole yhtään mitään merkitystä oikean elämän edessä

Ymmärrän tänään elämää siinä, että me ihmiset tarvitsemme onnettomuuksia, sairauksia, jopa sotia, ymmärtääksemme kovin yksinkertaisen asian. Olemme ihmisiä, toinen toisellemme.

Ihmisen kohdatessa sairauden. Onnettomuuden. Läheisen kuoleman tai jonkin muun todella maailmaansa järisyttävän tapahtuman, avautuu näkemään sen mikä kuitenkin on ollut nähtävissä aina. Tarvitsemme toisiamme. Hyvä esimerkki tästä on alkoholismisairaus. Ihmisen löytäessä oman pohjansa, hän riisuutuu siinä määrin ennakkoluuloistaan että kykenee vastaanottamaan apua. Kuka mitäkin, mutta kuitenkin apua. Toiselta ihmiseltä. Tässä kohtaa minä ymmärrän omalla kohdallani riippuvuussairauksien siunauksen elämässäni. Ne riisuivat minut kaikista ennakkoluuloistani. Ei ole väliä kenen kanssa puhun. Sikäli kun sairaus koskettaa tavalla tahi toiselle molempien meidän elämää, syntyy ihmeellinen yhteys jonka avulla ymmärrämme toisiamme aivan uudella tavalla.

Olen saanut tavata aivan uskomattomia ihmisiä raittiilla taipaleellani. Ymmärtäen tässä hetkessä sen, etten ennakkoluuloiltani heitä olisi uskaltautunut kohtaamaan, ellei minulta ensin olisi ravistelemalla rikki revitty kaikkia mahdollisia kieroutuneita suojarakenteita joita elämäni aikana syystä tahi toisesta olin rakentanut.

Ei siis väliä oletko työelämässäsi johtaja vai siivooja. Uskonnoltasi ateisti tai buddha. Poliittiselta vakaumukseltasi Persu taikka vaikka mersu. Olet minulle tasavertainen ihminen jolla on aina jostakin elämän osakokonaisuudesta enemmän tietotaitoa kuin minulla. Miksipä siis emme istuisi alas jakamaan kokemuksiamme, saattaisimme molemmat pahemman kerran yllättyä siitä kuinka harmittavan paljon samankaltaisuutta meistä kaikesta erilaisuudesta huolimatta löytyykään.

Rakasta lähimmäistäsi, lienee tämän elämänmatkani tärkein opinahjo. Sitä siis opettelen tänäänkin, tämänhetkisen avoimuuden turvin. Kaikkea hyvää päivääsi. Siunausta askeleihisi. Voimia haasteihisi.



Ei heikkohermoisille! ;-)

Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pelkästään kertoa siitä, mitä sisälläni olen tuntenut viimeisinä vuosina, kiitos tuolloin löytämäni uskon elämääni. Olen suurimman osan elämästäni elänyt uskaltautumatta luottamaan keneenkään, ajatellen että elämässä tulee selvitä yksin. Avun pyytäminen olisi heikkoutta, jota ei hyväksytä tai joka tuomitaan samantien.

Kun elää elämäänsä totaalisen yksin yrittäen, elämästä katoaa sen perusolemus, ilo. Elämän muuttuessa sysimustaksi mössöksi, jossa jokainen päivä on eräänlainen henkiinjäämistaistelu siitä kuka on vahvin heikkoudessaan, kuka kaatuu kuolleena, kohtaamatta vapauttavaa heikkouden myöntämistä tietämättään yhtään sitä, millainen voimavara toiset ihmiset voivatkaan olla.

