Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.


Ei heikkohermoisille! ;-)

Vain sinä tunnet minut, Vapahtaja

Tämän kirjoituksen tarkoitus on pelkästään kertoa siitä, mitä sisälläni olen tuntenut viimeisinä vuosina, kiitos tuolloin löytämäni uskon elämääni. Olen suurimman osan elämästäni elänyt uskaltautumatta luottamaan keneenkään, ajatellen että elämässä tulee selvitä yksin. Avun pyytäminen olisi heikkoutta, jota ei hyväksytä tai joka tuomitaan samantien.

Kun elää elämäänsä totaalisen yksin yrittäen, elämästä katoaa sen perusolemus, ilo. Elämän muuttuessa sysimustaksi mössöksi, jossa jokainen päivä on eräänlainen henkiinjäämistaistelu siitä kuka on vahvin heikkoudessaan, kuka kaatuu kuolleena, kohtaamatta vapauttavaa heikkouden myöntämistä tietämättään yhtään sitä, millainen voimavara toiset ihmiset voivatkaan olla.

Minä pelkäsin ihmisiä. Kasvoinhan lapsuuteni peläten toisia ihmisiä, heidän ilkeytensä vuoksi. Koulukiusaamisen arvet näkyvät yhtä tietyissä tilanteissa, mutta tänään, kiitos löytämäni luottamuksen, osaan tarkastella noitakin tapahtumia hieman eteäämmältä, ymmärtäen niiden kuuluneen osana matkaani oleviin tapahtumiin jotka osaltaan ovat muovanneet minusta ihmisen joka tänään olen. En ole millään tavoin katkera. Päinvastoin, niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen kaikesta siitä vastatuulesta, joka elämässäni on puhkunut. Kiitos tuon tuulen, väsyin totaalisesti taistelemaan sitä vastaan, luovuttaen, pudoten polvilleni, rukoillen apua. Myöntäen etten yksinkertaisesti enää jaksanut jatkaa. Tuosta luovuttamisesta alkoikin uusi elämä. Elämä johon yhä edelleen kuuluu vastatuulta, mutta jossa perustalla vallitseva luottamus auttaa minua kääntymään vastatuulen osoittamaan suuntaan, onnistuen ennenpitkää liitelemään tuulen mukana, nauttien matkasta maisemien vaihtuessa yhä kauniinpiin.

Usko on minulle siinä jännä asia, etten koe millään tavoin olevani "uskovainen". Siis siinä merkityksessä, jona mina tuon sanan koen. Silti sikäli jos minulta asiasta kysytään, kerron eläneeni uskossa jo useamman vuoden ajan. Mikäli joku kysyisi sitä, million olen tullut uskoon, en sitä sinällään tarkkaan edes osaisi määritellä, koska tuo on ollut eräänlainen todella kivulias kasvuprosessi, johon on kuuluneet kaikki elämäni erilaiset tapahtumat, jotka ohjasivat minua rakkaudellisesti, mutta juuri tarvittavan rajulla tavalla kohtaamaan se omaan elämääni saumattomasti tässä hetkessä kuuluva oman rajallisuuden myöntäminen.

Monta kertaa asiaa pohtineena koen, että olen ollut uskossa jo lapsuudessani. Uskoen Taivaanisän pitävän minusta huolta, kun ei ollut ketään muuta johon turvautua armottomien ahdistusten ja pelkojen alla. Silti nuoruuden kynnyksellä tuon sinällään jo vahvaksi muodostuneen uskoni korvasi hetkellisen helpotuksen tuskaani tuoneet riippuvuudet, joiden alla kuvittelin etten enää koskaan tarvitsisi ketään. Muistan pää sekaisena uhonneeni usein sitä, että haista sinäkin maailma paska, minähän selviän, tuot sinä sitten tielleni mitä tahansa. No sitä mitä tahansa tulikin sitten enemmän kuin osasin aavistella. Reilun 10 vuoden sekakäyttöhelvetin aikana kun konkreettisesti katsoo kuolemaa silmästä silmään kysyen, että joko mennään, tulisi olla melkoisen umpikalloinen, jos ei tuolta selvittyään alkaisi miettiä omaa vakaumustaan kokolailla kriittisesti tutkaillen. SInällään jo kaikki 13 itsemurhayritystä, joita tuohon 10 vuoden periodille kuului tai paremminkin niistä hengissä selviäminen, luulisi olevan asia joka pistää miettimään sitä, että ehkä kenties on olemassakin jokin minua suurempi voima tämän kaiken kaaosmaisuuden taustalla. Voima joka tietää mikä minulle milloinkin on parhaaksi. Silti nuo helvetit eivät riittäneet riisumaan minusta sitä armotonta väärää ylpeyttä, vaan tarvittiin vielä vuosien kuritus raittiina eläessä, ennenkuin olin valmis kohtaamaan oman pienuuteni suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Isäni itsemurha. Parhaan ystäväni itsensä hengiltä juominen sekä toisen ystäväni äkillinen aivoinfarkti ja sitä seurannut puoleksi halvaantuminen sekä puhekyvyn totaalinen menetys, olivat vasta asioita, joiden edessä en enää jaksanut olla paskanylpeä, vaan murruin täysin. Itkin elämän vääryyttä, kiroten Jumalaa alinpaan helvettiin. Samalla hapuillen rukousta pyytäen voimia selvitä tuosta kaikesta selvästäpäin. Ja voimiahan annettiin, kun niitä nöyrästi pyysin.

Tänään ymmärrän sanonnan "Ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa" -merkityksen varsin kirkkaasti.

Saavutettuani henkisen pohjani, aloin hitaasti kasvaa uskomaan johonkin. Armottomat paniikinsekaiset pelot ohjasivat minua yhä syvemmälle itseeni. Se mistä tuo usko löytyi, on minulle yhä hieman mysteeri, eikä sillä sinällään ole niin väliäkään. Minulle riittää se, että vaikka miltä tuntuisi, niin taustalla on vankkumaton usko siihen, että kaikella on hyvää tekevä tarkoituksensa. Siis minulle rakkaudella räätälöitynä parasta mitä ikinä voin elämästä toivoa.

Nyttemmin katosin puoleksi vuodeksi tavoittelemaan maallista hyvää. Sillä seurauksella että olin menettää kaiken sen oikeasti tärkeän, mitä minulla elämässäni on. Onneksi tuska kasvoi siinä määrin sietämättömäksi, että olin taas valmis pyytämään apua ja ohjausta, tehdä tarvittavat ratkaisut, tavaten tarvittavia ihmisiä, saadakseni elämäni takaisin oikeille raiteilleen ennen kuin on liian myöhäistä. Puoli vuotta. Ääretön määrä tuskaa ja lopputuloksena riitti oivallus siitä, milä elämässä oikeasti on merkityksellistä. Usko. Tuohon turvaten, ollen valmis luopumaan kaikesta siitä maallisesta, mitä tuon kuluneen puolenvuoden aikana itselleni olin haalinut, elämäni sai taas avian ihmeellisellä tavoin kokonaan uuden suunnan. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Jutellen avoimesti elämästäni. Saaden juuri ne tarvitsemani kultahippuset, ymmärtääkseni itse aiheuttavani itselleni turhaa kärsimystä, eläen avian liiaksi kuten itse haluan elää. Tänään en halua. Tänään haluan turvata johdatukseen. Luottaa siihen, että juuri ne oikeat, merkitykselliset asiat annetaan elämääni, kunhan itse pidän katseeni käännettynä siihen tärkeimpään, Vapahtajaamme. Jeesukseen Kristukseen.

