Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on työ.

Hieman erilainen näkökulma yrittäjyyteen.

Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.
Elämä ei läheskään aina tarjoa sitä mitä haluan. Pääsääntöisesti se tarjoilee sitä mitä tarvitsen.

Olen tässä viimeaikoina jonkinverran seurannut yrittäjyyden ympärillä käytävää keskustelua. Oikeastaan tähän kirjoitukseen sain inspiraation toisaalta Henri Alenin twiitistä, jossa hän toivoi enemmän keskustelua siitä kuinka yrittäjyydessä epäonnistuvat selviävät, toisaalta inspiroituen oheisesta kirjoituksesta.

Olen elämässäni siis kokenut kaksi varsin rankkaa epäonnistumista yrittäjyyden saralla. Ensimmäisestä toipumisen viedessä reilun vuosikymmenen, tämän jälkimmäisen kulkiessa matkassani ainakin vielä tovin matkaa.

Jos näitä kahta mahalaskua hieman vertailen, niin yhtäläisyyksiä näissä löytyy siinä, että molemmissa on ollut melkoinen määrä epäonnea, mutta toisaalta lähes yhtäpaljon peilin kautta tarkasteltavaa. Eroavaisuus, suurimmassa määrin löytyy vastuun ottamisessa. Ensimmäisen konkurssin jysähtäessä niskaan, olin nuoresta aikuisuudestani huolimatta, täysin keskenkasvuinen kakara, jolla ei muutoinkaan elämässä ollut kykyä kohdat asioita, vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tässä jälkimmäisessä koen osaltani ottaneeni aimo harppauksen vastuun kantamiseen ja ehkäpä siinä juuri suurin syy siihen, että tästä selviytyminen ei ota aikaa maksimissaankaan kuin kolmanneksen siitä mitä ensimmäinen kulutti. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta pahaa sain elämässäni aikaiseksi juostessani tuota vastuuta pakosalle.

Nyt tullaankin tähän hetkeen. Hetkeen jossa yhä tänäänkin toimin yrittäjänä. Tästä johtuen koen olevani oikeutettu kertomaan oman näkemykseni yrittäjyydestä, sen haasteista, mutta varsinkin mielestäni tähän hetkeen elämääni siitä tärkeimmästä asiasta omaan yrittäjyyteeni liittyen. Nimittäin yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista tämän hetken elämässäni.

Olen opiskellut elämästäni koulunpenkillä kaikkiaan liki 20v. Toisen mokoman käyden tätä hurjan paljon opettavampaa elämänkouluani. Tullen tähän päivään toteamaan omassa elämässäni yhden tärkeimmistä asioista, nimittäin sen, ettei tässä niinkään aina ole kyse minusta. Vaan kyse on meistä ihmisistä.

Aikaisemmin elin ja hengitin oman napani ympärillä pyörivää itsekkyyttä. Pyrkien esimerkiksi yrittäjyydellä siihen mitä moni ihminen tänäänkin sillä tavoittelee, eli rikastumista. Taloudellista riippumattomuutta. Ehkä siinä juuri nyt miettien olikin suurin syy näihin kahteen maahan syöksyyn. Motiivini tekemisteni taustalla olivat väärät, vaikka monissa kohdin pyrinkin parhaani mukaan esimerkiksi auttamaan ihmisiä. Ymmärtämättä sitä etten edelleenkään voisi antaa eteenpäin mitään sellaista, mitä itselläni ei olisi.

Toisaalta juuri tässä hetkessä mietittynä nuo molemmat rymähdykset, rähmälleen menot ovat olleet enemmän kuin tarpeeseen. Ilman niitä tavoittelisin yhä kohtuuttomuuksia. Sensijaan että malttaisin keskittyä olennaisimpaan, eli toimentulon hankkimiseen, kyetäkseni elättämään itseni ja perheeni. Tänään tuohon kyetessäni, ei minun enää tarvitse muuta tällä yrittäjyydelläni taloudellisella sektorilla ainakaan tavoitella.