Minä pelkäsin ihmisiä. Kasvoinhan lapsuuteni peläten toisia ihmisiä, heidän ilkeytensä vuoksi. Koulukiusaamisen arvet näkyvät yhtä tietyissä tilanteissa, mutta tänään, kiitos löytämäni luottamuksen, osaan tarkastella noitakin tapahtumia hieman eteäämmältä, ymmärtäen niiden kuuluneen osana matkaani oleviin tapahtumiin jotka osaltaan ovat muovanneet minusta ihmisen joka tänään olen. En ole millään tavoin katkera. Päinvastoin, niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen kaikesta siitä vastatuulesta, joka elämässäni on puhkunut. Kiitos tuon tuulen, väsyin totaalisesti taistelemaan sitä vastaan, luovuttaen, pudoten polvilleni, rukoillen apua. Myöntäen etten yksinkertaisesti enää jaksanut jatkaa. Tuosta luovuttamisesta alkoikin uusi elämä. Elämä johon yhä edelleen kuuluu vastatuulta, mutta jossa perustalla vallitseva luottamus auttaa minua kääntymään vastatuulen osoittamaan suuntaan, onnistuen ennenpitkää liitelemään tuulen mukana, nauttien matkasta maisemien vaihtuessa yhä kauniinpiin.

Usko on minulle siinä jännä asia, etten koe millään tavoin olevani "uskovainen". Siis siinä merkityksessä, jona mina tuon sanan koen. Silti sikäli jos minulta asiasta kysytään, kerron eläneeni uskossa jo useamman vuoden ajan. Mikäli joku kysyisi sitä, million olen tullut uskoon, en sitä sinällään tarkkaan edes osaisi määritellä, koska tuo on ollut eräänlainen todella kivulias kasvuprosessi, johon on kuuluneet kaikki elämäni erilaiset tapahtumat, jotka ohjasivat minua rakkaudellisesti, mutta juuri tarvittavan rajulla tavalla kohtaamaan se omaan elämääni saumattomasti tässä hetkessä kuuluva oman rajallisuuden myöntäminen.

Monta kertaa asiaa pohtineena koen, että olen ollut uskossa jo lapsuudessani. Uskoen Taivaanisän pitävän minusta huolta, kun ei ollut ketään muuta johon turvautua armottomien ahdistusten ja pelkojen alla. Silti nuoruuden kynnyksellä tuon sinällään jo vahvaksi muodostuneen uskoni korvasi hetkellisen helpotuksen tuskaani tuoneet riippuvuudet, joiden alla kuvittelin etten enää koskaan tarvitsisi ketään. Muistan pää sekaisena uhonneeni usein sitä, että haista sinäkin maailma paska, minähän selviän, tuot sinä sitten tielleni mitä tahansa. No sitä mitä tahansa tulikin sitten enemmän kuin osasin aavistella. Reilun 10 vuoden sekakäyttöhelvetin aikana kun konkreettisesti katsoo kuolemaa silmästä silmään kysyen, että joko mennään, tulisi olla melkoisen umpikalloinen, jos ei tuolta selvittyään alkaisi miettiä omaa vakaumustaan kokolailla kriittisesti tutkaillen. SInällään jo kaikki 13 itsemurhayritystä, joita tuohon 10 vuoden periodille kuului tai paremminkin niistä hengissä selviäminen, luulisi olevan asia joka pistää miettimään sitä, että ehkä kenties on olemassakin jokin minua suurempi voima tämän kaiken kaaosmaisuuden taustalla. Voima joka tietää mikä minulle milloinkin on parhaaksi. Silti nuo helvetit eivät riittäneet riisumaan minusta sitä armotonta väärää ylpeyttä, vaan tarvittiin vielä vuosien kuritus raittiina eläessä, ennenkuin olin valmis kohtaamaan oman pienuuteni suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Isäni itsemurha. Parhaan ystäväni itsensä hengiltä juominen sekä toisen ystäväni äkillinen aivoinfarkti ja sitä seurannut puoleksi halvaantuminen sekä puhekyvyn totaalinen menetys, olivat vasta asioita, joiden edessä en enää jaksanut olla paskanylpeä, vaan murruin täysin. Itkin elämän vääryyttä, kiroten Jumalaa alinpaan helvettiin. Samalla hapuillen rukousta pyytäen voimia selvitä tuosta kaikesta selvästäpäin. Ja voimiahan annettiin, kun niitä nöyrästi pyysin.