Okei. Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja tuo edellinen lause nosti karvasi pystöön, niin ennen kuin surffaat pois, pysähdy ihan hetkeksi miettimään sitä, miksi. Ehkä löydät jotakin sellaista, mitä et aikaisemmin elämässäsi ole tullut ajatelleeksi. Tai sitten et.

Se miksi tuon kirjoitin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta, että elämäni ensimmäisen kerran, satoja ja taas satoja tekstejä nettiin väännettyäni, uskaltauduin kirjoittamanaan sanat Jeesus Kristus. Nuo sanat merkitsevät minulle kaikkea, mutta samalla niiden kirjoittaminen saati ääneen sanominen tuovat järkyttävän määrän häpeää. Tuo häpeä ei nouse niinkään siitä, että häpeäisin sitä, mitä ihmiset nyt minusta ajattelevat, tyyliin "ihme hihhuli", vaan tuo häpeä nousee siitä, että uskaltaudun ensimäistä kertaa koko elämässäni antamaan itsestäni jotakin niin salaista, jota en koskaan kuvitellut antavani. Altistun siis heikkoudelle. Hylätyksi tulemiselle. Juuri niille tunteille, joita olen koko elämäni paennut. Melkein päätyen ennenaikaiseen hautaan, kohtaamatta niitä koskaan. Nyt kohtaisin. Tuntuu muuten hyvältä.

Hylkäsitte minut sitten tahi ette. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on olla aito. Oma itsensä. :)


Ihminen vailla identiteettiä

Mitä järkeä on pelastaa maailma, jos se samalla tarkoittaa sitä, että kadottaa itsesnä sekä kaikki sinulle tärkeät ihmissuhteet. Tässä hetkessä uskon liikkuvani todella lähellä totuutta.

Jossain kohtaa elämässäni kadotin itseni. Se tapahtuiko se varhaisessa lapsuudessani, nuoruudessa, aikuisuuden kynnyksellä vai kenties sekakäytön yhteydessä, on vielä mysteeri joka ei ole minulle kokonaan ratkennut.

Tiedän vain sen, että yhä edelleen teen epätoivon vimmalla matkaa minuuteeni, eksyen, harhaillen, löytäen ja taas kadoten kokonaan.

Jännittävän tästä matkasta tekee se, että uskon jokaisella tapahtumalla tässä matkassa olevan jonkin suuremman merkityksen. Niin tälläkin hetkellä, hukassa ollessani uskon.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt suurimman osan elämästäni erilaisten pelkojen vallassa. Peläten ihmisiä, elämää, kaikkea ja kaikkia. Nyttemmin, raittiina ollessani olen saanut tehdä matkaa minuuteeni pienin askelin jo pidemmän aikaa. Ottaen vastaan kaiken avun mitä kuvitella saatan, samalla peilautuen mitä erilaisimmista peileistä, löytäen itseäni pala palalta yhä enemmän. Huomaten taas toisaalla kadonneeni itseltäni kokonaan. Nyt olen hukassa. Mutta se mikä tässä hetkessä on hyvää, niin vaikka koenkin olevani hukassa itseltäni, niin mina en pelkää, vaan luotan siihen että tälläkin on tarkoituksensa. Siis hukassa olemiselle. Uskon sen vievän minua taas monta askelta lähemmäs totuutta suhteessa itseeni.

Luin eilen suuresti arvostamani Tommy Hellstenin kirjoituksen narsismista
Tuo kirjoitus, kuten niin monet muutu Tommyn kirjoituksista avasi taas silmäni. Löysin itseni tuosta kirjoituksesta. Hovinarrin roolista. Siis ihminen vailla omaa identiteettiä. Ihminen joka kipeästi tarvitsee toisisa ihmisiä kokeakseen olevansa jotakin, Ihminen joka sisimmässän ei koe olevansa mitään, vaan joka kokee olevansa jotakin toisten ihmisten kautta. Mitä vaikutusvaltaisempia ihmisiä ympärillä, sitä suuremmaksi minäkin itseni tunnen. Tuntematta silti yhtään mitään muuta, kuin hetkellisen valheen, jota itselleni uskotellen luulen olevani jotakin. Sairasta? Ehkä, mutta toisaalta omaa tarinaani miettien, varsin ymmärrettävää. Ymmärrän nimittäin tässä hetkessä sen, ettei elämässäni ole ollut ihmisiä, joiden kautta olisin peilautunut aitona itsenäni, vaan aina ja joka tilanteessa jonkin minulle vieraan roolin kautta. Aito minuus on tuolla jossain.

Oikeastaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut siitä edes vähän vihiä sen olemassaolosta. Nyt kun olen suostunut sitä ensimmäistä kertaa rehellisesti katsomaan, ilman mitään piiloutumista. Olen nimittäin saanut noita rehellisiä peilejä tuolla Ihminen tavattavissa mentor koulutuksessa. Miksi vasta nyt, voisin kysyä. Olenhan käynyt intensiivisen päihdekuntoutuksen. Olen kulkenut yli 3 vuotta tiiviissä psykoterapiassa. Soveltanut vertaisryhmän ohjelmaa jo yli 7 vuotta, käyttäen aina tarpeen tullen myös tukihenkilöä peilinä itseeni. Niin miksi? Ymmärrän vasta nyt, että noihin kaikkiin edellä mainitsemiini tahoihin liittyy yksi sama asia. Luottamus tai paremminkin sen puute. En ole uskaltautunut luottamaan ihmisiin joiden kanssa olen työskennellyt. Tai olenhan mina jonkin verran, sillä ilman yhtään luottamatta ei mikään olisi onnistunut viemään minua eteenpäin matkallani minuuteen, mutta nyt puhun todellisesta, 100 prosenttisesta luottamuksesta. Luottamuksesta jossa ihminen on juuri sitä, mitä tässä hetkessä on. Antaen itsestään ulos juuri sen, mitä tulee, ilman yhtään suodattamista. Tuo suodattaminen ja roolileikit ovat olleet minun juttuni elämässä aina. Olen suodattanut sisintäni, eksyen million minkäkin roolin alle, sen mukaan kenen kanssa olen milloinkin ollut tekemisissä. Tuota samaa tein kuntoutuksessa, terapiassa, jopa tukihenkilöni kanssa. Tein asioita ja puhin asioista kuten ajattelin heidän minun haluavan tehdä ja puhua, tullakseni hyväksytyksi.

