Toinen mahdollisuus

Pohdintaa elävästä elämästä, raitistuneen alkoholistin silmin katseltuna.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on yksinäisyys.

Itsenäisyys vai itsepäisyys?

Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.
Itsenäisyys ei saisi olla itsestäänselvyys.

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.


Yksinäisyys. Mielenterveysongelmat. Riippuvuudet.

Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?
Elämä voi monesta syystä olla kuin kulkemista usvassa. Mutta tarvitseeko sen olla sitä?

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.
Sama kaava toimii, olipa riippuvuus sanan kohdalla lähes mikä ongelma tahansa.

#yksinäisyystalkoot

Pohdintaa Peurungan poluilla.
Pohdintaa Peurungan poluilla.

Tämän päiväiset kokemukseni saivat minut pysähtymään yksinäisyyden äärelle. Tunne, jonka varmasti jokainen meistä jossain kohtaa elämäänsä tahtomattaankin tulee kohdanneeksi.

Tuo tunne on musertava. Se imee elämästä kaiken. Uskokaa pois, tiedän mistä kirjoitan. Kärsin nimittäin tuosta tunteesta enemmän tai vähemmän ensimmäisen kolmanneksen elämästäni. Viimeiset vuoteni ennen raitistumistani totaalisesti tuon tunteen alle musertuen.

Surulliseksi minut tässä hetkessä tekee se, kun tiedän että tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani loputtoman moni ihminen kuin tahtomattaan murtuu tuon tunteen alle. Tästä surullisena päätin kirjoittaa asiasta, toivottavasti jos ei muuta niin hetken aikaa saaden sinut miettimään sitä mitä sinulta vaatisi päivästäsi se, jos oman itsesi huomioimisen sijasta kiinnittäisit hetkeksi huomiosi johonkin toiseen ihmiseen.

Tänään sain kohdata taas kerran uuden ihmisen. Ihmisen joka viime vuodet oli elänyt totaalisessa tyhjiössä. Ei siis ihme että ensimmäiset minuutit jutellessani hänelle, oli kovin helposti aistittavissa ääretön epäluulo sekä käsittämättömän tuntuinen vastustus, vaikka itseasiassa en tältä ihmiseltä ollut yhtään mitään vailla vaan sensijaan olin hetken aikaa läsnä hänelle oman elämänkokemukseni kanssa.

Jälleen kerran sain todistaa myös sen, mitä ihmiselle joka on totaalisesti menettänyt viimeisetkin jäljellä olevat rippeet luottamuksesta suhteessa toisiin ihmisiin, vaikuttaa se kun joku kohtaa hänet ymmärtäen. Tuomitsematta.

Tämä ihminen olin minä vajaa 10v sitten. Tai siis kykenin samaistumaan kyseiseen ihmiseen siinä määrin, että mietin juttelevani itselleni tuolloin. Niin paljon samankaltaiset kokemukset minulla suhteessa tähän uuteen tuttavuuteeni olivat.

Tuntuu ihmeelliseltä kokea se, kuinka ihminen joka on lähtökohtaisesti tottunut kaikessa pettymään suhteessa toisiin ihmisiin, suhtautuen jo valmiiksi vastentahtoisesti jokaiseen joka häntä yrittää lähestyä, alkaa kuin huomaamattaan raottaa tuota vuosikymmenen ympärilleen rakentamaansa suojamuuria, ollen hetkisen kuluttua kuin toinen ihminen.

Parasta tässä kaikessa on se, kun tiedostan etten minä häntä tuossa kaikessa auta muutoin kuin siinä, että olen hänelle läsnä, ymmärtäen mitä hän ajattelee ja mitä hän on kokenut. Se mitä tuossa hetkessä sitten tapahtuu on lähes maagista. Siis jotakin sellaista mitä minun järjelläni ei ainakaan kyetä selvittämään siten että joku sen ymmärtäisi. Tätä minä tämän hetken elämässäni koen hengellisyytenä. Lähimmäisenrakkautena. Tai millä tahansa sanalla sitä nyt kukin haluaakin kutsuttavan.