Tänään ymmärrän sanonnan "Ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa" -merkityksen varsin kirkkaasti.

Saavutettuani henkisen pohjani, aloin hitaasti kasvaa uskomaan johonkin. Armottomat paniikinsekaiset pelot ohjasivat minua yhä syvemmälle itseeni. Se mistä tuo usko löytyi, on minulle yhä hieman mysteeri, eikä sillä sinällään ole niin väliäkään. Minulle riittää se, että vaikka miltä tuntuisi, niin taustalla on vankkumaton usko siihen, että kaikella on hyvää tekevä tarkoituksensa. Siis minulle rakkaudella räätälöitynä parasta mitä ikinä voin elämästä toivoa.

Nyttemmin katosin puoleksi vuodeksi tavoittelemaan maallista hyvää. Sillä seurauksella että olin menettää kaiken sen oikeasti tärkeän, mitä minulla elämässäni on. Onneksi tuska kasvoi siinä määrin sietämättömäksi, että olin taas valmis pyytämään apua ja ohjausta, tehdä tarvittavat ratkaisut, tavaten tarvittavia ihmisiä, saadakseni elämäni takaisin oikeille raiteilleen ennen kuin on liian myöhäistä. Puoli vuotta. Ääretön määrä tuskaa ja lopputuloksena riitti oivallus siitä, milä elämässä oikeasti on merkityksellistä. Usko. Tuohon turvaten, ollen valmis luopumaan kaikesta siitä maallisesta, mitä tuon kuluneen puolenvuoden aikana itselleni olin haalinut, elämäni sai taas avian ihmeellisellä tavoin kokonaan uuden suunnan. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Jutellen avoimesti elämästäni. Saaden juuri ne tarvitsemani kultahippuset, ymmärtääkseni itse aiheuttavani itselleni turhaa kärsimystä, eläen avian liiaksi kuten itse haluan elää. Tänään en halua. Tänään haluan turvata johdatukseen. Luottaa siihen, että juuri ne oikeat, merkitykselliset asiat annetaan elämääni, kunhan itse pidän katseeni käännettynä siihen tärkeimpään, Vapahtajaamme. Jeesukseen Kristukseen.

Okei. Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja tuo edellinen lause nosti karvasi pystöön, niin ennen kuin surffaat pois, pysähdy ihan hetkeksi miettimään sitä, miksi. Ehkä löydät jotakin sellaista, mitä et aikaisemmin elämässäsi ole tullut ajatelleeksi. Tai sitten et.

Se miksi tuon kirjoitin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta, että elämäni ensimmäisen kerran, satoja ja taas satoja tekstejä nettiin väännettyäni, uskaltauduin kirjoittamanaan sanat Jeesus Kristus. Nuo sanat merkitsevät minulle kaikkea, mutta samalla niiden kirjoittaminen saati ääneen sanominen tuovat järkyttävän määrän häpeää. Tuo häpeä ei nouse niinkään siitä, että häpeäisin sitä, mitä ihmiset nyt minusta ajattelevat, tyyliin "ihme hihhuli", vaan tuo häpeä nousee siitä, että uskaltaudun ensimäistä kertaa koko elämässäni antamaan itsestäni jotakin niin salaista, jota en koskaan kuvitellut antavani. Altistun siis heikkoudelle. Hylätyksi tulemiselle. Juuri niille tunteille, joita olen koko elämäni paennut. Melkein päätyen ennenaikaiseen hautaan, kohtaamatta niitä koskaan. Nyt kohtaisin. Tuntuu muuten hyvältä.

Hylkäsitte minut sitten tahi ette. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on olla aito. Oma itsensä. :)


Ihminen vailla identiteettiä

Mitä järkeä on pelastaa maailma, jos se samalla tarkoittaa sitä, että kadottaa itsesnä sekä kaikki sinulle tärkeät ihmissuhteet. Tässä hetkessä uskon liikkuvani todella lähellä totuutta.