Sen vuoksi olen tässä hetkessä. Hukassa itseltäni. Oikeastaan olen löytymässä, en eksymässä enempää. Eikä näillä ihmisillä ole mitään syytä kokea epäonnistuneensa, sillä päinvastoin he ovat olleet aitoja itseään, auttaen minua juuri sen verran, kuin olen kussakin hetkessä kyennyt apua vastaanottamaan. Nyt alan olla valmis vastaanottamaan sen, mitä minuudestani puuttuu. Eli kaiken sen, mikä on vielä piilotettuna johonkin kovien kuorien, suojamuurien, roolien ja muiden alle. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että viime aikainen, käsittämätön paha olo kumpuaa siitä, että sisimpäni, siis se aidoin puhtain minuuteni huutaa, kirkuu ja potkii päästäkseen vapauteen. Ymmärrän myös sen, miksi viime aikoina olen ollut äärettömien ristiriitojen raastama. Toisaalta olen paennut itseäni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta itse haluten eniten elämältäni tulla näkyväksi. Olen juossut itseäni karkuun sosiaaliseenmediaan. Kirjoittanut päivityksiä Faceen, Twitteriin, Päihdelinkkiin, joka paikkaan, mistä vain olen voinut peilata itseäni valheellisten lasien läpi. Hakien hyväksyntää loputtoman tuntuiselle pakomatkalleni. Enää en jaksa paeta. Haluan kohdata itseni, oman raadollisuuteni, oman rikkinäisyyteni, omana itsenäni. Heikkona, hajoitettuna, pirstaleisena, mutta omana itsenäni. Alkaen rakentua taas kerran kokonaan uusiksi.

Se miksi tuo narsismi kirjoitus minuun kolisi ehkä eniten, johtuu siitä, että olen esimerkiksi epätoivon vimmalla yrittänyt saada elämääni joitain "vaikutusvaltaisia" ihmisiä. Ihmisiä joilla on statusta. Nyttemmin kun olen jo jonkin aikaa tehnyt tätä, minulle ei enää riitä pelkät tavikset, vaan tarvitsen jotakin hienompaa. Ihmisiä kuten Tommy Hellsten, Atik Ismail, Jukka JÄrvinen, Jari Sarasvuo, Arman Alizad jne. jne. Kuvittelen olevani jotakin kun kyseiset henkilöt huomioisivat minut edes jotenkin. Vaikka vain sosiaalisessa mediassa. Surullista tässä kaikessa on se, että itse ymmärrän sen olevan harhaa. Valhetta joka ei koskaan tule olemaan todellisuutta. Sillä ymmärrän sen, että vaikka nuo kyseiset ihmiset ja moni muu julkisuuden henkilö huomioisivat minut miten tahnsa, he eivät silti tietäisi kuka mina oikeasti olen. Kuinka voisivatkaan, sillä enhän mina itsekkään tiedä kuka oikeasti olen. Hullua!!

Koen olevani hullu, joka tiedostaa asioita siten, ettei voi olla hullu. Olen vain ihminen joka oikeasti on totaalisen hukassa itsensä kanssa. Oman minuutensa etsimisessä, jossa välillä kuuluukin suostua olemaan totaalisen hukassa, löytääkseen taas jotakin enemmän, jotakin aidompaa, jotakin merkityksellistä. Oma aitoa minuutta.

Lopuksi todettakoon se, että Luojalle kiitos, hän on siunannut minulle elämääni ne minulle tärkeimmät ihmiset jotka kulkevat rinnallani vaikka itse itseni hylkäisinkin. Nuo ihmiset ovat minulle kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät, eli perheeni. Vaimoni ja lapseni. Heidän vuokseen olen valmis vaikka kuolemaan. Onneksi minun tuskin sitä tarvitsee sentään tässä hetkessä tehdä. Tässä hetkessä riittänee se, että jätän tuon sosiaalisenmedian, minulle valheellisen peilin ja keskityn aitoon läsnäoloon suhteessa omaan perheeseeni. Lapsistani mina peilaudun varsin lapsenomaisena persoonana, persoonana josta pidän. Kun taas vaimoni peilaa minusta rakkaudellisuuden, puolen josta myös todella paljon pidän. Tiedän pelkästään noista peileistä saavani kaksi minulle todella tärkeää piirrettä elämäni. Kykyä rakastaa ja kykyä suhtautua elämään uteliaan innokkaana kuin pieni lapsi.

Lopuksi todettakoon se, ettei minulla missään tapauksessa ole tarkoituksena millään muotoa vetää lokaan tässä tekstissäni mainitsemiani julkisuuden henkilöitä. Sillä sen mitä olen päässyt kurkistelemaan heidän elmääänsä, niin mielestäni he ovat todella hienoja ihmisiä kaikki tyynni. Julkisuus tai ei. Senpä vuoksi haluankin heille kuten meille kaikille toivottaa pelkästään hyvää ja siunattua elämää tässä hetkessä. Hetkessä, jossa on kaikki mitä ikinä tarvitsemme.


Hyväksytyksi tuleminen vs hylätyksi tulemisen pelko  2

Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?
Jos en riitä itselleni, niin kenelle riitän?

Olen viime päivinä pysähtynyt pohtimaan taas omaa riittämättömyyden tunnettani. Vaikka kuinka itseäni prosessoin, saaden korvaavia kokemuksia, tuo tunne asuu minussa todella, todella syvällä.

Tänään tiedostan tuon tunteen kumpuavan varhaislapsuuden kokemuksistani. Koulukiusaaminen ei ollenkaan auttanut asiaa. Minuuteni muodostui sellaiseksi, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa, aina sisälläni on tunne ettei se ole kyllin hyvä.

Jännä huomio piirtyi mieleeni tänään. Mietin sitä, kuinka koko ikäni olen yrittänyt olla ihminen jonka kaikki ihmiset hyväksyisivät. Olen muovannut itseäni todella kameleonttimaisesti aina tilanteiden sekä ihmisten mukaan. Vaihtanut mielipidettäni asioissa siten, ettei kenelläkään olisi mitään pahaa sanottavaa minusta. Tätä jatkui niin pitkään, että väsyin siihen totaalisesti, antaen mennä toiseen äärilaitaan. Alkaessani sekoilla päihteiden kanssa, haistatin pitkät koko maailmalle. Tänään ymmärsin sen, että todellisuudessa haistattelin vain itselleni, tehden koko ajan itselleni ahdistavamman olon ja elämän.

Tänään osa asioista taas kolahti paikoilleen. Ymmärsin sen, että vaikka kuinka hyvä ihminen olisin vaikka kenen mielestä, niin tasan niin kauan kuin itse en koe itseäni hyväksi, toisin sanoen riittäväksi, saan minä yrittää hamaan loppuun asti, silti onnistumatta.