Monta asiaa tässä yhteiskunnassa on vinksallaan. Sitä en kiellä. On sitten kyse yrittäjyydestä, vanhusten hoidosta, työttömyysturvasta tai muusta. Helposti löytyisi ainakin kourallinen syitä siihen että alkaisin siirtää hetkittäin minut valtaavan pahanoloni itseni ulkopuolelle, alkaen syyttää siitä esimerkiksi hallitusta ja sen liki järjettömiä leikkauksia. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo totesin, olen tätä elämänkoulua vuosia ja taas vuosia käytyäni, muutaman kerran luokallenikin jääneenä oppinut siinä ainakin yhden asian joka helpottaa tämän päivän pahaaoloa. Keskityn muiden syyttelyn sijaan tässä päivässä tekemään oman osuuteni asioissa, pyrkien hyväksymään sellaiset asiat joille itse en tähän hetkeen mitään voi ja ehkä tällä tavalla saattaen saada ainakin senverran enemmän asioissa aikaan, mitä tuohon erinäisten tahojen, instituutioiden ja ihmisten syyttelyyn kuluttaisin. Pyrkien luottamaan samalla siihen että elämä tarjoilee minulle tänäänkin juuri niitä asioita ja olosuhteita mitä tässä elontielläni tähän hetkeen tarvitsen.

Mitä tähän yrittäjyyden haasteellisuuteen tulee, niin itse koen tänään esimerkiksi yrittäjyydestäni saavani työtulon olevan ihan riittävä, vaikkei se tässä hetkessä juurikaan suurten konsernien johtajien palkkatasoja hätyyttele. Riittävän pitkään kun ihminen elää työttömyysturvan, opintorahan tai toimeentulotuen varassa, niin jo se ihan perustason palkka tuntuu varsin kohtuulliselta. Puhumattakaan siitä että tuota korvausta vastaan saa tehdä työtä jota sydämestään rakastaa, ollen oman itsensä pomo ja sen myötä kyeten aika pitkälti määrittelemään esimerkiksi työpäivänsä alkamis- ja loppumisajankohdat sekä sen missä kohtaa päivää haluaa hetken istahtaa kahville.

Omalle kohdalleni yrittäjyys on suonut ainakin omiksi tarpeikseni haasteita ja nuo haasteet yhä tänäänkin pitävät huolen siitä etten lepäile juurikaan laakereillani, mutta silti koen että yrittäjyys, aivan kuten kaikki muukin elämässäni monessa kohtaa vastaantullut haaste, on opettanut minulle äärimmäisen paljon siitä millä tavoin tämän hetken elämääni suhtaudun ja toisaalta myös varsinkin sen, minkälaisin motiivein tämän päivän tekemisiäni lähden ylipäänsä tekemään.

Yrittäjyydessä kun mielestäni ei kuitenkaan ole kyse muusta, kuin elannon hankkimisesta, siinä kuin tavallisella työntekijälläkään. Kun molemmat tekevät työnsä hyvin, niin yleensä siitä ennenpitkää saa myös palkan. Tietysti jos alan arvostaa työpanostani liikaa, voi hyvin pian käydä niin että löydän itseni keskeltä erinäisiä ongelmia, miettien taas kerran katkerana sitä miksi elämä minua taas näin kaltoin kohteleekin. Tuon ehkäistäkseni, pyrinkin päivittäin tsekkaamaan peilistä sen ketä minun missäkin tilanteessa on sopiva alkaa arvostella.


Sananen köyhyydestä.

Sateenkaaren päästä on mahdollisuus löytää aarre.
Sateenkaaren päästä on mahdollisuus löytää aarre.

Luin tässä aamutuimaan Hesarin kirjoituksen köyhyydestä. Tämä kirjoitus sai minut kirjoittamaan omasta kokemuksesta aiheeseen liittyen.

Minä olen aina ollut köyhä, jos tuota köyhyyttä mitataan pelkästään rahassa.

Synnyin keskituloiseen perheeseen, jossa molemmat vanhemmistani kävivät töissä, mutta jossa rahan puute heijastui jatkuvasti jokapäiväiseen elämään. Lähinnä siitä syystä että isäni ajatteli ihmisten arvostuksen perustuvan siihen, miltä ulospäin elämämme näyttäisi. Hän ajoi itsensä totaaliseen uupumukseen, yrittäen näyttää olevansa jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olikaan.