Jossain kohtaa elämässäni kadotin itseni. Se tapahtuiko se varhaisessa lapsuudessani, nuoruudessa, aikuisuuden kynnyksellä vai kenties sekakäytön yhteydessä, on vielä mysteeri joka ei ole minulle kokonaan ratkennut.

Tiedän vain sen, että yhä edelleen teen epätoivon vimmalla matkaa minuuteeni, eksyen, harhaillen, löytäen ja taas kadoten kokonaan.

Jännittävän tästä matkasta tekee se, että uskon jokaisella tapahtumalla tässä matkassa olevan jonkin suuremman merkityksen. Niin tälläkin hetkellä, hukassa ollessani uskon.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt suurimman osan elämästäni erilaisten pelkojen vallassa. Peläten ihmisiä, elämää, kaikkea ja kaikkia. Nyttemmin, raittiina ollessani olen saanut tehdä matkaa minuuteeni pienin askelin jo pidemmän aikaa. Ottaen vastaan kaiken avun mitä kuvitella saatan, samalla peilautuen mitä erilaisimmista peileistä, löytäen itseäni pala palalta yhä enemmän. Huomaten taas toisaalla kadonneeni itseltäni kokonaan. Nyt olen hukassa. Mutta se mikä tässä hetkessä on hyvää, niin vaikka koenkin olevani hukassa itseltäni, niin mina en pelkää, vaan luotan siihen että tälläkin on tarkoituksensa. Siis hukassa olemiselle. Uskon sen vievän minua taas monta askelta lähemmäs totuutta suhteessa itseeni.

Luin eilen suuresti arvostamani Tommy Hellstenin kirjoituksen narsismista
Tuo kirjoitus, kuten niin monet muutu Tommyn kirjoituksista avasi taas silmäni. Löysin itseni tuosta kirjoituksesta. Hovinarrin roolista. Siis ihminen vailla omaa identiteettiä. Ihminen joka kipeästi tarvitsee toisisa ihmisiä kokeakseen olevansa jotakin, Ihminen joka sisimmässän ei koe olevansa mitään, vaan joka kokee olevansa jotakin toisten ihmisten kautta. Mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä ympärillä, sitä suuremmaksi minäkin itseni tunnen. Tuntematta silti yhtään mitään muuta, kuin hetkellisen valheen, jota itselleni uskotellen luulen olevani jotakin. Sairasta? Ehkä, mutta toisaalta omaa tarinaani miettien, varsin ymmärrettävää. Ymmärrän nimittäin tässä hetkessä sen, ettei elämässäni ole ollut ihmisiä, joiden kautta olisin peilautunut aitona itsenäni, vaan aina ja joka tilanteessa jonkin minulle vieraan roolin kautta. Aito minuus on tuolla jossain.

Oikeastaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut siitä edes vähän vihiä sen olemassaolosta. Nyt kun olen suostunut sitä ensimmäistä kertaa rehellisesti katsomaan, ilman mitään piiloutumista. Olen nimittäin saanut noita rehellisiä peilejä tuolla Ihminen tavattavissa mentor koulutuksessa. Miksi vasta nyt, voisin kysyä. Olenhan käynyt intensiivisen päihdekuntoutuksen. Olen kulkenut yli 3 vuotta tiiviissä psykoterapiassa. Soveltanut vertaisryhmän ohjelmaa jo yli 7 vuotta, käyttäen aina tarpeen tullen myös tukihenkilöä peilinä itseeni. Niin miksi? Ymmärrän vasta nyt, että noihin kaikkiin edellä mainitsemiini tahoihin liittyy yksi sama asia. Luottamus tai paremminkin sen puute. En ole uskaltautunut luottamaan ihmisiin joiden kanssa olen työskennellyt. Tai olenhan mina jonkin verran, sillä ilman yhtään luottamatta ei mikään olisi onnistunut viemään minua eteenpäin matkallani minuuteen, mutta nyt puhun todellisesta, 100 prosenttisesta luottamuksesta. Luottamuksesta jossa ihminen on juuri sitä, mitä tässä hetkessä on. Antaen itsestään ulos juuri sen, mitä tulee, ilman yhtään suodattamista. Tuo suodattaminen ja roolileikit ovat olleet minun juttuni elämässä aina. Olen suodattanut sisintäni, eksyen million minkäkin roolin alle, sen mukaan kenen kanssa olen milloinkin ollut tekemisissä. Tuota samaa tein kuntoutuksessa, terapiassa, jopa tukihenkilöni kanssa. Tein asioita ja puhin asioista kuten ajattelin heidän minun haluavan tehdä ja puhua, tullakseni hyväksytyksi.