Tästä seurasi seuraavanlainen pohdiskelu. Mikäli pelkään suunnattomasti sitä, etten ole hyväksytty, tehden mitä ihmeellisempiä asioita sen eteen, niin mitä hyötyä siitä on, niin kauan kuin en itse hyväksy itseäni? Miksi en siis yrittäisi muovata ajatusmaailmaani siten, että kelpaisin itselleni ensin? Sen jälkeen tuskin olisi niin tärkeätä mitä muut minusta ajattelevat.

On todella kiduttavaa yrittää olla kaikille mieliksi. Mahdoton tehtävä sanoisin. Silti olen siinä kipeä ihminen, että yritän loputtomiin miellyttää, olenhan tehnyt sitä aina. Voi pojat, kun tietäisitte kuinka raskasta tämä kaikki onkaan. Minä tiedän. Valitettavasti.

Tuntuu hassulta ajatella, että olen valmis mihin tahansa, jotta ihmiset hyväksyisivät minut, mutta en valmis mihinkään, että itse hyväksyisin itseni. Toisaalta olen valmis antamaan muille ihmisille mitä tahansa hyvää, mutta itselle antaminen on totaalisen mahdoton ajatus.

Toisaalta ymmärrän tämän kaiken, mutta tunnetasolla tämän kohtaaminen sattuu vielä ihan liikaa. Poika joka on aina ollut päähän potkittu, potkii itseään koko ajan sen verran kovaa, ettei muiden potkut enää tunnu miltään. Olen turta kaikelle.

Hyväksytyksi tulemisen tarpeeni hakkaa mennen tullen hylätyksi tulemisen pelkoni. Olen valmis nimittäin hylkäämään itseni, tullakseni hyväksytyksi muiden ihmisten mielestä. Pöljää. Totaalisen järjetöntä. Tiedän. Ymmärrän. Mutten tunne. No kaikki aikanaan.

Tuntuu huvittavalta kirjoittaa tätä, sillä en koskaan aikaisemmin ole edes ajatellut tätä asiaa tällä tavoin. Olen kyllä tiedostanut haluni miellyttää, mutta vasta tänään minulle valkeni konkreettisesti se, ettei tuolla miellyttämisellä ole mitään merkitystä, niin kauan kuin en itse arvosta itseäni. Saan suorittaa, miellyttää, hyvittää ja säntäillä loputtomiin. Aina päätyen samaan lopputulokseen. Totaaliseen tyhjyyden tunteeseen. Tunne joka on valitettavan tuttu minulle. Tunne jonka ajamana olen elämässäni onnistunut tavalla tahi toisella tuhoamaan kaiken sen hyvän, mitä elämä on minulle varannut. No enää en siihen aio alistua, vaan nousen taisteluun omien oikeuksieni puolesta, suhteessa sairaaseen minääni. Haluan hyvää elämää. Haluan hyvää oloa. Ansaitsen sitä. Jätä minut jo rauhaan, sillä olet sotkenut minun elämääni jo liian kauan.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, on kuin minussa asuisi kaksi persoonaa. Hyvä ja paha. No toisaalta, varmasti kaikissa meissä asuu. Minun kohdallani tuo piilossa oleva paha suuntaa vain kaiken voimansa minua itseäni vastaan ja tähän asti se on voittanut. Ei enää. Haluan oppia arvostamaan itsäeni. Juuri tällaisena kuin nyt olen. Olen sen arvoinen. Todellakin. Olen sen arvoinen.

En enää halua miellyttää ketään. Haluan tulla toimeen itseni kanssa. Oikeastaan en enää olekkaan yrittänyt miellyttää ketään muuta kuin itseäni, toisten ihmisten kautta. Yrittäen saada epätoivoisesti sisälleni tunteen että olen hyvä. Ymmärrän kyllä sen, että niin kauan kuin tuo tunne ei lähde itsestäni, saaden alkuansa minusta, sisältä. On aivan se ja sama mitä kuka tahansa minusta on mieltä, sillä en noteeraa yhtään positiivista kommenttia. En osaa sisäistää niitä. Mutta auta armias negatiivinen kommentti, edes vihjaus siihen, etten ole kyllin hyvä. Ai saatana että sen kyllä noteeraan. Noteeraan vaikken haluaisi noteerata.

Pienin askelin kohti suuria. Tai no, jos nyt edes pienin askelin eteenpäin. Suunta lienee tärkeämpi, kuin perille pääseminen.


Kiitollisuutta elämästä  5

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus ja mielen vapaus."

Olen kovin kiitollinen herätessäni tähänkin aamuun ilman helvetillistä pakkomiellettä päihteisiin, pillereihin tai uhkapelaamiseen. Vapautta josta kohdallani ei koskaan saa tulla itsestäänselvyys. Kadottaessani kiitollisuuden tähän, olen kiittämätön.

Heräsin tälle aamua käsittämättömään kiitollisuuden tunteeseen, joka kumpusi siitä ymmärryksestä, ettei elämässäni ole mitään hätää saadessani taivaltaa matkaani vapaana päihteistä, pillereistä sekä orjuuttavasta uhkapelikierteestä.

Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, mutta saadessani etäisyyttä entiseen tuhoavaan elämäntapaani, minut valtasi ahneus, joka oli tuhota minut ilman päihteitäkin. Tänään ymmärrän sen, että kaikki hyvä saa alkunsa kiitollisuudessa, jossa ei ole tilaa tyytymättömyydelle. Raittiina eläessäni minulla on ohjaavana elämänohjeenani nöyryys suhteessa elämään ja sen ihmisiin.

Kun elän raitista päivää, minun tulee muistaa se mitä elämäni varjopuoli jossa vuosikymmeniä elin. Unohtaessani sen, alan pitää nykyistä elämäntapaani itsestäänselvyytenä jota se ei todellakaan ole. Itsestäänselvyydessä alan ohjautua väärällä tavoin omavoimaisesti, alkane vaatia elämää antamaan minulle kaikkea mitä kipeässä mielessäni satun saamaan päähäni haluta. Nöyryys katoaa ja tilalle tulee tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole tilaa kiitollisuudelle ja sen vuoksi minusta tahtomattaankin tulee kiittämätön.

Luojan kiitos tuska palauttaa edelleen todellisuudentajuni, tuoden tullessaan tarpeen hakea elämäänsä nöyryyttä joka vapauttaa minut omavoimaisuudesta, tuoden tarpeen turvautua toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan. Ilman toisia ihmisiä, saati Jumalaan mina en ole mitään. Yhdessä toisten ihmisten kanssa selviän mistä tahansa ja kuin ihmeenkaupalla asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Jotkin asiat kivuttoman helposti, kuin itsestään. Toiset hieman enemmän kivuliaasti, joskus kuin väkipakolla paikoilleen survottuna.

