Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on suvaitsevaisuus.

Pelon ohjaama.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.


Sananen monikulttuurisuudesta.

Monikulttuurisuuden maantiellä.
Monikulttuurisuuden maantiellä.

Yritän kirjoittaa oman näkemykseni kyseisestä asiasta, ilman sen suurempia tunteenpurkauksia puolesta saati vastaan.

Aihe joka on herättänyt suunnatonta huomiota sekä liikehdintää, on kuitenkin monessa mittapuussa lopulta asia joka toisaalta hieman etäämmältä tarkasteltuna ei vaikutakaan olevan niin maailmaa ravisteleva asiakokonaisuus. Tai sitten on.

Mitä itse tätä asiaa omien kokemuksieni kautta peilaan, niin varmasti niin vastustajilla kuin puolustajillakin on omat vankat argumenttinsa, mutta kuinka moni noista lopulta tiedostaa sen mikä näiden argumenttien, saati niiden alta kumpuavien suunnattomien tunteiden alla kytee.

Itse tälle päivää töissä löysin itsestäni taas kerran yhden kipupisteen lisää. En voi sietää sitä että ihmisiä yleistämällä, saati täysin perusteetta aletaan sortaa. Toisaalta en myöskään edelleenkään tahdo kestää voimakasta vihaa toisen ihmisen taholta, vaikka kyse olisikin "vain" sanallisesta vahingoittamisesta. Syy tähän juontuu omaan elämääni ja omiin elämänkokemuksiini. Olen niin loputtoman monet kerrat ollut vastaanottavana osapuolena sekä henkisessä että fyysisessä väkivallassa ja monessa kohden vielä siten että omaa ulkonäköäni on käytetty lyömäaseena, siis asiaa jolla en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Ehkä tässä juuri on suurin syy siihen, miksi en ymmärrä sitä että ihmisiä sorretaan syystä johon he itse eivät ole voineet vaikuttaa.

Toisaalta se mikä itselläni on rikkaus tässä hetkessä elämää, on se että pyrin ensin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, ennen kuin muodostan heistä mielipidettä puolesta tai vastaan. Yleisimmillään tästä seuraa se että saan tutustua mitä mahtavimpiin tyyppeihin, heidän taustaan, ihonväriin tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.

Ei silti, aina en ole ollut läheskään näin avarakatseinen. Omalla kohdallani koettu rankka kiusaaminen aiheutti minussa nimittäin sitä että pyrin siirtämään omaa pahaa oloani ihmisiin joiden koin jollain tasolla olevan sopivia kohteita. Eli mitä erilaisimpiin vähemmistöihin. Ei se silti poistanut omaa pahaa oloani, päinvastoin.

Sittemmin kun olen saanut aikalailla perinpohjaisesti tutustua itseeni, minusta on kasvanut ajanmyötä huomattavasti suvaitsevaisempi ihminen, mutta tänään sain itseni kiinni suvaitsemattomuudesta. En nimittäin suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Opettelua siis riittää suvaitsevaisuudessakin.

Lopulta kaiken tämän armottoman vellomisen mitä asian äärellä viimepäivät on ollut, esittäisin yhden kysymyksen kaikille, samalla myös itselleni pohdittavaksi: Mikä erilaisuudessa pelottaa? Koska ainakin näin äkkiä miettiessäni tätä asiaa, tuo pelko on itselläni ensimmäinen asia mistä saan kiinni, jos mietin miksi en suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Jollain tasolla pelkään heitä. Tässä siis itselleni haaste. Tutustua ihmisiin ihmisinä, aivan kuten olen tutustunut mitä erilaisimmista kulttuureista tuleviin ihmisiin ihmisinä.

Kaiken tämän kirjoittelun ohessa toivoisi että ihmiset miettisivät edes hetken kiihkossaan sitä että juuri se ihminen joka sossunluukulta mielestäsi käy nostamassa liian isoja korvauksia meidän maassamme, on vain ihminen joka täyttää hakemuksen, toimittaa tarvittavat liitteet ja jonka hakemuksen käsittelee ihminen joka lukee tietyt pykälät, ennen kuin tekee työtää olevan päätöksen maksaa tietyn summan rahaa kyseisen hakijan tilille. Onko ongelma siis lopulta tämä muualta tullut ihminen, vaiko kenties tämä meidän itse laatimamme järjestelmä, jonka lakien ja asetusten mukaan nämä ihmiset, aivan samoin kuin oman maammekin kansalaiset noita avustuksia hakevat ja saavat. Jos työtön ihminen kokee ettei ole järkeä lähteä töihin, kun tekemättä työtä saa saman määrän rahaa kuukaudessa, niin jotakin luulisi silloin olevan jo pahasti vialla. Vika vain ei ole tässä työttömässä, saati maahanmuuttajassa, vaan järjestelmässä joka tällaisia tilanteita aiheuttaa.