Sen vuoksi olen tässä hetkessä. Hukassa itseltäni. Oikeastaan olen löytymässä, en eksymässä enempää. Eikä näillä ihmisillä ole mitään syytä kokea epäonnistuneensa, sillä päinvastoin he ovat olleet aitoja itseään, auttaen minua juuri sen verran, kuin olen kussakin hetkessä kyennyt apua vastaanottamaan. Nyt alan olla valmis vastaanottamaan sen, mitä minuudestani puuttuu. Eli kaiken sen, mikä on vielä piilotettuna johonkin kovien kuorien, suojamuurien, roolien ja muiden alle. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että viime aikainen, käsittämätön paha olo kumpuaa siitä, että sisimpäni, siis se aidoin puhtain minuuteni huutaa, kirkuu ja potkii päästäkseen vapauteen. Ymmärrän myös sen, miksi viime aikoina olen ollut äärettömien ristiriitojen raastama. Toisaalta olen paennut itseäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta itse haluten eniten elämältäni tulla näkyväksi. Olen juossut itseäni karkuun sosiaaliseenmediaan. Kirjoittanut päivityksiä Faceen, Twitteriin, Päihdelinkkiin, joka paikkaan, mistä vain olen voinut peilata itseäni valheellisten lasien läpi. Hakien hyväksyntää loputtoman tuntuiselle pakomatkalleni. Enää en jaksa paeta. Haluan kohdata itseni, oman raadollisuuteni, oman rikkinäisyyteni, omana itsenäni. Heikkona, hajoitettuna, pirstaleisena, mutta omana itsenäni. Alkaen rakentua taas kerran kokonaan uusiksi.

Se miksi tuo narsismi kirjoitus minuun kolisi ehkä eniten, johtuu siitä, että olen esimerkiksi epätoivon vimmalla yrittänyt saada elämääni joitain "vaikutusvaltaisia" ihmisiä. Ihmisiä joilla on statusta. Nyttemmin kun olen jo jonkin aikaa tehnyt tätä, minulle ei enää riitä pelkät tavikset, vaan tarvitsen jotakin hienompaa. Ihmisiä kuten Tommy Hellsten, Atik Ismail, Jukka JÄrvinen, Jari Sarasvuo, Arman Alizad jne. jne. Kuvittelen olevani jotakin kun kyseiset henkilöt huomioisivat minut edes jotenkin. Vaikka vain sosiaalisessa mediassa. Surullista tässä kaikessa on se, että itse ymmärrän sen olevan harhaa. Valhetta joka ei koskaan tule olemaan todellisuutta. Sillä ymmärrän sen, että vaikka nuo kyseiset ihmiset ja moni muu julkisuuden henkilö huomioisivat minut miten tahnsa, he eivät silti tietäisi kuka mina oikeasti olen. Kuinka voisivatkaan, sillä enhän mina itsekkään tiedä kuka oikeasti olen. Hullua!!

Koen olevani hullu, joka tiedostaa asioita siten, ettei voi olla hullu. Olen vain ihminen joka oikeasti on totaalisen hukassa itsensä kanssa. Oman minuutensa etsimisessä, jossa välillä kuuluukin suostua olemaan totaalisen hukassa, löytääkseen taas jotakin enemmän, jotakin aidompaa, jotakin merkityksellistä. Oma aitoa minuutta.

