Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on viha.

Kivusta rakkauteen.

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.


Vaadinko vallankumousta vai toteutanko sen itse. Itsessäni.

Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?
Pelkäänkö elämää vai pelkäänkö todellisuudessa vain itseäni?

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.


Pelon ohjaama.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.


Huono ihminen?

Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.
Rauhan ranta. Seesteisyyden syli.

Olen monena aamuna käyttänyt lapsiani uimassa. Tuossa rannalla istuessani, katsellessani lasteni riemua, pysähdyn miettimään elämääni. Taas kerran kun olen onnistunut omilla valinnoillani sotkemaan elämääni sekä ihmissuhteita, olen oikeasti miettinyt sitä olenko huono ihminen, vai onko vain elämäni tarkoitus tässä hetkessä se, että kuin tahtomattani ajaudun tämänkaltaisiin tilanteisiin elämässäni.

Tuntuu surulliselta miettiä elämää taaksepäin siten, että tämä kuvio on liiankin tuttua. Olen loputtoman monet kerrat onnistunut sotkemaan elämäni ja siinä samalla loukannut loputtoman montaa ihmistä. Toisaalta osaan katsoa jo omakohtaista taivallustani siten, että jokainen kuoppa polullani on tarkoitukseltaan hyvä ja opettavainen, aina siis kun olen valmis tuon opin vain vastaanottamaan. Toisaalta olen jo tovin pyrkinyt elämään siten, ettei jokaista kuoppaa tarvitse koluta pohjia myöten, eikä jokaiseen kiveen olisi tarkoitus kompastua. Silti tuntuu pahalle todeta, että taas kerran ollaan käytynä yksi tällainen kuoppa, joskin tässä hetkessä vaatteista tomua pois pyyhkien.

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Eikä siinä, olen valmis jatkuvasti ihmisenä kasvamaan, mutta miksi hitossa siinä samalla pitää toisia ihmisiä satuttaa. Ehkä se sitten kuuluu osaksi heidän matkaansa. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että taas kerran kaikki kävi sen verran kipeätä, etten aivan heti usko samaan monttuun tippuvani. Toisaalta on kyllä niin, että aina sitä mukaan kun yhdestä kuopasta olen selvinnyt, jo kohta seuraavan reunalla tepastelen. No hyväksymisestä kaikki hyvä saa alkunsa, joten tässä samaan hengenvetoon totean sen että sikäli kun minulla on vielä matkallani tarve enempi kolhiintua, jokaisesta kolhusta hieman enemmän nöyränä matkaani jatkaen, niin siinä tapauksessa totean rauhallisen hyväksyvänä elämälle vain, että bring it on!

Ei vaiskaan, kyllä minä nyt todella yritän olla yrittämättä yhtään mitään. Tyytyen mahdollisimman tavalliseen, rauhalliseen ja vaikka tarvittaessa harmaaseen arkeen. Tämä värikyllästetty elämä kun alkaa kohdallani vaatimaan jo veronsa. Liian monta olen satuttanut. Liian monasti anteeksi pyytäen. Jos jo kohta omaa olemassa oloanikin. Enää en jaksa.

Nyt sen sijaan pyrin keskittämään taas kerran kaiken sen tuhoavan energian hyvään. Kohdallani se merkitsee yksinkertaisuudessaan vain sitä, että luovun omista itsekkäistä vaatimuksistani suhteessa elämään, pyrkien vain elämään päivän läpi, jokaisesta henkäyksestä nauttien. Loppu sujuu nimittäin suhteellisen itsestään. Addiktoituvalle ihmiselle tämäkin voi olla jokin ihmeellinen koukku, mutta sen aika näyttäköön.

Elää ja antaa elää. Kas siinä varsin käypä teesi tähän päivään. Annetaan siis hyvän kiertää.