Tässä hetkessä taas ymmärrän sen, että minulla on kaikki mitä elämässäni tarvitsen. Kyse on vain siitä, että ymmärrän itse sen. Olematta vailla mitään lisää. Vaatimuksen ja yksinkertaisen pyynnön välillä on todellakin suuri ero. Pyytäessäni elämältä jotakin, pyyntööni vastataan sikäli kun pyytämäni asia on minulle tarpeen, mutta vaatiessani elämää antamaan minulle jotakin, ei ole väliä saanko tuon asian, sillä perusongelmana on kuitenkin vaatimuksen taustalla vaikuttava jatkuva tyytymättömyys, joka ei saa tyydytystä koskaan, vaikka saisi mitä.

Tänään tässä hetkessä olen kiitollinen. Enkä vaadi elämältä yhtään mitään. Sen sijaan, nöyrästi pyydän saada mahdollisuuden elättää perheeni kuten vastuullisen vanhemman tulee elättää. Saampa tuon mahdollisuuden tahi en, minulla kuitenkin on perhe joka rakastaa ja välittää minusta, vaikka sitä en välillä edes ansaitsisi.

Olkaamme kiitollisia tästä uudesta armon aamusta. Se kuitenkin tuo tullessaan uuden mahdollisuuden. Olkoonkin että on maanantai. ;-)

Maailma on kaunis


Tunteet. Nuo ihmeelliset tunteet.

Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.
Pieni valonpilkahdus riittää poistamaan synkkyyden.

Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessani kerroin, taloudellinen tilanteeni on tällä hetkellä kokolailla vaikea. Siitä huolimatta tai juuri siksi löysin jälleen kerran oman rajallisuuteni ihmisenä.

Kuten aikaisemmin olen kertonut ja kuten esimerkiksi blogini nimi kertoo, koen saaneeni elämässäni toisen mahdollisuuden. Toisen mahdollisuuden oppia elämään ihmisenä, kasvamaan ihmiseksi, omaksi itsekseni. Välillä tälle matkalle liittyy kipuja, avian kuten lapsen kasvaessa isommaksi. Joskus kivistää jalkoja. Minulla tuo kivistys on kylläkin sisäistä, eikä siihen auta villasukat, mutta kuitenkin. Kasvukipuja kaikki tyynni.

No mitä tähän omaan rajallisuuteeni taas tulee tai sen kohtaamiseen, niin olen kerran aikaisemmin tuon kokemuksen saanut tai joutunut kohtaamaan. Silloin kun aloin etsiä raitista päivää elämässäni. Koin varsin karmaisevia pelkoja, enkä enää voinut niille mitään, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni niiden olevan vain mielikuvitukseni luomuksia, eikä siis millään tavoin todellisia. Pelkäsin kuollakseni kaikesta huolimatta. Karmeinta tuossa hetkessä oli se, että pelkäsin itse kuolevani. Monasti minusta konkreettisesti myös siltä tuntui.

Tuossa hetkessä hain apua ihan kaikkialta. Saamatta sitä. Osaamatta sitä vastaanottaa. Koin totaalisen luhistumisen. Olin lyöty. Aivan voimaton pelkoihini nähden. Vajosin polvilleni. Ateistina rukoillen. Pyytäen apua. Kiroten kun sitä ei tullut, kuten mina halusin. Heti paikalla. Pallosalamana. Ukkosena. Ihan minä tahansa. Itseasiassa apua tuli. Vasta ajan myötä, mutta tuli kuitenkin. Ymmärsin vasta vuosia tuon tapahtuman jälkeen, että totaalinen antautumiseni pelkojeni edessä avasi minussa jotakin. Vastaanottamaan jotakin. Sain apua.

Yhä edelleen elän monella tavalla kuin ateisti, mutta uskoen johonkin. Kiroten elämää. Kiroten itseäni. Kiroten Jumalaa tai mikä ikinä onkaan tai on olematta. Vain kiroten.

Tänään sain tai jouduin kokemaan hyvin samankaltaisen luhistumisen. Huomasin epätoivon vimmalla yrittäväni hallita asioita, voimatta niille kuitenkaan yhtään mitään. Mitä kovemmin yritin taistella, sitä epätoivoisemmaksi tilanne meni. Luovutin. Annoin periksi. Ymmärtäen kuitenkin sen, että tässä kohtaa tuo antautuminen ei merkitsisi automaattisesti häviötä. Päinvastoin. Vaivuin polvilleni. Itkin. Pyysin apua.

Yhä edelleen kaikki asiat ovat pain p*rsettä. No ainakin melkein kaikki. Yksi asia liikahti hitusen positiivisempaan suuntaan, mutta se mikä positiivista kaikessa, jotakin taas kerran liikahti sisimmässäni, sillä vaikka kaikki asiat korpeavat yhtä edelleen, minulla on sisälläni olo, jota en ole kokenut sitten sen jälkeen kun huomasin vapautuneeni noista kauheista pelkotiloistani joita päihteet ja muu sekakäyttö minulle vuosien aikana aiheutti. Ymmärsin sisimmässäni sen, että vaikka kaikki kaatuisi, todellisuudessa juuri mikään ei muutu. Kulissit ympärilläni voivat sortua. Ihmiset sanoa minulle: "Mitäs minä sanoin.", mutta silti ne elämän tärkeimmät asiat ja ihmiset pysyvät yhä edelleen.

Sitäpaitsi, jos totta puhutaan, olen sen verran kovan koulun käynyt elämässäni, että vaikka sisäisesti, henkisessä mielessä joudunkin antautumaan, niin todellisuudessa siitä vasta alkaakin todellinen taistelu, jossa en tule perääntymään. Päinvastoin taistelen kaikin voimin asian puolesta johon uskon. Asian joka on pitänyt minut hengissä silloinkin kun en enää edes itse olisi halunnut elää. Tuo asia on Hyvä. Tuohon Hyvään minä uskon ja tulen aina uskomaan vaikka kuinka pahalta näyttäisi saati tuntuisi milloinkin. Ilman tuota uskoani minun olisi avian turha yrittää mitään, mutta tuon uskon avulla, tuon Hyvän suosiollisella avustuksella tulen voittamaan mitä tahansa elämä eteeni sitten tuokaan. Tulen aina olemaan voittaja. Aina seisomaan siinä rivissä, jossa jokainen rinnallani oleva uskoo tuohon samaan Hyvään. Yhdessä toisten kanssa mina selvisin päihdehelvetistä ja yhdessä toisten kanssa selviän tästäkin ahdinkosta.

Oma osuuteni on vain uskoa siihen, että asiat aina järjestyvät minulle parhaimmalla tavoin. Ei läheskään aina kuten mina toivoisin, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi, aina minulle parhaimmalla tavalla kuitenkin.

Sain tänään puhelun, jossa yksi asia siis meni eteenpäin. Kovin pienen askeleen suhteessa suureen murheeseen, mutta eteenpäin juuri sen verran kuin tässä hetkessä tarvitsin, löytääkseni taas uskon, jonka avulla painan pääni illalla tyynyyn taas kiitollisena elämästä. Uskoen siihen, että myös huomenna asiat järjestyvät kyllä, kunhan muistan asennoitua tulevaan päivään oikealla tavoin.