Lopuksi todettakoon se, että Luojalle kiitos, hän on siunannut minulle elämääni ne minulle tärkeimmät ihmiset jotka kulkevat rinnallani vaikka itse itseni hylkäisinkin. Nuo ihmiset ovat minulle kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät, eli perheeni. Vaimoni ja lapseni. Heidän vuokseen olen valmis vaikka kuolemaan. Onneksi minun tuskin sitä tarvitsee sentään tässä hetkessä tehdä. Tässä hetkessä riittänee se, että jätän tuon sosiaalisenmedian, minulle valheellisen peilin ja keskityn aitoon läsnäoloon suhteessa omaan perheeseeni. Lapsistani mina peilaudun varsin lapsenomaisena persoonana, persoonana josta pidän. Kun taas vaimoni peilaa minusta rakkaudellisuuden, puolen josta myös todella paljon pidän. Tiedän pelkästään noista peileistä saavani kaksi minulle todella tärkeää piirrettä elämäni. Kykyä rakastaa ja kykyä suhtautua elämään uteliaan innokkaana kuin pieni lapsi.

Lopuksi todettakoon se, ettei minulla missään tapauksessa ole tarkoituksena millään muotoa vetää lokaan tässä tekstissäni mainitsemiani julkisuuden henkilöitä. Sillä sen mitä olen päässyt kurkistelemaan heidän elmääänsä, niin mielestäni he ovat todella hienoja ihmisiä kaikki tyynni. Julkisuus tai ei. Senpä vuoksi haluankin heille kuten meille kaikille toivottaa pelkästään hyvää ja siunattua elämää tässä hetkessä. Hetkessä, jossa on kaikki mitä ikinä tarvitsemme.


Hyväksytyksi tuleminen vs hylätyksi tulemisen pelko  2

Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?
Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?

Olen viime päivinä pysähtynyt pohtimaan taas omaa riittämättömyyden tunnettani. Vaikka kuinka itseäni prosessoin, saaden korvaavia kokemuksia, tuo tunne asuu minussa todella, todella syvällä.

Tänään tiedostan tuon tunteen kumpuavan varhaislapsuuden kokemuksistani. Koulukiusaaminen ei ollenkaan auttanut asiaa. Minuuteni muodostui sellaiseksi, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa, aina sisälläni on tunne ettei se ole kyllin hyvä.

Jännä huomio piirtyi mieleeni tänään. Mietin sitä, kuinka koko ikäni olen yrittänyt olla ihminen jonka kaikki ihmiset hyväksyisivät. Olen muovannut itseäni todella kameleonttimaisesti aina tilanteiden sekä ihmisten mukaan. Vaihtanut mielipidettäni asioissa siten, ettei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa minusta. Tätä jatkui niin pitkään, että väsyin siihen totaalisesti, antaen mennä toiseen äärilaitaan. Alkaessani sekoilla päihteiden kanssa, haistatin pitkät koko maailmalle. Tänään ymmärsin sen, että todellisuudessa haistattelin vain itselleni, tehden koko ajan itselleni ahdistavamman olon ja elämän.

Tänään osa asioista taas kolahti paikoilleen. Ymmärsin sen, että vaikka kuinka hyvä ihminen olisin vaikka kenen mielestä, niin tasan niin kauan kuin itse en koe itseäni hyväksi, toisin sanoen riittäväksi, saan minä yrittää hamaan loppuun asti, silti onnistumatta.

Tästä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu. Mikäli pelkään suunnattomasti sitä, etten ole hyväksytty, tehden mitä ihmeellisempiä asioita sen eteen, niin mitä hyötyä siitä on, niin kauan kuin en itse hyväksy itseäni? Miksi en siis yrittäisi muovata ajatusmaailmaani siten, että kelpaisin itselleni ensin? Sen jälkeen tuskin olisi niin tärkeätä mitä muut minusta ajattelevat.