Lopuksi lausun oman mielipiteeni tästä kauniista kotimaastamme. Tämä on meidän. Olemmehan itsenäinen kansa. Tuota itsenäisyyttä tuskin uhkaa tällä hetkellä tämä pinnalla oleva monikulttuurisuus. Kyse lienee taas kerran siitä mitä rakkaat päättäjämme viisaudessaan päättävät. Jos joku päivä tulee päätös että minun on pidettävä huntua mennessäni lasten kanssa uimaan, voitte olla varmoja siitä etten ensimmäisenä säntää sättimään sitä ihmistä joka kotimaassaan huntua uimarannalla pitää, vaan sitä päättäjää, joka kaikessa viisaudessaan tälläista suostuu omassa kotimaassamme säädöksenä asettamaan.

Noh, ehkä tuo ylläoleva oli hieman humoristinen kuvaus siitä, minkä ongelmien äärellä puolesta ja vastaan ihmisillä kuohuu, mutta toisaalta mielestäni yhä edelleen olisi tärkeintä pohtia jokaisen omalla kohdalla sitä omaa suhteutumistaan asioihin sekä omia tunnekuohujaan. Sillä aivan kuten minulle tänään, niin myös monelle muulle, tuolta saattaisi löytyä sellaista palapelinpalaa jolla se oma elämä ja oma oleminen tulisi huomattavan paljon helpommaksi.

Kuinka suunnaton määrä energiaa tähänkin asiaan nyt ihmisiltä on irronnut. Toisaalta ongelma ei lienekään siinä energiamäärässä, vaan siinä mihin tuo energia on kohdennettu. Toiset kohdentaa sen vihana ihmisiin joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Toiset pelkona siihen mitä tästä kaikesta seuraa ja loput menevät virran mukana, voidakseen edes hetken kokea jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis juuri sitä, minkä me Suomalaiset saamme kokea ainostaan silloin kun Leijonat tuovat MM-kisoista kultaa. Eikä siinä, paljon hyvää näillä tapahtumilla jossain muodossa on, mutta toisaalta jos ihmiset kanavoisivat tuon saman energian omaan itseensä ja siihen miten omaa elämää voisi parantaa, niin kas kummaa täällä voitaisiin vallan mainiosti, koska kaikki hyvä muutos saa alkunsa siitä että tuota muutosta haluava ihminen aloittaa muutoksen itsessään.


Luopumisesta.  5

Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.
Vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta voi syntyä.

"Luopuminen, oli sitten kyse läheisestä ihmisestä, omista unelmista tai muista minulle rakkaista asioista, sattuu. Silti, aina, elämä jatkuu.
"

Ajattelin kirjoittamalla taas kerran jäsentää itselleni joitain minulla tässä hetkessä päällimmäisenä sisälläni vellovista ajatuksista sekä tunteista. Luopuminen. Asia, jonka äärelle varmasti meistä jokainen joskus elämässään joutuu tai saa pysähtyä. Kun minä joudun luopumaan elämässäni jostakin, tarkoittaa se tänään ymmärrykseni mukaan sitä että tuosta asiasta tai ihmisestä irtipäästäminen on oven avaus jollekin uudelle elämässäni.

Muutokset sattuvat aina. Sitä enemmän, mitä tiukemmin olen tarrautunut kiinni johonkin ihmiseen tai asiaan elämässäni. Toisaalta lähes poikkeuksetta muutos aiheuttaa suunnattoman määrän pelkoa, vaikka kyseessä olisikin minulle positiivinen muutos. Kaikki uusi aiheuttaa huolta siitä, kuinka opin elämään uudella tavalla. Kipu ja pelko nousee siitä että olen tottunut johonkin vanhaan, hyväksi havaitsemaan asiaan elämässäni. Välttämättä se minkä minä koen olevan hyvää, ei silti läheskään aina sitä ole. Tästä minulla on lukematon määrä kokemuksia elämässäni. Aivan samoin kuin jostain ihmisestä luopumisesta. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan todella monista minulle rakkaista ihmisistä, ymmärtäen vasta nyt sen, että suurin kipu näissä luopumisissa nousi siitä etten olisi halunnut vielä näistä ihmisistä irti päästää. Pakon edessä rautakin taipuu, sanotaan ja voi luoja että minä olen taipunut.