Matka jatkuu, askelittain. :)


Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä.

Roses are red..
Roses are red..

Olen pohdiskelija luonteeltani ja viime aikoina pohdiskellut elämääni siinä valossa, että mitä elämä minulle haluaa opettaa, kun erinäisiä vastoinkäymisiä tarjoilee.

Oikeastaan taidan tietää tuohon kysymykseeni vastauksen, sikäli jos haluan itse itselleni rehellinen olla. Elämä haluaa opettaa minulle perusasioita, kuten se, että jokaisen itse on vastattava omista valinnoistaan, eikä niitä voi aina piiloutua olosuhteiden tai muiden taakse. Itse olen valintani tehnyt, eikä kukaan muu.

Olen kasvanut perheessä, jossa eräänlaisia kulisseja pidettiin pystössä kynsin hampain. Isäni oli ihminen, jonka luonto ei antanut periksi olla oma rikkinäinen itsensä, vaan aina oli pyrittävä näyttämään ulospäin paremmalta kuin mitä sisimmässään oli. Kasvoin katsellen ihmisrauniota, joka yritti yrittämästä päästyään olla jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olisi ollut.
Nyt miettien, ehkä ihmiset olisivat ymmärtäneet isääni paremmin, jos hän olisi osannut luopua ylpeydestään ja ollut kuka aidoimmillaan oli. Rakastava ja lämmin ihminen, jolle vain elämä oli varannut valitettavasti hieman enemmän kuin hän yksin kykeni kantamaan.

Se miksi tätä tässä hetkessä pohdin, johtuu pitkälti siitä, että huomaan tahtomattani taivaltavani isäni jalanjälkiä tässäkin asiassa. Haluan tässä sen nyt julki julistaa, olen ajanut itseni tilanteeseen, jossa voimavarani eivät yksinkertaisesti vain riitä siihen, mitä elämä minulle tarjoilee. Tai no, jos totta puhutaan, osaltani olen kyllä itse itseni tähän tilanteeseen valinnoillani ajanut.

Yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Jotenkin minusta vain tässä hetkessä valitettavasti tuntuu kovin siltä, että tätä yrittäjää laitetaan nyt ja kokolailla kovalla kädellä. Se miksi minusta tältä tuntuu, johtuu vain siitä valitettavasta tosiseikasta, että oveni takana kolkuttelee uhkaavasti jo toinen konkurssi, enkä tällä hetkellä oikeasti enää tiedä, millä keinoin kykenisin sen ehkäisemään. Yksin siihen en kykenekkään, sen olen jo valmis myöntämään, mutta siitä huolimatta ankaraakin ankarammin sitä yritän. On kuin yrittäisin lapioida hiekkaa, pienen pienellä muovilapiolla, padon jo sorruttua ja veden vyöryessä täydellä voimalla ylitseni. Silti en halua antaa periksi. En vain halua myöntää tappiotani jo toistamiseen.

Olen viime ajat pohtinut sitä, millä tavoin olisin voinut tämän estää. Jotekin tuntuu vain siltä, etten olisi voinut, vaikka mitä olisin valinnut. Sikäli jos olisin lakannut yrittämästä jo alkuunsa, ei minulla olisi tässä hetkessä velkaa jota tällä hetkellä on, mutta toisaalta meillä ei olisi myöskään tätä kotia, jonka kovan yrittämiseni osaltaan avustamana olemme juuri saaneet hankittua.
Ymmärrän kyllä kokolailla karvaasti sen, että yrittämiseen sisältyy riskinsä. Minusta vain tuntuu jotenkin katkeransuloiselta myöntää oppivani läksyäni jo kohta toistamiseen saman kaavan mukaan. Luulisi että yksi 10 vuoden velkahelvetti olisi jo ollut riittävä, mutta ei. Edelleen huomaan sortuvani samoihin perusvirheisiin. Luotan elämään liikaa. Tehden liian hätäisiä ratkaisuja, ihan liian hätäisesti.
Minulla piti olla varmat tienestit loppuvuoden ja sen jälkeen varmat tulot heti alkuvuodesta, mutta toisin näytti käyvän. Aivan samalla tavoin, kuin 13 vuotta sitten, kun minusta johtumattomista syistä Kesko irtisanoi toimitussopimuksemme ja siitä johtuen firman ainoa vaihtoehto oli ajaa itsensä alas.

Voi pojat kunpa olisin jotakin tästä kaikesta oppiva. Tässä hetkessä tuo oppi tuntuu kovin raskaalta kantaa, mutta jos jotakin elämänmyrskyissä olen reppuuni mukaan napannut, on se se, ettei tarvitse elämän vastoinkäymisiä lähteä pakenemaan sen enempää päihteisiin kuin muuhunkaan. Otan raakana sen opin, mitä minulle tänään annetaan.

Pahalta tässä hetkessä tuntuu se, että kuluneen 6 vuoden aikana tekemäni vapaaehtoistyö kun olisi ollut palkkatyötä, en tässä joutuisi tätä itkuvirttäni veisaamaan, mutta tuota työtäni kun ei sinällään tarvitse rahassa edes yrittää mitata. Ymmärrän tehneeni sitä puhtaasti sydämestäni, enkä siitä sen vuoksi olisi rahaa edes vastaanottanut.

Ainoa instanssi jota tässä hetkessä hieman kiroan, on kunta- ja kunnallispolitiikka, jossa raha merkitsee enemmän kuin ihmiset. Sikäli jos ihmiset merkitsisivät enemmän, olisi minullakin tuolla sektorilla tarjota muuta kuin vapaaehtoisuuteen perustuvaa työtä.

No kuten otsikossa totesin: Elämä opettaa nöyryyttä, nöyryyttämällä. Bring it on! I can take it! I think..


28 päivän haaste. Läpi vaikka harmaan kiven.  1

Olen tässä epätoivoisesti yrittänyt pysytellä erossa älypuhelimestani. Heikolla menestyksellä kylläkin. Kaiken tämän taustalla jyllää ymmärrys siitä, että tuosta kirotun kapineesta on viime aikoina muodostunut minulle keino paeta itseäni sekä ympäröivää todellisuutta.

Nyt voin kylläkin todeta löytäneeni todellisen syyn haluuni taas kerran paeta.

Kuten aikaisemmin kerroin, minulla on mennyt kulunut reilu 7 vuotta rakentaessani elämääni totaalisen tuhon partaalta kohti eheyttä. Tuon projektin aikana olen ohjautunut erilaisiin yhdistyksiin sekä eri tahojen vapaaehtoistöihin, hukaten samalla todellisen itseni armottomaan suorittamiseen, hyvän tekemisessä, mutta kuitenkin.

Tänään ymmärrän tuon armottoman halun hyvän tekemiseen kumpuavan siitä tietoisuudesta, etten enää olisi edes elossa, ellen olisi eri ihmisten suosiollisella avustuksella saanut aloittaa matkaa jonka varrella olen oppinut pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä samalla tutustumaan omaan itseeni sekä menneisyyteeni, joka on osaltaan muovannut minut siksi joka tänään olen.