Tuon kohtaamisen jälkeen, reilun tunnin matkan ajellessani työpaikalleni, mietin aikaa jolloin itse elin tuota samaa kaiken nielevää tyhjyyttä. Aivan samalla tavoin tuohon tyhjyyteeni murtautui samankokeneen ihmisen aito välittäminen ja osaltaan tuosta johtuen olen yhä tässä. Toisin sanoen minut rakastettiin raittiuteen.

Tähän hetkeen sisältäni kumpuava kiitollisuus saa minussa aikaan sen, että toivoisin osaltani voivani helpottaa mahdollisimman monen ihmisen yksinäisyyden tunnetta. Sinä et ole yksin, vaikka sinusta tällä hetkellä juuri nyt siltä vahvasti tuntuukin. Minä tiedän omasta kokemuksesta sen miltä sinusta tuntuu ja sen vuoksi et enää ole yksin. Se mitä elämä sinulle sitten tästä eteenpäin on varannut, on juuri se seikkailu joka meistä jokaisen tulee itse omalla kohdallaan kokea. Minä en voi tuota seikkailla sinun puolestasi. Mutta usko pois, tietyllä tavoin voin kulkea rinnallasi, sikäli kun minut siihen rinnallesi haluat kulkemaan.

Yrittäkäämme jokainen edes hetken aikaa joka päivä pysähtyä sen asian äärelle, että oikeasti tarvitsemme toisiamme. Emme kukaan selviä kaikesta yksin. Eikä ole tarkoituskaan. Jos nimittäin niin olisi tarkoitettu, tuskin meitä olisi rymäytetty kuutta miljardia yhdelle pienelle pallolle, vaan meidät olisi yksitellen tiputeltu jokainen yksittäin omalle pienelle planeetallemme. Mutta koska näin ei todellakaan ole, on hyvin pitkälti itsestämme kiinni se kuinka paljon yksinäisyyttä ympärillämme olevat ihmiset tänään kokevat. Tuo yksinäisyyden vähentäminen kun ei vähimmilläänkään vaadi kuin sen että edes yhdelle sinulle vielä tuntemattomalle ihmiselle suo hetken ystävällisyyttä, hymyn ja lämpimän tervehdyksen kera. Mitä siitä sitten seuraakaan, saattaa hyvinkin olla jotakin todella ihmeellistä. Uskokaa pois, myös tämän tiedän kokemuksesta.

Unohdetaan siis hetkeksi jatkuvat säntäilyt päättömästi tavoitellen jotakin mitä meillä ei ole. Pysähtyen katselemaan ympärillemme sitä kenen kanssa tässä hetkessä juuri nyt tätä seikkailua olemme jakamassa.

Yksinäisyyttä vastaan. Yhteisöllisyydellä.

Pidetään huolta toisistamme.


Leap of faith - yksinäisyydestä yhteyteen.  2

"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.
"Tänään en ole yksin" ellen tietoisesti valitse olla.

"Opettele levollisuutta, epäsuotuisissa olosuhteissa, ilman että malttamattomasti odottaisit noiden olosuhteiden muuttuvan silloin kun se ei ole mahdollista. Nimittäin heti kun ymmärrät noiden olosuhteiden toimivan sinun parhaaksesi, löydät sisällesi rauhan.

Aivan aluksi pieni varoituksen sana. Seuraava kirjoitus saattaa aiheuttaa lukiassaan suuriakin negatiivisia tuntemuksia. Siitä huolimatta rohkaisen sinua lukemaan tekstin loppuun saakka, kohdaten nuo sinussa olevat tunteesi. Saatat nimittäin tulla huomaamaan sen että ne ovat vain tunteita. Kokemuksesta tiedän, että vaikka nuo tunteet, täydellä voimalla ylitse vyöryessään tuntuvat siltä, että niiden alla joskus jopa toivoisi ennemmin kuolevansa, kuin kohtaavansa ne, niin silti, uskaltautuessasi nuo tunteet itsessäsi kohtaamaan, tulet löytämään niiden alta elämän jollaista et villeimmissäkään unelmissasi osannut kuvitella löytäväsi.