Nyt mietittynä, lähes poikkeuksetta jokainen näistä menetyksistä on kuitenkin antanut minulle jotakin uutta elämääni. Jos ei muuta niin oppia siitä etten voi omistaa ketään. Elämä on jokaisella meistä määritelty tietyn mittaiseksi, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään se vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan, saati ripustautua tuosta luopumisesta aiheutuvaan tuskaan ja suruun.

Ensimmäisen ison menetyksen koin jo lapsena, kun minun oli luovuttava minulle niin rakkaasta koirastani. Elämä on siinä ihmeellinen, että tänään minulla kotonani loikoilee kaksi juurikin samanlaista koirulia, jollaista tuolloin lapsena niin suunnattomasti jäin kaipaamaan. Seuraava suunnaton menetys tapahtui rakkaan pappani äkillisen poismenon kohdalla. Tuossa hetkessä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä kohdata tuosta noussutta surua, vaan pakenin sitä suvereenisti päihteisiin. Samalla tavoin toimin avio-eron sekä samalle vuotta tapahtuneen läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa. Mitä kipeämpää kävi, sitä sekaisemmaksi itseni tinttasin.
Seuraava luopuminen olikin odottamassa, kun kuljin loppuun tien jossa päivästä toiseen pakenin elämää jatkuvaan sekakäyttöön. Minun oli luovuttava päihteistä. Ihminen joka on monta vuosikymmentä paennut tunteitaan yrittäen hukuttaa ne viinalla, joutuu tekemään aivan samankaltaisen surutyön, kuin jonkun läheisen ihmisen kuollessa, luopuessaan tuosta niin rakkaasta aineesta. Parhaasta, ehkä ainosta "ystävästään". Tai niin minä ainakin jouduin tekemään.
Toisaalta juuri tuossa hetkessä koin tähänastisen elämäni suurimman menetykseni, isäni äkillisen itsemurhan tapahtuessa. Oikeastaan tuo menetys oli itselleni ehkä se karmaisevin, mutta toisaalta kaikkia menetyksiäni pohtien, eniten positiivista kasvua elämääni tuonut. Opinhan tuosta ensimmäistä kertaa elämämässäni kohtaamaan tunteitani pakenematta. Reilu vuosi myöhemmin, parhaan ystäväni juotua tuolloin itsensä hengiltä, minulla oli jo jonkinlainen keino kohdata tuosta äkillisestä menetyksestä aiheutunut kipu. Ei silti, toisen ihmisen kuolema on aina kipeää tekevä tapahtuma, eikä siihen koskaan voi millään tavoin oppia suhtautumaan oikein, mutta jo se että tuota tuskaa ei lähde pakenemaan, on mahdollisuus siihen, että tuo tuska ajanmyötä helpottaa.

Mitä luopumiseen noin muutoin tulee, niin viimeaikoina olen kokenut ääretöntä tuskaa siitä, että olen joutunut luopumaan unelmastani elättää perheeni, tehden sitä työtä jonka hyvin vahvasti omana kutsumuksenani koen olevan. Tai oikeammin, olen joutunut luopumaan tähän hetkeen siitä suunnitelmasta sekä aikataulusta, jonka itselleni tämän kyseisen asian tiimoilta tiedostamattani olin laatinut. Loppuelämähän minulla on aikaa tuo unelma elää todeksi, eikä sitä minulta tässä hetkessä kukaan ole ottamassa pois, vaikka juuri tässä hetkessä en tuota kykenekkään tänä päivänä todeksi elämään. Vaatii vain sen että kykenen hyväksymään tähän hetkeen vallitsevat olosuhteet ja parhaan kykyni mukaan mukautumaan niihin, jotta luopumisentuska ei ala nousta esteeksi tuon unelmani toteen elämisen estämiseen. Juuri tänään voin tehdä joitain pieniä asioita sen eteen, että jossain vaiheessa kun aika on kypsä, saan elää ja hengittää tuota kauan kaivannutta unelmaani lopulta todeksi.

Hyväksyminen lieneekin se tärkein asia, jonka kautta minä olen jokaisesta luopumisestani ylipääsemään. Sillä niin kauan kun en jotakin menetystä kykene hyväksymään, niin kauan tuo luopuminen tekee kipeätä. Mutta kyetessäni hyväksymään tapahtuneen todeksi, voin pienin askelin lähteä purkamaan tuosta nousseita tuntemuksia ja tällä tavoin kasvaa taas ihmisenä hieman.