Eläessäni vuosikymmeniä äärettömien paniikinsekaisten pelkojen vankina, aloin eristäytyä muista ihmisistä sekä Jumalasta. Alkaen samalla pelätä vielä jos mahdollista, yhä enemmän kaikkea ja kaikkia.

Pari vuotta takaperin, kun pääsin tutkimusmatkallani siihen etappiin, jolloin sain jättää jäähyväiset noille armottomille peloille, tulin siirtyneeksi tielle, joka toisaalta on tuonut elämääni äärettömän paljon, mutta joka on myös viimeaikoina alkanut verottaa voimavarojani huomattavan paljon. Kulunut puolivuotta on ollut raittiin elämäni raskainta aikaa. Hyvin pitkälti siitä syystä, että elämässäni on ollut avian liian paljon meneillään. 7-henkinen perhe, vapaaehtoistyö, yhdistystoiminta, yrittäjyys kahdessa eri yrityksessä, mentor- opiskelu, ystävät, harrastukset, jne. jne. jne.

Viime viikolla tulin pisteeseen, jossa kysyin itseltäni "Onko tama kaikki sen arvoista?" Kun vastaus oli ettei ollut, päätin pysähtyä, viheltää pelin omalta osaltani poikki ja alkaa uudelleenorganisoida elämäni kokonaan uusiksi.

Perhe on minulle se tärkein. Raittiuden ohella. Ilman raittiutta minulla ei ole mitään, sen ymmärrän.

No nyt olen saanut karsittua elämästäni pois kaiken ylimääräisen ja tällä hetkellä saan jo nauttia sen hedelmistä. Saan rauhassa keskittyä itseeni, omaan hyvinvointiini ja sen myötä osaan pysähtyä olemaan läsnä myös puolisolleni sekä lapsilleni. Huomaan samassa myös sen, että tarve paeta on poistunut. Istun kännykässä enää aamulla muiden nukkuessa, sekä illalla ennen kuin itse alan nukkumaan. Se tuntuu hyvälle. Silti yritän saada tämän itse itselleni asettamani haasteen vietyä konkreettisesti läpi tässä ihan lähiaikoina. Älypuhelin vain kun tahtoo olla nykyhetkessäni melkoisen käypä peli monessa asiassa. Seli seli.. :)

Paras mitä viime viikon aikana elämässäni tapahtuneen pysähdyksen seurauksena olen saanut, on kuitenkin se, että osaan pohtia taas omaa itseäni avian eri näkökulmasta.

Olen kohta nelikymppinen mies, joka ei oikein koskaan ole onnistunut löytämään paikkaansa yhteiskunnasta, vaikka mitä olenkin ehtinyt yrittämään. Puhun tässä lähinnä työelämästä. En ole yhteensä ollut töissä elämäni aikana kuin vajaan 10 vuotta ja tuostakin ajasta yli puolet yrittänyt yrittäjänä, vieläkään onnistumatta siinä kunnolla. No yrittänyttä ei laiteta.

Viime kuukaudet ovat olleet todella raskaat, koska olemme juuri reilu kuukausi sitten muuttaneet omaan kotiimme ja samaan hetkeen minun yritykseni kautta tulleet työt ovat pudonneet minimaalisiksi. Välillä olen huomannut kiroavani itseäni ja sitä, etten edelleenkään osaa elää tätä elämää, saati huolehtia aikuisen ihmisen tavoin esimerkiksi taloudesta. Laiton alkukesästä moottoripyörän, toteuttaakseni yli 20 vuotta haaveilemani unelman. No sain ajaa sydämeni kyllyydestä, mutta samalla nyt voin todeta avanneeni oven, jonka pidin suljettuna yli toistakymmentä vuotta. Annoin itselleni luvan paeta omia tunteitani, ostamalla erinäisiä tavaroita. Jos jotakin aikaisemmasta konkurssistani ja sitä seuranneesta yli 10 vuoden velkahelvetistä opin, niin oli se, ettei mikään tavara tuo onnea, kuin aivan ohikiitäväksi hetkeksi, jos siksikään. No nyt olen sitten kironnut itseäni taas riittävästi, tehdäkseni elämässäni tarvittavia muutoksia, jotta saan vakautettua taloutemme siten, että voin viimein todeta kantavani omalta osaltani vastuun perheen elatuksesta. Toisaalta tuo vaatii vielä muutaman pienen pienen asian liikahtamisen oikealle paikalleen, mutta pitkään aikaan en ole ollut näin luottavainen elämään. Asioilla on taipumus järjestyä, on rakas mottoni.

Vaikka vielä hetkittäin vaivun itsesääliin, katsoessani töihin kiiruhtavia "normaali" ihmisiä, osaan silti jo nähdä itseni piakkoin tekevän samaa. Ette uskokaan kuinka mahdottomalta tuo, sinällään vähäpätöinen asia on elämässäni kovin kovin pitkään vaikuttanut. Ei vaikuta enää.

Työ ihmisen tiellä pitää, sanoi jo isävainaani. Totta toinen puoli, mutta silti haluaisin todeta samaan hengenvetoon myös sen, että ilman sitä tietoisuutta itsestäni, mitä elämän vastoinkäymiset ovat minulle antaneet, en työntekemisen takia, tuolla tiellä kovinkaan kauaa viihtyisi. Sen verta omituinen ihminen satun nimittäin olemaan.


Pysähtymistä oleellisen äärelle.

"Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."
"Auringossa aina, varjo seuraa kulkijaa. Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

Tänään on reilu 7 vuotta siitä, kun sain siskoltani puhelun, jossa hän itkien kertoi isämme edellisenä yönä ajaneen rekan eteen. Tänään tuota tapahtumaa miettiessäni, onnistuin jälleen murtamaan osan siitä teräksisestä panssaristani, jonka olen onnistunut rakentamaan itseni ja omien tunteideni ympärille.

Toisaalta huomasin samalla olevani äärettömän onnellinen siitä, että itse en aikoinani onnistunut saamaan itseltäni henkeä, vaikka lukemattoman monesti sitä yritinkin. Olen onnellinen siitä, että saan tässä hetkessä olla isä omille lapsilleni ja joka päivä yrittää olla hyvä puoliso vaimolleni.

Oikeastaan tuosta isäni itsemurhaa miettiessäni, huomasin sellaisen asian, että suru on minulle tunteena ainoa jonka itselleni sallin. Paljolti tuo on tietysti siitä johtuva, että isäni kuolema oli menetyksenä niin yhtäkkinen ja musertava, etten olisi raittiuteni alkuvaiheessa (4kk) siitä selvinnyt muutoin kuin sen kohtaamalla, suremalla ja siten sen käsittelemällä.

Tänään huomasin itkeväni sitä, etten ehtinyt isäni kanssa asioita puhumalla sopia. Olen tietyllä tapaa ne kuitenkin hyväksynyt ja "sopinut" siten, etteivät ne enää minussa aiheuta sellaisia kuohauksia, että niitä tarvitsisi päihteisiin paeta.