Yksinäisyys - asia joka viimeaikoina on runsaasti ollut esillä, lähinnä siitä syystä että todella suuri joukko ihmisiä kärsii siitä tälläkin hetkellä. Sen vuoksi ja juuri siksi, minä ajattelin kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Ehkä, kenties, tällä tavoin osaltani auttaen ihmisiä ymmärtämään sen, ettei tuon tunteen vangiksi ole pakko jäädä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ajatukseen, että elämästä, tarjoilipa se mitä tahansa, tulisi selvitä yksin. Kehenkään, saati mihinkään luottamatta. Toisiin ihmisiin turvautuminen olisi heikkoutta, jollaista ei suvaita. Elämässä tulee olla vahva. Vaikka se veisi hengen. Itseasiassa, se olikin kohdallani sen tehdä.

Tänään ymmärrän kohdallani sen, että minun oli käytävä tutustumassa elämän pimeään puoleen, löytääkseni sieltä sisälleni valon, jonka ohjaamana tässä hetkessä, tässä päivässä pyrin osaltani jakamaan ihmisille sitä tietoisuutta, jonka tuo matka minulle on antanut. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Toisiin ihmisiin tukeutuminen on oikeanlaista vahvuutta. Vahvuutta, jossa olemme valmiit kohtaamaan oman heikkoutemme. Myöntämään itsellemme sen, ettemme yksinkertaisesti voi selvitä yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta saamme voiman, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Tuo voima on Rakkaus.

Luoja tietää, että minä tiedän mitä on elää tunteessa jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Vaikka tasaisin väliajoin elämääni ohjautui ihmisiä, silti ollessani kykenemätön luopumaan suojauksistani, elin totaalisessa tyhjiössä. Yksinäisyydessä, johon ei kukaan päässyt. Pelkäsin nimittäin niin suunnattomasti kohdata kaikista kipeimpiä asioita itsessäni. Hylätyksi tulemista. Tuo tunne kasvoi kiinni minuuteeni jo hyvin varhain. Niin suunnatonta tuskaa tuo tunne toi, että keskitin kaiken energiani suojamuurieni rakenteluun, joiden takana sitten katselin elämää ja sen ihmisiä. Muistan lopun ikääni hetken, jolloin seisoin pienessä myötäisessä, kotikuntamme keskustan liepeillä olevassa puistikossa, katkerana katsellen ohikulkevia ihmisiä, kiroten sitä kuinka hyvä noilla ihmisillä oli. Itselläni kun oli jatkuvasti todella paha olla.

Lopulta paha olo kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että halusin kuolla. Loputtomasti tuotakin yrittäen, havahduin siihen tosiasiaan, että tuosta jatkuvasta itsetuhoisuudesta kasvoi elämäntapa. Tapa, jossa säännöllisesti päätyessäni erilaisiin laitoksiin, suunnattoman häpeän ja syyllisyyden vallassa, silti sain edes hetken kokea sitä miltä tuntuu kun joku ihminen välittää. Syyllisyys ja häpeä olivat kuitenkin kaikesta johtuen sitä luokkaa, etten kauaa voinut noissa paikoissa olla, vaan pakenin sieltäkin, vain päätyen pian takaisin. Tätä oravanpyörää juoksin liki vuosikymmenen ympäri. Lopulta löytäen elämässäni pisteen, jossa kaikki vääränlainen ylpeys oli romutettava. En koskaan kykene kuvaamaan sitä tuskaa, jonka vallassa tulin valmiiksi mihin tahansa, että saisin elämääni jotakin muuta. Silti juuri tässä hetkessä olen äärimmäisen kiitollinen tuosta kaikesta kaoottisuudesta. Tuskasta joka opasti minut kohtaamaan itseni ja sen myötä löytämään toiset ihmiset. Toisenlaisen elämän.