Kaikki tämä yrittäminen vei hänet lopulta hautaan. Muistan jo varhain lapsuudessani miettineeni sitä, kuinka haluaisin elämältä jotakin aivan muuta kuin mitä se isäni kohdalla näytti olevan. Jatkuvaa vekselien pyörittelyä, laskujen räknäystä ja rahan riittämättömyyttä. Päätin jo reilun kymmenen vanhana, etten suostuisi elämään tuollaista elämää. Toisin kuitenkin kävi.

Istun nimittäin kirjoittamassa tätä, juuri todeten sen että nyt nelikymppisenä vasta elän tilannetta, jossa raha ei enää ole minulle pakkomielle. Tavarat ja niiden hankkiminen on menettänyt merkityksensä. Työ ei enää ole vain jonkun eliitin etuoikeus jne. jne.

Ihmiselle joka on konkreettisesti kokenut sen mitä on mennä kuukausi toisensa perään sosiaalitoimiston luukulle hattu kourassa, aivan samoin kuin säännöllisesti vierailla seurakunnassa hakemassa ruoka apua, säännöllinen työ on jotakin niin ihmellistä, että vaikka tässä hetkessä olen kohta 5kk saanut tästä ylellisyydestä nauttia, en vieläkään tätä kunnolla ole sisäistänyt.

No mistä tässä minun kohdallani on sitten lopulta kysymys? Joiltain osin "huonosta tuurista", eli tämän päivän ajatuksillani siitä että elämä halusi opettaa minulle jotakin äärimmäisen tärkeätä. Toisaalta siitä että olen elänyt elämäni erilaisten orjuuttavien riippuvuuksien alla, aikaa jossa raha on vain välttämättömyys, jolla tyydytetään huutava pakkomielle. Lisäksi kun lähelläni on elänyt ihmisiä jotka ovat tavalla tai toisella hyväsydämisyyttään auttaneet, ymmärtämättään vain pahentaen tilannetta, minun ei koskaan ole ollut tarvetta ottaa vastuuta elämästäni vasta kuin nyt ja lopuksi siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka minulle olisi ollut kaikki maailman rahat, olisin ne onnistunut jollain tavalla hävittämään osaamatta käyttää niitä oikein ja harkitusti.

Tänään en koe olevani köyhä. Vaikka vasta viime kuukausina olen saanut siis säännölliset tulot ja vaikka tosiasia on se että jatkuvasti, viikottain yhä räknäilen rahan riittävyyttä suhteessa perheemme menoihin. Koen nimittäin tästä kaikesta oppineeni niin äärettömän paljon itsestäni sekä suhteesta toisiin ihmisiin ja elämään, että vaikka eläisin lopun elämääni ilman rahaa, kokisin silti olevani äärettömän rikas ihminen. Sanotaanhan nimittäin niin, että jotkut ihmiset ovat äärettömän köyhiä, kun heillä ei ole mitään muuta kuin rahaa.

No mitä kaikkea tästä olen sitten oppinut. Ainakin sen tärkeimmän, että me ihmiset olemme tällä toisiamme varten. Jos ihmisellä ei ole rahaa, hänellä voi olla huutava tarve kohdata toinen ihminen. Toisen ihmisen kohtaamisen kautta tuo ihminen voi nimittäin saada peilauksen siitä miksi on ajautunut elämässään kyseiseen tilanteeseen. Minä ainakin olen toisten ihmisten kautta oppinut sen, että vaikkakin tietysti myös olosuhteet vaikuttavat kokonaisuuteen, niin todella paljon on omalla kohdallani ollut mahdollista noiden olosuhteiden muuttamiseksi tehtävissä.