On todella kiduttavaa yrittää olla kaikille mieliksi. Mahdoton tehtävä sanoisin. Silti olen siinä kipeä ihminen, että yritän loputtomiin miellyttää, olenhan tehnyt sitä aina. Voi pojat, kun tietäisitte kuinka raskasta tämä kaikki onkaan. Minä tiedän. Valitettavasti.

Tuntuu hassulta ajatella, että olen valmis mihin tahansa, jotta ihmiset hyväksyisivät minut, mutta en valmis mihinkään, että itse hyväksyisin itseni. Toisaalta olen valmis antamaan muille ihmisille mitä tahansa hyvää, mutta itselle antaminen on totaalisen mahdoton ajatus.

Toisaalta ymmärrän tämän kaiken, mutta tunnetasolla tämän kohtaaminen sattuu vielä ihan liikaa. Poika joka on aina ollut päähän potkittu, potkii itseään koko ajan sen verran kovaa, ettei muiden potkut enää tunnu miltään. Olen turta kaikelle.

Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni hakkaa mennen tullen hylätyksi tulemisen pelkoni. Olen valmis nimittäin hylkäämään itseni, tullakseni hyväksytyksi muiden ihmisten mielestä. Pöljää. Totaalisen järjetöntä. Tiedän. Ymmärrän. Mutten tunne. No kaikki aikanaan.

Tuntuu huvittavalta kirjoittaa tätä, sillä en koskaan aikaisemmin ole edes ajatellut tätä asiaa tällä tavoin. Olen kyllä tiedostanut haluni miellyttää, mutta vasta tänään minulle valkeni konkreettisesti se, ettei tuolla miellyttämisellä ole mitään merkitystä, niin kauan kuin en itse arvosta itseäni. Saan suorittaa, miellyttää, hyvittää ja säntäillä loputtomiin. Aina päätyen samaan lopputulokseen. Totaaliseen tyhjyyden tunteeseen. Tunne joka on valitettavan tuttu minulle. Tunne jonka ajamana olen elämässäni onnistunut tavalla tahi toisella tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä elämä on minulle varannut. No enää en siihen aio alistua, vaan nousen taisteluun omien oikeuksieni puolesta, suhteessa sairaaseen minääni. Haluan hyvää elämää. Haluan hyvää oloa. Ansaitsen sitä. Jätä minut jo rauhaan, sillä olet sotkenut minun elämääni jo liian kauan.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, on kuin minussa asuisi kaksi persoonaa. Hyvä ja paha. No toisaalta, varmasti kaikissa meissä asuu. Minun kohdallani tuo piilossa oleva paha suuntaa vain kaiken voimansa minua itseäni vastaan ja tähän asti se on voittanut. Ei enää. Haluan oppia arvostamaan itsäeni. Juuri tällaisena kuin nyt olen. Olen sen arvoinen. Todellakin. Olen sen arvoinen.

En enää halua miellyttää ketään. Haluan tulla toimeen itseni kanssa. Oikeastaan en enää olekkaan yrittänyt miellyttää ketään muuta kuin itseäni, toisten ihmisten kautta. Yrittäen saada epätoivoisesti sisälleni tunteen että olen hyvä. Ymmärrän kyllä sen, että niin kauan kuin tuo tunne ei lähde itsestäni, saaden alkuansa minusta, sisältä. On aivan se ja sama mitä kuka tahansa minusta on mieltä, sillä en noteeraa yhtään positiivista kommenttia. En osaa sisäistää niitä. Mutta auta armias negatiivinen kommentti, edes vihjaus siihen, etten ole kyllin hyvä. Ai saatana että sen kyllä noteeraan. Noteeraan vaikken haluaisi noteerata.

Pienin askelin kohti suuria. Tai no, jos nyt edes pienin askelin eteenpäin. Suunta lienee tärkeämpi, kuin perille pääseminen.


Kiitollisuutta elämästä  5

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle. Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis