Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on toivo.

Leap of faith - yksinäisyydestä yhteyteen.  3

"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.
"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.

"Opettele levollisuutta, epäsuotuisissa olosuhteissa, ilman että malttamattomasti odottaisit noiden olosuhteiden muuttuvan silloin kun se ei ole mahdollista. Nimittäin heti kun ymmärrät noiden olosuhteiden toimivan sinun parhaaksesi, löydät sisällesi rauhan.

Aivan aluksi pieni varoituksen sana. Seuraava kirjoitus saattaa aiheuttaa lukiassaan suuriakin negatiivisia tuntemuksia. Siitä huolimatta rohkaisen sinua lukemaan tekstin loppuun saakka, kohdaten nuo sinussa olevat tunteesi. Saatat nimittäin tulla huomaamaan sen että ne ovat vain tunteita. Kokemuksesta tiedän, että vaikka nuo tunteet, täydellä voimalla ylitse vyöryessään tuntuvat siltä, että niiden alla joskus jopa toivoisi ennemmin kuolevansa, kuin kohtaavansa ne, niin silti, uskaltautuessasi nuo tunteet itsessäsi kohtaamaan, tulet löytämään niiden alta elämän jollaista et villeimmissäkään unelmissasi osannut kuvitella löytäväsi.

Yksinäisyys - asia joka viimeaikoina on runsaasti ollut esillä, lähinnä siitä syystä että todella suuri joukko ihmisiä kärsii siitä tälläkin hetkellä. Sen vuoksi ja juuri siksi, minä ajattelin kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Ehkä, kenties, tällä tavoin osaltani auttaen ihmisiä ymmärtämään sen, ettei tuon tunteen vangiksi ole pakko jäädä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ajatukseen, että elämästä, tarjoilipa se mitä tahansa, tulisi selvitä yksin. Kehenkään, saati mihinkään luottamatta. Toisiin ihmisiin turvautuminen olisi heikkoutta, jollaista ei suvaita. Elämässä tulee olla vahva. Vaikka se veisi hengen. Itseasiassa, se olikin kohdallani sen tehdä.

Tänään ymmärrän kohdallani sen, että minun oli käytävä tutustumassa elämän pimeään puoleen, löytääkseni sieltä sisälleni valon, jonka ohjaamana tässä hetkessä, tässä päivässä pyrin osaltani jakamaan ihmisille sitä tietoisuutta, jonka tuo matka minulle on antanut. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Toisiin ihmisiin tukeutuminen on oikeanlaista vahvuutta. Vahvuutta, jossa olemme valmiit kohtaamaan oman heikkoutemme. Myöntämään itsellemme sen, ettemme yksinkertaisesti voi selvitä yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta saamme voiman, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Tuo voima on Rakkaus.

Luoja tietää, että minä tiedän mitä on elää tunteessa jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Vaikka tasaisin väliajoin elämääni ohjautui ihmisiä, silti ollessani kykenemätön luopumaan suojauksistani, elin totaalisessa tyhjiössä. Yksinäisyydessä, johon ei kukaan päässyt. Pelkäsin nimittäin niin suunnattomasti kohdata kaikista kipeimpiä asioita itsessäni. Hylätyksi tulemista. Tuo tunne kasvoi kiinni minuuteeni jo hyvin varhain. Niin suunnatonta tuskaa tuo tunne toi, että keskitin kaiken energiani suojamuurieni rakenteluun, joiden takana sitten katselin elämää ja sen ihmisiä. Muistan lopun ikääni hetken, jolloin seisoin pienessä myötäisessä, kotikuntamme keskustan liepeillä olevassa puistikossa, katkerana katsellen ohikulkevia ihmisiä, kiroten sitä kuinka hyvä noilla ihmisillä oli. Itselläni kun oli jatkuvasti todella paha olla.

Lopulta paha olo kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että halusin kuolla. Loputtomasti tuotakin yrittäen, havahduin siihen tosiasiaan, että tuosta jatkuvasta itsetuhoisuudesta kasvoi elämäntapa. Tapa, jossa säännöllisesti päätyessäni erilaisiin laitoksiin, suunnattoman häpeän ja syyllisyyden vallassa, silti sain edes hetken kokea sitä miltä tuntuu kun joku ihminen välittää. Syyllisyys ja häpeä olivat kuitenkin kaikesta johtuen sitä luokkaa, etten kauaa voinut noissa paikoissa olla, vaan pakenin sieltäkin, vain päätyen pian takaisin. Tätä oravanpyörää juoksin liki vuosikymmenen ympäri. Lopulta löytäen elämässäni pisteen, jossa kaikki vääränlainen ylpeys oli romutettava. En koskaan kykene kuvaamaan sitä tuskaa, jonka vallassa tulin valmiiksi mihin tahansa, että saisin elämääni jotakin muuta. Silti juuri tässä hetkessä olen äärimmäisen kiitollinen tuosta kaikesta kaoottisuudesta. Tuskasta joka opasti minut kohtaamaan itseni ja sen myötä löytämään toiset ihmiset. Toisenlaisen elämän.

Minun matkani yksinäisyydestä yhteyteen alkoi seurakunnasta. Se nimittäin oli lopulta paikka jonka ainoana saatoin kuvitella tarjoavan minulle jotakin sellaista, jota aikaisemmin en elämässäni ollut jo kokeillut. Nyt miettien hassulla tavalla tulin eksyneeksi paikkaan, joka aikaisemmin ajateltuna tuntui vihonviimeiseltä paikalta johon menisin. Silti, kuten todettua, kivun ollessa kovimmillaan, oli aivan se ja sama mihin menisin, kunhan vain edes hieman tuota taakkaani saisin keveämmäksi.

Muutos ei tapahtunut yhdessä, saati kahdessa yössä. Mutta se tapahtui. Tuosta päivästä on osapuilleen 10v aikaa. Nyt miettien tuon kynnyksen yli kävely muutti elämäni. Ei mitenkään kertaheitolla, vaan yhden askeleen kerrallaan hitaasti kulkien. Kohdatessani yhden suurimmista peloistani, tulin huomanneeksi nimittäin sen, ettei mikään näiden pelkojeni kohteista vastaisi sitä kauhua jota kaikesta kaoottisuudesta johtuen sisälläni kannoin.

Tänään elän elämää, josta ei puutu ihmisiä. Ystäviä. Rakkaita. Sen vuoksi toivoisinkin rohkaisevani ihmisiä uskaltautumaan kohtaamaan omat tunteensa. Vaatiipa se sitten sinun kohdallasi mitä tahansa. Voin vannoa käsi sydämellä sen, että käytpä matkasi aikana missä tahansa, ei nuo paikat, saati ihmiset voi olla sen pahempia mitä se raastava yksinäisyyden tunne sisälläsi tässäkin hetkessä aiheuttaa. Tulet yllättymään siitä, kuinka juuri ne ihmiset joista aikaisemmin ajattelin, ettei ainakaan he minua voisi tilanteessani auttaa, ovat juuri niitä ihmisiä jotka sinua eniten auttavat.

Joku voisi tässä kohden todeta että hyvähän sinulla on. Ihmisenä joka osaa puhua ja kirjoittaa. MUTTA, tuossa hetkessä jossa matkani aloitin, en todellakaan osannut. Kumpaakaan. Silti kipu sisälläni oli sitä luokkaa, että se pakotti minut liikkeelle. Paikoilleen jääminen kun olisi tehnyt vielä kipeämpää. Ei siis vaadita lähtökohdalla muuta, kuin uskaltautumista lähteä liikkeelle. Kun sitten löydät oman paikkasi, on se sitten seurakunta kuten minulla. Terveyskeskus tai muu vastaava taho. Suurin kynnys, jonka yli sinun on käytävä, olet sinä itse. Kun uskaltaudut sanomaan ääneen, ettet yksinkertaisesti selviä yksin, voin kokemuksesta vakuuttaa, että sen jälkeen elämälläsi on mahdollisuus muuttua. Tietysti tuo muutos vaatii kokolailla paljon ennakkoluulotonta mieltä sekä jatkuvia ponnisteluita, mutta uskokaa kerralla kun sanon. Ihminen jolla ei enää elämässään ollut kerrassaan mitään menetettävää, löytää kyllä matkan aikana ihmeellisellä tavoin voimia ponnistella eteenpäin, tullessaan huomaamaan jokaisella askeleella saavuttavansa jotakin sellaista mitä ei koskaan kuvitellut saavuttavansa.

Kysy siis itseltäsi nyt: "Olenko väsynyt tähän jatkuvaan yksinäisyyteen?" Jos vastaus on kyllä, on se signaali siihen, että on aika muuttaa elämä.

Ihmeitä nimittäin alkaa tapahtua heti, kun alamme uskoa niihin.


Kokemukseni päihdetyöstä vol. 2  1

"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.
"Tie, totuus ja elämä." Ovi aitoon rakkauteen.

Maltathan lukea kirjoitukseni loppuun, vaikka jo tuo ylläoleva kuvateksti saattaa antaa vaikutelman siitä että kyse on jostakin jeesustelusta. Usko pois, en koe enää tänään mitään tarvetta jeesustella, saati muutoinkaan asettua toisen ihmisen yläpuolelle. Päinvastoin, pyrin tänäänkin kohtaamana jokaisen ihmisen tasavertaisena. Huolimatta hänen taustastaan, yhteiskunnallisesta asemastaan, saati muusta. Olemme ihmisiä kaikki. Kaikkine vikoinemme. Arvokkaita. Ainutlaatuisia.

Mutta itse asiaan. Päihdetyö. Viimeksi tälle aamua, sain mahdollisuuden keskustella todella rakentavasti kyseisestä asiasta. Lämmin kiitos. Tunnet kyllä piston sydämessäsi, josta tässä puhun.

Olen nyt tässä taas kerran tilanteessa, jossa päivätyöni on juurikin tuota mainitsemaani päihdetyötä. Kohtaan ihmisiä, jotka tavalla tahi toisella ovat heikoimmillaan. Jokaisella heistä on oma ainutlaatuinen tarinansa. Oma pohjansa, jota alemmas he eivät suurin surminkaan halua enää vajota. Tiedän itse kokemuksesta sen, että tuo tila on avain parempaan huomiseen, kun kyse on niinkin tappavasta taudista kuin alkoholismi. Ilman tuota tilaa nimittäin saa tehdä hartiavoimin työtä, silti juurikaan saamatta aikaiseksi mitään. Päihdeongelma kun on siinä viheliäinen sairaus, että se itsessään aiheuttaa siitä kärsivälle ihmiselle tilan, jossa hän tahtomattaan kieltää koko sairauden olemassaolon. Minä jos kuka tiedän tämän. Mennessäni lähes vastentahtoisesti päihdekuntoutukseen, oli takanani liki 10v helvetti, jossa viimeisimmän kuluneen 6v aikana olin yrittänyt omakätisesti päättää kurjimukseni kaikkiaan 13 kertaa. Silti elin niin vahvassa kieltämisen tilassa, että kirkkain silmin yritin väittää, ettei päihteet ole minulle ongelma. Ongelma oli tuossa hetkessä kaikessa muussa.

Tänään tiedän, etten olisi enää elossa, ellei minua olisi tuolloin laitettu selkä seinää vasten. Toisaalta jos en tuossa hetkessä, kuten monesti muulloinkin matkani varrella, olisi saanut osakseni aitoa välittämistä, ei voimavarani olisi riittäneet taistella niitä taisteluita, joita kohdallani päihteistä luopuminen vaati. Sen vuoksi ja siitä syystä, pyrin tänään niin työssäni kuin vapaalla ollessani tasapainoilemaan sen asian kanssa, että toisaalta osaisin asettaa oikealla tavalla rajat, silti turvallista rakkautta unohtamatta. Opettelua se on yhä tänäänkin ja varsinkin ihmisenä joka on elänyt elämäänsä huutaen rakkautta, silti sitä saamatta, rakkaus on asia joka painaa tänään enemmän kuin rajat. Luojan kiitos, minun ei tarvitse taivaltaa tätä matkaani yksin. Siitä syystä on ihmisiä, jotka siinä hetkessä kun itse olen menossa väärällä tavalla puhtaasti rakkaudella, pysäyttää minut, osoittaen tilanteen vaativan tarkkojen rajojen asettamista.

Jos jotakin omassa elämässäni, omalla toiminnallani toivoisin saavuttavani, on se se, että jossain vaiheessa tulevaisuutta, maassamme vallitsisi toipumiskeskeinen päihdetyön kulttuuri, joka ennen muuta olisi yhtenäinen. Mikään muu tilanne kun ei aiheuta niin paljon pahaa, kuin se jos signaalit on kovasti ristiriitaisia.

Toivoisin todella, että maassamme alettaisiin panostaa, nykyisen lyhytnäköisen hoitotyön sijasta pitkäjännitteiseen, kuntouttavaan päihdetyöhön. Kun kerran jos jonkinmoisia toimikuntia perustetaan, jos jonkinmoisia asioita tutkimaan ja laatimaan, miksi ei sitten voitaisi koota moniammatillinen ryhmittymä, joka laatisi tietyt kriteerit täyttävän päihdehoitosuunnitelman, jota sitten portaittain alettaisiin ajaa sisälle aina kunnallisen terveydenhuollon, kuin laajemmassakin mittakaavassa valtakunnalliseksi.

Se jos ensi alkuun tästä aiheutuisikin jopa suurehkoja kulueriä, olisi se kovin jo vähälläkin kokemuspohjalla ennustettavissa että pidemmällä aikavälillä säästöt muodostuisivat kokolailla mittaviksi. Puhumattakaan niistä inhimillisistä kärsimyksistä joita nämä kyseiset sairaudet tänäkin päivänä ympäri Suomea aiheuttavat.