Toisaalta itkin sitä, että tiedän sen kuinka onnellinen isäni olisi, jos eläisi ja näkisi sen, kuinka minun ja perheeni elämä on kaikin puolin järjestynyt kuntoon. Osaltaan suren myös sitä, ettei hän ole näkemässä meidän pientä suloista Rinssessaa, koska lapsenlapset olivat hänelle ehkäpä omien lasten ohessa ne tärkeimmät.

No kaikella tarkoituksensa ja kuitenkin uskon ja luotan siihen, että tuo tapahtuma isäni kohdalla oli kuitenkin sellainen johon on oma tarkoituksensa, mutta toisaalta sitä minun ei tässä tarvitse edes yrittää ymmärtää. Minulle riittää tässä hetkessä se, että isäni on kauniina muistona ajatuksissani, sydämessäni ja toisaalta uskon siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Lopuun isäni muistolle tämä muistokirjoitus, jonka hänelle hautajaisia varten kirjoitin. Lepää rauhassa isi-kulta..

"Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamun kasteessa, olet säteessä auringon. Pysyt aina silti luonani vaikka nyt mentävä sun on"

Elämässä ne ikävimmätkin asiat tapahtuvat tarkoituksensa mukaisesti, vaikka aina heti en ymmärtäisikään miksi. Tänään lukiessani tämän vuosia sitten isälle kirjoittamani muistotekstin, voin todeta, että ymmärrän. Sillä nämä sanat toivat minulle toivoa tämän hetken toivottomuuteen. Kaikella siis tarkoituksensa. Niin kauan on todellakin toivoa, kuin on elämää. Näihin ajatuksiin, auringonsäteitä elämäänne. Niissä piilee elämän kaunis salaisuus.


28 päivän haaste. Hukassa itseltään.

Niinhän siinä sitten kävi, että repsahdin käyttämään kännykkää. Jos selityksiä itselleni alkaisin laatia, niin yksi konkreettisimmista olisi se, että olen ollut työ- ja opiskelumatkalla viimeiset pari päivää ja pöytäkoneen mukana raahaaminen kävisi kovin työlääksi. :)

Selittelyt sikseen. Minun on valitettavasti myönnettävä se tosiasia, että olen riippuvainen tästä pirun kapistuksesta. Tästä kun löytyy kaikki tarpeellinen, ehkäpä liikaakin. Ilman puhelimeni navigaattoria olisin pihalla kuin lumiukko. Varmemmaksi vakuudeksi kerrottakoon esimerkki, joka kuvastaa sitä, kuinka pihalla ihminen voikaan olla.

Minä olin sopinut yöpyväni erään opiskelijakaverini nurkissa tässä pari yötä. Sujuvasti ajelin kohti kyseistä kaupunkia, navigaattorin parkuessa ohjeita surullisen monotonisesti. No ongelma muodostui vasta päästyäni itse kaupunkiin, kun en kuolemaksenikaan muistanut ystäväni osoitetta. Luontevasti yritin soittaen tavoittaa ystävääni, mutta koska en saanut häntä puhelimen päähän, aloin muistella kaupunkia ja ystäväni kodin sijaintia siellä. Alku vaikutti lupaavalta, kun muistin, että koti sijaitsee lähellä Linja-autoasemaa. Suunnistin siis taas monotonisen äänen ohjaamana asemalle. Seuraava ongelma olikin se, etten yhtään muistanut mihin suuntaan asemalta tuli kulkea. No sen kun muistin, ettei tuosta asemalta ollut kovinkaan pitkä matka ystäväni kotiin, ajattelin lähteä autoilemaan lähimaastoon, katsellen josko sopivan kuuloinen osoite sattuisi kohdalleen. Kuin ihmeen kaupalla löysinkin ystäväni luo, suhteellisen kivuttomasti. Varsinkin jos jättäisi mainitsematta, että ajoin n. 5 kertaa tien, joka päättyi umpikujaan. Toisaalta voisi myös jättää mainitsematta sen, että viisauden puuskassaan seuraili poliisi autoa, ajatellen ettei nyt ainakaan virkavalta johda harhaan, pian vain huomatakseen kauhukseen ajelevansa kiltisti poliisi-auton perässä pyörätietä. No ilmeisesti poliisit huomasivat minun olevan a) ulkopaikkakuntalaisen ja b) hukassa kuin suunnistaja ilman kompassia, eivätkä siten reagoineet toimintaani millään tavoin.

Mutta kuten todettua, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tämän pienen, "viihdyttävän" tarinan kautta aasinsilta itse asiaan, eli hukassa olemiseen. Olen ollut totaalisen hukassa itseni kanssa viimeiset viikot. Paljon itseäni sekä elämääni prosessoineena, tila ei ole mitenkään erityisen mairitteleva allekirjoittaneelle, mutta toisaalta tässä hetkessä huomaan sen olevan sitäkin tarpeellisempi. Minun ei todellakaan tarvitse aina tietää kaikkea. Kyetä kaikkeen. Saati osata kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ajatusmalli, johon olen erinäisten elämäntapahtumien kautta valitettavasti kasvanut.

Luojan kiitos elämä kuljettaa minua tässä hetkessä paikkoihin ja tilanteisiin, joita tänään tarvitsen. Juuri tästä syystä olen opiskelemassa koulutuksessa, jonka ensimmäinen pari vuotta keskitytään täysin ja pelkästään itseensä tutustumiseen. Nyt ollessani tänään koulussa, huomasin antavani itselleni ensi kertaa elämässäni luvan tähän tunteeseen, hukassa olemiseen. Samalla ymmärsin konkreettisesti myös sen, että tämä tunne on minulla tällä hetkellä osaltaan siitä syystä, että ymmärtäisin tarvitsevani toisia ihmisiä. Juurikin toiset ihmiset ovat minulle tie vapauteen, koko elämäni ajan minut vanginneesta riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteesta. Ymmärrän samalla sen, että minun tulee pysähtyä pohtimaan itseäni, oman itseni äärelle. Samalla peilaten itseäni, omaa minuuttani ihmisistä, joiden seurassa minun on turvallinen ja hyvä olla, sillä heiltä saan osaltaan vahvistusta siihen, jo sisälläni valmiina olevaan tunteeseen siitä, että olen riittävä, arvokas.

Tuota arvottomuuden tunnetta olen siis viime ajat paennut kännykällä surffailuun ja vaikka nyt tässä retkahtaneena, tätä kirottua kapistusta näpyttelenkin, niin samalla minulla on äärettömän hyvä ja luottavainen mieli siitä, että tiedostan olevani riippuvainen tästä laitteesta, enää haluamatta tämän avulla kadota itseltäni ja sen tietoisuuden saavutettuani, voin tehdä asialle jotain.

Siis retkahduksesta huolimatta, haaste jatkukoon. :)