Uskon tänään aitoon kohtaamiseen. Kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Tästä johtuen toivoisikin yhteiskunnassamme keskityttävän siihen, että talousvaikeuksissa elävän ihmisen olisi mahdollista sosiaaliviranomaisten, mielenterveystoimiston tai lääkäripalveluiden sijasta, saada kohdata toinen ihminen joka olisi omassa elämässään samojen asioiden äärellä oleillut, löytäen tien pimeydestä kohti valoa. Toisen ihmisen aito kohtaaminen, varsinkin kun se pohjautuu vahvaan omakohtaiseen kokemukseen asioissa, hakkaa nimittäin mennen tullen ne tapaamiset, mitä ehkä vartin verran on edellä mainittujen viranomaisten luona aikaa jutella.

Toisaalta on äärettömän surullista myös se, että ihmiset jotka eivät koskaan ole elämässään kohdanneet talousvaikeuksia, eivät voi ymmärtää sitä, kuinka äärimmäisen raskasta on elää jatkuvassa pelossa. Jatkuvasti odottaen postia kauhulla siitä mitä sieltä seuraavaksi tulee. Joka päivä pohtien sitä millä tavalla saa hoidetuksi tämän ja tämän laskun, kun niihin ei tässä hetkessä ole yhtikäs rahaa. Tätä vyyhtiä kun alkaa sitten hoitaa ihminen joka ei koskaan ole saanut opetella oikeanlaista taloushallintaa, lopputuloksena on vain yhä syvenevä kaaos. Jatkuvia perintäkirjeitä, ulosottopäätöksiä, puheluita velkojille, sosiaalitoimistoon jne. jne.
Kun sitten kerää kaiken voimansa, päättäen hakea apua velkaneuvonnasta, törmää karuun todellisuuteen. Vaatii nimittäin suunnattoman määrän voimavaroja kerätä kasaan kaikki ne liitteet, joiden avulla saisi vasta varattua ajan kyseiselle instanssille. Puhumattakaan siitä prosessista mikä edessä kaikkineen olisi.

Kuten todettua, minulle tämä kaikki on todella tuttua. Silti juuri nyt elän monin tavoin hyvää elämää. Rahaa ei edelleenkään ylimääräisiä ole. Siitä pitää huolen jonkin aikaa se kolmen vuoden taistelu, jonka yrittäjyys erinäisine pätkätoineen on tullessaan tuonut. Kaikesta huolimatta koen saaneeni elämässä äärimmäisen paljon. Toisinsanoen kaiken tarvitsemani. Tärkeimpänä yhteyden omaan sisimpääni sekä sen myötä toisiin ihmisiin.

Voinette vain kuvitella miltä ihmisestä joka läpi elämänsä on taistellut talousasioiden kanssa, tuntuu tässä hetkessä esimerkiksi se, kun työn ohessa saa viettää aikaansa sellaisessa paikassa kuin Peurunka. Paikka jossa kaikki on lähes luksusta. Ei siis ihme että ihmiselle joka jossain kohtaa vuosia sitten oli väärällä tavoin luovuttanut, luopuen toivosta, tuntuu lähes epätodelliselta tehdä työtä jota rakastaa, reissaten toistatuhatta kilometriä viikossa, kun vasta joitain vuosia sitten tuo reissaaminen toi tullessaan vain äärimmäisiä pelkoja ja paniikinsekaista kauhua, aiheuttaen vain kerta toisensa jälkeen peruuntuneita reissuja.

Omasta kokemuksestani tiedän, että ihminen joka elää talousvaikeuksissa, tarvitsee toisten ihmisten tukea jaksaakseen ulos tuosta oravanpyörästä. Sen vuoksi ja siitä johtuen haluankin päivittäin olla valmis osaltani kohtaamaan toisia ihmisiä aidon avoimesti. Jos edes yhtä ihmistä omilla kokemuksillani voin auttaa, on elämälläni oikeasti jotakin merkitystä.


Vastuun ottaminen omasta onnesta.

Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..
Onnellisuus on minussa, ei tuolla jossain..

Olen pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki elämäni ongelmat kumpuavat siitä todellisuudesta, että joku osa minua ajattelee että minun tarkoitukseni elämässä on aina tavalla tai toisella epäonnistua.