Lopuksi totean vain sen, että kuten edellisessä postauksessani jo kirjoitin, ajatukset, tunteet ja näihin reagoituminen. Siinä monessa kohden se ongelmia elämääni tuova paketti. Jos nimittäin liikaa alan reagoimaan tiettyihin tunteisiini, kykenemättä niitä oikealla tavalla kohtaamaan, aiheuttavat ne minussa turhankin suuriin mittasuhteisiin kasvavia kiputiloja, jotka lopulta saattavat purkautua aivan väärässä paikassa aivan väärien ihmisten niskaan. Asioissa ja tilanteissa, joilla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä alkuperäisen tunteen aiheuttaneen tilanteen kanssa. Tämän vuoksi pyrinkin päivittäin käymään läpi elämässäni erilaisia tunteita aiheuttavia tilanteita, jottei minun tarvitse reagoitua tilanteisiin jotka lopulta eivät omaan elämääni juurikaan edes liity. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä viimeaikoina tapetilla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Kuinkahan moni kyseiseen asiaan voimakkaasti reagoiva ihminen reagoituukin asiaa, jostakin aivan muusta asiasta nousevan tunnetilan saattelemana. Kun minä esimerkiksi olen kohdannut silmästä silmään omia pelkojani jo vuosien ajan, en koe minkäänlaista tarvetta alkaa reagoida asiaan, jolla ei loppupeleissä taida kovinkaan suurta osaa olla suhteessa omaan elämääni. Olen matkallani oppinut nimittäin suvaitsevaisuudesta sen, että siinä kohden kun koen tarvetta alkaa voimakkaasti hyökätä jotakin ihmistä, tai ihmisryhmää vastaan, on tuolla lähes poikkeuksetta taustalla pelko jostakin sellaisesta mitä omassa elämässäni en vielä ole uskaltanut kohdata.


Onko homous oma valinta?  2

Matt. 7:1-2
Matt. 7:1-2

Ajattelin osaltani ottaa kantaa, tai paremminkin jakaa oman kokemukseni ja siihen perustuvan mielipiteeni tässä hetkessä vallalla olevaan keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Kavoin isäsuhteessa, joka värittyi monilta osin isäni ennakkoluulojen pohjalle. Milloin mikäkin asia tai ihminen oli tuomittava sen pohjalta mitä milloinkin isäni ennakkoluulot sen määrittivät. Tietyssä vaiheessa nuoruuttani, huomasin tietoisesti, hiljaa, koska isääni niin suunnattomasti pelkäsin, mutta silti, kapinoida hänen periaatteitaan (lue ennakkoluulojaan) vastaan. Tästä seurasi ehkä ensimmäisen kerran elämässäni se ajatus, että alan omakohtaisesti ottaa asioista selvää, ennen kuin muodostaisin minkäänlaista mielipidettää kyseisestä asiasta.

Nyt miettien tuo toimintamalli on kuljettanut minut elämässä tähän hetkeen, hetkeen jossa kaikki mielipiteeni, ilmaisimpa ne tai en, perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini asioissa.

Isäni ei hyväksynyt homoja. Ei tummaihoisia. Eikä kyllä periaatteesta mitään mikä vähänkään poikkesi valtavirrasta. Eikä siinä, hän eli elämänsä tällä ajatusmallilla. Minä valitsin tietoisesti toisen tavan elää ja tuo tapa, kuten todettua on antanut elämääni äärettömän paljon.

Mutta itse asiaan. Homoliitot. Mikä niissä sitten on niin kamalan tuomittavaa? Itse en sinällään lähde tuota asiaa sen kummemmin avaamaan, kuin siitä kohdasta josta oman kokemukseni omaan. Olen tuntenut ja tunnen lukuisia homoja. Lesboja. Heteroista puhumattakaan. Itselläni on ystäviä jotka rakastavat samaa sukupuolta olevaa kumppaniaan. Joissain tapauksissa jopa siinä määrin, että jos pelkästään tuota rakkauden määrää käyttäisi mittarina, toivoisin itsekin olevani siinä tapauksessa homo. En ole ja hyväksyn itseni heterona, aivan samoin kuin hyväksyn ihmisen olipa hän homo, lesbo, bi, hetero, tummaihoinen, romaani, tai mitä tahansa. Kohtaan aina ensin ihmisen ihmisenä. Vasta kohdattuani aidosti tuon ihmisen, kykenen muodostamaan hänestä jonkinlaisen mielipiteen. Tästä johtuen en elä ennakkoluulojeni vankina ja toisaalta juuri tästä johtuen hyväksyn ilman minkäänlaista rajoitetta myös sen, että näille ihmisille sallittaisiin mahdollisuus samoin kuin muillekin tasa-arvoiseen avioliittoon.

Mitä tulee sitten vanhemmuuteen tässä asiassa, niin jaanpa tässäkin oman kokemukseni. Itse reilun 10 vuotta vanhempana eläneenä ja kuten todettua, lukuisia samaa sukupuolta olevia pariskuntia ystävänäni omaavana voin käsi sydämellä todeta, että mikäli ajatuksena on se, että lapsella on oikeus äitiin ja isään, niin aivan samoin voidaan sanoa lapsella olevan oikeus tasapainoiseen, rakastavaan ja turvalliseen kasvuympäristöön. Uskallan väittää kirkkain silmin, että juuri tässäkin hetkessä, melkoisen moni lapsi on vailla tätä tasapainoista kasvuympäristöä, vaikka kuinka saman katon alla asuu sekä äiti että isä. Joissain tapauksissa toivoisi jopa ettei näin olisi. Olisi nimittäin lapselle huomattavasti parempi. Sen vuoksi ihmettelen sitä keskustelua jota tämän asian vastustajat käyvät asian tiimoilla, mutta koska perustan oman elämän hyvin pitkälti hyväksymiseen, niin hyväksyn myös tämän asian vastustajien mielipiteen asioissa. Joskus vain oikeasti toivoisi sitä, että asioista ainakin omattaisiin jonkinlainen omakohtainen kokemus, ennen kuin annetaan omien ennakkoluulojen, saati -asenteiden muovata omaa ajattelutapaa kovin kriittiseksi.

Tuo kuva jonka tuohon ylös lisäsin, on siis raamatusta. Kirja johon ihmiset tykkäävät vedota aina kun käydään keskustelua näiden asioiden kohdalla. Minä koen omaavani sen verran kokemusta tuosta kirjasesta, että voin käsi sydämellä sanoa, että mikäli kaikkia tuon kirjan opetuksia alettaisiin käyttää pilkuntarkasti elämässämme, voisimme tuhota itse itsemme samantien, sen verran syntistä sakkia me ihmiset olemme kaikkityynni.

Mutta kuten todettua, pyrin elämään mahdollisimman rauhallista ja tasapainoista arkea, samalla osaltani parhaan kykyni mukaan tarjoten omille lapsilleni mahdollisimman rakkaudellisen ja turvallisen kasvuympäristön. Tästä johtuen, pyrin kasvattamaan lapseni suvaitsevaisuuteen. Siihen perustuen, että ensin on hyvä tutustua ihmisiin ja asioihin, ennen kuin alkaa niistä muodostamaan mielipidettä suuntaan tai toiseen. Isäni yksi rakkaimmista, minua eniten ärsyttäneistä fraaseista kuului: "Kyllä maailmanranta koulaa:" Vihasin tuota lausetta koko lapsuuteni. Ymmärtäen vasta tänään sen, kuinka totta tuo lause todellisuudessa kohdallani onkaan. Maailmanranta koulasi. Pojasta miehen. Ihmisen, joka on elämänsä polulla saanut kohdata lukemattoman määrän äärimmäisen hienoja ihmisiä. Näihin ihmisiin lukeutuu kaiken värisiä, kaiken kokoisia, kaiken sukuisia, kaiken maalaisia, kaiken uskontosuuntaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Yhteistä näissä kohtaamisissa on ollut se, että kun sysätään syrjään omat ennakkoluulot, niin loppupeleissä kohtaamisessa tapahtuu vain se, että kaksi ihmistä jakaa hetken samaa taivalta, saaden kumpainenkin jotakin toiseltaan matkaevääksi mukaansa. Toivoisinkin että ihmiset tuomitsemisen sijasta tutkisivat itseään. Sieltä syvältä sisimmästä meistä jokaisesta paljastuu se aito, välittävä ihminen. Ihminen joka ei ole itsekäs, eikä itseriittoinen. Ihminen, jonka perimmäinen kaipaus on tulla rakastetuksi omana itsenään. Olipa hän millainen tahansa. Niin kauan kuin me ihmiset rakastamme, niin kauan emme voi vihata.