Lopuksi kerron esimerkin omasta elämästämme. Kun lähdin hapuillen ja liki vastentahtoisesti rakentamaan raitista elämää itselle ja perheelleni, elin tilanteessa jossa parisuhteeni veteli viimeisiään. Lapset oltiin ottamassa huostaan. Kuten todettua, kuormitin harvasen päivä ensihoitoa, päivystystä, tarkkailuosastoa kuin psykiatrisiakin terveyspalveluita. Näiden lisäksi minulla ei ollut ammatillista koulutusta. Velkataakka hipoi 100 000€ ja näiden yhtälönä kuormitin suoraan tai välillisesti liki 50 lähellä elävää ihmistä.

Kun meidän perheemme hyvinvointiin satsattiin vuoden ajan rahallisia panostuksia, kaikki muuttui. Tänään elämme tasapainoista uusioperheen arkea, jossa lapset käyvät koulua. Vanhempien tehdessä työtä. Asumme omassa kodissa. Käytämme terveyspalveluita vain muutamia kertoja vuodessa, silloinkin vain flunssasta tai muusta tavallisesta vaivasta johtuen. Lisäksi tuo aikaisemmin mainitsemani 50 lähellä elävän ihmisen elämä on siltä osin mitä perheemme pahoinvointi heille tuolloin aiheutti, tasapainottunut kummasti. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea hyvää perheemme on omien kokemuksiensa kautta saanut osaltaan auttaa vielä näiden ongelmien alla eläviä ihmisiä.

Tuossa vain siis yksi esimerkki siitä, mitä kunnollinen, pitkäjänteinen päihdetyö parhaimmillaan mahdollistaa. Puhumattakaan siitä, mitä mahdollisuuksia valtakunnallinen, yhtenäinen, kuntouttava hoito voisi koko maassamme saada aikaiseksi.

Toivoisinkin että näitä asioita joskus pysähdyttäisiin pohtimana oikein ajan kanssa ja kunnolla. Nyt kun valitettavasti vallalla näyttää näin sivusta katsottuna siltä, että kaikkialla vallitsee se itsekeskeinen elämänmalli. Malli jossa tärkeintä on itsekkäästi varmistaa oma toimeentulonsa, muiden ihmisten kärsimyksistä välittämättä. Tottakai kaiken lähtökohta itsellänikin on oma ja perheeni hyvinvointi. Mutta tällä hetkellä sen ollessa omissa uomissaan, pyrin omalta osaltani parhaani mukaan jakamaan sitä hyvää mitä itse sekä perheeni elämältä on saanut.

Annetaanko hyvän kiertää? Toivottavasti.


Masennuksesta, mielenterveysongelmista sekä ihmisten kohtaamisesta.  1

Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.
Jokainen meistä voi osaltaan tukea toinen toistaan.

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa aiheesta, josta itselläni on matkanvarrella karttunut melkoinen määrä omakohtaista kokemusta.

Sen mitä omassa elämässäni vajaan parin vuosikymmenen ajan läpikävin eri asteisia masennuksia ja muita mielenterveydellisiä ongelmia ja mitä nyt kohta vuosikymmenen ajan olen itseni ja elämäni prosessoinnilla näistä asioista itsestäni saanut irti työstettyä, niin uskallan melkoisen suurella varmuudella väittää että suurin osa tämän maan ihmisistä jotka kyseisistä ongelmista elämässään tässä hetkessä kärsivät, olisi mahdollista auttaa takaisin tavalliseen elämään sikäli kun vain riittävästi aikaa ja voimavaroja kyseiseen asiaan haluttaisiin panostaa.

Pahimpaan aikaan elin pimeyttä, jossa postilaatikolla käyminen päivänvalossa oli liian suuri ponnistus tehtäväksi. Pelkäsin ihmisiä sekä elämää aivan liiaksi. Tuolloin suurin osa ajasta kului neljän seinän sisällä. Muistan loputtoman monet kerrat makoilleeni selälläni sängyllä tuijotellen kattoon ja miettien elämäni tarkoituksettomuutta, sitä kuinka mikään ei oikein tuntunut koskaan miltään. Tuolloin olin aivan varma ettei kukaan eikä mikään enää saisi minua palaamaan "normaaliksi ihmiseksi". Ihmiseksi joka kävisi töissä, hoitaisi asioitansa, puhumattakaan perheen perustamisesta tai sen myötä jonkun toisen ihmisen kasvattamisesta. Vielä tuolloin en kyennyt erottelemaan mitään tunteitani. Aina ja kaikkialla oli läsnä vain synkkä ahdistus. Tuolloin tärkein motiivini päivässä oli tavalla jos millä saada hetkeksikään aikaa tuo ahdistus siirretyksi syrjään. Laukkasin lääkäriltä toiselle. Saaden lähes joka kerta mitä mielenkiintoisimpia diagnooseja ja tietysti joka vaivaan mitä erilaisimpia lääkkeitä. Nyt kun mietin aikaa, jolloin vielä en käyttänyt lääkkeitä väärin, oli minulla silti, lääkärin määräyksestä sellaiset hevoskuurit, etten yhtään ihmettele sitä millaisena zompiena päivät läpi haahuilin. Tuohon yhtälöön kun lisätään päihteet, niin ei ole ihme ettei lääkkeet, saati "terapia" oloani parantanut. Laukkasin pahimmillaan vuosia "terapiassa". Lainausmerkit siksi, koska ihmiset joiden luona kävin, olivat yhtä pihalla asioissa kuin minäkin. He osasivat kyllä kuunnella, mutta koska jo tuolloin olin liiankin hyvä omaksi parhaakseni puhumaan, olin jo kovin varhaisessa vaiheessa onnistunut manipuloimaan heidät täyttämään tarpeen jota heiltä olin hakemassa. Luvan olla yrittämättä elämässä yhtään mitään.

Muutoksentuulet alkoivat puhaltaa vasta siinä tilanteessa, jolloin olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että olisin ollut valmis osastohoitoon, jossa sinällään kyllä jatkuvasti tuolloin olinkin, mutta jossa en syystä tai kummasta koskaan paria päivää pidempään viihtynyt. En kai, kun ei siitä sinällään minulle mitään pysyvämpää apua koskaan ollutkaan.

Elämäni alkoi muuttua siinä hetkessä kun yhtälöön lisättiin oma halu taistella kohti parempaa huomista sekä apu, jossa tärkeintä oli se kuka minä kaikkien noiden diagnoosieni saati loputtomine vaivoineni todellisuudessa olin. Tuosta päivästä alkaa osapuilleen olla kohta 9 vuotta ja tässä hetkessä voin käsi sydämellä vannoa, etten koskaan olisi voinut villeimmissäkään unelmissani kuvitella mitä elämä minun varalleni oli vielä suunnitellut, sillä niin tyhjä ihmiskuori minusta oli vuosikymmenten aikana kuihtunut.

Matka on ollut monin paikoin äärimmäisen raskas, mutta jokainen raskas hetki on toisaalta kuin kysynyt minulta sitä haluanko jatkaa matkaani eteenpäin, vai palata takaisin samaan vanhaan synkkään tarkoituksettomuuteen. Yhä tänäänkin olen valmis ja halukas jatkamaan. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että jo pidempään minun elämälläni on ollut tarkoitus ja päämäärä. Yksi päivä kerrallaan toisia ihmisiä palvellen eteenpäin matkaaminen.

Minun elämäni muuttui, kun sain mahdollisuuden ensikertaa elämässäni tulla kohdatuksi omana rikkirevittynä itsenäni. Kaikkine karvoineni. Sairauksineni. Traumaattisine kokemuksineni. Sain todella monipuolista, moniammatillista tukea, joka lähtökohtaisesti oli tarjolla heti kun itse sitä osasin itselleni olla vaatimassa.

Kuten todettua matka on vienyt aikaa. Aikaisemmin, minulle kaikki heti -ajatusmallilla eläneelle ihmiselle tämä on ollut monin tavoin kiduttavan hidas prosessi. Prosessi joka on samalla kasvattanut kärsivällisyyttäni, mutta myös toisaalta muovannut ajatusmaailmaani siinä, ettei elämässä todellakaan ole kyse siitä mitä kaikkea ihmeellistä ihmisen tulisi juuri nyt tällä sekunnilla saada, vaan päinvastoin niin että mitä pidempään ja hitaammin jotakin muutoksia elämässä tapahtuukin, sitä kannattavampia ja kauaskantoisempia vaikutuksia sillä minulle on.

Jos taas yhden toiveen elämässäni saisin esittää, niin sen että ihmiset lakkaisivat juoksemasta kuin riivattuina tavoitellen mitä ihmeellisimpiä asioita elämässä ja samalla vapautuisi aikaa siihen tärkeimpään, eli toisten ihmisten kohtaamiseen. Toisen ihmisen aidolla kohtaamisella on nimittäin aivan käsittämättömiä vaikutuksia elämässä. Jos minusta, totaalisesta, itsetuhoisesta sekopäästä kasvoi noiden kohtaamisten myötä itseään sekä toisia ihmisiä kunnioittava, tasapainoinen ihminen, niin uskallan väittää saman mahdollisuuden olevan jokaisen meidän ulottuvilla. Kyse on vain siitä mihin asiaan suurimmat voimavarat keskitetään. Jos ne keskitetään siihen, että ihmisille tuotetaan taukoamatta mitä nopeampia palveluita itsensä unohtamiseen, niin lopputuloksena syntyy itsensä unohtavia, totaalisessa merkityksettömyydessä eläviä sukupolvia, mutta jos samat resurssit valjastetaan toisista ihmisistä välittämiseen, niin jälkipolvista kasvaa itsestään ja toisista välittäviä ihmisiä joille tärkeintä ei ole se mitä elämässä voi itselleen haalia, kuin se mitä elämässä toisen ihmisen hyväksi voi tehdä.

Haluan tällä kirjoituksellani kenties herätellä jonkun ihmisen miettimään sitä, että josko tänään olisi se päivä jolloin olisi aika ottaa selvää siitä, mitä elämällä on juuri minun varalleni suunniteltuna. Voin vannoa, että sikäli kun mahdollisimman avoimin ja ennakkoluulottomin mielin tuolle seikkailulle on suostuva, ei kovinkaan kauaa tarvitse yksikseen matkata. Sillä hyvin pian tulet huomaamaan saman kuin minäkin, meitä epätoivossa tarpovia ihmisiä on todella paljon. Yhdessä saamme rakennettua meille kaikille toivon.


Kokemukseni päihdetyöstä.  1

Päihteetön elämä on suonut minulle vapauden elää. Tuntea. Kokea.
Päihteetön elämä on suonut minulle vapauden elää. Tuntea. Kokea.

Kun tasaisin väliajoin törmään erinäisiin kirjoituksiin nykyaikaisesta päihdetyöstä, niin ajattelinpa kirjoittaa oman kokemukseni asiasta.

Kun minä käytin loppuun kaikki aineet, jotka joskuskaan toivat minulle hetken helpotusta ahdistukseeni, pelkoihini tai muihin elämäni ongelmiin, tulin halukkaaksi yrittää mitä tahansa, jotta voisin kokea elämässäni edes hetkisen vapautta jota koko elämäni olin epätoivoisesti tavoitellut, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Minun pelastukseni oli liki 9 vuotta sitten Minnesotamallinen kuntoutus, jossa 3 kuukautta viettäessäni, sain raotetttua sitä vuosikymmenien aikana rakentamaani suojamuuria, jonka läpi en koskaan kuvitellut ketään päästäväni. Onneksi päästin. Muutoin olisin kuollut yksinäisenä, tietämättä mitä elämällä parhaimmillaan on tarjota.

Mutta asiaan. Tässä hetkessä yhteiskunnassamme on vallalla joku ihmeellinen harhakuvitelma siitä, että niin kauan kuin ihminen ei ole tappamassa itseään tai muita, ei sinällään ole väliä, millaista elämää hän viettää. Tai sellaisen kuvan itse päihdetyössä toimiessani olen valitettavasti pääasiassa saanut. Nykyhetkessä kun suuntaus on se, että haittoja pyritään minimoimaan keinolla millä hyvänsä, ymmärtämättä yhtään sitä ettei se tule poistamaan koko ongelmaa. On kuin tekisi kotonaan suursiivousta, lakaisten kaikki roskat yhteen nurkkaan, peitellen ne sievästi jonkin viltin alle piiloon. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Itse vuosikymmeniä itsetuhoisessa sekakäyttökierteessä eläneenä, tiedän millaista sokeutta omaa sairauttaan kohtaan niin ongelmaisessa itsessään, kuin myös lähipiirissä nämä aineet aiheuttavat. Minä esimerkiksi kirkkain silmin kuvittelin, ettei minun elämässäni ole mitään vialla, kunhan muut ihmiset ymmärtäisivät antaa minun rauhassa tasaisin väliajoin nollata pääni. Ongelma ei ollut itsetuhoinen päihteiden käyttöni, vaan puhtaasti se ettei lähipiirini hyväksynyt sitä. Liki kuukauden kuntoutuksessa ollessani tappelin vastaan kaikin mahdollisin keinoin ja varmasti jos minun kuntoutukseni olisi kestänyt 28 vuorokautta, en nyt tätä olisi tässä kirjoittamassa, niin totaalisen hukassa elämäni kanssa tuolloin olin. Onneksemme saimme yhtäjaksoisesti tuon laitoskuntoutuksen jälkeen yhteensä vuoden ajan tukea ja ohjausta raittiin, uuden elämän opettelussa. Ilman tuota tukea, en esimerkiksi alkumatkallani tapahtuneesta isäni itsemurhasta olisi pää selvänä yli mennyt.

Nyt kun olen tässä useamman vuoden ajan työskennellyt omalta osaltani auttaakseni ihmisiä uudelle elämänpolulle, olen tullut huomanneeksi saman kuin mitä itse omalla alkutaipaleellani totesin. Pitkään erilaisia päihteitä käyttänyt ihminen tarvitsee todella monipuolista ja moniammatillista tukea selvitäkseen kiinni elämään. Nykyään kun vain tuppaa vallalla olemaan se malli, jossa ihmisiä kierrätetään "säästösyistä" oman kunnan erilaisten palveluiden kautta takaisin käyttökentälle. On sitten kyseessä alkoholin katkaisuhoito tai huumevieroituksena markkinoitu korvaushoito. Tähän kohtaan todettakoon se, ettei minulla sinällään ole kumpaakaan hoitoa vastaan mitään, mutta jatkuvana "hoitomuotona" tällainen ei palvele loppupeleissä ketään. Se mistä tämän tiedän melkoisen varmalla kertoa, johtuu yksinkertaisesti siitä kokemuksesta jonka kuluneiden vuosien aikana olen niin omalla kohdallani kuin lukuisten erilaisten riippuvuusongelmien kanssa painivien ihmisten kanssa työskennellessäni saanut kokea. Silti näitä hoitoja vain yhä hanakammin markkinoidaan.

Ainoa oikea hoitomuoto erilaisille päihde- ja huumeongelmien kanssa eläville ihmisille olisi tarjota sekä katkaisuhoidon että vieroitushoidon lisäksi kokonaisvaltaista kuntouttavaa tukea, johon kuuluisi moniammatillisia ihmisiä, meitä omakohtaisen kokemuksen omaavia toipujia unohtamatta. Tällä tavalla hoidettaessa, ihminen irtaantuu addiktiivisesta persoonastaan, päästen tarkastelemaan sitä todellista ihmistä näiden lukuisten roolien alla. Tietysti, kuten minullakin, tämä ottaa aikansa, mutta toisaalta jos asiaa pohditaan puhtaasti taloudelliselta kantilta, niin veikatkaapa paljonko allekirjoittaneen perhe yksistään on yhteiskunnalle luonut säästöjä, muuttaessaan elämänsä totaalisesta tuhosta tasapainoiseksi lapsiperheen arjeksi. Lähtökohtaisesti kun meiltä oltiin ottamassa lapset huostaan ja minä olin kiikunkaakun heittämässä henkeni, niin tässä kohden kun elämässäni kykenen osaltani kasvattamaan lapsistani tasapainoisia aikuisia, niin uskoisin jo tuon olevan sellainen kapasiteetti, jonka soisi painavan vaakakupissa. Puhumattakaan siitä kaikesta välillisestä vaikutuksesta, mitä meidän seitsenhenkisen perheemme tukemisella on ehkäisty. En voi kuin ihmetellä sitä, miksi yhä nykyhetken päihdepolitiikassa harjoitetaan aivan liian lyhytnäköistä toimintamallia, eikä ollenkaan ajatella sitä kuinka paljon enemmän ihmisiä oikeasti voitaisiin oikeanlaisella hoidolla auttaa.

Kuten jo loputtoman monet kerrat olen todennut, en voi tehdä kuin oman osuuteni asioissa. Mutta sen sitten teenkin koko sydämelläni. Nyt kun taas vaihteeksi siihen tarjotaan mahdollisuus myös tuolla työrintamalla, niin aion osaltani työskennellä sen eteen että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä ainakin pieni joukko olisi läsnäolevasti kohtaamassa ja auttamassa.

Kaikella on tarkoituksensa. Siinä lause jolla pyrin lohduttautumaan tässä kovin epätoivoisessa tilanteessa. Se että itse teen osuuteni, hyväksyen asiat joita minä en kykene muuttamaan ja muuttaen ne mihin voin vaikuttaa, saan aikaiseksi huomattavan paljon enemmän kuin se että olisin vihan vallassa säntäämässä barrikaadeille näiden asioiden puolesta. Rauhassa ja rakkaudessa on enemmän voimaa kuin suurimmassakaan sotajoukkiossa. Saattepa nähdä. :)


Usko. Mitä se minulle on.  1

Silta yli synkän virran. Valoisalle rannalle. :)
Silta yli synkän virran. Valoisalle rannalle. :)

Ajattelin kirjoitella asiasta josta kuitenkin suurimman osan elämästäni jollain tavoin ollut osallisena. Lapsuudessani tuo asia vaikutti siinä, että isäni oli lapsuudenkodissaan saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen ja sen myötä aikuisiällä vieraantunut asiasta lähes kokonaan. Äitini opetti minulle pienenä iltarukouksen, josta tulikin hyvin pian itselleni varsin tärkeä asia, joskin kovin pitkäksi aikaa eräänlainen suorite.

Kadottaessani itseni lähes totaalisesti riippuvuuksien alle, kadotin myös koko lapsuusaikani voimaa tuoneen uskoni. Tai oikeammin aloin uskoa, että on vääränlaista heikkoutta ja aivan turhaa haihattelua luulotella uskovansa johonkin, jota ei kuitenkaan olisi olemassa. Aloin uskoa päihteisiin ja muihin riippuvuuksiin. Tietysti uskon tai luulottelin uskovani itseeni. Hah, vähänpä tiesin tuolloin. Itseasiassa nyt miettien en uskonut itseeni yhtään ja tuosta johtuen tarvitsin päihteitä lieventämään edes hieman jatkuvaa pelkoani elämää ja sen merkityksettömyyttä kohtaan. No en tiedä sainko välttämättä niinkään turvaa tuosta aineesta, koska pelot kasvoivat kokoajan sitä mukaan kun enemmän käytin. Paradoksaalista kohdallani on se, että mitä enemmän pelkäsin, sitä vähemmän uskoin ja sitä enemmän käytin mitä erinäisimpiä aineita vaientaakseni edes hetkeksi tuon äärettömän kauhun joka sisälläni jatkuvasti velloi. Nyt miettien tämä kaikki ohjasi minut ihmeellisellä tavalla kohtaamaan oma henkinen ja fyysinen pohjani. Siis se piste jossa toteaa: "Ihan sama mitä muuta tahansa, mutta ei tätä enää."

Tuossa hetkessä tapahtui jotakin. Istuin tuolloin eräällä sillalla, katsellen alhaalla näkyvää koskea, johon vakaasti olin aikeissani päättää päiväni hukuttautumalla. Istuin sillalla hetken, katsellen taivaalle. Taivaalla pienen pilviharson sisällä loisti täysikuu. Totesin tuossa hetkessä johonkin, vaikken tuolloin tietoisesti mihinkään uskonutkaan: "Sovitaanko että tämä paska olisi tässä."

Pudottauduin koskeen, luullen menettäväni tajuntani ja hukkuvani sinne. Surullista sinällään, tuossa hetkessä minulla oli reilun vuoden ikäinen poika kotona ja reilun 2 vuorokauden ikäinen poika vaimoni kanssa vielä synnytyslaitoksella. Mutta kun millään ei ole mitään väliä, niin millään ei todellakaan ole mitään väliä. Silti, mitä ilmeisemmin minun elämälläni oli väliä. En nimittäin menettänyt tajuntaani, vaan tipuin tuonne koskeen, havaiten ajattelevani ensikertaa todella pitkään aikaan mitä minulla oli menetettävänä. Oikeastaan tuosta reissusta selvittyäni, minussa alkoi tapahtua jotakin, jonka myötä, vaikken koskaan uskonut selviäväni tuolta helvetistä hengissä, aloin haluta selvitä.

Pitkä matka on tuolta sillalta kuljettu tähän päivään. Nyt miettien, usko on kuljettanut tai paremminkin ohjannut minun kulkuani. Tuolla matkalla tuo asia on nimittäin matkassani kasvanut sellaiseksi asiaksi, jonka varaan voin rakentaa jokaisen päiväni, jonka Luoja minulle suo, luottaen siihen, että toipa tuo päivä tullesaan mitä tahansa, ei ole asiaa josta en enää selviäisi. Välillä tietty minut valtaa epäilys ja sen myötä tuttu pelko, mutta ymmärtäessäni sen nousevan tuossa hetkessä siitä, etten ajatuksissani ole tuossa hetkessä, vaan jossain tulevaisuudessa murehtimassa asioita joita ei välttämättä koskaan edes tule tapahtumaan, saan jo aika pian luottamukseni palautumaan, samalla tullen läsnäolemaan tässä hetkessä.

Juuri nyt minulla on monin tavoin samankaltainen tilanne kuin ensimmäisen konkurssini aikoihin taloudellisesti, mutta tuohon aikaan verrattuna uskon elämään. Uskon asioiden kohtaamiseen. Uskon oman vastuun kantamiseen. Uskon oikeasti siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Tämä usko kantaa tässä hetkessä minua siihen, etten ala pelkäämään huomista, saati murehtia ylihuomista, vaan elän tätä hetkeä, luottaen siihen että oma osuuteni asioissa riittää minua selviämään tästäkin koettelemuksesta voittajana.

Vaikka vaimoni monesti toteaa minun olevan hassu haihattelija, mitä elämään tulee, niin minä luotan siihen että tällä kaikella "haihattelulla" on jokin tarkoituksensa elämässäni, sillä muutoin suhtautuisin elämään huomattavan paljon vakavammin. Niin tahi näin, minulla on tänään lapsenkaltainen usko, joka kantaa pahimmankin hetken yli, samalla auttaen minua näkemään toiset ihmiset ihmisinä, tasavertaisina olentoina, ja sen myötä kykenen kohtaamaan heistä jokaisen omana itsenäni. Sellaisena kuin juuri nyt, tässä hetkessä olen.

Lopuksi haluan lainata erään kappaleen sanoja, jotka mielestäni todella hyvin kuvaavat tämän hetken suhdettani Jumalaan.

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en


Ihmisenä ihmiselle.  1

Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.
Seisoessani eräällä tavoin taas yhdellä rajapyykillä elämässäni, totean juuri tässä olevan hyvä olla.

Paljon on tullut mietittyä ihmisenä olemisen syvintä olemusta ja ihan viime päivinä olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin muistan sen perustavaa laatua olevan oivalluksen, jonka vaiherikkaalla matkallani olen saanut kokea, elämä tuntuu joka hetki antavan minulle tarkoituksensa. Olemme täällä toisiamme varten.

Miksi sitten jatkuvasti tuntuu siltä kuin juoksisimme kilpaa keskenämme. On kuin yrittäisimme epätoivoin vimmalla saavuttaa jotakin suurempaa. Tuossa kisailussa vain tuppaa unohtumaan se, ettemme oikeasti ole täällä kilpailaksemme keskenämme, vaan oppiaksemme elämään sopusoinnussa itsemme ja sen myötä myös toistemme kanssa.

Mietitäänpä sitten ketä tahansa aikansa suurta ihmistä. Äiti-teresaa, Dalailaamaa tai ketä tahansa, joka on saanut kirjoitettua nimensä historiankirjoihin, on tämä ihminen ymmärtänyt ihmisyyden syvimmän olemuksen. Ei sillä ole lopulta mitään merkitystä, mitä ihminen elämässään saa itselleen haalituksi, kuin se mitä ihminen voi toisille ihmisille antaa. Miksi sitten elämme niin itsekeskeisessä maailmassa. Johtunee siitä että olemme unohtaneet sen tärkeimmän, eli toisen ihmisen huomioonottamisen.

Jokaikinen kerta, kun itselläni on ollut vaikeuksia elämässä, tie noista vaikeuksista ulos on kulkenut jonkun toisen ihmisen kautta. Yksinäni en koskaan olisi selvinnyt mistään vastoinkäymisestä mitä elämä tielleni on tuonut. Toisaalta tänään ymmärrän sen, että kaikki nuo aikaisemmin vastoinkäymisinä tai ongelmina pitämäni tapahtumat elämässäni ovat olleet minulle vain eräänlaisina väylinä poisoppia itsekeskeisyydestäni sekä vääränlaisesta ylpeydestäni, aivan kuten suunnattomista ennakkoluuloistani ja niistä johtuvista peloista.

Mitä erilaisimpiin ihmisiin olen matkallani tutustunut, sitä enemmän olen elämääni työkaluja saanut. Olipa ihminen taustaltaan tai lähtökohdiltaan mitä tahansa, on hänellä jotakin aivan ainutlaatuista annettavaa matkalleni. Ymmärrän tänään sen, että mikäli olisin jättäytynyt esimerkiksi omien ennakkoluulojeni vangiksi, kärsisin vielä tänäänkin suunnattomista pelkotiloista suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Tänään en enää pelkää itseäni, ihmisiä, saati elämää. Tänään sen sijaan saan elää vapaana ennakkoluuloista sekä erilaisista peloista. Elää, nauttien elämästä. Tänään en ole yksin.

Jos jotakin voisin elämässä, tältä matkaltani ihmisille antaa eteenpäin, olisi se ymmärrys siihen, että jokainen ihminen jonka elämänpolullamme edes hetken aikaa kohtaamme, on olemassa juuri tuossa hetkessä meitä varten. Aivan samoin, kuin me olemme tuossa hetkessä häntä varten. On omassa päätännässämme, otammeko tuon kohtaamisen mahdollisuutena, vai koemmeko sen uhkana. Itse oppiessani aidosti kohtaamaan ihmisen ihmisenä, olen tullut todenneeksi sen suunnattoman voimavaran, joka jokaiseen kohtaamiseen on kätkettynä. Olipa tämänhetkinen ongelmani elämässä luonteeltaan millainen tahansa, on olemassa ihmisiä, jotka omassa elämässään ovat jo samankaltaisen ongelman kohdanneet ja kulkeneet tuon ongelman läpi. Turvautuessani toisiin ihmisiin, omasta kulkemisestani tulee huomattavan paljon vaivattomampaa. Kyse on vain siitä, haluanko jatkaa elämääni omien ennakkoluulojeni vankina, taistellen jokaista ihmistä ja asiaa vastaan, vai haluanko luopua suojauksistani, etsien toisten ihmisten avustuksella vapautta elää. Tänään haluan vapautta ja sen vuoksi kohtaan ihmiset ihmisinä. En ennakkoluulojeni muodostamina uhkakuvina.

Meillä ihmisillä on vain joku ihmeellinen sisäsyntyinen taipumus etsiä äkillistä helpotusta johonkin ongelmaan, ymmärtämättä sitä, että juuri tuo toiminta on vain osa ongelmaa, ei sen ratkaisu.

Ymmärtäessäni tämän, olen tietoisesti alkanut edetä oikeasti asian kerrallan elämässäni, kohdaten tapahtumia ja asioita siten, että kaikessa on piilotettuna minulle kasvunavain. Niin kauan kuin otan erilaiset epäonnistumiset mahdollisuuksina kasvaa ja oppia uutta, eikä minuuteni määrittelevinä vastoinkäymisinä.

Halu kasvaa. Halu oppia. Halu elää. Siinä tämän päivän avaimet tasapainoiseen, hyvään ja onnelliseen elämään.

Kun siis tänään kohtaan uuden ihmisen, tervehdin häntä ilolla, sen sijaan että ensimmäisenä ajattelisin epäilevästi mitä tuokin ihminen minusta haluaa, saati ajattelee. Kun tiedostan sen mitä itse itsestäni ajattelen, se riittää.


Tarve tehdä hyvää.  1

Polulle matkalla liiteriin.
Polulle matkalla liiteriin.

Olen tässä viime aikoina taas kerran pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki oikeastaan sai alkunsa siitä, kun luin Ulla Appelsinin kirjoituksen veljensä päihdeongelmasta. Jotenkin tuo kirjoitus herätti minussa voimakkaan tunteen siitä, kuinka kovasti osaltani haluaisin auttaa ihmisiä jotka tavalla tai toisella taistelevat elämässään erilaisten riippuvuuksien tai muiden ongelmiensa kanssa, tiedostamatta sitä että tuolta totaalisesta toivottomuudesta on mahdollista nousta takaisin päivänvaloon. Mistä tiedän? Siitä että itse aikoinaan elin niin totaalisen synkässä helvetissä, että mikäli minä olen tuolta selvinnyt, kuka tahansa muu tasan varmasti niin halutessaan sieltä selviää.

Mutta siis tämä tarve auttaa. Olen kuluneen liki 9v aikana pyrkinyt osaltani auttamaan ihmisiä saamaan tietoisuutta näistä sairauksista ja toisaalta hälventämään vääränlaisia ennakkoluuloja asioista. Toisaalta tiedän olevani monessa kohden törmännyt seinään, hyvin pitkälti johtuen omasta suuruudenhulluudestani. Toisaalta kukapa meistä ei toivoisi että voisimme elää mahdollisimman hyvää elämää ja sen myötä osaltaan myös auttaa toisia saamaan samaa.

Oikeastaan eilen, katsellessani lapsieni riemua, heidän availlessaan lahjoja, mietin sitä, kuinka toisaalta olen jo tehnyt osuuteni, noustessani tuolta sysimustasta helvetistä suhteellisen tasapainoiseksi ja läsnäolevaksi vanhemmaksi lapsilleni. Lisäksi kun tiedän varmalla ainakin yhden ihmisen saaneen kokemuksieni kautta kipinän alkaa rakentaa omaa elämäänsä ja hänen kohdallaan tuo matka, aivan kuten minullakin, siunasi yhden elämisen ihmeen, niin tätä vasten ajateltuna, voisin aivan hyvin olla tyytyväinen tekemisiini. Mutta. Läpi tämän uuden mahdollisuuteni, olen tasaisin väliajoin miettinyt sitä, kuinka voisin mahdollisimman hyvin käyttää tämän elämältäni saaman toisen mahdollisuuteni siten, että siitä itseni ja perheeni lisäksi hyötyisi myös muut ihmiset. No, eilen illalla nukkumaan pannessa, mieleeni hiipi se rauha johon olen jo usemman vuoden ajan saanut nukahtaa ja tuo olo toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka taas kerran olen alkamassa itse räätälöidä elämääni ja käsikirjoittaa sitä, vaikka varmuudella jo kokemuksesta tiedän, että tuo omavoimaisuus on varma tae siihen että asiat alkavat mennä vain huonoon suuntaan. Minulla kun on tapana alkaa kiirehtiä asioissa. Hyvän tekemisen vaikutuksetkin pitäisi olla heti nähtävissä. Eikä tässä toisaalta muutoin mitään pahaa varmaan olisikaan, mutta tuolla ajatustavalla kadotan sen elämäni perustana toimivan luottamuksen oman osuuteni tekemisen riittämiseen ja alan räätälöidä elämää omien mieltymyksieni mukaiseksi kokonaisuudeksi. Sen sijaan, kun luottamuksessa eläessäni, voin elää yhden päivän kerrallaan läpi, tehden asioita joita aina kyseessä olevana päivänä eteeni annetaan ja luottaa siihen, että jo hyvin pienellä teolla voi olla kokolailla kauskantoiset vaikutukset, vaikken välttämättä itse olisikaan tuon lopputulosta enää todistamassa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Siinä lauseparit, joihin tukeutuessani kaikki kiire kaikkoaa ja tekemiseen tulee siihen tarpeellinen mielekkyys. Pyrin siis pysähtyen lepäilemään luottamuksessa, uskoen siihen, että juuri se mitä tänään teen tai olen tekemättä, riittää. Ihmellisellä tavoin kuitenkin elämä on osoittanut minulle sen, että motiivieni ollessa puhtaan rehelliset, tilaisuuksia tarjoillaan eteeni lähes päivittäin. Tilaisuuksia joissa saan jakaa eteenpäin sitä mitä itse olen elämältä ilmaiseksi saanut.

Lopuksi totean vain sen, että aamulla lasten leikkiessä uusilla leluillaan, aloin katsella tietoja videobloggauksesta. Miksi? Siksi kun tykkään haastaa itseäni nykyhetkessä asioissa, jotka eivät ole ominta vaan pakottavat minut menemään epämukavuusalueelle. Ajattelin josko alkaisin pitämään videoblogia elämästä, samalla tavoin kuin nyt vuosien ajan olen elämääni avoimesti kirjoittamalla jakanut. No toisin kuin normaalisti, nyt ajattelin nukkua ensin yön yli tätä ajatustani pureskellen. Normaalisti kun olisin tavoilleni uskollisena syöksynyt jo päätäpahkaa toteuttamaan ajatustani, lopputuloksen ollessa varmasti sen mukainen. Toisaalta silmissäni suuruudenhulluna tietysti jo siintää jokin Smoukahontaksen saama suosio, mutta tällä hetkellä jo jonkin verran omaa itseäni tuntevana totean vain pyrkiväni tällä mahdollisella vloggauksella haastamaan itseni tekemään asioita, jotka toisaalta minua jollain tasolla kiehtovat, mutta samalla melkoisen paljon pelottavatkin. Jotenkin kun minulla on kuitenkin kovin vahva intuitio siitä, etten aivan turhaan ole tuolta helvetistä selvinnyt, saati suunnattomista pelkotiloistani vapautunut. Aika näyttää sen, mikä kaikella on tarkoituksensa.

Hiljaa hyvä tulee. Aikaa on. Oma osuus.


..ja ihmisillä hyvä tahto.  1

Kauneus on katsojan sydämessä.
Kauneus on katsojan sydämessä.

Näin Joulun lähestyessä olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi aito antamisen ilo keskittyy lähes pelkästään tiettyyn juhlaan, kun kuitenkin jokainen meistä tietää sen että antamisesta saa aina myös itselleen jotakin. Jos ei muuta niin hyvän mielen.

Toivoisinkin että me ihmiset alkaisimme jokainen sisällämme pohtimaan sitä mitä voisimme läheisillemme tänään tehdä, ilman että vain ja ainoastaan keskittyisimme siihen mitä itselleen voisi saada, saati hankkia.

Kuitenkin jokainen meistä löytää itsestään epäitsekkään puolen, mutta valitettavan usein tuo puoli paljastuu vasta silloin kun kyse on jostain kaikkia meitä koskettavasta tragediasta. Kun jotakin tarpeeksi suurta ihmisryhmää koskevaa onnettomuutta tapahtuu, ihmisistä paljastuu yllättävällä tavalla voimavaroja ja halua auttaa toista ihmistä. Mutta miksi tähän tarvitsee tapahtua jotakin todella kamalaa. Eikö jokainen meistä sen sijaan voisi alkaa toimia puhtaasti siitä kiitollisuudesta käsin kun asiat on tällä hetkellä hyvin. Ei silti, en sano etteikö tätä tapahtuisikin ja etteikö suuntaus olisikin siihen suuntaan, että ihmiset alkavat huomioimaan toisiaan, mutta toisten hyväksi voisi tehdä todella paljon enemmän.

Jotenkin tämän pohdintani ydin lienee siinä että tiedostan tässä hetkessä sen, että mikäli vain todella haluaisimme, saisimme aikaan todellisia ihmeitä ihmisten elämässä. Se että omaan kokemuksen siitä että yksi ihminen omalla käyttäytymisellään kykenee vaikuttamaan niin hyvässä kuin pahassakin yllättävän monen ihmisen elämään, aiheuttaa sen, että väkisinkin mietin sitä kuinka meillä olisi potentiaalia ja kapasiteettia halutessamme kääntää se kurssi mikä tällä hetkellä kotimaassamme on vallalla.

Tiedän, pienen ihmisen pieniä unelmia. Mutta minä olenkin tällainen unelmoija.


Elämässä tärkeintä?  18

Elämä soljuu eteenpäin kuin metsäpuro.
Elämä soljuu eteenpäin kuin metsäpuro.

Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.

Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.

Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.

Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.

Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.

Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.

Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.

Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.

Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.

Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.

No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.


Usko ihmeisiin.  7

Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.
Luonto on täynnä ihmeellisiä asioita.

Epätoivoisessa taistelussani pääsin unohtamaan sen todellisuuden, että jo pelkästään se että ylipäänsä olen hengissä on ihme. Lisäksi raitistumisen myötä elämässäni on tapahtunut lukuisia asioita, joita nyt miettien en todellakaan ole omaa erinomaisuuttani aikaansaanut.

Silti ihmiselle joka lähes koko elämänsä on pelännyt luottaa mihinkään, ihmeisiin uskominen on ensisijaisesti merkinnyt lapsellista haihattelua tai muuta taikauskoista hömppää.

Todellisuus on toinen. En minä esimerkiksi päättänyt enää siitä jäänkö henkiin, kun kännipäissään päätin rymäyttää autoni täydellä vauhdilla moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen. Joku muu päätti, ettei aikani ollut vielä tuolloin lähteä, vaikka epätoivoissani sitä kuinka tuossa hetkessä toivoinkin.

Olen aikaisemminkin jo kertonut siitä, että tänäänkin aamulla katsoessani 6-vuotiasta pientä raittiuden ihmettäni, hänen innokkaana valmistautuessa edessä olevaan eskaripäivään, ei minun tarvitse miettiä miksi tuolloin syvimmästä pimeydessäni en itsetuhoisissa aikeissani onnistunut.

Toisaalta perheeni yhdessäolo, puhumattakaan siitä että rinnallani on elämän myrskyissä tarponut sama ihminen jo liki 13 vuotta, on sen suuruusluokan ihme että tiedostan etten tuotakaan asiaa ole elämääni käsikirjoittanut. Onneksi en. Olisin kuitenkin onnistunut vain sotkemaan roolitukset, puvustukset, lavastuksen jne.

Mutta vakavasti puhuen, heräsin tänään ihmettelemään yhtä ihmettä taas kerran.

Kuten todettua taistelin itseni totaaliseen uupumukseen kuluneen vajaan parin vuoden periodilla, yrittäen itse ohjata elämääni. Lopputulos liki katastrofaalinen.

No tuo ihme tai itseasiassa useampi sellainen tapahtui kun otin vastuun epäonnistumisestani. Nostaen kädet ylös luovutuksen merkiksi. Halusin tienata elantoni ihmisten rinnallakulkijana. Joku muu vain tähän hetkeen oli erimieltä. Nimittäin kun luovuin yrittämisestä, melkein samana päivänä minua pyydettiin mukaan pariin ohjelmistoprojektiin, minkä myötä minulla on tiedossa nyt töitä pidemmäksi aikaa.

Parasta kaikessa se, että tuon luovuttamiseni myötä ehdin jo haudata muutaman ison unelmani tähän hetkeen, mutta taas joku toinen päätti toisin.

Kuten olen jossain kohtaa kertonut, olen lähes pari vuotta opiskellut Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa-koulutusohjelmassa ja ehdin jo luopua haaveestani saattaa tuo koulutus tähän hetkeen loppuun, koska se tietäisi vielä kahden vuoden opiskelua ja sen myötä lisää taloudellisia velvoitteita.

Nyt kuitenkin voin käsi sydämellä todeta luottavani intuitiooni siinä, että pyrin jatkamaan tuota koulutusta vielä tuon kaksi vuotta, luottaen siihen että asiat järjestyvät juuri siten kuin ne tässä hetkessä kohdalleni parhaaksi on järjestyäkseen.

Elämä on ihmeellistä. Ainoa mitä minun tulee tehdä on luopua asettamasta vaatimuksia sille ja keskittyä nauttimaan matkasta.

Herra, kädelläsi
asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.