Tästä esimerkkinä se, että olipa elämäni palaset kuinka järjestyksessä tahansa, onnistun jollain tavalla sotkemaan asiani siten että lähes kaikki on alettava rakentamaan uusiksi.

Tiedostaessani itsessäni sen että omat ajatukseni ja niihin reagoiminen tai paremminkin näistä käsin toimiminen aiheuttaa suurimmat ongelmat elämässäni, olen päättänyt lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti. Haluan onnistua elämässä. Haluan voida hyvin. Haluan että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Haluan tehdä hyvää. Haluan olla onnellinen.

Aikaisemmin tällainen ajattelu on ollut minulla juuri päinvastaista. Olen nimittäin ajatellut etten voi onnistua elämässäni. Lisäksi olen kuin automaattiohjauksella elänyt siten että lähes poikkeuksetta minun lähelläni eläneet ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin kärsimään edesottamuksistani.

Tästä hetkestä eteenpäin haluan oikeasti edetä elämässäni. Mennä eteenpäin, enkä enää jatkuvasti joutua toteamaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Tästä johtuen laadin itselleni puolivuotissuunnitelman. Tarkka suunnitelma siitä millaista elämäni tulisi näyttää puolenvuoden päästä. Tätä suunnitelmaa lähtiessäni toteuttamaan, kuljen yhden päivän matkan kerrallaan, luottaen siihen että kaikki unelmani on toteutettavissa, sikäli kun en itse niitä omilla negatiivisilla ajatuksillani jo lähtökohtaisesti ala torpedoida.

Olen aivan liian kauan säälinyt itseäni ja sitä etten näytä elämässäni saavuttavan sitä mitä eniten tähän hetkeen, mutta samalla lähes läpi elämäni olen tavoitellut, nimittäin taloudellista riippumattomuutta. Toisaalta tiedän kokemuksesta sen, ettei raha pelkästään tuo onnea, mutta sen jatkuva puute tuo huolta ja murhetta liiaksikin asti. Nyt aion osaltani tehdä voitavani asiantilan korjaamiseksi. Elämä kuitenkin on osoittanut minulle sen, että päättäessäni jotakin, ei mikään estä minua toteuttamasta unelmaani. Kun päätin liki 9 vuotta sitten raitistua, niin olen sittemmin saanut lähes saman ajan elää taistelematta tuon asian kanssa. Sama homma muiden riippuvuuksieni kanssa. Samoin opiskelut yms. Eli todellisuus pohjaa tälle kirjoitukselleni on olemassa.

Yksinäni tähän en pysty sen tiedän. Mutta onneksi minun ei tarvitse tänään yksin yrittääkkään. Minulla on lukuisia ihmisiä elämässäni joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja opastusta. Lisäksi on olemassa paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet menestymään elämässä, enkä epäile hetkeäkään, jos heiltä jotakin neuvoa olen kysymässä, etteikö heiltä sellaista saisi.

Tiedostan omat vahvuuteni talouteni tasapainottamisessa. Toisaalta hyvin pitkälti tiedostan myös heikkouteni ja hyväksyessäni molemmat, alkaen tietoisesti kulkea vahvuuksieni kanssa kohti parempaa huomista, silti heikkouksiani unohtamatta, en epäile hetkeäkään, ettenkö minäkin voisi joku päivä todeta kaikista epäonnistumisistani huolimatta, onnistuneeni rakentamaan tasapainoisen elämän myös talouteni saralla. Parasta kaikessa se, että lähtökohtaisesti koen jo usean kerran viikossa niitä hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Jos tuosta lähtötilanteesta lähtee rakentamaan elämää siten, että kokee sisällään olevansa jo 90 prosenttisesti elämäänsä tyytyväinen, ei epäonnistumisen luulisi kovinkaan kipeästi koskevan. Toisaalta tässä hetkessä ajateltuna, asennoidun siten ettei epäonnistuminen ole tässä projektissani vaihtoehto. Kuten todettua haluan onnistua, enkä suostu alistumaan negatiivisille ajatuksilleni enää. Olen ollut niiden orjana jo ihan liian kauan. Haluan vapauteen.


Sananen kiitollisuudesta  2

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.