Minun matkani yksinäisyydestä yhteyteen alkoi seurakunnasta. Se nimittäin oli lopulta paikka jonka ainoana saatoin kuvitella tarjoavan minulle jotakin sellaista, jota aikaisemmin en elämässäni ollut jo kokeillut. Nyt miettien hassulla tavalla tulin eksyneeksi paikkaan, joka aikaisemmin ajateltuna tuntui vihonviimeiseltä paikalta johon menisin. Silti, kuten todettua, kivun ollessa kovimmillaan, oli aivan se ja sama mihin menisin, kunhan vain edes hieman tuota taakkaani saisin keveämmäksi.

Muutos ei tapahtunut yhdessä, saati kahdessa yössä. Mutta se tapahtui. Tuosta päivästä on osapuilleen 10v aikaa. Nyt miettien tuon kynnyksen yli kävely muutti elämäni. Ei mitenkään kertaheitolla, vaan yhden askeleen kerrallaan hitaasti kulkien. Kohdatessani yhden suurimmista peloistani, tulin huomanneeksi nimittäin sen, ettei mikään näiden pelkojeni kohteista vastaisi sitä kauhua jota kaikesta kaoottisuudesta johtuen sisälläni kannoin.

Tänään elän elämää, josta ei puutu ihmisiä. Ystäviä. Rakkaita. Sen vuoksi toivoisinkin rohkaisevani ihmisiä uskaltautumaan kohtaamaan omat tunteensa. Vaatiipa se sitten sinun kohdallasi mitä tahansa. Voin vannoa käsi sydämellä sen, että käytpä matkasi aikana missä tahansa, ei nuo paikat, saati ihmiset voi olla sen pahempia mitä se raastava yksinäisyyden tunne sisälläsi tässäkin hetkessä aiheuttaa. Tulet yllättymään siitä, kuinka juuri ne ihmiset joista aikaisemmin ajattelin, ettei ainakaan he minua voisi tilanteessani auttaa, ovat juuri niitä ihmisiä jotka sinua eniten auttavat.

Joku voisi tässä kohden todeta että hyvähän sinulla on. Ihmisenä joka osaa puhua ja kirjoittaa. MUTTA, tuossa hetkessä jossa matkani aloitin, en todellakaan osannut. Kumpaakaan. Silti kipu sisälläni oli sitä luokkaa, että se pakotti minut liikkeelle. Paikoilleen jääminen kun olisi tehnyt vielä kipeämpää. Ei siis vaadita lähtökohdalla muuta, kuin uskaltautumista lähteä liikkeelle. Kun sitten löydät oman paikkasi, on se sitten seurakunta kuten minulla. Terveyskeskus tai muu vastaava taho. Suurin kynnys, jonka yli sinun on käytävä, olet sinä itse. Kun uskaltaudut sanomaan ääneen, ettet yksinkertaisesti selviä yksin, voin kokemuksesta vakuuttaa, että sen jälkeen elämälläsi on mahdollisuus muuttua. Tietysti tuo muutos vaatii kokolailla paljon ennakkoluulotonta mieltä sekä jatkuvia ponnisteluita, mutta uskokaa kerralla kun sanon. Ihminen jolla ei enää elämässään ollut kerrassaan mitään menetettävää, löytää kyllä matkan aikana ihmeellisellä tavoin voimia ponnistella eteenpäin, tullessaan huomaamaan jokaisella askeleella saavuttavansa jotakin sellaista mitä ei koskaan kuvitellut saavuttavansa.

Kysy siis itseltäsi nyt: "Olenko väsynyt tähän jatkuvaan yksinäisyyteen?" Jos vastaus on kyllä, on se signaali siihen, että on aika muuttaa elämä.

Ihmeitä nimittäin alkaa tapahtua heti, kun alamme uskoa niihin.